– Mielellämme, vastasimme me. Ja sitten me joimme. Nämä toisetpailmoittivatkin meille erään näpistelemistä, s.o. ammattiamme koskevanseikan. Oli talo, kaupungin reunalla, ja siinä asui rikas porvari, jolla oli tavaraa yltäkyllin; yöllä päätimme käydä hänen luonaan.Mutta sielläpä jouduimmekin kaikki viisi kiinni. Meidät pantiinputkaan, mutta sieltä vietiin itsensä ispravnikan luo. Tämä sanoitahtovansa itse tutkia meitä. Niinpä hän tulikin sitten luoksemme jahänen jälkeensä kannettiin kupillinen teevettä; mies oli roteva, poskiparralla varustettu. Hän istahti. Paitsi meitä tuotiin esillevielä kolme maankulkijaa. Ja kyllähän se maankulkija on hauska poika: ei hän muista mitään, on kuin puulla päähän lyöty, ei tiedä mitään.Ispravnikka kysäsikin suoraan minulta: "Ken sinä olet?" Kovin hänhuusi minulle. Minä tietysti vastasin sitä, mitä muutkin: en tiedä, enmitään tiedä, teidän korkeasukuisuutenne; kaikki olen unohtanut.
– Elähän huoli, kylläpähän vielä puhut, naama on minulle tuttu; jahän katseli minua vihaisesti. Minä häntä en sitä ennen ollut koskaannähnyt. Hän kääntyi toisen puoleen ja kysyi: Ken sinä olet?
– Viittaa-karkuun, teidän korkeasukuisuutenne.
– Onkos sinun nimesi viittaa-karkuun?
– On teidän korkeasukuisuutenne.
– Hyvä, sinä olet viittaa-karkuun, mutta kukas sinä olet? Näin kysyihän kolmannelta.
– Minä hänen jälestään, teidän korkeasukuisuutenne.
– Mikäs on nimesi?
– Nimeni onkin "minä hänen jälestään", teidän korkeasukuisuutenne.
– Kukas sinut, kelvoton, on sillä tavoin nimittänyt?
– Hyvät ihmiset ovat nimittäneet, teidän korkeasukuisuutenne. Onhanmaailmassa hyviä ihmisiä, teidän korkeasukuisuutenne.
– Keitä ovat ne hyvät ihmiset?
– En oikein muista, teidän korkeasukuisuutenne, antakaamuistamattomuuteni jalomielisesti anteeksi.
– Oletko kaikki unohtanut?
– Kaikki, teidän korkeasukuisuutenne.
– Mutta olihan sinulla isä ja äiti?.. Kaiketi heidät muistat?
– Arvattavasti on ollut, teidän korkeasukuisuutenne; mutta ensitäkään oikein muista; ehkäpä ne ovat olleet sentään, teidänkorkeasukuisuutenne.
– Missä sinä olet elänyt tähän asti?
– Metsässä, teidän korkeasukuisuutenne.
– Ainako metsässä?
– Aina metsässä.
– Kuinkas talvella?
– Talvea en ole nähnyt, teidän korkeasukuisuutenne.
– No, kuinkas sinä, mikäs sinun nimesi on?
– Kirves, teidän korkeasukuisuutenne.
– Ja sinä?
– Teroita, äläkä vitkastele, teidän korkeasukuisuutenne.
– Ja sinä?
– Teroittele vaan, teidän korkeasukuisuutenne.
– Eikö kukaan teistä muista mitään?
– Emme muista mitään, teidän korkeasukuisuutenne.
Ispravnikka seisoi ja nauroi ja naurahtelimme mekin. Mutta välistäsaattaa hän lyödä vasten hampaitakin. Vaan me maankulkijat olimmetervettä, hyvinvoipaa väkeä. – Viekää heidät linnaan, kyllä minäsitten heidän kanssaan; vaan sinä saat jäädä – sen hän sanoi minulle. – Tule tänne, käy istumaan! Minä katsoin ja näin, että siinä olipöytä, paperia ja kynä. Arvelin: mitähän nyt tulee? – Istu tuolille, sanoo hän, ota kynä käteesi ja kirjoita! Mutta itse tarttui hänkorvaani ja rupesi siitä vetämään. Minä katsoin häneen kuin paholainenpappiin: en osaa, teidän korkeasukuisuutenne, sanoin minä. – Kirjoita!
– Armahtakaa, teidän korkeasukuisuutenne. – Kirjoita niinkuin osaat!Itse veti hän aina vaan korvastani, veti ja vieläpä tempoikin! Sensanon, veljet, ennemmin olisin kärsinyt kolmesataa kuin tätä tämmöistä – piti vaan muka kirjoittaa!
– No, tuliko hän hourupäiseksi, vai kuinka?
– Eikä tullut. Asia oli niin, että T: ssä oli joku aika takaperinkirjuri tehnyt kepposet: oli puhaltanut ruunun rahat ja niiden kanssakarannut; korvat olivat hänelläkin pitkät. No, siitä annettiin jokahaaralle tieto. Ja kun minulla olivat jotenkuten samat tuntomerkit, niin tahtoikin hän tutkaista, osasinko minä kirjoittaa ja millätavoin?
