Rakentamiskoe
Peruskehä
Pääväite
Kysymystä, eikö ihmisessä ole sen enempää ja eikö hänestä voi tehdä sen enempää kuin mitä tähänastisesta tarkastelusta on käynyt ilmi, voidaan käsitellä vain hänen omasta elämästänsä käsin; se, mitä siinä on tarjolla ja mitä siinä ilmenee, ratkaisee onko vastaus myönteinen vai kielteinen. Elämä on meille tällöin tosin enemmän kuin pelkkä varjo, jonka ulkopuolella oleva maailma heittää ihmisen sieluun, enemmän kuin tyhjä paikka, johon tuo maailma vuodattaa sisällyksensä. Elämä ei myöskään ole vain pelkästänsä yksi todellisuuden puoli, joka täydennyksekseen tarvitsisi rinnakkaisvastineen, se ei ole subjektin sielun- ja mielenliikkeitä objektien maailman rinnalla. Sillä maailmastakin meillä on vain sikäli tietoa, mikäli se rakentuu meidän oman elämämme sisäpuolella; vieläpä silloinkin kun me käsitämme että jokin on itsessään eikä vain meidän tajuntamme sisällyksenä olemassa, emme tällöin ole sitä kokonansa asettaneet itsemme ulkopuolelle, vaan oman käsityspiirimme sisällä ainoastaan antaneet sille ominaisen kiinteyden ja yleispätevyyden. Tässä avarammassa merkityksessä käsitetystä elämästä, elämänkehityksestä joka pitää koossa subjektin ja objektin ja panee ne vaikuttamaan toisiinsa, emme koskaan pääse. Tämän elämänkehityksen sisällys ja sen tarjoamat kokemukset ne tässä ratkaisevat, onko ihmisen kohoaminen mahdollinen. Pelkkä harkinta tai myös mietiskely ovat tässä voimattomia.
Ikivanha on pyrkimys koettaa kokonaisuudeksi käsittää se, mikä ihmiselle on ominaista ja eroituksellista, ja siten taata hänelle yli muiden kohoava asema. Ihminen, niin sanottiin, on henkiolento ja kuuluminen henkiseen olevaisuuteen takaa hänelle ainoalaatuisen aseman. Kulttuurin luomisessa samoin kuin yksityissielun muodostamisessa persoonallisuudeksi ja henkisesti erikoistuneeksi yksilöksi, sellaisten suurten elämän yhtymäin kuin tieteen ja taiteen synnyttämisessä, yksilöiden yhteenliittämisessä sisäiseen yhteyteen valtiossa ja yhteiskunnassa vieläpä koko ihmiskunnaksi, kaikessa tässä yhteensä osoittautui ihmisessä olevan niin paljon omaa ja uutta, että se, sellaisena kuin tämä esiintyi, näytti pitkän aikaa täydellä varmuudella antavan ihmiselle ylevämmän aseman ja samalla hänen elämälleen täysin tyydyttävän sisällyksen.
