Ukko oli taivaan isäntänä, hänen vaimonsa oli akka; toisinaan saa ukko nimen äijä, ja akka nimen ämmä. Ukon pojasta on myös puhe runoissa, ja monta vaimollisia sikiötä omistetaan hänelle; ne saavat nimen Luonnottaret ja ovat ukon tottelevia palvelioita.
Taivaan isäntänä oli ukko myös sateen antaja, josta häntä rukoiltiin vuoden tulosta ja keväällä kylvön aikana pidettiin ukon juhlaa. Silloin vietiin korkeille vuorille ja kukkuloille ruokaa ja muita antimia. Moni vuori on ehkä siitä saanut nimen ukonvaara.
Ylijumalana ja veden antajana sai hän vallan vedessäkin, josta monet vedet vielä nimensä kantavat: Äijän paikka, Akkajärvi, Ämmänkoski, Akanlahti jne. Suomen kielessä on myös vielä nimitys ukon virta (alaspäin jokea) ja ämmän virta (ylöspäin jokea).
3. Päivö, Kuu, Otava, Tähti ja muut ilman jumaluudet. Ukko oli tosin ilman ja taivaan jumala; mutta siihen eivät tytyneet muinaiset esi-isämme. Sillä näkivät taivaalla auringon (päivän), kuun, tähdet, jotka he pitivät erinäisinä valtoina, ehkä ei ukon vertaisina. Kukin heistä oli omavaltainen isäntä, mutta niinkuin maan päällä yksi isäntä on rikas ja lavian talon herra, mutta toinen köyhä ja vähäisen perheen haltia; niin jumaloissakin ukko oli laviavaltainen, mutta tähti ja sen jumaluus hallitsi ainoasti vähäistä pilkkua avaruudessa, vaikka hän siinä oli isäntä ja oma herransa.
Suomalaiset, niinkuin usiammat Aasian kansat, ovat alussa palvelleet päivää (aurinkoa), kuuta, otavaa ja tähtiä (tähdellä tarkoitetaan erittäin pohjantähteä). Jumaloina heitä kuvaillaan miehullisiksi olennoiksi, ja eräs laulu runoilee kuinka päivä, kuu ja pohjantähti tulivat maahan hakemaan morsianta. Tämä kosioretki koski Suometarta, joka oli hanhen munasta haudottu.
Kaikilla näillä jumaloilla myös luultiin olevan vaimonsa. Kaikille heille myös annetaan tyttärensä ja päivällä, kuulla ja tähdellä kuvaillaan myös poika olleen. Auringolla oli, paitsi mitä päivän pojaksi kutsuttiin, toinenki poika nimeltä Panu, joka myös merkitsi tulta. Niin kuuluu runossa:
"Panu poika aurinkoisen,
Armas auringon sikiö!
Tuli nosta taivosehen,
Kehän kultasen keskelle,
Wahan vaskisen sisälle,
Kuin kukin emonsa luoksi,
Luoksi valtavanhempansa,
Pane päivät paistamahan,
Yöt laita lepeämään,
Aamulla ylenemähän,
Illalla alenemahan."
Kal. 26: 431-441.
Tästä näkyy myös että Suomalaiset luulivat auringon olevan kultasen kehän, ja että tuli oli siitä maahan saatu. Aurinko ja tuli ovat siis alkuperäisesti sama olento, jonka tähden ei taidettu tulta erittäin palvella, vaan ainoasti auringon sikiönä. Monet Aasian kansat palvelevat vieläkin tulta ja uhraavat sille. Tästä on meillä vielä se jäänös että muutamina juhlina tulia sytytetääu (helavalkiat, kokkovalkiat).
Tähän taivaalliseen jumalaseuraan kuuluvat auringon tytär, Päivätär (päivän tytär), kuun tytär, Kuutar, otavan tytär, Otavatar ja tähden tytär, Tähetär. Kaikki nämät kuvaillaan nuoriksi, kauneiksi ja kankaan kutomisessa oppineiksi. Päivän säteistä oli heidän kankaansa kultainen ja hopeinen, niinkuin runo sanoo:
"Tuo Kuutar korea impi,
Neiti Päivätär pätevä
Pitelivät pirtojansa,
Niitänsä nostelivat,
Kultakangasta kutoivat,
Hopeista helskyttivät
Äärellä punaisen pilven,
Pitkän kaaren kannikalla."