– Vai niin! Tekikös se kipeätä?
– Sanoinhan jo, että teki.
Kaikki rupesivat nauramaan.
– No, kirjoititkos sinä?
– Mitäpä olisin kirjoittanut. Aloin vedellä kynää pitkin paperia, vetelin, vetelin, ja siihen se jäikin. No, korvapuusteja, se ontietty, sain minä kymmenkunnan ja pääsin sitten, vankilaan tietysti.
– Osaatkos sinä kirjoittaa?
– Osasin ennen, vaan kun kynillä ruvettiin kirjoittamaan, vieraannuinkoko asiasta…
Tällä tavoin puheltiin tai oikeammin lörpöteltiin silloin, kun aikatuntui ikävältä. Jumalani, mitenkä täällä olikin ikävä! Päivät olivatpitkät, tukahuttavat, toinen toisensa kalttaiset. Vaikkapa olisi ollutjoku kirja luettavana! Siitä huolimatta kävin minä, etenkin alussa, usein sairashuoneessa, väliin sairaana, väliin taas muutenlepäilemässä; tahdoin olla poissa vankilasta. Siellä oli vaikea olla, vielä vaikeampi kuin täällä. Siellä oli ilkeyttä, vihamielisyyttä,riitaa, kateutta ja alituisia pistosanoja meitä aatelisia kohtaan.Täällä sairashuoneessa oltiin enemmän yhdenvertaisia, elettiinystävällisemmin. Ikävin aika päivästä oli ilta ja alkuosa yötä.Makuulle ruvettiin aikaisin. Himmeä yölamppu oli kaukana oven luonakiiltävänä pisteenä, vaan meidän nurkassamme oli melkein pimeä.Tukahuttava haju täytti huoneen. Joku ei voi nukkua, vaan nouseeistualleen ja istuu noin puolentoista tuntia vuoteellaan, pääkallellaan, ikäänkuin miettien jotakin. Silloin katselin minä häntä,koettaen arvailla, mitä hän mietti, jotta vaan ajan jotenkuten olisinsaanut kulumaan. Väliin rupesin itsekin haaveksimaan ja muistelemaanentisiä aikoja, jotka kuvautuivat tarkoilleen ja selvästimielikuvitukseeni; johtuivatpa mieleeni semmoisetkin yksityisseikat, joita muulloin en mitenkään olisi voinut muistaa. Väliin taas koetinarvailla tulevaisuuttani: mitenkähän täältä pääsen pois? Minne? Jakoska se tapahtuu? Palaankohan koskaan kotiseudulleni? Näitä ajattelinminä ajattelemistani ja toivonkipinä rupesi rinnassani syttymään…Väliin taas rupesin lukemaan: yksi, kaksi, kolme j.n.e., jotta sitätehdessäni olisin nukkunut. Väliin luin minä kolmeen tuhanteen saakkasaamatta unta silmääni. Joku liikautti itseänsä. Ustjantsew alkoiyskiä keuhkotautisen yskää, jonka jälkeen hän vaikeroi heikollaäänellä: "Jumalani, minä olen syntiä tehnyt!" Ja omituista oli kuullatätä sairasta, murrettua ääntä yleisen hiljaisuuden vallitessa.Jossain nurkassa valvotaan myöskin ja puhellaan vuoteilta. Joku rupeekertomaan entisyydestään, kaukaisista asioista, maankulkemisesta, lapsistaan, vaimostaan. Kuiskaavasta äänestäkin voipi jo päättää,ettei hän voi enää koskaan saavuttaa takasin entisyyttään; toinenkuuntelee häntä. Kuuluu vaan hiljainen, tasainen sopotus, ikäänkuinvesi suhisisi jossain kaukana…
XV
Kesäaika.
