Elämän lujittaminen
Nykyajan käsityksessä ilmeni hajaantumista ja epävarmuutta jo heti kun tuli kysymys elämän olokannasta ja lähtökohdasta. Minkä toinen suunta julisti vastaansanomattomaksi, sitä ryhtyi toinen yhtä suurella vakaumuksen voimalla vastustamaan ja järkyttämään: ihmisen yläpuolella olevasta maailmasta jäi vallitsemaan epävarmuus, välitön olemassaolo taas heitteli meitä edestakaisin maailman ja ihmisen välillä ja jätti meidät sitten häilymään sekä luonnon ja hengen että yksilön ja yhteisyyden välillä. Kysymys lähtökohdasta ei näin ollen suinkaan ole pelkästään muodollista laatua; se valinta, joka tässä suoritetaan, on myöskin ratkaiseva koko kokonaisuuden tarkoitusperään ja suuntaan nähden, ratkaiseepa vielä senkin, mikä on pää- ja mikä on sivuasia. Kuinka voimakkaasti vaikuttikaan myöskin elämän sisällykseen, että antiikkinen ajatustapa alotti maailmasta ja kulki siitä ihmiseen, kun taas uudenaikainen ajatustapa tarttui kiinni ihmiseen niinkuin mihinkin Arkhimedeen pisteeseen [Tunnettu on kreikkalaisen Arkhimedeen (k. 212 e.Kr.) lausumaksi sanottu rohkea väite: "Antakaa minulle kiinteä piste seistakseni, niin minä vipuan maan paikoiltaan!" Suom. muist.] ja siitä käsin rohkeni ryhtyä maailmaa rakentamaan. Toisaalla naiivimpi, aistillisesti väritetty, synteesiin pakoittava, taiteellisessa mietiskelyssä täydellistynyt elämä, toisaalla taas tarmokas todellisuuden jaoittelu ja ytimeen tunkevampi ajattelu, koko todellisuus ajatustyön kannattamana. Ei siis ole kiellettävissä että esilläolevalla kysymyksellä on valtava kantavuus.
Nykyhetken vallitseva epävarmuus ja pulmallisuus ovat saattaneet tämän kysymyksen raskaana painamaan meitä. Elämän sisäisestä lujittamisesta emme mitenkään voi luopua, jollemme tahdo jättäytyä satunnaisten mielivaikutelmien varaan. Mutta eikö tuo lujittaminen käänny paikoilleen jäykistyttämiseksi ja eikö se ehdottomasti pakoita elämää liian ahtaisiin uriin? Eikö lisäksi ihmiskunnan historiallinen kokemus ole tehnyt lähinnä olevia mahdollisuuksia mahdottomiksi? Mahdollisuuden alottaa maailmasta on nykyaika tuhonnut itsetietoisesti asettaessaan etualalle subjektin ja sitä voimakkaammin kehittäessään; ja taaskin sen oma yritys Arkhimedeen pisteeksi kohottaa subjekti tahi jokin subjektin keskus, ajattelu tai moraalinen toiminta, voi yhä vähemmän ja vähemmän saada luottamusta osakseen. Sinä kiinteänä pisteenä, josta käsin elämä järjestyisi ja todellisuuden kuva muodostuisi, voisi ihminen vain siinä tapauksessa olla, että hän muodostaisi todellisuuden eittämättömän keskipisteen. Mutta jollei niin ole, niin on ylimielisyyttä alottaa hänestä, ylimielisyyttä, joka kyllä pian kostaa päätyessään aivan riittämättömään elämänsuuntaan ja tehdessään ihmisen omaperäisen toiminnan aivan epävarmaksi. Näin kysymyksen tavanomainen käsittely jää epävarmana häilymään näiden molempien teiden välillä.