Miksikä tämä nyt on meille käynyt niin epävarmaksi? Etupäässä kai siksi, että karttuva tietoisuus sekä suuren luonnon että ihmisen oman erikoisluonnon aiheuttamasta ihmisolemuksen läpikäyvästä rajoituksesta ja riippuvaisuudesta herättää epäilyksiä tuon uuden tarkoituksesta ja voimasta, varsinkin tunnemme vallitsevan jyrkän ristiriidan sen tavan välillä, jolla tuo uusi meissä vaikuttaa, ja sen sisällyksen välillä, jonka se sanoo omistavansa. Henkinen elämä kehittyy omana valtakuntanaan, ihmisestä riippumattomana, se esittää totuutensa ihmisolojen vaihteluista ja muutoksista, yksilöiden eroavaisuuksista ja erimielisyydestä riippumattomana, vieläpä se väittää olevansa yläpuolella ihmisen arvelujen ja taipumusten ja voivansa ankaralla pakolla niitä vallita, se asettaa sisällyksensä siksi määräksi, joka mittaa ja hyvinkin usein riittämättömänä, vieläpä nurinkurisena hylkää kaiken sen, mitä ihminen on aikaansaanut. Mutta se sama ihminen, jossa tällaiset ajatukset liikkuvat, ei välittömän olemassaolonsa kannalta ole muuta kuin erikoisluontoinen, rajoitettu, monin tavoin riippuvainen olento, ankarasti ja jäykästi hänen luontonsa pitää hänet itseensä kahlehdittuna ja asettaa hänelle ylipääsemättömän rajan. Omin voimin hän ei koskaan pääse yläpuolelle omaa itseänsä. Vaikkapa hän ajatuksissaan loisikin itselleen maailman ja antaisi korkealentoisen mielikuvituksensa haahmoitella rohkeita kuvia, niin on aivan mahdotonta ajatella, kuinka tällaiset ajatuskuvat voisivat saavuttaa hänestä riippumattoman todellisuuden, kuinka ne voisivat tuoda esille uutta sisällystä ja kuinka ne kohottavalla voimalla voisivat vaikuttaa takaisin häneen. Ensi vaikutelman mukaan päättäen voi näyttää vain luonnottomalta antropomorfismilta, kun ihminen omaa muovailemaansa maailmaa pitää itsenäisenä. Myöskään ei se, mitä tässä suhteessa yritettäneenkin, voisi koskaan tulla yhteiseksi omaisuudeksi ja sisällykseltään yleispäteväksi. Sillä tämä olemassaolo osoittaa ihmiskunnan hajaantuneeksi ja pirstoutuneeksi pelkiksi yksilöiksi, kullakin on oma erikoisluontonsa, jonka hän hyvällä oikeudella asettaa toista vastaan. Näin voi syntyä vain runsas määrä toisiansa koskettavia ja risteileviä liikkeitä, mutta ei yhteistä, yksityisten käsitysten yläpuolelle kohoavaa maailmaa eikä siis myöskään yhteistä, yksityisten piirien yli ulottuvaa totuutta. Mutta jollei sellaista ole ja jollei ole mitään sisäistä elämänyhteyttä, niin ei ole myöskään mitään tiedettä eikä mitään taidetta, ei mitään oikeutta eikä mitään moraalia, ei mitään keskinäistä ymmärtämystä eikä sisäistä osallisuutta toisten elämästä; eipä edes voisi herätä pyrkimystä tällaisiin päämääriin. Mutta tällainen pyrkimys on olemassa; niin alussansa kuin se onkin, se osoittaa aivan liian paljon voimaa, se on aivan liian paljon saanut aikaan muutoksia ei ainoastaan ihmisen ajatuksissa vaan myöskin hänen elämänsä olokannassa ja koko hänen sielussansa, voidaksensa olla pelkkää itsepetosta. Näin ilmenee jyrkkä ja sietämätön ristiriita siinä, että se, mikä esiintyy ja minkä tuleekin esiintyä itsenäisenä maailmana, on pelkästänsä toisluontoisen, monin tavoin rajoitetun ja luonnon ehtojen alle alistetun elämän tuote. Kuinka henkinen elämä, ollessaan näin riippuvainen, voisi koskaan saada täysin esille oman sisällyksensä, kuinka se koskaan voisi saada valtaa sitä vastaan, mikä muodostaa sen oman peruspohjan ja johon sen yhä edelleen on turvauduttava. Näin täytyisi, jos tuo sidonnaisuus ja yleensä kokemusperäisesti huomattu tila ei mitenkään olisi voitettavissa, kaiken henkisen kehityksen jäädä pelkäksi varjoksi, joka kulkee yli elämämme, se ei voisi koskaan vapautua siitä ristiriidasta, että se tahtoo olla jotakin sellaista, mitä se ei tarjolla olevilla keinoilla eikä koskaan voi olla. Näin se olisi iäksi kaikeksi tuomittu sisäiseen epätotuuteen ja epärehellisyyteen.