Käsissä oli huhtikuun alkupuoli ja pääsiäinen läheni. Vähitellenalkoivat kesäiset työtkin. Aurinko tuntui päivä päivältälämpimämmältä, valoisammalta: ilma tuoksusi keväiseltä ja vaikuttielähyttävästi ihmiseen. Kauniit päivät ilahuttivat kahleissa olevankinmieltä ja herättivät hänessä toiveita, pyrinnöitä, kaipausta.Nähtävästi oli vapauden ikävä kirkkaina, lämpiminä päivinä suurempikuin synkkänä talvi- tai syysaikana; sen tunsivat kaikki vangit. Heiloitsivat tosin kirkkaista päivistä, mutta samalla ilmaantui heissäjonkunlaista kärsimättömyyttä, malttamattomuutta. Minä huomasin, ettävankilassamme keväisin syntyi entistä useammin riitoja. Useamminkuultiin melua, huutoa, hälyä ja vihapuheita; mutta silloin saatiinmyöskin nähdä, kuinka vangit työn-teossa ajatuksiinsa vaipuneenasilmäilivät sinertävään etäisyyteen tuonne Irtishin taakse, jossasuunnaton, puolentoista tuhatta virstaa avara kirgiisiläinen erämaaalkoi; saatiin myöskin kuulla, kuinka he huokailivat syvään, ikäänkuinolisivat väkisinkin tahtoneet hengittää tuota kaukaista, vapaata ilmaaja keventää siten ahdistettua mieltänsä. – "Ohoi!" sanoivat he sittenäkkiä, ikäänkuin pudistaakseen itsestään kaikki haaveilut, jatarttuivat kärsimättömän ja synkännäköisinä lapioon tai tiileihin, joita oli kannettava paikasta toiseen. Hetkisen kuluttua unohtikinvanki jo äsköiset tunteensa ja alkoi joko nauraa tai riidellä, katsoensiihen, mimmoinen luonne hänellä oli; väliin rupesi hän myöskintavattomalla ja aivan tarpeettomalla innolla työskentelemään,ikäänkuin tahtoen siten tukahuttaa jotakin, joka ahdisti ja painoihänen rintaansa. Kaikki olivat he rotevia, enimmäkseen nuoria javoimakkaita miehiä… Raskaat ovat kahleet siihen aikaan! Tätä en minäsano runollisesti liioitellen, vaan täysin vakuutettuna sanojenitotuudesta. Kun ilma lämpeni ja auringon säteet kirkkaastipaistoivat, kun ihmisen koko olento tunsi ympärillä olevan luonnonvastustamattomalla voimalla heräjävän unestaan, silloin tuntuisuljettu vankila ja sen vartijat raskaalta; – tähän aikaan, jolloinleivonen ensi kerran ilmaantuu, alkaa Siperjassa ja koko Venäjälläkulkulaisuus: vangit karkaavat vankeuslaitoksista ja hakevat suojaametsissä. Päästyään vapaaksi tukahuttavasta olopaikastaan, oikeudenkourista, kahleista ja kepeistä, kuljeskelevat he mielensä mukaan, missä vaan on suotuisampaa ja vapaampaa olla; he syövät ja juovat mitämissäkin sattuvat saamaan, mitä Jumala lähettää ja öisin nukkuvatmetsässä tai kedolla ilman mitään huolta ja ilman vankilan suruja, aivan kuin taivaan linnut, ottaen yöksi jäähyväiset ainoastaantähdiltä ja ollen ainoastaan Jumalan silmän vartioimina. Eihän ole, ken siitä ilmoittaisi! Välistä tuntuu raskaalta ja uuvuttavalta"kenraali Käkisen palveleminen." Joskus ei saa vuorokausiin leipää;kaikilta täytyy piiloutua, salautua, täytyy myöskin varastaa, ryöstää,jopa joskus tehdä murhiakin. "Siirtolainen on kuin lapsukainen, mitänäkee, sitä mieli tekee", sanotaan Siperjassa sinne tuomituistasiirtolaisista. Tätä puheenpartta voidaan täydellisesti, vieläpälisänkin kanssa sovittaa maankulkijoihin. Maankulkija on usein ryövärija melkein aina varas, tietysti enemmän pakosta kuin kutsumuksesta. Onolemassa paatuneita maankulkijoita. Toiset karkailevat pakkotyönsäloputtuakin, siirtolaisina ollessaan. Luulisi heidän olevantyytyväisiä siirtolaisina, mutta eipä niinkään; yhä pyrkivät hejohonkin, yhä tuntevat he vetovoimaa jonnekin. Elämä metsissä onköyhää ja peloittavaa, mutta vapaata ja seikkailulle otollista; se onviehättävää ja kummallisen ihanata niiden mielestä, jotka sitä kerranovat kokeneet, ja niinpä tapahtuukin, että siirtolaiset karkailevat, jopa semmoisetkin, jotka ovat siivoja ja tarkkoja ja joista vähältäoli tulla toimekkaita talonisäntiä. Toiset menevät naimisiinkin,elävät viiden-vuoden paikoille yhdessä kohden ja äkkiä, jonakinkauniina aamuna katoovat, saattaen siten kummastelemaan jälkeenjättämänsä vaimon, lapset ja koko volostin, johon olivat kuuluneet.Täällä vankilassa näin minä erään sellaisen karkulaisen. Hän ei olluttehnyt suurempia rikoksia, ainakaan ei hänestä puhuttu mitään siihensuuntaan; hän oli