Jos ihmisen hengenelämälle tunnustetaan itsenäisyys, niin asian käsittely muuttuu aivan toiseksi. Maailman ja ihmisen vastakohta on tällöin, kuten näimme, periaatteessa voitettu; kehitys voi tällöin olla samalla maailman ja ihmisen omien kokemuksien avautumista. Mutta lisäksi vielä elämä saavuttaa omassa itsessänsä tosiperäisyyttä sen kautta, että se asettautuu yksityisten sielullisten ilmiöiden taakse ja muodostautuu itsenäiseksi kokonaisuudeksi; sen oma muodostuminen, se että se täydellä hengentoiminnalla pystyy voittamaan subjektin ja objektin vastakohdan, on perustavaa laatua oleva tosiasia; syntyy omituisia yhtymiä, suuntia, tarkoitusperiä sisältävä elämäntoiminta, johon kutoutuu todellisuutta siinä määrin, ettei kaikki tämä voi olla kotoisin pelkästä ihmisestä, vaan sillä on ihmisen yläpuolelle kohoava varma ylemmyys. Tämä on lähinnä se pohjimmaisin tosiasia, joka meidän vakaumuksellemme ja meidän pyrkimyksellemme tarjoaa lähtökohdan ja arvon, se nimittäin, että ihmisen olopiirissä ilmenee sellaista, omapohjaista, sisäisesti toimivaa hengenelämää. Milloin vain hänessä tapahtuu henkistä kehitystä, silloin on mainittu elämä se olokanta, johon tuo henkinen kehitys perustuu; kaikki henkinen pyrkimys sisältää, vieläpä vastoin pyrkivän tietoa ja tahtoa muutoksen kokemusperäisessä tilassa ja siirtymisen tuohon korkeampaan olokantaan. Eipä edes henkisyyden suoranainen kieltäminenkään, sellaisena kuin se esiintyy materialismissa, voi esiintyä totuutena asettautumatta tuohon olokantaan.
Tällaisen elämänkulun hyväksyminen ei käy muuten mahdolliseksi, kuin siten että elämämme saa suuremman syvyyden, siten syventymällä ja henkiseen taustaan viittaamalla se omassa itsessään saavuttaa suuremman tosiperäisyyden ja muuttuu samalla kokonaisuutena paljoa suuremmaksi aatepulmaksi kuin mitä on laita tavanomaisessa ajatustavassa, joka näkee tosiasioita vasta aivan erikoisissa, ympäristön kosketuksista aiheutuvissa aikaansaannoksissa. Mutta jos elämäntoiminta yleiseltä olemukseltaan on perustavaa laatua oleva tosiasia, niin sen yksityiskohtainen toteuttaminen on ihmiselle ääretön tehtävä. Tähän yksityiskohtaiseen toteuttamiseen ihminen ei voi päästä ilman maailmanhistoriallista työtä ja selvittämättä välejänsä tässä saatujen kokemusten kanssa. Tämän selvittelyn tuloksesta ratkaisevasti riippuu kaiken sen käsittely ja tulkinta, mitä yleensä on tarjolla, se vasta antaa kaikelle toiminnalle määrätyn suunnan. Näin on sen takana, mitä me olemme tottuneet sanomaan elämäksi, syvempi elämä, elämän sielu. Tämä perustava elämä sekä asettaa eteemme mitä tähdellisimpiä tehtäviä että avaa meille mitä tärkeimpiä tosiasioita. Kuta enemmän nämä tosiasiat kirkastuvat, kuta enemmän ne liittyvät toisiinsa ja keskinäisesti tukevat toisiansa, sitä enemmän voi se lujittuminen, jota olemassaolomme saa tuon henkipohjaisen elämän periaatteellisesta omaksumisesta, levitä koko olemassaoloomme ja siten vahvistaa omaa olemustaan.
