Ihmisen kohoaminen korkeampaan elämään
Vanha ja ehdoton vaatimus on, että hengenelämän vaikutuksen tulee välittömästi kohdistua ihmiseen ja saada hänen voimansa ja mielihalunsa välittömästi osakseen. Jos hengenelämän kaikki sisällys olisi kokonansa sidottu inhimilliseen ajatustapaan, niin olisi kaikki ihmisen sisäinen avartuminen mahdoton, ja henkistä laatua olevat aarteet ja tarkoitusperät voisivat vaikuttaa meihin vain sen kautta, mitä ne voivat tarjota pelkän ihmisen menestymiselle, silloin niissä olisi tapahtunut niin suuri muutos, että melkein olisivat tuhoutuneet. Niinpä ammoisista ajoista siellä, missä on tunnettu pelkästään inhimillisen luonnon ahtaus ja riittämättömyys, on vallinnut innokas pyrkimys tämän ahtauden voittamiseksi ja ihmisen yläpuolella olevan elämän saavuttamiseksi. Selvimpänä tällainen pyrkimys ilmenee uskonnollisessa mystiikassa. Ääretön rajattomuus ja autuus näytti tätä tietä olevan saavutettavissa, jos jumalallisen elämän virta kokonansa valtaisi ihmisluonnon. Mutta eipä nykyajan pohjallakaan ja tieteen alalta puutu tämänsukuisia pyrkimyksiä. Juuri suurimmat ajattelijat ovat koettaneet viedä elämää sellaiseen kohtaan, jossa se saavuttaisi ihmisestä riippumattoman ja hänen arvostelunsa mukaan pätevän totuuden. Toiset etsivät tätä kohtaa sellaisesta ajattelusta, joka kehittäisi olokohtaisen välttämättömyyden ja omasta voimastansa saisi aikaan etenevän kehityksen, Kant sitä vastoin edustaa sellaista ajatussuuntaa, jonka mukaan ajattelija uskoo moraalisessa toiminnassa näkevänsä kaikesta inhimillisen luonnon erikoisuudesta vapautuneen ja kaikille järjellisille olennoille yhteisen toiminnan. Epäilemättä siis tuo pyrkimys, joka tarkoittaa pelkän inhimillisen luonnon voittamista, on ilmaus välttämättömästä tarpeesta ja samalla myös maailmanhistoriallinen ilmiö.
Mutta kaikki tämänsuuntaiset pyrkimykset kohtasivat voittamattomia vaikeuksia siinä, että huomasivat olevan vaikeata vetää rajaa sen välille, mikä on pelkästään inhimillistä, ja sen, mikä ilmeni inhimillistä korkeampana. Tuo tavoiteltu korkeampi maailma ei saavuttanut mitään varmaa asemaa eikä ollut tarpeeksi vältettävissä se vaara, että molemmat kyseessä olevat alat häipyivät toisiinsa ja ettemme niin paljon pääse irti inhimillisestä rajoituksestamme kuin päinvastoin sisäisesti muuttumatta kehitämme tätä inhimillistä olemustamme yhä enemmän ja enemmän äärettömiin. Tämän vaaran voittamiseen kuuluu välttämättä kaksi seikkaa: henkisyys ei saa jäädä toisluontoisen elämän olkoonpa vaikka kuinkakin tärkeäksi ominaisuudeksi, vaan sen täytyy omassa itsessään tulla täysin riittäväksi elämäksi ja lisäksi tämän uuden elämän täytyy jotenkin päästä välittömästi ihmisen omaksi elämäksi ja olemukseksi, vain täten se voi olla ihmiselle enemmän kuin pelkkä välikappale muita tarkoituksia varten.
Mutta tällainen uusi elämä, joka yksinänsä voi taata pääpyrkimykselle menestyksen, saavutetaan tunnustamalla hengenelämän itsenäisyys ja sen avautuminen ihmisessä. Lähemmin tahdomme osoittaa, ettei tämä merkitse pelkkää nimenmuutosta, vaan että sillä on tärkeä asiallinen merkitys.
