– Asiassa on perää, veliseni, jatkoi hän rauhallisesti; – viimeviikolla kuulin minä, että kenraali, arvokkaimpia nähkääs, matkusteleetarkastuksilla pitkin Siperjaa. Se on tietty, että hänetkin lahjotaan, mutta sitä ei tee meidän kahdeksansilmäinen; hän ei sitä mitenkäänuskaltaisi. Tosin on kenraalejakin kaikenlaisia, veliseni. Mutta senminä sanon teille, että majuurimme jää kaikissa tapauksissapaikoilleen. Se on ihan varma. Meistä ei ole kantelemaan ja esimiehettaas eivät rupea toisiansa ilmi antamaan. Reviisori pilkistäävankilaan ja sitten lähtee pois; ilmoituksen tekee hän semmoisen, ettäkaikki on hyvässä kunnossa…
– Niinpä niinkin; mutta majuuri on kuitenkin peloissaan: aamusta astion ollut humalassa.
– Mustaa koiraa ei saa pesemälle valkeaksi. Eihän hän ole ensi kertaahumalassa!
– Johan sitte oltaisiin hukassa, jos ei kenraalikaan voisi saadamitään aikaan! Jo on ollut tarpeeksi heikäläisten juonia! Niinpuhuivat vangit kiihkoisasti keskenään.
Sanoma reviisorin tulosta levisi kohta koko vankilaan. Pitkin pihaakulki vankeja, jotka hätäisesti kertoilivat toisilleen uutisen. Toisetpysyivät suotta välinpitämättöminä antaakseen siten itselleen enemmänarvoa. Kasarmien portailla istui vankeja balalaikat käsissä. Toisetjatkoivat tarinoimista. Muutamat laulelivat laulujaan; kaikkien mieletolivat sinä iltana liikutetut.
Kello kymmenen aikaan luettiin meidät, ajettiin kasarmeihin jasuljettiin sinne yöksi. Yöt olivat lyhyet; sillä viidennellä tunnillakäytiin meitä jo herättämässä. Kukaan ei nukkunut ennen yhtätoista.Siihen asti häärittiin ja tarinoitiin; jotkut panivat toimeenmaidaneja kuten talvellakin. Yö oli kauhean kuuma ja tukahuttava.Vaikka ikkunasta puhalsikin kylmää ilmaa, kääntelivät vangit kuitenkinitseään lavereilla aivan kuin huumaantuneina. Syöpäläisiä olilukematon paljous. Niitä oli tosin talvellakin jokseenkin paljon, mutta kevään tullen ilmaantui niitä siinä määrin, ettei minulla ilmanomaa kokemusta olisi niiden paljoudesta mitään käsitystä. Ja mitälähemmäksi kesä tuli, sitä rasittavammiksi kävivät syöpäläiset. Tosion, että niihin voipi tottua, sen tiedän omasta kokemuksestani; muttasittenkin oli niistä paljon vastusta. Ne kiusasivat niin, että ihminenoli aivan kuin kuumetaudissa, voimatta mitenkään nukkua. Kun ne sittenaamun tullen lakkasivat vaivaamasta ja kun niiltä vihdoin pääsinukahtamaan, kajahti äkkiä armoton rummun pärinä vankilan portilla.Kiroillen kuunteli vanki kovaäänistä rummutusta ja ikäänkuin lukikapulan lyöntejä, samalla kun hänen mieleensä johtui se seikka, ettäsamoin tulee olemaan huomennakin sekä ylihuomenna ja vielä useampienvuosien kuluessa niin kauan kuin vankeutta kestää. Mutta kuinkas kauanon se vielä kestävä? Sillä välin täytyi nousta ylös; alkoi tavallinenliike, tungeskeleminen… Vangit pukivat päällensä ja kiiruhtivattyöhön. Puolen päivän aikaan saattoi tosin nukkua vielä tunnin verran.