vaan karkaillut koko elämänsä. Hän oli ollut Venäjänetelärajalla, Tonavan takana, Kirgiisien aroilla, itäisessä Siperjassaja Kaukaasiassa – joka paikassa oli hän käynyt. Kenties olisi hänestämuunlaisissa oloissa tullut toinen Robinson Krusoe, koska hänellä olisemmoinen matkustelemisen halu. Kaiken tämän kuulin minä hänestämuilta, sillä itse puhui hän hyvin vähän, ainoastaan sen verran kuinvälttämättömästi tarvittiin. Hän oli hyvin pienikasvuinen mies,ijältään jo noin viidenkymmenen vanha, tavattoman hiljainen, jarauhallinen; olisipa häntä luullut miltei tylsämieliseksi. Kesällä olihänen tapansa istua auringon paisteessa ja mutista suunsa sisässäjotain laulua, kuitenkin niin hiljaan, ettei sitä viiden askeleenpäähän enää kuulunut. Hänen kasvonpiirteensä olivat jäykistyneet, hänsöi vähän, enimmiten leipää, ostamatta kertaakaan kalatsia tai viinaa; tuskinpa oli hänellä koskaan rahoja, tuskin osasi hän niitä lukeakaan.Häntä ei mikään näyttänyt liikuttavan. Vankilan koiria syötti hänväliin kädestään, eikä niitä täällä kukaan muu syöttänytkään.Venäläinen yleensä ei ole halukas koirien syöttämiseen. Sanottiinhänen olleen naimisissakin, jopa kaksikin kertaa; tiedettiin myös, että hänellä oli lapsia jossain… Minkä vuoksi oli hän joutunutvankeuteen, sitä en tiedä. Vangit odottivat aina, että hän täältäkinkarkaisi, mutta eikö liene aika vielä tullut vai liekö ikä painanut, koska hän eleli täällä elelemistään tarkastellen kaikessahiljaisuudessa ympärillään olevaa kummallista menoa. Muutoin ei häneensaattanut aivan varmaan luottaa; vaikka hänellä ei olisi luullutkaanolevan syytä karkaamiseen, oli kuitenkin metsässä kuljeskeleminenparatiisin kalttaista verrattuna vankilan elämään. Asia on aivanymmärrettävä. "Vaikka tuntuukin raskahalta, on kuitenkin oma valta" – siinäpä onkin syy, minkä tähden kaikki vangit Venäjällä, olkootpa hemissä hyvänsä, tulevat keväisin levottomiksi. Mutta kaikki eivätsuinkaan aio karata; aivan varmaan voipi sanoa, että semmoisiaaikeita, katsoen asian vaikeuteen ja edesvastauksen suuruuteen, onvaan yhdellä sadasta; muut yhdeksänkymmentä yhdeksän ainoastaankuvailevat mielessään, kuinka ja minne voisi karata, keventäenrintaansa semmoisilla haaveksimisilla. Jotkut tyytyvät vaanmuistelemaan, kuinka he ennen olivat karanneet… Minä puhunnyt tuomionsa saaneista vangeista. Paljoa useammin tekevätsyytöksenalaiset karkausyrityksiä. Määräajaksi tuomitut karkailevatainoastaan vankeutensa alussa. Oltuansa vankilassa pari-kolme vuotta, rupeevat he pitämään arvossa näitä vuosia tahtoen mieluummin lopettaavankeusaikansa laillisella tavalla ja päästä siirtolaisiksi kuinantautua uusiin vaaroihin, jollei yritys sattuisi onnistumaan. Jamahdollistahan on, ettei se onnistu. Ehkäpä vaan joka kymmenennelleonnistuu kohtalonsa muuttaminen. Tuomionsa saaneista ovat pitkäksiajaksi tuomitut muita taipuvaisempia karkausretkiä tekemään.Viisitoista ja kaksikymmentä vuotta tuntuu heistä ijankaikkisuudeltaja niin pitkäksi ajaksi tuomittu on aina taipuvainen uneksimaankohtalonsa muutosta, vaikkapa hän olisikin ollut jo kymmenen vuottavankeudessa. Vihdoin estävät poltinmerkitkin karkausyrityksiä."Kohtalon muuttaminen" on tullut pysyväksi lausetavaksi. Niinpäoikeuden edessäkin, kun vankia syytetään karkaamisesta, sanoo häntahtoneensa muuttaa kohtaloansa. Karkulainen ei tapailekaantäydellistä vapautta – hän tietää, että se on melkein mahdotonta – mutta hän tahtoo päästä joko toiseen laitokseen tai siirtokuntaan taimyöskin uudestaan oikeuden tutkittavaksi – sanalla sanoen minnehyvänsä, kunhan vaan ei joutuisi entiseen vankeuspaikkaansa, johon hänon kyllästynyt. Jolleivät nämä karkulaiset löydä itselleen kesänkuluessa jotain sopivaa lymypaikkaa, jossa voisivat viettää talvensa, jolleivät esim. tapaa jotain karkulaisten suojelijaa, jolle siitäolisi hyötyä, tai saa itselleen, välistä murhankin avulla, passia, jolla voisivat kaikkialla oleskella – tulevat he syksyksi, jolleiheitä sitä ennen saada kiinni, suurissa joukoissa kaupunkeihin,päästäksensä maankulkijoina vankilaan talveansa viettämään toivoentietysti voivansa kesän tullen karata sieltä jälleen.