Ensiksikin vain tunnustamalla tämä hengenelämän itsenäisyys saavutetaan uusi, välitön elämän olokanta, täydellinen muutos todellisuuden peruskäsitteissä. Sillä tuo hengenelämän välitön kehkeäminen ihmisessä tekee välttämättä tämän hengenelämän siksi, mikä elämälle on kaikkein ensimäisintä ja läheisintä, elämän todelliseksi olokannaksi; mikä siihen saakka näytti olevan läheisintä, aistimellinen tai myöskin yhteisöllinen maailma, asettuu siitä lähin toiseen sijaan ja sen täytyy ensinnä todistaa oikeutuksensa tuon ensimäisen edessä. Toisin sanoen, mikä tavanomaisen käsityksen mielestä kuuluu tuonpuoleiseeen maailmaan, joka aistimellisesta maailmasta käsin on todistettava ja olevaksi osoitettava, se nyt muuttuu ainoaksi itsessään perustelluksi maailmaksi, ainoaksi oikeaksi ja todelliseksi maailmaksi, joka ei kaipaa eikä salli, että se johdetaan mistään muusta. Olisi helposti osoitettavissa, että tällainen täydellinen muutos tapahtuu kaikkialla siellä, missä henkistä työtä suoritetaan, ettei tätä työtä koskaan tehdä aistimellisen olemassaolon yksinomaan rinnakkaisina esiintyvien ilmiöiden pohjalta, vaan tämän olemassaolon yläpuolelle kohoavasta olokannasta käsin ja että itse materialistikin voi muodostaa ajatuksensa tieteelliseksi teoriaksi vain siten, että hän asettautuu tuohon olokantaan. Mutta vedoten edelläolevan tutkistelumme kulkuun voimme tästä luopua ja rajoittautua todentamaan sen seikan, että kaikki henkisen elämän kehittyminen ihmiskunnassa sisältää todellisuuden toisinpäin kääntämisen. Maailmanhistoriallisessa työssä aistimellinen välittömyys yhä enemmän ja enemmän väistyy syrjään henkisen välittömyyden tieltä, sisäistä maailmaa ei katsella ja koeta ulkopuolisesta maailmasta käsin vaan noudatetaan päinvastaista katsantotapaa, Ptolemaioksen olokanta väistyy Kopernikuksen olokannan tieltä.
Mutta samalla – ja tällä on elämän muodostamiselle ratkaiseva merkitys – on avautunut mahdollisuus löytää tosihenkisyyden ja pelkän inhimillisyyden välinen raja ja saada yleinen hengenjännitys kääntymään hedelmälliseksi työksi. Kun nimittäin pelkkä inhimillisyys silloinkin, kun se ryhtyy henkisiin tehtäviin, on riippuvainen subjektin ja maailman, tunnetilan ja esineen vastakohdista, liikkuen edestakaisin toisesta toiseen voimatta tällöin saavuttaa olennaista kohoutumista, kykenee hengenelämä vallitsemaan tuon vastakohdan ja täydessä toiminnassa luomaan elämälle sisällystä, mikä esiintyy sielunelämän eri toiminnoissa, ajatuksessa, tunteessa ja tahdossa, sisällystä, joka näissä toiminnoissa ilmenee mutta ei koskaan voi niistä juontua. Milloin vain tällaista sisällystä, elämänkehityksen edelleen muodostamista, todellisuuden omaperäisyyden ilmauksia on tarjolla, silloin on elämä kehittynyt vapaaksi pelkän inhimillisen luonnon rajoituksesta, silloin voi se, mitä hengenelämällä on olennaisia piirteitä, tulla ihmisen omaksi. Olokohtaisen totuuden välttämättömyydestä ja henkisen maailman kokonaisuudesta lähtenyt toiminta ja luomistyö voi nyt päästä välittömästi ihmisessä kehkeämään ja kohottaa hänen elämäänsä äärettömästi; hengenelämän ilmaukset, taistelut ja kokemukset tulevat nyt kaikessa laajuudessaan ihmisen omaksi asiaksi, tosin kuitenkin vain elämän ehdittyä jollekin määrätylle korkeammalle tasolle ja ratkaisevasti heitettyä taakseen tavallisen keskitason.
Ei millään muulla alalla täten aiheutunut tai ainakin aiheutuva muutos voi olla ilmeisempi kuin uskonnon alalla. Selvästi tässä eroavat toisistaan pelkän ihmisen uskonto ja hengenelämän uskonto, uskonto, jonka vaatimatta olennaista muutosta tulee auttaa ihmistä onneen ja iäiseen elämään, ja uskonto, joka on hengenelämän avautumista, tuo mukanaan uutta sisällystä ja uusia arvoja ja tekee ihmisen olennaisesti toiseksi. Se mikä oli kotoisin tuosta pelkkään ihmiseen tyytyvästä käsityskannasta ja mikä laajoissa piireissä käy uskonnosta, ei ollenkaan ansaitse uskonnon nimeä; se mikä siinä oli uskontoa, oli vain valmistusta sille toiselle tai jälkikaikua siitä toisesta, mikä pyrki tunkeutumalla viimeisiin syvyyksiin ylläpitämään ja voitokkaasti toteuttamaan hengenelämää. Vain täten uskonto saavutti itsenäisyyden ja sen oli mahdollista saada aikaan sisäistä kohoutumista, kun se taas hylkäämällä tuon henkisen pohjan kadottaa kaiken omintakeisen sisällyksensä ja kaiken omintakeisen olemassa-olon oikeuden. Voimakkaasti puolustamalla tuota perustusta uskonto ei tue ihmisen pienuutta, vaan kiinnittämällä ihmisolemukseen jumalallisen elämän täydellisyyden, äärettömyyden ja iäisyyden se äärettömästi kohottaa hänen ihmisyyttään, tekee siitä olennaisesti uuden luomuksen.