Sanoma reviisorista ei ollut perätön. Huhut tulivat päivä päivältä yhävarmemmiksi ja vihdoin tiesivät kaikki, että eräs arvokas kenraali olilähetetty Pietarista tarkastusmatkalle Siperjaan ja että hän jo oliTobolskissa. Joka päivä tuli uusia tietoja vankilaan. Kaupungissakerrottiin, että kaikki aristelivat, puuhailivat ja tahtoivatnäyttäytyä niin edullisessa valossa kuin mahdollista. Sanottiin, ettäesimiehet valmistelivat vastaanottoja, pitoja, juhlia. Vankejalähetettiin joukottain tasoittamaan katuja, kitkemään ruohoa, maalaamaan aitoja ja pylväitä, kalkitsemaan, voitelemaan, sanallasanoen hät'hätään korjaamaan kaikki, mikä vaan oli silmiin pistävää.Meikäläiset ymmärsivät tämän seikan hyvin hyvästi, ja keskustelivatasiasta yhä kiivaammin, yhä äkäisemmin. Heidän mielikuvituksellaan eiollut enää rajoja. Aiottiinpa tehdä valituksiakin, kun kenraali rupeaakyselemään, olivatko vangit tyytyväisiä? Sen ohessa riideltiinkovasti. Majuuri oli kuin tulisilla hiilillä. Entistä useammin kävihän vankilassa, useammin huusi ja hyökkäsi ihmisten kimppuun, useamminkutsui vankeja vahtipaikalle ja piti tarkan vaarin puhtaudesta sekäsiivoudesta. Tähän aikaan tapahtui vankilassa aivan kuin sallimuksestaeräs ikävä kohtaus, joka kuitenkaan ei lisännyt majuurinlevottomuutta, kuten olisi voinut luulla, vaan päin vastoin tuottihänelle huvitusta. Eräs vanki pisti tappelussa vastustajaansanaskalilla sydänalaan.
Vanki, joka teki rikoksen, oli nimeltään Lomow; sitä, joka oli saanuthaavan, sanottiin täällä Gawrilkaksi; hän oli ollut ijänikuinenmaankulkija. En muista enää, oliko hänellä muuta nimeä; täälläsanottiin häntä aina Gawrilkaksi.
Lomow oli ollut varakas talonpoika K: n piirikunnassa. Kaikki Lomowitasuivat yhdessä; heitä oli: vanha isä, kolme poikaa ja näiden setä,Lomow. He olivat rikkaita miehiä. Koko läänissä tiedettiin, ettäheillä oli kolmensadan tuhannen paikoille puhdasta rahaa. Heviljelivät maata, parkitsivat nahkoja, kävivät kauppaa, muttapääasiallisesti harjoittivat koronkiskomista ja maankulkijain sekävarastetun tavaran kätkemistä y.m. Puolet piirikunnan talonpojistaolivat heille velkaa, olivat heidän hallussaan. Heitä pidettiinymmärtävinä ja viekkaina talonpoikina; mutta aikaa myöten paisuivat heylpeiksi, etenkin sen jälkeen kun eräs arvokas henkilö rupesimatkoilla ollessaan poikkeamaan heidän luonaan. Tämä arvokas henkilötutustui siten lähemmin vanhaan Lomowiin ja piti hänestä paljon hänenälykkäisyytensä ja sukkeluutensa tähden. Vihdoin rupesivat heluulemaan, että saavat tehdä mitä tahtovat, ja ryhtyivät yhä useamminkaikenlaisiin laittomiin yrityksiin. Kaikki olivat heihintyytymättömiä; kaikki toivoivat, että he joutuisivat häviöön; muttahepä vaan nostivat päätään yhä korkeammalle. Ispravnikat ja muuttuomarit eivät merkinneet heidän mielestään mitään. Mutta vihdoinhekin horjahtivat ja joutuivat perikatoon; eikä se tapahtunut edesminkään suuremman rikoksen, vaan väärän kanteen tähden. Noin kymmenenvirstan päässä kylästä oli heillä suuri maatila. Eräänä syksynä asuisiellä kuusi kirgiisiläistä, jotka velkaantuneina olivat joutuneet jokauan aikaa sitten heidän maaorjikseen. Jonakin yönä saivat nämäkirgiisit surmansa murhamiehen kädestä. Alkoi oikeudenkäynti, jokakesti kauan aikaa. Sen kuluessa tuli ilmi paljon ikäviä asioita.Lomoweja syytettiin työmiestensä murhasta. Heitä epäiltiin siitä, ettäolivat muka liian paljon velkaantuneet työmiehilleen ja murhanneetheidät päästäkseen vapaaksi velan maksamisesta. Oikeuden-käynninkuluessa hävisi heidän suuri omaisuutensa. Vanha ukko kuoli. Pojatlähetettiin pakkotyöhön. Yksi heistä joutui setänsä kanssa meidänvankilaamme kahdeksitoista vuodeksi. Ja kuitenkin olivat he aivansyyttömiä kirgiisien murhaan. Vankilaan ilmestyi sittemmin mainittuGawrilka, tunnettu veijari ja maankulkija; hänpä ottikin koko asianniskoilleen. Minä en kuitenkaan kuullut häneltä omaa tunnustusta, mutta kaikki olivat vakuutetut siitä, että murhatyö oli hänentekemänsä. Gawrilka oli ollut maata kiertäessään tekemisissä Lomowienkanssa. Hän oli lähetetty vankilaan lyhyeksi ajaksi karkulaisena jamaankulkijana. Kirgiisit oli hän murhannut kolmen muun maankulkijankanssa; he olivat toivoneet saavansa rahaa ja sen vuoksi tehneetmurhatyön.