Kal. 41: 103-110.
Niinkuin usiammat muutki jumalat saivat myös nämät oman talonsa; auringon talo oli Päivölä, Kuun Kuutola, tähden Tähtelä.
Näitä rukoilivat Suomalaiset lempeinä ja hyväntahtoisina olentoina; he antoivat apua maan asujille heidän tarpeissansa.
Auringon ja kuun pimenemisestä oli esi-isillämme se luulo, että joku paha heidän kätki ja sulki vankiuteen. Esimerkiksi:
"Louhi Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas
Siitä päivän kiini saapi,
Kuuhuen käsin tavoitti.
Ne kohta kotihin saattoi
Pimeähän Pohjolahan
Kätki kuun kumottamasta,
Kirjarintahan kivehen,
Lauloi päivän paistamasta
Wuorehen teräksisehen.
Kun oli kuun kulettanunna
Sekä päivän saattanunna
Pohjolan kivimäkehen,
Rautaisehen kalliohon,
Jopa valkean varasti,
Tulen Wäinölän tuvilta
Sai tuvat tulettomaksi,
Pirtit valkeattomaksi.
Jo oli yö alinomainen,
Pitkä pilkosen pimeä,
Oli yö Kalevalassa,
Näillä Wäinölän tuvilla,
Sekä tuolla taivahassa
Ukon ilman istumilla."
Muiden seassa pidettiin myös Koi jumalana. Wirolaiset myös palvelivat
"Koit" (Koita) ja "Älmärik" (Hämärää) jumalina. – Muutoin kuuluu ilman jumalain sekaan vielä "ilman impyet ihanat", "ilman luonnottaret."
Näitä luultiin olevan kolme, syntyneet ukosta seuraavaisesti:
Ukko ilmoinen jumala
Hieroi kahta kämmentänsä
Vasemmassa polven päässä;
Siitä syntyi kolme neittä,
Koko kolme luonnotarta
Raudan ruostehen emoiksi,
Suu sinervän siittäjiksi.
Neidet käydä notkutteli,
Astui immet pilven äärtä
Utarilla uhkuvilla,
Nännillä pakottavilla,
Lypsit maille, lypsit soille,
Lypsit vienoille vesille.
Yksi lypsi mustan maidon,
Wanhempainen neitosia,
Toinen valkean valutti,
Keskinäinen neitosia,
Kolmas puikutti punaisen,
Nuorimpainen neitosia.
Ku on lypsi mustan maidon,
Siitä syntyi melto-rauta,
Ku on valkean valutti,
Siit' on tehtynä teräkset,
Ku on puikutti punaisen,
Siit' on saatu rääky-rauta.
Kal. 9: 39-66.
Ilmassa olevain luonnotarten seassa mainitaan erittäin Ilmatar, joka oli ilman tytär. Hänestä kertoo runo seuraavan, jossa kuvaillaan esi-isäimme luulo maailman luomisestakin:
Olipa impi ilman tyttö,
Kave luonnotar korea,
Piti viikkoista pyhyyttä
Ijän kaiken impeyttä
Ilman pitkillä pihoilla
Tasaisilla tanterilla.
Ikävystyi aikojansa,
Oudostui elämätänsä
Aina yksin ollessansa
Impenä eläessänsä
Ilman pitkillä pihoilla,
Avaroilla autioilla.
Jopa astuiksen alemma,
Laskeusi lainehille
Meren selvälle selälle,
Ulapallen aukealle;
Tuli suuri tuulen puuska,
Idästä vihainen ilma,
Meren kuohuille kohotti,
Lainehille laikahutti.
Tuuli neittä tuuvitteli,
Aalto impeä ajeli
Ympäri selän sinisen,
Laskipäiden lainehien;
Tuuli tuuli kohtuiseksi,
Meri paksuksi panevi.
Kantoi kohtua kovoa,
Watsan täyttä vaikeata
Wuotta seitsemän satoa,
Yhdeksän yrön ikeä,
Eikä synny syntyminen,
Luovu luomatoin sikiö.