Samoin on laita muidenkin henkisen työn alojen; niiden perustautuminen itsenäiseen hengenelämään ei vain edistä niiden kehitystä tähän tai tuohon suuntaan, vaan tekee niille mahdolliseksi esiintyä itsenäisinä muodostuksina. Kun esim. oikeutta pidetään ja kohdellaan pelkästänsä ihmisen menestyksen välikappaleena – olkoonpa sitten yksilöiden tai kokonaisen yhteisön, siinä ei ole mitään olennaista eroa – , silloin se aina kadottaa oman erikoisluonteensa eikä voi enää muuttaa vallitsevaa asiantilaa, silloin se ei enää voi alkuperäisen voiman tavoin taivuttaa mieliä eikä asettaa ulkonaisten seurausten punnitsemista vastaan asian sisäistä välttämättömyyttä, vaan se muuttuu tällöin tarkoituksenmukaisuuden nöyräksi palvelijaksi ja sen täytyy taipua tämän vaatimusten mukaan, mutta silloin oikeus on sisäisesti tuhoutunut. Se voi säilyttää itsensä ainoastaan kohotettuna yläpuolelle pelkän ihmisen tarkoitusperien, mutta silloin se myöskin voi sisäisesti kohottaa sitä ihmistä, joka sen tekee omakseen.
Mutta se mikä koskee yksityisiä aloja, se koskee myös yhteisen elämäntyön kokonaisuutta, sellaisena kuin se esiintyy kulttuurityössä. Tämä voi saada aikaan olennaisesti uutta ja voittaa puolelleen ihmisen koko sielun ja mielen vain mikäli uskon ja toivon silmin edellytetty maailmantila ehdottomana vaatimuksena asetetaan olevia oloja vastaan ja nämä täten järkytetään liikkeelle lepotilastaan. Kaikki kulttuuri on elämän muuttumista itsetoiminnaksi, mutta tämä on mahdollinen vain silloin, kun ihmistoiminnassa avautuu uusi todellisuuden syvyys. Niinpä hengenkulttuuri on erotettava kaikesta siitä, mikä on pelkästään ihmiskulttuuria, ainoastaan hengenelämän ominaisen luonteen ilmaisuna kulttuuri voi saavuttaa sisäisen yhteyden, selvän tarkoituksen ja kaikkea vallitsevan päämaalin, ainoastansa täten se voi luoda ihmisen uudeksi ja taistella kaikkea sitä vähäpätöisyyttä ja nurinkurisuutta vastaan, mikä ihmisestä päin pyrkii tarttumaan kaikkeen kulttuurikehitykseen. Niinpä erikoisesti uudenaikainen kulttuuri asettaa vaatimuksekseen äärettömän, alkuperäisen ja itsenäisen elämän; inhimilliset olosuhteet eivät tällaista elämää tarjoa, ainoastansa usko yläpuolellamme vallitsevaan henkiseen välttämättömyyteen ja ainoastansa tästä välttämättömyydestä sisäisesti kiinnipitäminen voi synnyttää sen valtavan liikkeen, jonka nuo aatteet todella synnyttivät. Ei ole mitään voimakasta, mitään mukaansatempaavaa liikettä, joka ei olisi sietämättömäksi tunnetun ristiriidan voittamista; mutta tällaiseen ristiriitaan päätyvät olot vain siinä tapauksessa, että uusi, joka on asemansa arvoinen, törmää yhteen vanhan kanssa, jolla ei enään ole mitään oikeutta tuohon asemaan; mutta tuossa uudessa täytyy silloin olla ylivoimainen pakko, ja tätä ei pelkkä ihminen voi sille koskaan antaa. Siitä että kulttuurissa tunnustetaan olevan tällainen ylevämpi elämä, saa kaikki kulttuurityö sisäistä kohotusta, ihminen voi tuntea tällöin olevansa yhteydessä maailmanelämän kanssa, hän saa tämän sisäiset arvot omikseen ja kohoaa täten kauas yläpuolelle aluksi vallinneen pienuutensa.