Lomoweja ei täällä suosittu jostain minulle tuntemattomasta syystä.Toinen heistä, veljenpoika, oli ymmärtäväinen ja sopuisa, mutta hänensetänsä, joka oli pistänyt Gawrilkaa naskalilla, oli tyhmä ja riitaisamies. Jo ennenkin oli hän monen kanssa riidellyt, ja häntä oliaikalailla lyötykin. Gawrilkaa rakastivat kaikki hänen iloisen jasopuisan luonteensa tähden. Vaikka Lomowit tiesivät, että hän olisyyllinen heidän onnettomuuteensa, eivät he kuitenkaan riidelleeteivätkä juuri koskaan seurustelleetkaan hänen kanssaan. Mutta äkkiäsyntyi riita Gawrilkan ja setä Lomowin välillä eräästä naisesta.Gawrilka kerskaili sen suosiosta, mutta toinen tuli mustasukkaiseksija eräänä kauniina päivänä pisti häntä naskalilla.
Vaikka Lomowit olivat hukanneetkin tavaransa oikeuden käynnin aikana, elivät he kuitenkin vankeudessa rikkaina miehinä. Heillä olinähtävästi rahaa. He pitivät teekeittiötä ja joivat teetä. Majuurimmetiesi sen ja oli siitä kovasti suutuksissaan Lomoweille. Hän koettinähtävästi kaikin tavoin heitä ahdistella. Lomowit selittivät asiansiten, että majuuri tahtoi saada heiltä lahjoja. Mutta lahjoja heeivät antaneet.
Jos Lomow olisi vähänkin syvempään työntänyt naskalinsa, olisiGawrilkan henki ollut vaarassa. Mutta nyt pääsi tämä vaan naarmulla.Asia ilmoitettiin majuurille. Minä muistan, kuinka hän tuli vankilaanläähättäen ja nähtävästi tyytyväisenä. Hän puhutteli Gawrilkaatavattoman ystävällisesti niinkuin omaa poikaansa.
– Mitä, ystäväiseni, voitko astua sairashuoneeseen vai et? Ei, parempi on, että valjastetaan hevonen. Toimita hevonen valjaisiin!huusi hän hätäisesti aliupseerille.
– Enhän minä mitään kipua tunne, teidän korkeasukuisuutenne. Hänpisti vaan keveästi, teidän korkeasukuisuutenne.
– Sinä et tiedä, sinä et tiedä, ystäväni; saatpahan nähdä… Paikkaon vaarallinen; kaikki riippuu paikasta; ihan sydänalaan tähtäsiheittiö! Mutta sinä, sinä, karjui hän, kääntyen Lomowin puoleen; kasnyt olet sinä käsissäni!.. Vahtipaikalle!
Ja todellakin sai majuuri hänet käsiinsä. Lomow tuomittiin, ja vaikkahaava olikin aivan vähäpätöinen, katsottiin vahingoittamisen aikomuskuitenkin silminnähtäväksi. Syylliselle lisättiin vankeusaikaa jaannettiin tuhatta lyöntiä selkään. Majuuri oli aivan tyytyväinen…
Vihdoin tuli reviisorikin.