Näiden kysymysten tavanomainen käsittely ei voi filosofisen ajattelemisen silmissä näyttää muulta kuin kypsymättömältä. Se tyytyy vain siihen, mitä tapahtuu, kysymykseen: kuinka? on vastaus itsestänsä selvä, ja samanlainen kaikille ajoille. Itse asiassa on kysymys: kuinka? tärkein kaikesta, se se ratkaisee elämän koko luonteen ja myöskin sen, mitä tapahtuu. Tarkastelkaamme esim. suurten ajattelijain sarjaa, sellaisina kuin historiankulku heidät tuo eteemme. Samalla kuin arvostellaan heidän tutkimuksensa tuloksia, heidän vastauksiaan, samalla unohdetaan, että he tavallisesti asettivat kysymyksensä omalla tavallaan, vieläpä aivan periaatteellisesti eri tavoin ja että tällainen kysymyksen asettaminen ratkaisi koko heidän työnsä luonteen, ettei vastaus mitenkään voinut tulla toisenlainen, kun kerran kysymys oli tuolla määrätyllä tavalla tehty. Jos kysymykselle tunnustetaan tällainen merkitys, on selvää, että tärkeämpi kuin kaikki se, mitä filosofinen tutkimus voi tarjota tuloksia, on kysymys, mitä filosofinen tutkimus itsessänsä on, ja tämä vie suorastaan siihen kysymykseen, mikä asema filosofialla on elämäntoiminnassa, siitä käy ilmi, että filosofisen probleemin asettaminen itsessään sisältää määrätyitä tosiasioita, on osoitteena määrätynlaisesta elämän perusluonteesta, johtaa elämän peruskehään ja antaa meidän oivaltaa, että sen varmentaminen on kaikkein tärkein tosiasia.
Ihmiskunnan maailmanhistoriallinen työ tarjoaa meille ne liittymäkohdat, joiden avulla tämä peruskehä on välitettävissä. Tässä on tarjolla eräitä liikkeitä, sanomme liikkeitä, ei valmiita tosiasioita. Mutta nämä liikkeet ovat, sikäli kuin ne ovat pelkän subjektiivisen arvelun yläpuolella, myöskin välittömiä tosiasioita, ne kun osoittavat meille hengenelämän ominaisen kyvyn, ne voivat yhä enemmän meille sitä paljastaa ja siten tarjota meidän elämällemme yhä laajemman ja lujemman pohjan. Ihminen esim. vaatii itselleen historiaa aivan erikoisessa merkityksessä, hänelle historia ei ole vain ajallinen sarja, ei vain myöhemmän muodostumista varhaisemman vaikutuksen alaisena, vaan hän tahtoisi sisäisesti pitää kiinni ulkonaisesti ohikulkevasta menneisyydestä, tai, jos se on hälvennyt, uudelleen sen elvyttää, hän kokoaa yksityiset ajankohdat yhdeksi kokonaiskuvaksi, hän koettaa aikojen vaihtelusta saada esille jotakin pysyväistä ja elvyttämällä tämän pysyväisen kilvoitella omalle elämälleen ajattoman nykyisyyden. Eikö tällainen työ, niin keskeneräiseksi kuin se jääneekin, eikö tällaisen historian mahdollisuus todista erikoista hengen kykyä ja eikö tämä kyky olisi selvemmäksi muovailtavissa kuin mitä tavallisesti on laita? Mutta niinpä kaikkiin yksityisiin elämänaloihin, kuten uskontoon ja moraaliin, taiteeseen ja tieteeseen nähden olisi tarkemmin pidettävä silmällä, mitä ne kehityksessään tarjoavat henkistä elämää. Kukin näistä aloista muodostaa edellä kaikkien niiden tosiasiain, joita sillä alalla suoritettu työ paljastaa, alkuperäisemmän tosiasian, jossa hengenelämän kokonaisuus ominaisella tavalla pääsee esille kohoamaan. Kuinka paljon esim. yksityiset uskonnot erikoiskohdissaan eronnevatkin toisistaan, niin uskonnon alkuperäinen tosiasia on kuitenkin yläpuolella kaiken eroavaisuuden ja se se herättää meissä tietoisuuden siitä suuresta eroavaisuudesta, mikä vallitsee alemman ja korkeamman elämän välillä, se se osoittaa, kuinka meissä ovat kehittyneet käsitykset toiselta puolen ylevämmyydestä ja nöyrtyvästä kunnioituksesta toiselta puolen rakkaudesta ja armosta, se paljastaa meidän sisäisimmissä syvyyksissämme ristiriidan, mutta se ei paljasta sitä nostattamatta kilvoitteluun sen voittamiseksi. Uskonnon luonteenomaisuuden täydelliseen kehittämiseen kuuluu edelleen se, ettei ihminen hajanaisiksi ilmiöiksi paloittele sitä, mitä hän nöyrtyvällä kunnioituksella lähestyy, vaan yhdistää sen yhdeksi kokonaisuudeksi ja asettautuu sisäiseen suhteeseen tähän kokonaisuuteen ja siten saavuttaa uutta elämää. Kuten elämämme tätä sisäistä suhdetta lähemmin kehittäessään tuo nähtäviin aivan ominaisen perusluonteen, samaten on myöskin laita muilla aloilla.