Samanlainen jako, eroittaminen ja kohoutuminen tapahtuu myöskin yksilön elämässä. Niin kauan kuin korkeamman elämän ilmaukset juoksevat sekaisin samassa virrassa alemman elämän ilmausten kanssa, niin kauan kuin sellaiset suureet kuten persoonallisuus ja yksilöllisyys eivät tuo mukanaan mitään ominaisluonnetta, vaan ainoastansa vahvistavat ja tukevat luontoperäisiä vaistoja, niin kauan ei synny mitään olennaisesti uutta ja korkeampaa ja henkinen liike ei saavuta täysin hereilleajavaa voimaa. Tähän tarvitaan aivan ominaista sisällystä, jollaista vain on saatavissa yhteydessä hengenmaailman kanssa. Mutta sikäli kuin tämä onnistuu, käy tuo maailma ihmiselle todellisuudeksi, muuttuupa hänen omaksi elämäkseen, ja selvää on, mikä ääretön kohoutuminen tästä on seurauksena.
Tämä ajatustapa on mitä jyrkimmässä ristiriidassa sen ajatustavan kanssa, joka odottaa kaiken pelastuksen tulevan rauhallisesta eteenpäinkulusta, vähittäin tapahtuvasta kehityksestä. Tässä ei ole paikka osoittaa, kuinka suuri oikeutus tällä aatteella on maailman kuvassa ja myöskin erinäisillä elämämme aloilla. Mutta milloin on kysymys kokonaisuudesta ja tämän elämämme pääsuunnasta, silloin on tuohon kehitykseen vetoaminen mitä jyrkimmin hyljättävä, se kun on probleemimme himmentämistä ja maahan painamista ja velttoutemme turvapaikka. Sillä tuo ajatustapa ei vastaa ihmisen ominaista asemaa, jossa todellisuuden eri asteet kohtaavat toisensa. Se mikä hänessä pyrkii esille korkeampaa elämää, on aluksi varsin himmeätä ja epämääräistä, se voi saavuttaa suuremman voiman ja määrätymmän luonteen vain siten, että se selvästi rajoittautuu ja omassa itsessänsä lujittautuu, mikä on mahdollista ainoastaan jos itsenäinen hengenelämä hänessä pääsee ilmeneymään, Vasta sittenkuin kokonaisuuden luja ydin on muodostunut, voi hän vaikuttaa elämän koko alaan, vetää puoleensa sellaista, mikä on hänen kanssaan sopusoinnussa, liittää yhteen sen, mikä on hajanaista, tuntea ja merkitä alhaiseksi sen, mikä on alhaista, käydä ahdistamaan sitä, mikä on vastaansotivaa. Vain tällainen eri puolien selviytyminen ja niiden vaikutus toisiansa vastaan antaa elämälle voimaa ja saattaa sen sisäiseen liikkeeseen, tuo elämän henkisen luonteen esille kaikkea sellaista vastaan, mikä on pelkkää luontoa, ja tekee elämän ihmisen täydelliseksi omaisuudeksi. Mutta aina tämä toisistaan eroittautuminen asettaa vaatimukseksi hengenelämän itsenäisyyden tunnustamisen, vain tällä edellytyksellä muutoin hajanainen henkinen pyrkimys voi ihmisessäkin tulla elämän itsenäiseksi lähtökohdaksi ja samalla voittaa hänen omakseen hengenelämän koko kehityksen ja kokemuksen.
Mutta tämä eroittautuminen asettaa sekä koko elämälle sinänsä että sen eri haaroille yhtämittaisen tehtävän; yli koko rintaman syttyy kiivas taistelu oikean, elämänkehityksen laajentamista ja syventämistä tarkoittavan ja toteuttavan hengenkulttuurin ja pelkän ihmiskulttuurin välillä, joka kaiken kohdistaa ihmisen mielentilaan ja tunteeseen, mutta samalla ehdottomasti vie sisäiseen tyhjyyteen. Se, mikä ihmiselämän pohjalla saavutetaan oikeata henkisyyttä, ei jää pysyväiseksi vain siksi, että se kerran on olemassa, vaan se riutuu heti paikalla, kun sitä ei alituisesti luoda uudestansa, se tulee vedetyksi alas pelkästään inhimillistä laatua olevien harrastusten piiriin sekoittuen niihin ja samalla turmeltuen. Tosin se, millä kerran on ollut tehonsa, on vielä erinäisissä jälkivaikutuksissa tallella ja siis helpommin eloonherätettävissä, mutta varmaksi omaisuudeksi henkinen elämä ei näin ollen jää, se kaipaa jatkuvaa uudistamista ja myöskin yhtämittaista työtä. Mutta tämän henkisen elämän saavutus täysin vastaa sen edellyttämää vaivannäköä ja työtä, sillä se vapauttaa ihmisen hänen luonnollisen minänsä ahtaista rajoista eikä salli hänen samalla häipyä äärettömyyteen; ollessaan osallisena henkisestä maailmasta ja todellisuuden itsenäisestä sisäisyydestä hän saavuttaa äärettömän minuuden ja hänen elämänsä positiivisen suunnan. Omassa piirissänsä hänellä on välittömästi kokonainen maailma ja hän voi tuntea olevansa mukana tekemässä työtä tuon maailman rakentamisessa. Ääretön, jonka mystiikka oivalsi pelkällä tunteella ja joka sen käsittämänä ei päästänyt tunkeumaan kyllin syvälle elämän perusoloon, on nyt tullut työn vallitsevaksi voimaksi ja voi kaikille tahoille ulottaa uudeksiluovan vaikutuksensa.