Kevät ei voinut olla minuunkaan vaikuttamatta. Muistan, kuinka minäjoskus halukkaasti katselin paalujen raosta ja seisoin kauan aikaanojautuneena aitausta vasten, silmäillen jäykästi ja kyllästymättä,kuinka ruoho viheriöitsi linnamme vallilla ja kuinka etäinen taivaskävi yhä sinisemmäksi. Levottomuus ja suru kasvoivat päivä päivältä javankila tuntui yhä enemmän vastenmieliseltä. Vihamielisyys, jota minäaatelismiehenä sain ensimäisten vuosien kuluessa alinomaa kärsiämuilta vangeilta, vaivasi minua entistä enemmin. Näinä ensi vuosinamenin minä usein sairashuoneeseen ilman mitään tautia, ainoastaan senvuoksi, etten tarvitsisi olla vankilassa ja kärsiä alinomaista vihaamuiden puolelta. "Tekö rautanoukat, tekö olette meitä noukkineet?"sanoivat meille vangit, ja minä kadehdin vankilaan saapuvia alhaisoonkuuluvia miehiä. He tulivat kohta kaikkien toveriksi. Ja niinpävaikutti kevät, vapauden ja ilon aika minuun surullisella, ikävällätavalla. Paaston loppupuolella, luullakseni kuudennella viikolla, pitiminun paastota. Jo ensimäisen viikon alussa oli vanhin aliupseerijakanut vangit paastoviikkojen mukaan seitsemään osaan. Kussakinosassa tuli siten olemaan noin kolmekymmentä henkeä. Paastoviikko oliminulle mieluisa. Paastoojat vapautettiin työstä. Me kävimme lähelläolevassa kirkossa, noin pari-kolme kertaa päivässä. Pitkään aikaan enollut käynyt Herran huoneessa. Suurenmoinen jumalanpalvelus, johonolin tottunut jo lapsuudestani vanhempieni kodissa, juhlallisetrukoukset, maahan kumarrukset – kaikki se muistutti minulle kaukaistaentisyyttä, muistutti nuoruuteni aikaa, ja tuntuipa hyvältä, kunmeidät lähetettiin aamulla pitkin jäätynyttä maata ladatulla pyssyllävarustetun sotamiehen seurassa kirkkoon. Sotamies ei tullut kuitenkaansen sisälle. Kirkossa asetuimme me taajana joukkona aivan oven suuhun, jonne kuului vaan virrenlukijan kova ääni ja näkyi joskus vilaukseltapapin musta kaapu sekä hänen paljas päälakensa. Muistui mieleeni, kuinka minä lapsuuteni aikana olin katsellut kirkossa alhaista kansaa, joka tungeskeli oven suussa ja nöyrästi väistyi paksujen olkapolettientai hyvinvoivan herrasmiehen taikkapa myöskin komeasti puetun, jumalisen rouvasihmisen edestä, jotka kaikin mokomin tahtoivat päästäetupuolelle ja olivat alinomaa valmiit riitelemään ensimäisistäpaikoista. Silloin näytti minusta, että oven suussa olijatrukoilivatkin toisin kuin perimmäiset, rukoilivat nöyrästi jahartaasti, ikäänkuin tuntien täydellisesti alennuksensa tilan.
Nyt piti minunkin seistä samalla paikalla, eikä edes aivansamallakaan; meidän luotamme väistyivät kaikki, ikäänkuin olisivatmeitä pelänneet; meille annettiin tuon tuostakin almuja, ja muistanpa, että se tuntui minusta omituisen mieluisalta ja hyvältä. "Olkoonvaikka niinkin!" ajattelin itsekseni. Vangit rukoilivat hyvinhartaasti ja kukin heistä uhrasi vähäpätöisen kopeikkansa kynttilänostoa tai kirkon kolehtia varten. "Olemmehan mekin ihmisiä",ajattelivat he kenties silloin tai tunsivat rinnassaan, että Jumalanedessä olimme kaikki samanlaisia… Me kävimme Herran ehtoollisellaennen aamu-jumalanpalvelusta. Kun pappi kalkki kädessä luki sanat: "…ota minut vastaan niinkuin sinä otit ryövärin vastaan" – sovittivat vangit nämä sanat itseensä ja lankesivat polvilleen niinettä kahleet rämähtivät.
Pääsiäisviikko oli käsissä. Kullekin vangille annettiin esimiestenmääräyksestä kananmuna ja palanen vehnäleipää. Kaupungista oli nytkinlähetetty paljon antimia. Myöskin pappi ristin kanssa tuli luoksemmeja esimiehet kävivät meitä katsomassa; taaskin valmistettiin rasvaistakaalisoppaa, taaskin ilmestyi humalaisia ja hoipertelevia aivan samoinkuin jouluna, sillä eroituksella kuitenkin, että nyt sai kävellävankilan pihalla ja lämmitellä auringon paisteessa. Olo olivaloisampaa ja väljempää kuin talvella, mutta samalla myöskinikävämpää. Pitkä, loppumaton kesäpäivä kävi erittäin tukalaksijuhlina. Arkipäivät saatiin kulumaan työn-teolla.