Mutta henkisen elämän kehittyminen ei ole pelkästään sarja yksityisiä rinnakkaisia aloja, vaan nämä alat ovat kukin luonteenomaisesti kehitettävissä vain siten, että elämän kokonaisuus tarjoaa niitä kaikkia yhdistävän synteesin ja koettaa saada sen kauttaaltansa määrääväksi. Tämä synteesi ei ole mitään ulkonaista yhdistämistä, vaan hajallisuuden voittavaa hengenelämän itsekeskitystä, joka luo uuden pohjan kaikelle toiminnalle. Se, mikä tälle synteesille kulloinkin on luonteenomaista, määrää kunkin sivistyskauden erikoisluonteen. Niinpä kreikkalaisuus muodosti taiteellis-plastillisen elämänsynteesin ja asetti muodonantamisen työn ytimeksi, valistusaika asetti tätä vastaan voimankartuttamisen synteesin ja otti tehtäväkseen kaiken levossaolevan saattamisen liikkeeseen. Tosin on kullakin synteesillä omat rajansa ja elämän äärettömyys pusertautuu lopultakin niiden ulkopuolelle, mutta edellä rajojen punnitsemisen on annettava arvoa sille tosiasialle, että tällaiset keskittymiset tapahtuivat elämän omassa piirissä, ja tutkittava, mitä kussakin niissä on tarjolla hengenelämän kehkeämistä. Näin ollen elämässä erotetaan kaksi astetta, joista toinen on luonteeltansa määrätty ja toinen epämääräisempi, ja elämä on edestakasinkulkua näiden molempien välillä, omaan itseensä kohdistuvan elämän edelleen kehittämistä, mutta samalla myöskin sisäisen elämänpiirin ja todellisuuden luomista. Kukin yksityinen synteesi esiintyy tässä mitä valtavimpana elämänhypoteesinä, jonka oikeutus riippuu siitä, missä määrin sen onnistuu murtaa kaikki vastustus ja vallata elämä sen kaikessa laajuudessa.
Kaikki tämä työ asettaa elämälle syvemmän taustan kuin mitä vasten se ensi silmäyksellä esiintyy, osoittaa siinä, mikä näytti yksinkertaiselta, laajoja yhtymiä, siinä, mikä näytti olevan levossa, elämää ja liikettä, se vapauttaa jäykät edellytykset ja muuttaa ne eläväksi toiminnaksi. Kuta enemmän toiminta näin yltyy, sitä enemmän yhdyssuhteita ja kaikkea koskettavia suuntia tulee näkyviin, sitä enemmän elämän kokonaisuus tarjoaa itsellensä perustusta ja saavuttaa syvyyttä. Mutta tämä syventyminen on samalla lujittumista, kaikki yhdessä antaa tukea sille vakaumukselle, että ihmisessä suoriutuu sellainen elämäntoiminta, joka on yläpuolella kaiken subjektiivisen mielivallan, ja joka antaa yksilön pyrkimyksille varman perusolon.