Yrityksiä tällaisen tuhoisan ristiriidan välttämiseksi on kyllä runsaasti, mutta lopullisesti ne huolimatta kaikista kiertoteistänsä vievät tuohon samaan pälkähäsen: joko on se, mikä ihmisessä kohoaa esille hänelle ominaisena ja mikä kautta kaikkien hänen moninaisten pyrkimystensä erikoisena silmämääränään pitää uuden maailman rakentamista ei vain ihmisen itsensä vaan koko välittömän olemassaolon yläpuolelle, joko tämä kaikki on pelkästään ihmisen oma tuote ja samalla tyhjää kuvittelua tai se on kotoisin syvemmästä lähteestä kuin ihmisen erikoisluonnosta ja todistaa tällaisen lähteen olevan olemassa. Tämä voi olla itsenäinen ihmiseen nähden vain siinä tapauksessa, ettei se kuulu hänen erikoislaatuunsa, vaan että päinvastoin ihminen siinä pääsee osalliseksi maailmanelämästä sekä että se sisältää uuden todellisuuden asteen, joka meidän näköpiirillemme avautuu vain ihmisessä, olematta kuitenkaan hänestä lähtöisin ja siitä syystä olematta riippuvainen hänen luontonsa ehdoista ja edellytyksistä. Toisin sanoen: ihmisen henkielämä luhistuu kokoon ja kaikki vaivannäkö sen hyväksi on vain harhakuvien tavoittelua, jollei sillä ole takanaan henkistä maailmaa, josta se ammentaa ja jota se edustaa. Nyt on lähemmin osoitettava, kuinka tällaisen henkisen elämän itsenäisen syvyyden tunnustaminen mitä olennaisimmin muuttaa käsityksemme ihmisestä ja maailmasta kuin myöskin elämän tehtävistä, vieläpä kuinka se aiheuttaa koko kokemusperäisen olotilan täydellisen mullistuksen. Myöskin on tutkittava, tokko tässä samalla on tarjolla se ihmisen korkeammalle kohoutuminen, jota ilman, kuten näimme, elämä kadottaa kaiken tarkoituksen ja arvon.
Kyseessäoleva väite on silminnähtävästi selviöllistä laatua, se ei ole niinkuin jokin yksityinen lauselma, niinkuin pelkkä ajatusketjun rengas todistettavissa, vaan niinkuin kaikki selviöt se saa oikeutuksensa ainoastaan kahden ajatussarjan yhtymisestä, joista toisella on enemmän negatiivinen, toisella enemmän positiivinen luonne. Täytyy osoittautua, että kaikki, mikä liikkuu puheenalaiseen suuntaan, tyrehtyy ja luhistuu kokoon ilman yllä viitattua käännettä, että tällainen käänne muodostaa välttämättömän edellytyksen kaikelle eteenpäintunkeumiselle, vieläpä henkisten virikkeiden olemassaololle. Mutta edelleen on näyttäytyvä, että mainitun käänteen täydellinen hyväksyminen ja kehitys tunkee läpi koko elämän piirin että elämän eri alat tähän käänteeseen turvautuvat ja että se mikä täten siitä turvaa hakee, silloin vasta selvenee, yhtenäistyy ja pääsee täysin kehkeytymään. Kuta useammat erilaiset suunnat lankeavat yhteen samaa pistettä kohti, sitä varmempia saamme olla siitä, ettei meillä edessämme ole pelkkiä unikuvia. Negatiivisen todistuksen, joka tässä on kysymyksessä, olemme saaneet tähänastisesta käsittelystä, positiivinen todistus on saatava jäljelläolevasta tutkimuksestamme.