Kesäiset työt olivat paljoa vaikeammat kuin talviset. Vangitrakensivat, kaivoivat maata, kasailivat tiilejä; toiset heistä tekivätsepän, nikkarin ja maalarin töitä ruunun rakennuksia korjattaessa.Toiset kävivät tiiliä tekemässä. Tätä työtä pidettiin meillävaikeimpana. Tiilitehdas oli noin kolmen tai neljän virstan päässälinnasta. Joka päivä noin kello kuuden aikaan aamulla lähti koko kesänkuluessa iso joukko vankeja, noin viisikymmentä miestä, tiilintekoon.Tähän toimeen valittiin karkean työn tekijöitä, s.o. semmoisia, jotkaeivät olleet käsityöläisiä eivätkä harjoittaneet mitään ammattia. Heottivat mukaansa leipää, sillä paikan etäisyyden vuoksi ei ollutedullista käydä kotona syömässä ja siten kulkea noin kahdeksan virstaaliikaa; he söivät päivällisensä vasta illalla työstä palattuansa.Urakka taas annettiin joka päiväksi erältänsä ja oli sellainen, ettäsiihen tarvittiinkin kokonainen päivä. Ensiksikin oli savi kaivettavasekä kuljetettava määrätylle paikalle; kun sitten vesi oli kannettu, piti savea polkea kuopassa ja vihdoin tehdä siitä tiilejä, luullakseniparisataa, ehkäpä puolikolmattakin sataa. Minä kävin tehtaallaainoastaan kaksi kertaa. Työmiehet palasivat sieltä illalla väsyneinä,vaivaantuneina ja nurisivat koko kesän kuluessa toisille vangeillesiitä, että heidän piti tehdä raskainta työtä. Semmoinen nurina oliheille ikäänkuin lohdutuksena. Jotkut kävivät kuitenkin tiilinteossamielellään; sillä olihan tehdas kaupungin ulkopuolella, avonaisella, yksinäisellä paikalla Irtishin rannalla. Olihan ainakin hauskaakatsella ympärilleen tarvitsematta nähdä vankilaa! Saattoihan myöskinpolttaa tupakkaa vapaasti ja loikoa huviksensa puolentunnin verrannurmikolla. Minä kävin joko verstaassa, niinkuin ennenkin, taialabasteria tekemässä taikka myöskin olin tiilin kantajana, kun toisetrakensivat. Viimemainitussa työssä piti minun kerran kuljettaa tiiliäIrtishin rannalta rakennuksilla olevalle kasarmille seitsemänkymmenensylen päähän linnan vallin yli, ja sellainen työ kesti kaksi kuukauttaperäkkäin. Mutta olinpa kuitenkin hyvillämielin, vaikka nuora, jollakannoin tiilejä, hieroi alinomaa olkapäätäni. Minä iloitsin siitä,että työstä voimani nähtävästi lisääntyivät. Alussa jaksoin minäkantaa kerrallaan ainoastaan kahdeksan tiiliä, joista kukin painoinoin kaksitoista naulaa. Mutta sitten saatoin kantaa kaksitoista, jopaviisikintoista ja se seikka ilahutti minua. Ruumiillista voimaatarvitaan vankilassa yhtä paljon kuin siveellistäkin, jotta voisikestää tämän kirotun elämän aineellisia hankaluuksia. Mutta minätahdoin elää vankeuteni jälkeenkin.
Tiilien kantaminen ei miellyttänyt minua ainoastaan sen tähden, ettäruumiini voimat siten lisääntyivät, vaan myöskin siitä syystä, ettäsain tehdä tätä työtä Irtishin rannalla. Minä puhun usein tästärannasta sen vuoksi, että ainoastaan siellä sain nähdä Luojanmaailmaa, puhdasta, kirkasta laaksoa, asumattomia, vapaita aroja, jotka tyhjyydellään tekivät minuun omituisen vaikutuksen. Siellä voinasettua selin linnaan, joten se katosi näkyvistä. Kaikki muut työttehtiin linnassa tai sen läheisyydessä. Jo ensi päivistä rupesin minävihaamaan tätä linnaa ja etenkin muutamia sen rakennuksia. Majuurimmeasumus näytti minusta kirotulta, ilettävältä paikalta ja minä envoinut olla tuntematta katkeruuden tunteita, kun sen sivu satuinkulkemaan. Mutta rannalla saatoin unohtaa kaikki katsellessani erämaanavaruutta. Kaikki oli minulle siellä rakasta, armasta: niinhyvinsinisellä taivaalla kirkkaasti paistava aurinko kuin myöskin kaukainenlaulu, joka kajahteli kirgiisiläiseltä rannikolta. Kun sitten katselinkauan aikaa ympärilleni, niin huomasinkin jonkun köyhänkirgiisiläisteltin; sen läheisyydessä oli tavallisesti savua jakirgiisiläisvaimo, joka hääri kahden lampaansa kanssa. Kaikki tämä oliköyhää, villiä, mutta kuitenkin vapaata. Saattoi nähdä myöskin jonkunlinnun lentävän ilman halki ja seurata kauan aikaa sen lentoa: väliinkosketti se veden pintaa, katosi sitten näkyvistä ja ilmestyi taaskaukana, tuskin