Wieri impi veen emona,
Uipi idät, uipi lännet,
Uipi luotehet, etelät,
Uipi kaikki ilman rannat
Tuskissa tulisen synnyn,
Watsan vaivoissa somissa,
Eikä synny syntyminen,
Luovu luomatoin sikiö.
Itkeä hyryttelevi
Sanan virkkoi, noin nimesi:
Woi poloinen päiviäni,
Lapsi kurja kulkuani!
Jo olen joutunut johonki,
Ijäkseni ilman alle,
Tuulen tuuviteltavaksl
Aaltojen ajeltavaksi
Näillä väljillä vesillä,
Lakeilla lainehilla.
—
Kului aikoa vähäisen,
Pirahteli pikkaraisen,
Tuli sotka suora lintu,
Lenteä lekuttelevi
Etsien pesän sioa,
Asunmaata arvaellen.
Lenti idät, lenti lännet,
Lenti luotehet, etelät,
Löydä tiloa tuota,
Paikkoa pahintakana,
Kuhun laatisi pesänsä,
Ottaisi olosiansa.
Liitelevi, laatelevi,
Arvelee ajattelevi;
Teenkö tuulehen tupani,
Aalloillen asunsiani;
Tuuli kaatavi tupasen,
Aalto vie asunsiani.
Niin silloin veen emonen,
Ween emonen, ilman impi
Nosti polvea merestä,
Lapaluuta lainehesta
Sotkalle pesän siaksi,
Asunmaaksi armahaksi.
Tuo sotka, sorea lintu
Liiteleikse, laateleikse,
Keksi polven veen emosen
Sinerväisellä merellä,
Luuli heinä-mättähäksi,
Tuoreheksi turpeheksi.
Lentelevi liitelevi,
Päähän polven laskeuvi,
Muni kultaset munansa,
Kuusi kultaisia munoa,
Rautamunan seitsemännen.
Alkoi hautoa munia,
Päätä polven lämmitellä;
Hautoi päivän, hautoi toisen,
Hautoi kohta kolmannenki.
Jopa tuosta veen emonen,
Ween emonen, ilman impi
Tuntevi tulistuvaksi,
Hipiänsä hiiltyväksi.
Luuli polvensa palavan,
Kaikki suonensa sulavan.
Wavahutti polviansa,
Järkytti jäseniänsä,
Munat vierähti vetehen,
Meren aaltohon ajaikse;
Karskahti munat muruiksi,
Katkieli kappaleiksi.
Ei munat mutahan joudu,
Siepalehet veen sekahan,
Muuttuivat munat hyviksi,
Kappalehet kaunoisiksi:
Munasen alanen puoli
Alaseksi maaemäksi,
Munasen yläinen puoli
Yläiseksi taivahaksi,
Yläpuoli ruskeaista
Päivöseksi paistamahan,
Yläpuoli valkeaista
Se kuuksi kumottamahan;
Mi munassa kirjavaista,
Ne tähdiksi taivahalle,
Mi munassa mustukaista,
Nepä ilman pilvilöiksi.
Ajat eellehen menevät,
Wuodet tuota tuonnemmaksi,
Uuden päivän paistaessa
Uuden kuun kumottaessa;
Aina uipi veen emonen
Ween emonen, ilman impi
Näillä vienoilla vesillä.
Utuisilla lainehilla,
Edessänsä vesi vetelä,
Takanansa taivas selvä.
Jo Wuonna yhdeksäntenä,
Kymmenentenä kesänä
Nosti päätänsä merestä,
Kohottavi kokkoansa,
Alkoi luoda luomiansa,
Saavutella saamiansa
Selvällä meren selällä,
Ulapalla aukealla.
Kussa kättä käännähytti,
Siihen niemet siivoeli;
Kussa pohjasi jalalla,
Kalahaudan kaivaeli;
Kussa ilman kuplistihe,
Siihen syöverit syventi.
Kyljin maahan kääntelihe,
Siihen sai sileät rannat;
Jaloin maahan kääntelihe,
Siihen loi lohiapajat;
Päin päätyi maata vasten