Tämä viimemainittu ei ole mahdollista ilman että kaikessa lyhykäisyydessä palautamme mieliimme, minkä muutoksen tämä hengenelämän kohoutuminen yläpuolelle pelkän ihmisen tuopi mukanansa siihen yleiskuvaan, mikä on olemassa hengenelämästä, maailmasta ja ihmisolemuksesta. Hengenelämä ei ole ihmisestä irroitettavissa, ilman että siitä tulee oma valtakuntansa ja ilman että se itsekohtaisesti kehittää maailmanelämän. Mutta tämä maailmanelämä voi asettamansa vaatimukset toteuttaa vain siten, ettei se ole muuhun todellisuuteen lisätty erikoispiiri, vaan on se, jossa koko todellisuuden syvyys avautuu, se, jossa tämä osoittaa oman sisäisen olemuksensa ja paljastaa sellaisen sisällyksen, jollaista luonnon levoton kulku ei sille anna. Vasta tällä tavoin maailma muodostuu yhdeksi kokonaisuudeksi, kun taas siinä luonnon kuvassa, joka määrää tavallisen käsityksemme, maailma ilmenee hajaantuneena yksityisiksi rinnakkaisiksi olioiksi, jotka toisiansa koskettavat, punoutuvat toisiinsa ja käyvät ristiin. Mutta samalla on tästä seurauksena olennainen muutos elämän peruskäsitteessä. Elämä luonnon alalla on käännettynä vain ulospäin ja varsinaisesti pitää kiinni yksityisten olokohtien tilasta niiden vaihtelevissa suhteissa, mutta sille avaantuu nyt mahdollisuus kohdistua omaan oloonsa ja tämän osoittautuessa keskeneräiseksi, löytää kaikkea vallitsevaksi tehtäväkseen itsensä kehittäminen ja kohottaminen. Tällainen elämä ei jäisi liikehtimään pelkästään subjektin ja objektin vastakohdan välillä eikä sen tehtävä olisi vain toiselle puolen siirtää sitä, mitä on toisella puolen – itseasiassa aivan turhanpäivänen asia – vaan se käsittäisi yhteen puheenalaisen vastakohdan ja molemminpuolisesti edelleen kehittämällä molempia olosarjoja kohottaisi kokonaisolokantaa, poistaisi kokemusperäisen olotilan keskeneräisyyden ja hajanaisuuden. Vasta näin omaan itseensä perustuvana ja samalla kokonaisuuden koossapitämänä elämä voi saada sisällyksen. Mutta mitä elämä tarkemmin sanottuna on, sitä ei ylimalkainen harkinta voi osoittaa, vaan sen täytyy käydä selville elämän omasta avautumisesta, tosin vain sillä edellytyksellä, että se kauttaaltaan kirkastetaan, mikä ei voi tapahtua ilman ajatustyön apua. Samaten kuin maailman kokonaiskuva muuttuu toisenlaiseksi, jos todellisuudella tunnustetaan olevan syvyyttä, samaten tämä tunnustus asettaa maailmankulun omituiseen valoon. Meidän kokemuksemme osoittaa, etteivät todellisuuden molemmat valtapiirit, sellaisina kuin ne ilmenevät luonnossa ja hengenelämässä, esiinny kautta aikojen toisistansa riippumattomina, pelkkinä ajattomina rinnakkaisilmiöinä, vaan luonnonelämän on ensin täytynyt saavuttaa määrätty korkeutensa, jotta hengenelämä on voinut kehittyä meidän maailmamme piirissä; hengenelämä osoittautuu näin ollen myöhäsyntyisemmäksi varhaisemman luonnonelämän rinnalla, ja maailmankulku osoittaa perusolemuksessaan edistyvää liikettä. Mutta tämä kehitys ei mitenkään ole niin selitettävissä, että myöhempi hengenelämä olisi ajassa varhaisemman luonnonelämän pelkkä tuote. Tällainen ajatus on mahdoton juuri siitä syystä, että mainitunlainen käänne todellisuuden sisäisyyteen sisältää jotakin olennaisesti aivan uutta, vieläpä täydellisen mullistuksen, joka ei mitenkään ole käsitettävissä pelkäksi luonnon lisäkasvuksi eikä mitenkään voi olla tuloksena yksityisten olokohtien pelkästä rinnakkaisuudesta. Mutta jos tuo käänne merkitsee uutisluomista, perustavaa laatua olevaa murrosta, niin maailmankulku ei ole vain pelkkää kehittymistä, vaan itsekehittymistä, niin täytyy kummankin kysymyksessäolevan asteen sisältyä kaikenkäsittävään elämään, joka itsekehityksessään etenee toisesta toiseen ja joka saavuttaa oman korkeutensa meidän maailmamme sisäpuolella vain omalla kehkeytymisellään. Tämä ei ole luonnon ja hengen hajoittamista kahteen eroitettuun maailmaan, vaan tämä merkitsee vastalausetta sitä vastaan, että niitä noin vain käsitellään rinnakkaisina, paralleelisina olevaisuuden puolina, mistä seuraa joko henkisen puolen alistaminen luonnon alle, vieläpä sen kieltäminen, tahi kummankin haihduttaminen niitä abstraktisimmiksi muodollisiksi käsitteiksi.