häämöttävänä pilkkuna… Pieni, kuihtunut kukkanenkin, jonka minä aikaisin keväällä löysin kivien kolosta, vetitaudintapaisesti huomiotani puoleensa. Suruni tänä ensimäisenävankeusvuotenani oli kovin suuri ja vaikutti mieleeni häiritsevästi, katkerasti. Senpä tähden en minä voinutkaan huomata kaikkea, mitäympärilläni tapahtui. Minä suljin silmäni enkä tahtonut kaikkeanähdäkään. Pahanilkisten vankeustoverieni joukossa en minä huomannuthyviä ihmisiä, jotka vastenmielisestä ulkomuodostaan huolimattakykenivät ajattelemaan ja tuntemaan. Myrkyllisten sanojen ohessa enhuomannut ystävällisiä, jotka olivat sitä kalliimpia, koska nelausuttiin teeskentelemättömästi, välistä sydämen pohjasta, sydämen, joka oli ehkä kärsinyt enemmän kuin omani. Mutta miksi puhuisin siitäkovin laveasti? Minä olin mielissäni, kun kotiin palanneena tunsinitseni kovin väsyneeksi; ajattelin: ehkäpä nyt saan unta! Sillänukkuminen oli kesällä raskasta, melkeinpä raskaampaa kuin talvella.Illat olivat tosin joskus hyvin mieluisat. Aurinko, jonka säteet eivätkoko päivänä poistuneet vankilan pihasta, alkoi vähitellen laskeutuamaillensa. Ilma kävi viileäksi ja sen jälkeen tuli (suhteellisestipuhuen) kylmänlainen yö. Odotellessaan vankilan lukitsemista,kävelivät vangit pihalla. Suurin osa heistä hääräili kuitenkinkyökissä. Siellä keskusteltiin aina jostain päivän kysymyksestä,juteltiin niitä näitä jonkun huhun johdosta, joka usein tuntuihullunkuriselta, vaan herätti kuitenkin vangeissa tavatontauteliaisuutta; kerrottiin esim., että majuuriamme aiotaan pannaviralta. Vangit olivat herkkäuskoisia kuin lapset; he tiesivät, ettähuhu oli perätön, että sen oli pannut liikkeelle tunnettu lörpöttelijäKwasow, joka jo kauan aikaa sitten oli kadottanut kaiken luottamuksen, koska hän valehteli joka askeleella: siitä huolimatta tarttuivatkaikki hänen levittämäänsä huhuun, punniten ja arvostellen sitä sekälohduttaen sillä itseänsä. Asia päättyi kuitenkin niin, että hesuuttuivat vihdoin itseensä ja häpesivät omaa herkkäuskoisuuttaan.
– Kukas hänet panisi viralta! huusi joku; – onhan hänellä siksipaksu niska, kylläpähän kestää!
– No, onpa hänelläkin herransa! vastasi eräs tulinen ja ymmärtävännäköinen, mutta tavattoman riidanhaluinen vanki.
– Eihän toinen korppi toisen silmää puhkaise! huomautti jyrkästi eräsharmaapäinen vanki, joka yksinään söi kaalia nurkassa.
– Luuletkos, että esimiehet tulevat sinulta kysymään, panevatko hänenviralta vai eivät? lisäsi välinpitämättömänä neljäs rämpytellenhiljalleen balalaikkansa kieliä.
– Miks'ei? vastasi toinen kiivaasti; – ja kun ruvetaan kyselemään, niin kaikkien on ilmoitettava. Kyllähän täällä muuten huudetaan, vaankun asiaksi tulee, niin silloin aristellaan.
– Kuinkas sitten? sanoi balalaikan rämpyttäjä. – Olemmehan vankeja.
– Joku päivä sitten, jatkoi riitainen mies – jäi jälelle hiukanjauhoja; ne kerättiin kokoon ja lähetettiin myytäviksi. Mutta mitenkäskävi? Asiasta tehtiin ilmoitus ja jauhot otettiin pois; se oliolevinaan tarkkuutta. Onko mokomaa ennen kuultu?
– Kellekäs sinä tahdot, että kaivattaisiin?
– Kelle! Tietysti itse leviisorille, joka liikkuu tarkastuksilla.
– Mille leviisorille?
– Se on totta, veliset, että leviisori liikkuu, sanoi nuori, vikkelännäköinen vanki, joka oli ollut ennen kirjurina ja oli lukenut"Lavalliorin herttuattaren" tai jotain semmoista. Hän laski ainaleikkiä, mutta häntä kunnioitettiin kuitenkin ymmärtäväisenä jakokeneena miehenä. Huolimatta sen enempää yleisestä uteliaisuudesta, jonka sanoma reviisorin tulosta oli herättänyt, meni hän suoraankyökkipiian s.o. kokin luo ja pyysi häneltä maksaa. Kokitmyyskentelivät aina jotain semmoista. He ostivat esim. omillarahoillaan suuren maksapalan, jonka sitten paistoivat ja möivätvähittäin vangeille.
– Puolenko kopeikan, vai kopeikanko edestä? kysyi kokki.
– Leikkaa kopeikan edestä; antaa ihmisten kadehtia! vastasi vanki. – Kenraali, veliset, kenraali semmoinen on matkalla Pietarista; häntarkastelee koko Siperjan. Se on aivan varma. Komendanttilaisetkertoivat.