Mutta tämä tällainen elämän syvemmän taustan ymmärtäminen antaa niille vakaumuksille, mitkä ihmisellä on maailman kokonaisuudesta, laajemman ja lujemman pohjan kuin tavanomainen intellektuaalinen käsitys. Samaten kuin yksityisillä elämänaloilla tässä on takanansa kokonaisuuden elämäntoiminta, jonka ne tuovat ilmi, niin sisältyy niihin kuhunkin omalta kohdaltansa tuohon kokonaisuuteen kohdistuva vakaumus; näillä yksityisaloilla ei osoittaudu suureksi mikään aikaansaannos, joka ei sisällä ja edusta jotakin tunnustusta kokonaisuudesta. Tuo vakaumus ja sen mukana koko todellisuuden ominaiskuva on kunkin alan luonteen mukaan erilainen. Me näimme, kuinka uskonto elämän perustuksista löytää jyrkän vastakohdan, mutta se ei ole sille mahdollista sen samalla saattamatta maailmaa ristiriitaan itsensä kanssa ja lisäämättä todellisuuden vastakohtien jyrkkyyttä. Eräs toinen ammoinen kokemus on olemassa taiteessa sekä myöskin kasvatustoiminnan alalla. Taide ei näet ole ollenkaan mahdollinen ilman sisäisen ja ulkoisen maailman sovinnollista keskinäistä suhdetta ja molemminpuolista yhteyttä, ilman että nämä vastakohdat elämässä tulevat voitetuiksi, mutta näinpä taiteelliseen työhön sisältyy tunnustus kaikkeuden sopusoinnusta. Myöskin kasvatustoiminnassa on sovinnollisempi käsitys todellisuudesta, kuin mikä uskonnolla jyrkässä kahtiajaossaan voi olla. Sillä kuinka olisi tähän toimintaan mahdollista ryhtyä, kuinka se voisi saada osakseen ihmisten täydellisen antautumisen ilman sitä uskoa, että ihmisessä uinuu jotakin hyvää ja totta ja että nämä voidaan eloon herättää? Jo tämä kieltäisi uskomasta kirkolle koulujen valvontaa, koska johdonmukaisesti ajatellen niin toisaalla kuin toisaallakin täytyy olla vallalla erilaiset peruskatsomukset. Samaten johtuu myöskin moraalista ja tieteestä erikoiset käsitykset elämästä ja maailmasta.
Nämä erilaiset käsitykset asettuvat toistensa rinnalle, jokainen niistä pyrkii saattamaan oman erikoisen kokemuksensa yksinvallitsevaksi ja niin ne ehdottomasti törmäävät vastakkain. Elämällä on edessään uhkaava hajaannus, jollei käy mahdolliseksi kohottaa inhimillisen olemassaolon kokonaisuutta yläpuolelle noiden erikoisten kehityssuuntien ja tästä käsin pyrkiä jonkinlaiseen ymmärtämykseen. Samalla käy tästä myöskin selväksi, kuinka yksilö aina sen erikoisalan mukaan, jolle hänen elämäntyönsä kuuluu, kallistuu enemmän tähän tai tuohon tapaan käsittää kokonaisuutta. Mutta taistelu ja keskeneräisyys osoittaa samalla, mikä elämän runsaus, kuinka erilaisia muotoja ja asteita on olemassa inhimillisen olemassaolon piirissä; vieläpä itse vallitsevat pulmat todistavat aiheuttamillansa intohimoisilla taisteluilla, millä tarmolla pyritään löytämään sitä luonnetta, mikä elämällä kauttaaltaan on. Pelkän harkinnan olemme jo tällöin varmasti hylänneet.
Elämä ei siis, sen olemme selvästi nähneet, voi saavuttaa varmuutta ja lujuutta suhtautumalla johonkin sen ulkopuolella olevaiseen, yleensä ei mistään ulkoapäin; se voi tämän saavuttaa ainoastaan omaan itseensä kohdistuvana; se ei voi saavuttaa sitä kiintymällä johonkin ja yhteen ainoaan olokohtaan, vaan ainoastaan siten, että se käsittää itsensä kokonaisuudeksi, kehittää itsestään eri asteita ja yhtenäisen todellisuuden ja siten kaikessa äärettömässä runsaudessaan saavuttaa varman sisäisyyden. Mutta välttämättömänä edellytyksenä kaiken tämän takana on aina se, että ihmisen pyrkimyksiä ja yrityksiä kannattamassa on itsenäinen hengenelämä; muutoin koko tämä elämänkehitys jää käsittämättömäksi arvoitukseksi ja muutoin se ei koskaan voi tulla täydellisen vakaumuksen ja antautumisen asiaksi.
Mikä tässä koskee kokonaisuutta, se koskee myöskin elämän yksityisiä kannattajia: myöskin kulttuurikaudet, kansat, yksilöt saavuttavat vakaumuksen lujuuden ja toiminnan ilon ainoastansa elämänsä sisäisestä kokoonliittymisestä, ainoastansa tämä voi karkoittaa epäilyksen ja osoittaa toiminnalle suunnan. Jos elämältä puuttuu tällainen selviöllinen välttämättömyys, tällainen omaperäinen lujittuminen ja samalla usko omaan itseen, niin eivät suurimmatkaan lahjat voi sitä varjella epävarmuudelta ja hedelmättömyydeltä. Tämä se ensi kädessä tekee harvaviivaiset luonteet moniviivaisia voimakkaammiksi. Ja näin me yhä vain palaamme takaisin siihen, että elämä voi saavuttaa lujuuden ainoastaan sisästä käsin ja joutumalla kokonaisuutena liikkeelle, mutta että tällaisen lujittumisen edellytyksenä aina on hengenelämän itsenäisyys.