Mutta kun näin tunnustetaan olevan kaksi eri astetta ja meidän maailmamme olevan nousevassa liikkeessä, saa ihmiselämä samalla ominaisen aseman ja merkityksen. Sillä ihmisen piirissä nuo molemmat asteet kohtaavat toisensa ja hänessä käänne toisesta toiseen saa alkunsa. Ja tässä kaikessa ihminen ei ole pelkästään näyttämönä, jolla tämä tapahtuu, vaan se ei ole mahdollinen ilman hänen itsenäistä toimintaansa, ilman hänen persoonallista ratkaisuansa ei tuo kohoaminen voi suoriutua. Voisiko hän olla osallisena tällaisessa maailmantaistelussa ja asettaa sisäisyyden suhteiden valtapiiriä vastaan, jollei tuo sisäisyys kokonaisuutena mitenkään voisi tulla hänen omakseen, jollei hänen toimintansa mitenkään voisi saada siitä voimaa? Jo näin ollen on selvää, ettei ihminen voi pyrkiä luonnon yläpuolelle vapautumatta partikulaarisen olemassaolonsa rajoituksesta ja omaksumatta hengenelämää, sisäisyyttä oman olemuksensa ytimeksi. Me näimme, ettei välittömään olemassaoloon kohdistuminen taannut elämälle mitään sisällystä; aina vain tässä tarjolla olevan elämän takana oli syvyys, joka etsi tyydytystä sitä kuitenkaan löytämättä. Kaikesta suunnattomasta yksilöllisestä kiihkeydestä huolimatta puuttui tuolta elämältä perusolo. Jos hengenmaailma ihmiselle tämän voi tarjota, niin hänen on siitä etsittävä todellinen olemuksensa, ja siihen kulkeminen ei ole pyrkimystä äärettömille ulapoille, vaan kääntymistä omaan itseen, oman olemuksen kilvoittelua. Mutta kokemusperäisyyden kannalta katsoen tämä olemus olisi korkea tarkoitusperä, suunnaton tehtävä, ja hengenelämän itsenäisyyden tunnustamisen täytyy mitä tuntuvammin lisätä tämän tehtävän merkitystä. Sillä eipä enää vaatimus koske sitä tai tuota elämänpuolta, vaan vaatimuksena on aivan kokonansa uusi elämä, ja se ei ole toteutettavissa ilman että mitä pontevimmin kohotaan yläpuolelle jokapäiväisen elämän tarjoaman sekavuuden ja turtuneisuuden. Mutta kun elämän eteen täten asetetaan korkea ihanne, niin se ei ole missään haudantakaisuudessa, vaan oman olopiirin sisällä. Ihmisen elämä ei täten ole suhteessa mihinkään ulkopuoleiseen olemiseen, vaan suhteessa hänessä sisäisesti läsnäolevaan, hänen omana olemuksenaan olevaan hengenmaailmaan. Mutta näin täytyy syntyä ominaislaatuisen elämän perusmuodon ja me saamme nähdä, että se selvästi eroaa tähän saakka tarkastuksen alaisina olleista katsantotavoista.