Uutisella oli tavaton vaikutus. Neljänneksen tuntia keskusteltiinkenraalista, ja siitä, oliko hän korkeampi täkäläisiä kenraaleja?Esimiehistä ja heidän arvostaan, s.o. siitä, kuka heistä on ylempi, kuka alempi, keskustelevat vangit hyvin mielellään, jopa riitelevät jahaukkuvatkin toisiaan kenraalien tähden, ja ovatpa vähältä tapellakin.Luulisi, ettei semmoinen kiista maksa vaivaa. Mutta tietoakenraaleista ja esimiehistä yleensä pidettiin jonkunlaisenataitavuuden puntarina, jonkunlaisena osoituksena siitä, mimmoinenyhteiskunnallinen asema vangilla ennen aikaan oli ollut. Yleensäolivat keskustelut korkeista esimiehistä vankien mielestä mitätärkeimpiä keskusteluita.
– Siis todellakin asia käypi siksi, että majuuri pannaan viraltapois, huomautti Kwasow, joka oli pieni, punakka mies, kiivasluontoinenja hyvin tolkuton. Hän olikin pannut liikkeelle huhun majuurin viraltapanemisesta.
– Kylläpähän lahjoo! tokasi siihen äskenmainittu jörönnäköinen vanki, joka jo oli saanut kaalisopan suuhunsa.
– Lahjoo kuin lahjookin, sanoi toinen. – Vähäkös hän on rahojariistänyt itselleen! Ennen palveli hän pataljoonassa. Joku aika sittentahtoi hän naida ylipapin tyttären.
– Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään: sai kääntyä tyhjin toimin pois; siis onkin hän köyhä. Ei hänestä ole naimaan! Kovin on tyhjä mies.Pääsiäisen aikaan kadotti hän kaikki korttipelissä; Fetka sen niinkertoi.
– Niin; kyllä hän osaa tuhlata.
– Oh, veliseni, kyllähän minäkin olin naimisissa. Ei ole köyhästänaimaan: yökään ei tahdo riittää! huomautti Skuratow, yhtyenkeskusteluun.
– Kuinkas muuten! Sinusta tässä olikin juuri kysymys, huomauttientinen kirjuri. – Ja sinä, Kwasow, olet pöllö, sen sanon suoraan.Luuletkos sinä todellakin, että majuuri voi lahjoa semmoisen kenraalinja että semmoinen kenraali tulee tosiaankin Pietarista käsin majuurintähden? Pöllö olet sinä, se sinä olet.
– Kuinkas sitten? Eikös kenraalit otakkaan lahjoja? kysäsi jokuepäilevästi.
– Se on tietty, etteivät ota, mutta jos ottavat, niin ottavatrunsaasti.
– Tietysti runsaasti, arvon mukaan.
– Kenraalit ottavat aina, huomautti Kwasow päättävästi.
– Sinäkös heitä olet lahjonut? sanoi sisään tullut Baklushinhalveksivasti. – Oletkohan kenraalia koskaan nähnytkään?
– Olenpa niinkin!
– Valehtelet.
– Itse valehtelet.
– No jos olet nähnyt, niin sanoppas nyt kaikkien kuullen, minkäkenraalin olet nähnyt? Sano nyt, sillä minä tunnen kaikki kenraalit.
– Minä olen nähnyt kenraali Siebertin, vastasi Kwasow hiukanepäilevän näköisenä.
– Siebertinkö? Semmoista kenraalia ei olekkaan. Ehkä on hän, tuo samainen Siebert vilaissut selkääsi ollessaan vastaöverstiluutnanttina; mutta sinä hämmästyksissäsi luulit häntäkenraaliksi.
– Kuulkaahan, mitä sanon, huusi Skuratow; – sillä minä olen nainutmies. Kenraali Siebert oli tosiaankin Moskovassa; saksalaistasukuperää hän oli, vaan kuitenkin venäläinen. Joka vuosi kävi hänpaaston aikana ripillä venäläisen papin luona. Joka päivä joi hänneljäkymmentä lasia vettä. Sanottiin, että hän paranteli itseäänjostakin taudista vedellä; hänen oma kamaripalvelijansa puhui minullesiitä.
– Kai hänelle ilmestyi vatsaan ruutanoita semmoisestavesipaljoudesta, huomautti balalaikan rämpyttäjä.
– Mitä te joutavia juttelette! Tässä on oikea asia kysymyksessä…Minkäslainen reviisori se on, joka tulee? huomautti hätäilevästi eräsijäkäs vanki, entinen husaari, nimeltä Martinow.
– Kaikki on valetta! virkkoi eräs epäilijä. Mistähän mokomat jututlähtenevätkään? Kaikki on pelkkää valetta.
– Eipä olekkaan valetta! huomautti opettavaisesti Kulikow, joka sitäennen oli vaiennut. Hän kuului johtaviin henkilöihin; ijältään oli hännoin viidenkymmenen vanha, arvokkaan näköinen ja hieman ylpeäkäytöksessään. Hän tiesi asemansa ja kerskaili siitä. Hän olimustalainen ja paranteli eläimiä, joten hän ansaitsi itselleen rahaakaupunkilaisilta; vankilassamme myi hän viinaa. Hänellä oli älyä jakokemusta. Suulas oli hän myöskin.