Kuinka tämä muuttaa elämän sen syvimpiä syitä myöten, se osoitettakoon tässä vain moraaliin nähden. Niin kauan kuin henkistä elämää ei katsota ihmisen todelliseksi minäksi, niin kauan näyttävät hänessä vallitsevat toiminnan säännöt ulkopuolisilta normeilta, joiden alle meidän kunnioituksella on alistuminen niiden kuitenkaan samalla tulematta meidän täyden rakkautemme ja ehdottoman antautumisemme esineeksi. Mutta sisäisen lämmön puutteessa ei toimintakaan saavuta korkeinta huippuansa. Sellainen moraali pysyy helposti enemmän ohjeellisena kuin siveellistä elämää tuottavana, se voi kyllä olla valmis täyttämään velvollisuutensa vaatimuksen sitä kohdatessa, mutta se ei palavalla innolla pyri asettamaan uusia tehtäviä, kohoamaan äärettömiin, parhaansa mukaan kartuttamaan hengen valtakuntaa. Tämä käy mahdolliseksi vain siten, että tuohon asiaan tartumme niinkuin omaan asiaan, jos nuo siveellisen toimintamme ohjeet samalla merkitsevät meille oman elämämme kehkeytymistä ja jos täten siveelliseen toimintaamme virtaa itsesäilytyksen varmuus ja ilo. Silloin voi myöskin rakkaus liittyä kunnioitukseen karkoittamatta kuitenkaan viimemainittua, sillä aina jää tilaa nöyryyden tunnolle sikäli kuin uusi minä ei koskaan ole pelkän ihmisen työtä, vaan ehdottomasti perustuu äärettömään elämään ja on sen kannattama.
* * * * *
Mutta kaiken tämän mukana avautuu ihmiselämälle avara ja suuri näköpiiri, runsain määrin tehtäviä, tehtäviä, jotka ovat erottamattomassa yhteydessä keskenään ja jotka lupaavat varman saavutuksen. Ennenkuin kuitenkaan antaudumme tällaisten toiveiden valtaan, on välttämätöntä ottaa punnittavaksi eräs epäilys, joka, jos sen koko kantavuus otetaan tarkoin huomioon, taaskin tekee kaikki saavutuksemme epäilyksenalaisiksi. Jos oikea henkisyys kohotetaan niin kauas kaiken sen yläpuolelle, mikä on pelkästään inhimillistä, niin eikö silloin yhä painavampana laskeudu arvioimisemme vaakalaudalle se tosiasia, että ihmiselämän keskitaso aina sen alkeellisiin muotoihin saakka lujasti ja sitkeästi jää pysymään siinä asemassa, jonka pyrkimyksemme vapautua ihmisen pienuuden rajoituksesta hylkäsi aivan riittämättömänä? Eikö se, mikä meidän oli voitettava, ylivoimaisena pidä meitä kahleissansa, eikö se uhkaa alentaa koko tuota kohoutumistamme hapuilevaksi kaipuuksi ja toivomiseksi?
Näyttää vallitsevan läpikäyvä ristiriita sen välillä, mitä hengenelämän aate vaatii, ja sen välillä, mihinkä me ihmisolomme pohjalta kykenemme. – Hengenelämä vaatii subjektin ja maailman, mielentilan ja esineen vastakohdan yläpuolelle ylettyvää täyttä toimintaa, ja inhimillinen sielunelämä onkin tuon vastakohdan vallanalainen. Hengenelämä muodostaa kaikenkäsittävän kokonaisuuden ja ihmiskunta on hajaantuneena pelkkiin yksilöihin, ja jo luonnollisen itsesäilytyksen välttämättömyys, mutta myöskin yhteisyyselämä pakoittaa puoltamaan ja vahvistamaan yksilöllistä elämää; hengenelämä esittää sisällyksensä, totuutensa ajattomasti pätevänä, mutta ihminen syntyy ajassa ja hänen elämänsä kuluu aikaan, hänen tilansa ja sen mukana hänen elämänsä asettamat vaatimukset ovat yhtämittaisten muutosten alaiset. – Tällaiset ristiriidat ulottuvat yli näiden perusmuotojen koko elämään. Se, mikä näin ollen enimmän antaa aihetta levottomuuteen, on siinä, ettei ole minkäännäköistä toivoa saada uudestaan muodostetuiksi näitä olemassaolomme perusmuotoja.