Vapauden ja itsetoiminnan vaurastuminen
Jos mieli elämällä olla tarkoitusta, on vapaus välttämätön ja pelkkä toiminta muutettava itsetoiminnaksi ja päästävä omaperäiseen elämään. Sillä tätä ilman elämä ei voi tulla täysin omaksemme, se jäisi pelkästään luonnon ja kohtalon meille osoittamaksi, se olisi sellaista, mikä yksinomaan suoriutuisi meissä, mutta ei meidän kauttamme. Tällaisen puoleksi vieraan tapahtumisen, tällaisen suoritettavaksi annetun osan täytyisi pysyä meille sisäisesti yhdentekevänä ja meidän elämäämme rasittaisi lamauttava ristiriita, jos tämä yhdentekevä saisi osakseen meidän kaiken voimamme ja tulisi asiaksi, josta itse olemme edesvastuussa.
Mutta sellainen vapaus, josta tässä nyt on kysymys, saa nykyajan ihmisiltä varsin vähän rakkautta osakseen. Kaikilta tahoilta kerrotaan meille, että tuo vanha kysymys nyt on lopullisesti ratkaistu ja että ihminen on todistettu kokonansa koneellisen maailman rahtuseksi, ainoastansa epätieteellinen ajatustapa voi tämän koneistossa nähdä aukkoja, joista vapaus voisi pujahtaa sisään. Siis häikäilemätöntä luopumista kaikesta vapaudesta; että elämä samalla menettää kaiken sisäisyytensä ja samalla välttämättömästi kaiken tarkoituksen, sitä tuskin huomataan, tai ei ainakaan nähdä, mitä tuhoavia vaikutuksia sillä on.
Kun elämän tarkoituksen vaatimuksesta kiinnipitäminen estää meitä näin nopeasti ja kevyesti hylkäämästä vapautta, niin on meidän kysyminen, tokko meidän tarjoamamme käsitys hengenelämästä asettaa vapauden probleemin edullisempaan asemaan. Meidän vakaumuksemme mukaan on asian laita todellakin niin sekä sen vuoksi, että totuus on tässä perusteltu uudella tavalla, että siksi, että se antaa todellisuudelle sen ominaisen sisällyksen, jonka se avaa.
Vapauden asia näyttää epätoivoiselta ja menetetyltä nimenomaan siksi, että tieteellisessä työssä on laadittu sellainen maailmankuva, sellainen todellisuuden kaava, johon vapaus ei sovi; eritoten sovitetaan ihmiselämään ja sisäiseen sielunelämään mekaanis-kausaalinen luonnonkäsitys. Ei voi olla epäilystäkään siitä, ettei se jätä vapaudelle ja itsetoiminnalle vähintäkään sijaa. Mutta tokko tämä sovittaminen on oikeutettua, sitä sopii täydellä syyllä epäillä.
Elämänkehityksen ei tarvitse etsiä tarkoituksensa selitystä kiertoteitse maailman yläpuolelta, vaan ratkaisu on siinä, mitä se omassa kehityksessään tuo esiin ja vaatii. Jos elämänkehitys, ainakin korkeimmilla asteillansa, osoittaisi alkuperäisyyttä ja muuttumista itsetoiminnaksi, niin tämä olisi tunnustettava perustavaa laatua olevaksi tosiasiaksi, vasta toisessa sijassa tulisi sitten kysymys, mitenkä tämän tosiasian ja maailmankulun yhteys on ymmärrettävä. Ei koskaan ole alkuperäistä laatua olevien tosiasiain annettava väistyä toissijaisten tieltä, ei koskaan uhrattava elämän omaperäisiä kokemuksia jonkun erikoisen teorian vaatimuksesta. Jos todellisuudesta luomamme kuva tämän johdosta käy monimutkaisemmaksi ja arvoituksellisemmaksi, niin se ei saa meitä huolettaa. Vai onko nyt niin aivan varmaa, että maailman täytyy olla juuri sellaisen, jollaisena se mukavimmin sopii meidän inhimillisiin käsitteisiimme? Mutta siitä ei ole epäilystäkään, että se, joka maailman tekee pelkäksi määrättyjen alkuosien yhtymäksi ja samalla hävittää siltä kaiken alkuperäisyyden, samalla riistää siltä kaiken sisäisyyden, kaiken sisällisen elämän.
