Siihen laitteli lahdelmat.
Ui siitä ulomma maasta,
Seisattelihe selälle;
Luopi luotoja merehen,
Kasvatti salakaria,
Laivan laskemasiaksi,
Merimiesten pään menoksi.
Jo oli saaret jumottuna,
Luotu luotoset merehen,
Ilman pielet pistettynä,
Maat ja manteret sanottu,
Kirjattu kivihin kirjat,
Weetty viivat kallioihin,
Wiel' ei synny Wäinämöinen,
Ilman ikirunoja.
Waka vanha Wäinämöinen
Kulki äitinsä kohdussa
Kolmekymmentä keseä,
Yhden verran talviaki
Noilla vienoilla vesillä,
Utuisilla lainehilla.
Arvelee ajattelevi
Miten olla, kuin eleä
Pimeässä piilossansa,
Asunnossa ahtahassa,
Kuss ei koskaan kuuta nähnyt
Eikä päiveä havannut.
Oudosteli aikojansa,
Tuskastui elämätänsä;
Liikahutti linnan portin
Sormella nimettömällä,
Lukun luisen luikahutti
Wasemmalla varpahalla,
Tuli kynsin kynnykseltä,
Polvin porstuan ovelta.
Siitä suistui suin merehen,
Käsin kääntyi lainehesen;
Jääpi mies meren varahan,
Uros aaltojen sekahan.
Wirui siellä viisi vuotta,
Sekä viisi, jotta kuusi,
Wuotta seitsemän, kahdeksan,
Seisottui selälle viimein,
Niemelle nimettömälle,
Tanterelle puuttomalle.
Kal. 1: 110-334.
Tämän runon mukaan oli ilmatar siis maan ja manteren luoja, ja Wäinämöinen ensimäinen luotu ihminen.
Muutamissa runoissa vielä mainitaan Udutar ja Terhenetär, Utu-tyttö, Terhen-neiti. Molemmat merkitsevät samaa udun, kaasun ja sumun jumalata. – Samaten maitan tuulen tytär tuulen jumaluutena. Eteletär on etelä-tuulen jumaluus, lempiä niinkuin etelätuulikin. Suvetar, suven jumaluus, kuuluu myös luonnon lempiäin emoisten sekaan; häntä rukoiltiin karjaa suojelemaan. Näillä molemmilla viimisillä ei ole suurta eroa; sillä suvi merkitsee kielessämme myös etelää.
II. Veden Jumalat
Ilman jälkeen näkyy vesi olleen esi-isäimme useimpain jumalain olo-paikka. Sillä raakalaisenki mielessä on joku himiä aavistus siitä että jumala on hengellinen, vaikka hän sitä ei voi selkiästi käsittää; mutta mitä hienompi ja läpinäkyväisempi, sitä jumalallisemmaksi hän paikan ja kappaleen luulee. Ja niin tekivät esi-isämmekin; he jumaloitsivat vesiä ja ajattelivat niihin koko joukon jumalia. Niin tekevät vielä nytkin monet kansat.
Alussa pyhittivät ja palvelivat Suomalaiset itse vettä; sen todistavat ne monet vedet, joilla vielä nytkin vanhuudesta on pyhän nimi: Pyhäjärvi, Pyhäjoki, Pyhävesi jne. Saman tekivät muinen Lappalaiset ja Wirolaiset. Runoissakin vettä rukoillaan jumalana:
"Wesi kiellä poikoasi,
Laine lastasi epeä,
Ahto aaltoja aseta,
Wellamo veen väkeä,
Ettei parsku parraspuille,
pääse päälle kaarieni."
Kal. 42: 529-534.
Mutta sittemmin sai vesi, niinkuin ilmakin ukossa, oman jumalansa Ahti eli Ahto, joka tässä isäntänä vallitsi rajattomasti. Häntä kuvaillaan vanhana miehenä, ruohopartaisena, vahtovaippaan vaatetettuna. Runoissa saa hän nimen veen (veden) isäntä, aaltojen kuningas, satahaudan hallitsia. Hänen rikkautensa ja aarteensa sanotaan olevan äärettömät. Niiden omistajaksi tuli hän siitä että tuo onnen tuoja Sampo hajosi ja murut meteen jäivät:
Niin meni muruja noita,
Sammon suuria paloja
Alle vienojen vesien,
Päälle mustien murien;
Ne jäivät veen varaksi,
Ahtolaisten aartehiksi;
Siitäpä ei sinä ikänä,
Kuuna kullan valkeana
Wesi puuttune varoja
Ween Ahto aartehia.
KaL 43: 267-276.