Mutta joskaan emme voi aivan yksinkertaisesti poistaa näitä vastuksia, niin kenties on kuitenkin mahdollista ryhtyä niitä vastustamaan. Voimmepa ihmiselämän yleiskokemusta tarkastaessamme nähdä, että tällainen vastavaikutus on käynnissä kauttaaltansa läpi koko inhimillisen olemassaolomme, laajemmalti kuin ihmisten tieto ja tahto ulottuukaan. Sillä kauttaaltansa elämä osoittaa sisäistä ylöspäin kohoutumista: se, mihin ihminen hädän ja luonnollisen itsesäilytyksen vaiston pakoituksesta turvautui, muuttuu ja jalostuu elämän oman kehityskulun vaikutuksesta. Se, mikä ensiksi ilmenee ulkonaisena rinnakkaisuutena, muuttuu sisäiseksi yhteydeksi; se, mille annettiin pelkän välikappaleen arvo, saa itsenäisen arvon, vaikuttaa vastaan ja vie täten kehitystä eteenpäin. Inhimillisten olosuhteiden vajanaisuudesta huolimatta henkisyys voittaa yhä enemmän jalansijaa ja huolimatta kaikesta vastustuksesta se voi edistää tarkoitusperiänsä.
Näin olevien olojenkin pohjalla ilmenee vähittäistä elämän irroittautumista luonnollisesta minästä, joka aluksi vallitsee kaikkia pyrkimyksiä. Tämä irroittautuminen ilmenee erittäin kouraantuntuvana rakkaudessa ja työssä, edellisessä kanssaihmisiin, viimemainitussa työn esineeseen suuntautuvana. Kuka voisi kieltää rakkaudella olevan juurensa luonnonvietissä ja liian vähäiseksi arvata tämän luonnonvietin pysyvän merkityksen? Mutta sitten tapahtuu muutos siihen suuntaan, että rakkauden esine itsekin jollakin tavoin tulee arvokkaaksi, että sen menestys välittömästi saa ihmisen pyrkimyksen liikkeelle ja että oma minä aina itseuhrautumiseen saakka voi väistyä syrjään. Jo Aristoteles on kuvannut, kuinka tässä suhteessa myöskin alemman asteen ihmisessä elää jotakin jumalallista, joka vie hänet yläpuolelle oman itsensä. Samoin on työn laita. Siihen ryhdytään lähinnä itsesäilytyksen takia eikä voida ihmistä moittia, että hän siitä vaatii palkkaa ja arvostelee sitä sen mukaan, mitä se tuottaa. Mutta me tiedämme kaikki, ettei asia tähän pääty: työ käy vähitellen ja vähitellen ihmiselle oman sisällyksensä takia rakkaaksi ja arvokkaaksi, se muodostaa sisäisiä yhtymiä, jotka vastustavat toimivan henkilön mielivaltaa ja mielitekoja, se tekee lopulta ihmisen kykeneväksi antautumaan suureen vaivannäköön ja tekemään uhrauksia, se muuttuu hänessä eteenpäin vieväksi mahdiksi. Työssä ja rakkaudessa ulkonaisessa kosketuksessa oleminen muuttuu sisäiseksi suhteeksi ja samalla nautinto ja hyöty väistyvät elämän sisäisen kohoutumisen tieltä.
Tällainen liikkeen- ja voimansiirto luonnosta henkeen ilmenee inhimillisen olemassaolon kokonaisuuteen nähden niissä kokemuksissa ja kohtaloissa, jotka ovat nähtävissä yksilöllisyyden muodostumisessa. Tällöin on ensinnä olemassa erikoisluonne, jossa kyllä on yksityisiä henkisiä aineksia, mutta jolla ei ole vielä mitään henkistä luonnetta; tämän erikoisluonteen vaatimusten puoltaminen ja toteuttaminen on itsesäilytyksen luonnonvietin mukaista, helposti tuo tehtävä saa puolelleen ihmisen mielihalun ja osakseen ihmisen työn. Mutta kerran alotettu liike vie helposti alkukohtaa korkeammalle. Nuo henkiset ainekset liittyvät lujemmin yhteen ja alkavat vaikuttaa kokonaisuutena; näin pyrkimys voi irroittautua pelkän olopisteen harrastuksista vieläpä vastustaa niitä, ja yhä puhtaampana kohoaa esiin henkinen kokonaismaailma, yhä enemmän se voi yllyttää ihmistä innokkaaseen työhön ja vaikeisiin uhrauksiin.