Mitä elämän sisällykseen tulee, niin ei, jos itsenäinen henkisyys tunnustetaan todellisuuden pohjaksi, tämä pohja ole mikään jäykkä ja kylmä oleminen, joka lähellepääsemättömänä on kaiken elämän takana, vaan se on sisäisesti ja itsenäisesti avautuvaa elämää. Tällaisesta elämästä on mahdollista päästä osalliseksi ja, sikäli kuin onnistuu, kohottaa omakin elämämme itsetoimivaksi ja vapaaksi. Mutta henkistä elämää ei voi tunnustaa itsenäiseksi sen esiintymättä ihmiselle, sellaisena kuin hän on ja toimii, paljoa kaukaisempana ja kohoamatta hänelle vaikeaksi probleemiksi. Mutta samalla kasvaa jännittymisemme sitä kohti ja omaperäisyytemme, samalla käy selväksi, että kaikessa todellisesti henkisessä toiminnassa ilmenee hengenmaailman tunnustamista ja sen omaksumista, mutta näin ollen myös ratkaisu, Tämä ratkaisu ei ole mikään silmänräpäyksen ja itsetietoisen harkinnan tuote, ja se koskee edellä kaikkien yksityiskohtien tuota hengenmaailman kokonaisuutta, mutta sinänsä se tunkee läpi koko elämän. Kaikkeen, mitä meissä ilmenee todellista henkisyyttä, sisältyy tuo tunnustaminen ja omaksuminen ja samalla myös ratkaisu. Ei mikään paremmin todista tätä kuin se ankara taistelu, joka ihmisellä läpi historiankulun on ollut ja on taisteltavana hengenelämän ylläpitämiseksi ja toteuttamiseksi, vieläpä yksilön sieluun saakka on tuo taistelu ulottunut, Kaikkialla ilmenee selvä ero sellaisen henkisyyden välillä, joka kuuluu meille vain syrjäseikkana, ja sellaisen välillä, joka kokonansa muuttuu meidän omaksi elämäksemme. Mutta tämä muuttuminen käy mahdolliseksi ainoastansa oman toimintamme ja ratkaisumme kautta, sen kautta että käsitämme olemuksemme ja hengenelämän yhdeksi ja samaksi asiaksi ja että kaiken itsesäilyttämisemme innon kohdistamme tuohon elämään.
Tällainen hengenelämän omaksuminen, hengenelämän niin sanoaksemme persoonallistuminen vasta antaa sille täyden alkuperäisyyden ja itsevarmuuden, jota ilman ei mikään suuri esiinmurtautuva ja mullistava luomistyö ole mahdollinen. Vaistomainen, epävapaa ja rajoitettu elämäntoiminta, jollaista kokemusperäisessä elämässä kohtaamme, ei siihen riitä. Tätä alkuperäisyyttä ei toinen silmänräpäys voi tarjota toista varten eikä se ole vuosien varrelle talteenpantavissa, vaan se on aina uudestansa ja kuitenkin yhtenäisesti läpi koko elämänkulun kilvoiteltava, se ylentää elämän, niin että se tulee olemaan enemmän kuin pelkkä sarja elettyjä silmänräpäyksiä. Sillä hengenelämän alalla ei niinkuin luonnonelämässä, se mikä kerran on siinä ilmennyt, yhtämittaa vaikuta edelleen, kunnes se ulkoakäsin tulleiden syiden johdosta muuttuu toisenlaiseksi, vaan se vajoaa kohta tajunnan alapuolelle, niin pian kuin ihmisen sielu siirtyy pois tästä henkisestä sisällyksestä eikä sitä enää yhtämittaisesti uudista, ja vaikkapa se jäisikin ulkonaisesti pysyväiseksi, niin silloin se muuttuu koneelliseksi tottumukseksi, on vain puolinaista ja näennäistä. Niinpä siis kaikki todellinen henkisyys sisältää tekoa, jossa koko elämä on mukana; elämä ei tällöin ole pelkästänsä langan juoksua kerältä, vaan se on alituista ja yhtämittaista uudestansa luomista.