Samassa tilassa anasti Ahti Wäinämöisen hauven-luisen kanteleen, jonka myrsky veneestä vieritti mereen. Se tuli Ahtolan iki-iloksi, jota Ahti ei enään antanut takaisin. Ja muutoinki oli Ahti aivan ahne vieraan kalun perään. "Harvoin Ahti antanevi, kun on kerran keksinynnä." Mutta välistäin liikkui hänen sydämensä armahtavaisuuteen; niin kertoo satu, että köyhä paimenpoika rannalla veisiellessä pudotti veitsensä järveen. Pojan itkusta liikutettuna ui Ahto rantaan, sukelti ja toi pojalle kultaveitsen. Mutta rehellisessä viattomuudessaan ei poika tätä omistanut. Ahto sukelsi uudesti ja toi hopiaveitsen, mutta poika kielsi samaten sen olevan kadonneen veitsensä. Ahto toi kolmannesti sukeltain oikian veitsen, jonka poika iloissaan omisti. Tämän köyhän mutta rehellisen paimenen palkinnoksi lahjoitti Ahto hänelle kaikki kolme veistä. Mutta Ahdon suurin rikkaus olivat kalat, jonka tähden meri saa nimen "salainen kartano, lohinen louhikko." Hänen talonsa oli Ahtola.
Taloa hallitessa oli Ahdon apuna hänen vaimonsa Wellamo, "veden emäntä, veden eukko." Hän niinkuin Ahto itsekin oli vanha "vakainen vaimo," "veden ehtoisa emäntä, veden armas antivaimo." Hän oli puetettu "sinilakkiin," hänen hameensa oli hienohelmainen, hänen paitansa sävestä ("rytinen paita, ruoko-rinta") ja vaippa vaahdosta (vaahtivaippa).
Weden muut olennot olivat näiden alamaisia, ja saavat nimen Ahtolaiset, veden väki, Wellamon väki, Wellamon ikiväki, Ahdon lapset, Wellamon neidot, meren haudan haltiat, veden vallat jne. Muutamat näistä saavat erinimiä: pikku mies, Aallotar (aaltojen jumalatar), Kosken neiti, Melatar (melan jumalatar), Sotkottaret (suorsain suojelevaiset jumalattaret). Sillä näitä veden haltioita kuvailtiin oleskelevan ja hallitsevan ei ainoasti meressä, vaan muissakin vesissä: järvissä, virroissa, koskissa, kaivoissa, lähteissä jne. "Pikku mies" kuvaillaan runoissa (Kal. 2: 111-124) seuraavaisesti:
"Nousipa merestä miesi,
Uros aalloista yleni,
Ei tuo ollut suuren suuri,
Eikä aivan pienen pieni:
Miehen peukalon pituinen,
Waimon vaaksan korkeuinen
Waski oli hattu hartioilla,
Waski-saappahat jalassa,
Waski-kintahat kädessä,
Waski-kirjat kintahissa,
Waski-vyöhyt vyölle vyötty,
Waski-kirves vyön takana,
Warsi peukalon pituinen,
Terä kynnen korkeuinen."
Sotkottaret niinkuin heidän suositeltunsakin suorsat oleskelivat rannan ruohossa, josta runo sanoo:
"Sisarekset sotkottaret
Rannan ruokoiset kälykset,
Hiipoivat hivuksiansa,
Hapsiansa harjasivat
Harjalla hopeapäällä
Sukimella kultaisella."
Kal. 41: 143-148.
Ahtoa ja Wellamoa rukoiltiin antamaan kalansaalista, asettamaan tuulta ja myrskyä merellä, auttamaan kulkua vaarallisissa meriretkissä niinkuin koskissa ja yleisesti matkustajia merimatkoilla. Kosken neitiä erittäin rukoiltiin kosken kuohuissa auttamaan. Pikku miestä rukoiltiin myös avuksi kalastamisessa. Hän otti hongan rannalta, pani sen päähän tarpoimeksi paaden ja ajoi sillä suuren paljouden kaloja Wäinämöisen nuottaan. Samaten hän myös kaasi sen suuren tammen, joka kasvoi ihmisten ikäväksi niin että se esti päivän paistamasta. Mutta pikkumies sai tässä tilassa semmoisen koon, että "jalka maassa teutaroivi, pää pilviä pitävi, syltä oli silmien väliä, syltä housut lahkehesta, puolta toista polven päästä, kahta kaation rajasta."
Kaikki nämät jumaluudet olivat muinaisten Suomalaisten mielestä suosiollisia, hyviä olentoja. Mutta vedessä oli myös pahan suopia, voimallisia olentoja, joista mainitaan Wesihiisi, Turso eli Tursas ja Wetehinen. Wesihiisi mainitaan ainoasti hirmuiseksi. – Iku-Tursoa avuksensa huutaa Pohjolan emäntä Louhi, upottamaan Kalevalan kansaa. Wäinämöinen tarttui tämän meren kummituksen korviin, nosti sen vedestä eikä laskenut lepoon ennenkuin Turso oli luvannut ikipäiviksi olla aalloista nousematta kuolevaisia kiusaamaan. Tämä Meri-Turso siitti Pohjolan neidon kanssa yhdeksän poikaa, jotka olivat pahimmat ihmisten kiduttajat. – Runo sanoo että Wetehinen ja Syöjätär olivat kärmeen vanhemmat. Wetehinen nousi myös Tuonen joesta Ilmarista vastaan, mutta lintu kokko ajoi hänen takaisin. Muutoin osottaa nimi että Wetehinen oli yleisesti veden haltia, vaikka pahanlainen.