Mutta tällainen kulku alemmasta ylempään ulottuu yläpuolelle yksilöiden koko ihmiskuntaan. Näin on laita inhimillisen yhteiselämän kehittymisen. Aluksi ulkonaiset olosuhteet ja elämän ylläpitämisen pakko vievät ihmiset yhteen ja saavat aikaan pienempiä tai suurempia yhtymiä. Mutta ulkokohtaisesta yhdessäolosta muodostuu yhä enemmän ja enemmän sisäinen yhteys, yhteisestä kokemuksesta, yhteisistä taisteluista, yhteisestä menestyksestä ja yhteisistä kärsimyksistä kohoaa esille yhteisiä arvoja ja tarkoitusperiä, syntyy yhteinen elämänpiiri, joka yksityistä ihmistä sekä lujittaa että kohottaa yläpuolelle itsekkäiden harrastusten. Niinpä tässäkin eittämättömästi kulkee jalostumisen ja kohoutumisen virta.
Erittäin tähdellepantava ja erittäin tärkeä on tällainen liike henkistä luonnetta olevan historian muodostumisessa; siinä suoritetaan sen syvän kuilun voittaminen, joka muutoin vallitsee ajan ja iäisyyden välillä. Hengenelämä ja sen totuus vaativat itselleen ylevämmyyttä aikaan nähden, mutta ihmisen me tapaamme ajan rajojen sisäpuolelta ja yhtämittaisen muuttumisen alaisena. Mutta ihmiselämän piirissä syntyy omituinen historia, joka hänet eroittaa kaikista pelkästään luonnonolioista, hänen ei tarvitse turvattomana antaa tapahtumain pauhata ylitsensä, vaan hän voi nousta niitä torjumaan, hän voi toisistansa eroittaa sen, mikä on pysyväistä ja katoavaista, henkistä ja pelkästään inhimillistä, ja yhtämittaa kartuttaa itsellensä sitä, mikä hänelle on arvokasta. Eritoten historian huippukohdilla tapahtuu kohoaminen siitä, mikä on ajallista ja inhimillistä, pysyväiseen totuuteen. Samaten kuin me tahdomme säilyttää sen, mikä niin sanotuissa klassillisissa aikakausissa on häviämätöntä, samaten me historiassa yleensä koetamme tehdä eron sen välillä, mikä kuuluu pelkkään aikaan, ja sen välillä, mikä ajan yläpuolelle kohoavana elämänsisällyksenä kykenee vaikuttamaan läpi kaikkien aikojen. Täten historia on henkisen maailman kehkeämistä ja voi huolimatta kaikista olevien olojen vastustuksesta pitää tämän maailman ilmielävänä edessämme. Se, mikä tällöin saavutetaan, tapahtuu taaskin usein vastoin ihmisen omaa tietoa ja tahtoa. Sillä hänen pyrkimyksensä tarkoittaa lähinnä ajassa saavutettavia voittoja, onnea ja menestystä. Mutta hänen työnsä ei edisty vetoamatta hengenelämän syvyyksiin ja saamatta näistä syvyyksistä elähdyttävää vastakaikua. Näin syntyy sellaista, mikä riittää tuolle puolen hetkellisyyden ja mikä voi yhtämittaisesti pysyä. Tämä ajallisuuden yläpuolelle kohoava jää ilmieläväksi ainakin erinäisissä seurauksissaan ja jälkivaikutuksissaan, mutta kokonaisuutenakin se on jälleen eleille herätettävissä ja saatettavissa tehoisaksi. Ennen kaikkea on tällainen mahdollisuus sellaisella saavutuksella, joka itse on uudistavasti vaikuttanut elämänkehitykseen. Kun kerran tällainen uudistava voima on päässyt voimakkaasti vaikuttamaan, niin kaikki, mikä ei sille antaudu, jää ehdottomasti jälkeen. Voimmeko esim. peruuttaa uudenaikaisen tieteellisen ajatustavan ja sen tekemän maailman ja ihmisen välisen tarkemman eron, sen analyysin ja kritiikin? Voimmeko syrjään sysätä sen tosiasian, että uudenaikaisessa elämässä henkinen työ on muodostanut paljoa itsenäisempiä yhtymiä ja samalla enemmän irroittautunut välittömästä sielunelämästä? Voimmeko kieltää, että on muodostunut erikoisesti luonnontieteellinen, historiallinen ja yhteiskunnallinen ajatustapa, ja voimmeko niistä päästä erillemme? Ilmeisesti tällaiset liikkeet kohottavat meidät yksilöiden mielivallan ja hetken heilahdusten yläpuolelle, silminnähtävästi tapahtuu niissä hengenelämän maailmanhistoriallinen kehkeäminen, jonka me voimme välittömästi saada omaksemme. Tämä kehkeäminen tekee meille mahdolliseksi kohota pelkän hetkellisen nykyisyyden yläpuolella olevaan aikoja sisältävään nykyisyyteen, joka käsittää kaiken, mikä ihmistyössä on pysyväistä. Täten saavutettu olokanta muodostaa mitan kaikelle sille, mitä aikojen kuluessa suoritetaan. Se, mikä sen hylkää tai suorastansa sitä vastustaa, ei voi saavuttaa syvällistä ja pysyväistä vaikutusta. Niin vähän kuin tämä olokanta vaikuttaa mekaanisesti pakoittamalla, niin välttämättömästi kuin se, samaten kuin kaikki henkinen elämä, vaatii tunnustamista ja omaksumista, niin ei ole kiellettävissä, että tässä esoteerisen historian muodostuksessa ajan sisäpuolelta avautuu mahdollisuus kohota ajan yläpuolelle. Näin tämä hengenelämän historia muodostuu välittäjäksi pelkän ajan välillä, johon inhimillinen elämä kuuluu, ja iäisyyden välillä, jota hengenelämä vaatii.