Näin ihminen omassa itsessään käy meille suureksi probleemiksi, hän on kaikkea muuta pikemmin kuin palanen itseensä sulkeutunutta luontoa, luonteenomaista on hänelle juuri se, että erikoinen ja rajoitettu, pelkästään inhimillinen olo yhdistyy universaalisen, enemmän-kuin-inhimillisen elämän kanssa. Tämä yhtyminen vie välttämättömästi monenlaisiin yhteentörmäyksiin, sen täytyy saattaa elämän koko piiri jännityksiin. Me tiedämme kaikki hyvin, kuinka ihmiselämän todella täyttää aivan täydellinen levottomuus, niin pian kuin se jotenkin vähänkään pääsee irrottautumaan luonnosta.
Tällainen meissä tapahtuva elämän eri asteiden yhtyminen osoittaikse täysin selvästi siinä, missä muodossa henkinen elämä meissä kehittyy. Kaikki sen synnyttämä sisällys voi meitä viehättää vain siksi, että se on omaamme eikä vierasta, siksi että sillä on juurensa meidän olemuksessamme ja siksi että se palvelee tämän olemuksemme kehkeämistä. Mutta samalla se osoittaikse suunnattomasti ja varmasti olevansa meidän inhimillisen ominaisluontomme yläpuolella ja se on tai ainakin voi olla kyllin voimakas vastoin tämän luontomme tarkoitusperiä saamaan itsensä toteutetuksi. Ainoastaan täten saa selityksensä velvollisuuden ajatus, saa selityksensä sekin, että kaikessa erikoisesti henkisessä luomistyössä esiintyy normeja, esim. sellaisia, jotka vallitsevat meidän ajatteluamme ja taiteellista luomista. Ne asettavat vaatimuksia ja harjoittavat pakkoa, mutta se ei tapahdu ulkoapäin vaan omasta luonnostamme käsin, ne osoittavat samalla, kuinka suuri ero on olemassa tämän luonnon ja välittömän olemassaolon välillä. Samoin on laita henkistä laatua olevien arvojen, jotka aivan selvästi eroavat kaikesta pelkästään mielihyvää tuottavasta ja hyödyllisestä, ne ovat meidän omiamme ja kuitenkin samalla enemmänkin kuin omiamme, ne kohottavat meidät toiseen maailmaan, kuin mikä kuuluu pelkälle ihmiselle, ja ne ovat samalla meille läheisempiä ja olennaisempia kuin mikään muu.
Tällaisesta elämänyhteydestä saa ennen kaikkea täyden selvityksen se itsearvostelu, jonka inhimillinen kokemus sekä kohdistaa yksilön sieluun että tuo esille maailmanhistoriallisessa työssä. Eritoten tähän viimemainittuun nähden on nykyaika kohottanut itsearvostelun korkealle ja vaikutuksiltaan tehoisaksi; yhä enemmän ja enemmän sen silmissä kävivät riittämättömiksi ja epävarmoiksi kaikki ne ennätykset, jotka eivät olleet käyneet läpi tämän arvostelun tulen, ja se on – siitä on todistuksena Kant – yhä enemmän kohdistanut sen elämän sisäisiin kudoksiin. Mutta kuinka voi arvostelu kohota yläpuolelle pelkän subjektiivisen harkinnan epävarmuuden ja kuinka se voi houkutella esille mitään uutta, jollei ihmisluonnossa itsessänsä ole olemassa mittoja, jotka, kohoten yläpuolelle arvelun ja mielivallan, voivat asettaa ihmisennätykset koetuksen alaisiksi ja viedä niitä eteenpäin? Ei ole kiellettävissä, että tässä ilmenee elämä niin sanoaksemme itsestänsä vapautuvana, että tässä asetetaan eteemme uudenluontoinen elämä ja että tässä viitataan ihmisen omassa olopiirissä saavutettavaan korkeuteen.