Toisena päivänä kaupunkiin tulonsa jälkeen saapui hän vankilaamme. Setapahtui pyhäpäivänä. Edellisinä päivinä oli meillä kaikki pesty, silitetty, nuoltu. Vankien päät olivat vast'ikään kerityt. Heidänvaatteensa olivat valkeat, puhtaat. Kesällä kävivät kaikki asetuksenmukaan palttinaisissa, valkeissa jakuissa ja housuissa. Selkään olijokaiselle neulottu musta ympyrä, noin kaksi versokkaa läpimitaltaan.Kokonainen tunti opetettiin vankeja vastaamaan, jos korkea tarkastajasattuisi tervehtimään. Toimitettiin kertausharjoituksia. Majuuri hyörija pyöri kuin hullu. Tuntikauden ennen kenraalin ilmaantumistaseisoivat kaikki paikoillaan kuin puukuvat. Vihdoin, puolenpäivänaikaan tuli kenraali. Se oli arvokas kenraali, niin arvokas, ettäkaikkien virkamiesten sydämet koko länsi Siperjassa sykähtivät hänenpaikalle tullessaan. Hän tuli sisään jyrkän ja mahtavan näköisenä;hänen jälkeensä seurasi suuri joukko paikallisia esimiehiä, kenraalejaja överstejä. Oli siinä eräs siviiliherrakin, korkeakasvuinen jakaunismuotoinen, puettuna hännystakkiin; hän oli tullut niinikäänPietarista ja käyttäytyi erittäin vapaasti ja itsenäisesti. Kenraalikääntyi usein hänen puoleensa hyvin kohteliaasti. Vankeja kummastuttisuuresti, että siviiliherra sai osakseen semmoista kunnioitusta, vieläpä niin arvokkaan kenraalin puolelta! Sittemmin saatiin tietäähänen sukunimensäkin ja sekin, ken hän oli. Majuurimme, sinipunaisellakauluksella varustetussa virkapuvussaan, verisine silmineen, punottavine kasvoineen ei tehnyt nähtävästi kenraaliin mieluistavaikutusta. Kunnioituksesta ylhäistä vierasta kohtaan oli hän ilmansilmälaseja. Hän seisoi loitompana, suorana kuin tikku, ja odottikuumeentapaisesti tilaisuutta, voidakseen tuota pikaa täyttää jotainhänen ylhäisyytensä mielihalua. Mutta häntä ei tarvittu mihinkään.Vaieten kulki kenraali kasarmien läpi ja pistäysi kyökkiinkin, jossahän luullakseni maistoi kaalisoppaa. Hänelle osoitettiin minua: niinja niin, aatelismies muka.
– Vai niin! vastasi kenraali. Kuinkas hän nyt käyttäytyy?
– Tähän asti jokseenkin hyvin, teidän ylhäisyytenne, vastattiinhänelle.
Kenraali nyykäytti päätänsä ja parin minuutin kuluttua lähti poisvankilasta. Vankien silmät olivat häikäistyt, ja he jäivätjonkunlaiseen neuvottomuuteen. Mikään valitus majuuria vastaan eivoinut tulla kysymykseenkään. Ja siitä saattoi majuuri jo ennakoltaolla vakuutettu.
XVI
Vankilan eläimet.
Hevosen osto, joka tapahtui kohta sen jälkeen, ilahutti vankien mieltäenemmän kuin ylhäisen tarkastajan käynti. Vankilassa pidettiin hevostaveden, lijan y.m. kuljetusta varten. Sen hoitajana oli joku vanki. Hänajoikin sitä, tietysti vartijan seuraamana. Työtä oli hevosellammetarpeeksi sekä aamuin että illoin. Meillä oli ollut jo kauan aikaasama hevonen. Se oli hyväluontoinen, mutta lamaantunut. Eräänäaamuna, vähää ennen Pietarin päivää, kaatui se maahan ja heittihenkensä. Sääli oli yleinen ja kaikki kerääntyivät elukanympärille jutellen sekä riidellen. Täällä olevat hevospuoskarit, mustalaiset, y.m. osoittivat tässä tilaisuudessa taitoansa, jopariitelivätkin keskenään, mutta hevosta eivät he saaneet henkiin. Semakasi kuolleena, sen vatsa oli turvottunut ja jokainen pitivelvollisuutenaan kosketella siihen sormellaan. Tapahtunut onnettomuusilmoitettiin majuurille, joka päätti, että toinen hevonen oli oitisostettava. Pietarin päivänä aamujumalanpalveluksen jälkeen, kun kaikkiolivat koossa, tuotiin