Myöskin inhimillisten olosuhteiden sisällä hengenelämä osoittaa kasvattavaa vaikutustaan, valtavana virtana tämä vaikutus käy halki koko inhimillisen elämän. Tähän henkisen elämänsuunnan nousemiseen kaikki ihmiseen kohdistuva vaikutus kiinnittää luottamuksensa, siihen kiinnittää luottamuksensa kaikki muodostava toiminta yksilöstä aina koko ihmiskuntaan asti. Se, että tuo toiminta huolimatta kaikista vastuksista tarmokkaasti ja iloisesti puolustaa oikeuksiansa, on varma todistus siitä, että tässä on toimimassa inhimillisen mielivallan yläpuolella oleva voima.
Eivätpä siis kreikkalaiset ajattelijat ilman syytä puhuneet alemmassa olevasta kaipuusta päästä ylempään, maailmankaikkeudessa vallitsevasta ylöspäin kohottavasta rakkaudesta. Kuitenkaan ei siellä, missä hengenelämän omalaatuisuus on täysin tunnustettu, tuo liike ole ymmärrettävä pelkästään luonnosta ja olevien olojen pohjalta esillekohoamiseksi, ei kehitykseksi tässä mielessä, vaan ylevämmän henkisyyden kohottavaksi vaikutukseksi. Luonto ei voisi saada aikaan sitä, mitä se saa aikaan, jollei se lepäisi syvemmällä pohjalla ja saisi siitä elähyttäviä voimia.
Yhä uudestansa saamme nähdä, että lopulta kumpikin olomuoto kuuluu yhteen ainoaan maailmaan, että kaiken eroavaisuuden ja vastakohtaisuuden yläpuolelle kohoaa kokonaisuus. Mutta mitkään vastakohtien tasoitukset eivät saa koskaan himmentää meiltä sitä tosiasiaa, ettei hengenelämä meissä koskaan voi saada sen omaa olemusta vastaavaa olomuotoa, ja ettei se täällä koskaan voi päästä täysin vapaaksi ristiriidasta. Hengenmaailman täytyy täällä aina kehittyä sille itselleen vieraassa olomuodossa, johon meidän elämämme pukeutuu ja jota me emme mitenkään voi päällämme pudistaa. Kaikessa siinä, mitä ihmiset henkisellä alalla saavat aikaan, on tässä kohden epätäydellisyyttä, kaikessa siinä, mitä me ilmilausumme hengenelämästä, on aina jotakin kuvannollista, symboolista, se syvyys, joka ennen kaikkea tekee meidän elämämme henkiseksi, ei voi meidän olemassaolomme muodoissa koskaan päästä täysiin oikeuksiinsa. Mutta joskin tämä hengenelämän perusolemuksen ja olomuodon välinen ristiriita osoittaa meidän elämämme elämäksi, jolla on oma ominaisluonteensa, monen ehdon alaiseksi ja mitä suurimmassa määrin epätäydelliseksi, niin se ei muuta sitä hapuilevaksi toivomiseksi ja voimattomaksi kaipuuksi. Sillä tuo perusolo ei ole meille mikään vieras ja ainoastaan kaukaisen kunnioituksemme esine, vaan me voimme siinä löytää oman elämämme ytimen, oman todellisen itsemme ja siitä käsin ryhtyä taisteluun kaikkea alamittaista vastaan. Me emme ole ainoastaan keskellä ristiriitaa vaan myöskin sen yläpuolella, ja elämä voi tällaisen ylevämmyyden voimakkaasti esillepuhjetessa saavuttaa sisäisen lujuuden ja iloisuuden. Ja samalla me voimme huolimatta kaikista vastuksista lohdullisesti toimia ihmisen kohottamiseksi yläpuolelle kaiken sen, mikä hänessä on inhimillisesti pientä.