Näin ihmisessä itsessään tapahtuu jako ja sen mukana nousee monenlaisia vaikeuksia. Mutta kohottamalla esiin itsenäisen henkisyyden tämä jako juuri tekee mahdolliseksi ihmisen ja maailman välisen kuilun poistamisen, kuilun, joka muutoin on ehkäisemässä kaikkea henkistä luomistyötä. Mekin edellä saimme sen vakaumuksen, ettei tavalla eikä toisella elämä ole varmasti ja lopullisesti käsitettävissä ja että elämä vaatimalla vaatii ihmisen ja maailman yhtymistä. Ulkoa käsin ne eivät milloinkaan ole yhteensaatettavissa, niinpä niiden siis täytyy olla välittömästi yhteenkuuluvia. Mutta vasta hengenelämän itsenäisyys ja sen avautuminen ihmisessä tekee tämän mahdolliseksi. Sillä tällaiseen elämään kohoaminen merkitsee antaumista maailmankaikkeuden elämään, joka ei ole meille vierasta vaan juuri meidän omaa elämäämme. Näin maailman sisällys voi muuttua ihmisen omiksi elämän näkemiksi ja kokemiksi ja sen liikkeelle panevat voimat voivat välittömästi vaikuttaa häneen. Ja taas toiselta puolen se, mikä hänessä hänen tällä asteella ollen tapahtuu, on välittömästi maailmassa, muuttaa sen olokantaa ja sillä on tälle arvoa. Tällöin ihminen voi saada sen vakaumuksen, että hän eteenpäin pyrkimisellään edistää koko kokonaisuutta ja että hänen työnsä ja taistelunsa merkitys ulottuu kauas yli hänen itsensä juuri tuohon kokonaisuuteen.
Se että hengenmaailmalla tunnustetaan olevan oma sijansa ihmisessä ja annetaan hyväksyntä niille vaatimuksille, jotka sen toteuttaminen asettaa, on omiansa perinpohjin muuttamaan käsityksiä sekä sielusta että meidän toimintamme mahdollisuuksista. Mutta näiden muutosten laajempi kuvaileminen ei ole meidän asiamme, meidän on vain pysyminen tuossa kysymyksessä, tokko tämä käänne voi kohottaa elämää, mikä, kuten näimme, oli välttämätöntä, jos sen mieli saada tarkoitusta ja arvoa, ja tokko itse tämä suunta saa pätevyysvahvistuksensa siitä, mitä se luo valaistusta elämään ja siinä saa voimia hereille. Sillä vain tämä seikka voi pääväitteellemme antaa positiivisen todistuksen.
* * * * *
Kun luomme yleissilmäyksen aikaisempaan tarkasteluumme ja pidämme mielessämme, kuinka se on osoittanut nykyisen elämänpohjan riittämättömäksi ja epävarmaksi, niin kohoaa esille eritoten kolme kohtaa, joissa edelleenkehittäminen on tarpeellinen: me tarvitsemme pysyväistä olokantaa, me kaipaamme elämän sisäistä lujittamista, me kaipaamme itsetoimintaa, omintakeista luomista, me kaipaamme kohoutumista pikkuihmisemme luonnon yläpuolelle, elämämme sisäistä suurentumista, jos mieli meidän elämällämme olla tarkoitusta ja arvoa. Tarkastakaamme nyt, tokko sellainen elämä, joka tunnustaa ihmisessä itsessään esiintyvän itsenäisen hengenmaailman ja siihen perustaiksen voi täyttää nämä vaatimukset, tehdessään elämän lujemmaksi, vapaammaksi ja suuremmaksi ja kaikella tällä viedessään sen ulos siitä tyhjyydestä, jota elämä meidän päivinämme osoittaa, tyydytystä tarjoavan sisällyksen omistamiseen.