Täten vasta sekä ihmiskunnan että myöskin yksityisen ihmisen elämänpyrkimys on oikealla tavalla ymmärrettävissä. Se ei ole pelkkää evolutsionia siinä mielessä, että myöhäisempi varmassa järjestyksessä ja pakoittavalla välttämättömyydellä kasvaisi esille varhaisemmasta, vaan se, minkä menneisyys on saavuttanut ja minkä se tarjoaa nykyhetkelle, ei ole, henkisesti katsoen, nykyhetkelle muuta kuin mahdollisuutena, joka aina ensin odottaa meidän ratkaisuamme ja ryhdyntäämme. Ilman tätä ei olisi mitään todellista nykyhetkeä.
Mutta edellensä ilmenee hengenelämän vapaa omaksuminen ja ihmisen antautuminen sille siinä tosiasiassa, että ihmiselämän piirissä hengenelämän toteuttaminen tapahtuu vasta ihmisen oman työn kautta. Ei mikään ole siinä määrin omiansa lähemmin yhdistämään ihmistä tähän hengenelämään ja antamaan hänen löytää siinä oman itsensä kuin ne vaivannäöt ja huolet, ne tuskat ja uhraukset, joita tämä työ vaatii. Niin totta kuin tällä pitää olla perustuksensa korkeammassa hengenelämässä, niin on se saapa yksityiskohtaisemman muodostuksensa vasta ihmisin omasta kädestä, hänen pyrkimyksensä eivät kohoa niinkuin pyramiidi varmalta pohjalta valmiiksi osoitettuun suuntaan ja tyynesti edistyen, vaan epäilykset ulottuvat alituisesti perustuksiin saakka, tehden myöskin pääsuunnan epävarmaksi, elämänsä henkisyydestä täytyy ihmisen aina uudestansa hankkia itsellensä varmuus. Nykyaika todistaa tämän meille erikoisen selvästi.
Sama koskee yksilön elämää. Vain naturalismi voi käsitellä yksilöllisyyttä ennalta määrättynä ja rajoitettuna suureena, jonka toiminta kohdistuu vain ulospäin. Henkisen yksilöllisyyden kilvoitteleminen on korkea päämaali, joka vaatii paljon työtä, tavallisesti myöskin paljon uudeksimuuttamista ja poiseroittamista; tähän työhön antautuminen ei ole mahdollista ilman että ihminen tunnustaa ja täysin omaksuu itselleen oman erikoisen luontonsa, tähän sisältyy oman olemuksen ratkaisu, oman itsensä myöntäminen, laajakantoinen teko.
Ulkonaisesti elämää katsellessa tämä kaikki näyttää olevan kaukana taustassa, mutta sisäisesti se on läsnä ja mukana vaikuttamassa; sille, mikä tähän suuntaan vaikuttaa, antaa lujan yhtenäisyyden ja vahvistuksen hengenelämän itsenäisyyden tunnustaminen. Täten elämässä kaikessa sen laajuudessa avautuu suuri vastakohta, ihmisessä tulee nähtäviin kaikkeuden erilaisia asteita, on kysymys hänen elämänsä painopisteen asettamisesta, mutta samalla avautuu hänelle mahdollisuus olla mukana kaikkeuden rakentamisessa. Hänen kohdallansa ei työnkulku voi edistyä ilman hänen ryhtymistänsä, ilman hänen ratkaisuansa. Mikä olisi enemmän omiansa antamaan hänen elämällensä sekä tarkoitusta että arvoa kuin tällainen mahdollisuus kohota itsetoiminnalliseen elämään, joka, samalla kuin se itse lujittuu, antaa tilaisuuden päästä osalliseksi todellisuudesta kokonaisuudessaan ja ottaa osaa sen elämään.