vankilan pihalle myytäväksi tarjottaviahevosia. Kaupan hierominen jätettiin vankien tehtäväksi. Täällä olihevosten tuntijoita ja kahdensadan viidenkymmenen miehen pettäminenoli vaikeata. Ilmestyi kirgiisejä, bashkiireja, mustalaisia japorvareja. Vangit odottivat kärsimättöminä jokaista uutta hevosta. Heiloitsivat kuin lapset. Enimmin huvitti heitä se seikka, että hekin, aivan kuin vapaat ihmiset ostelivat itselleen hevosta ja että heilläoli siihen täysi oikeus. Kolme hevosta tuotiin esiin ja vietiin pois; vasta neljäs hyväksyttiin ostettavaksi. Myöjät katselivatkummastellen, jopa aristellenkin ympärilleen, luoden joskus silmäyksiämukana oleviin vartijoihin. Kahdensadan miehen suuruinen vankijoukko, sen kerityt päät, merkityt kasvot ja kahleet olivat omiansaherättämään hämmästyksen tunteita. Vangit käyttivät monenmoisiatemppuja tutkiessaan esille tuotuja hevosia. He tarkastelivat jakoittelivat niitä totisen ja huolekkaan näköisinä, ikäänkuin siitäolisi riippunut vankilan koko onni. Tsherkessit hyppäsivät niidenselkään; heidän silmänsä hehkuivat ja kerkeästi juttelivat hekeskenään muille ymmärtämättömällä kielellään, näytellen valkeitahampaitaan ja nyökäytellen päätänsä. Jotkut venäläiset seurasivattavattoman tarkkaan heidän keskustelujaan ikäänkuin olisivat tahtoneetlukea heidän ajatuksiaan. Sanoja eivät he ymmärtäneet, vaan koettivatkuitenkin heidän kasvoistaan päättää, oliko hevonen heille mieleen vaiei? Semmoinen omituinen tarkkaavaisuus olisi syrjästä katsoen tuntunutkummalliselta. Mikähän saattoi vangit moiseen puuhailuun, jopasemmoisetkin vangit, jotka muuten olivat hiljaisia ja alakuloisia, tohtimatta äännähtää vertaistensakaan parissa? Näyttipä siltä, kuin heolisivat ostelleet hevosta itselleen, ikäänkuin heille ei olisi ollutlaisinkaan yhdentekevää, mimmoinen hevonen tulee ostetuksi. Paitsitsherkessejä osoittivat taitoansa myöskin mustalaiset ja entisethevoskauppiaat; heidän mielipiteilleen annettiinkin suurin arvo.Syntyipä siinä jonkunlainen kilvoittelu mustalaisen Kulikowin, entisenhevosvarkaan- ja kauppiaan sekä erään itseoppineen hevospuoskarin, viekkaan siperjalaisen talonpojan välillä; viime mainittu oli tullutvankilaan äskettäin, mutta Kulikowin työansio kaupungissa oli joennättänyt siirtyä hänelle. Asia oli semmoinen, että vankilanpuoskareita pidettiin suuressa arvossa koko kaupungissa, eivätkäainoastaan porvarit ja kauppiaat, vaan myöskin korkeat viranomaisetkääntyivät heidän puoleensa, kun heiltä sattui joku elukkasairastumaan, ja niin he tekivät huolimatta siitä, että kaupungissaoli varsinaisia eläinlääkärejäkin. Ennen Jelkinin, siperjalaisentalonpojan, tuloa ei Kulikowilla ollut kilpailijoita, joten hän saipaljon työtä ja tuloja. Hän oli tyhjänpäiväinen kerskailija, jokasanoi enemmin tietävänsä kuin oikeastaan tiesikään. Tulojen puolestaeli hän ylimyksenä vankien kesken. Kokemuksellaan, ymmärryksellään, rohkeudellaan ja päättäväisyydellään oli hän saavuttanut kunnioitustamuiden vankien puolelta. Häntä toteltiin täällä. Hän puhui vähän jaainoastaan tärkeimmissä asioissa. Hänessä oli paljon todellista, teeskentelemätöntä pontevuutta. Hän oli jo ikämies, mutta vielä muhkeaja älykäs. Meitä aatelismiehiä kohtaan käyttäytyi hän kohteliaasti, mutta samalla arvokkaasti. Jos hänet olisi puettu komeisiinvaatteisiin ja esitelty kreivinä jossain pääkaupungin klubissa, luulenpa, että hän olisi osannut käyttäytyä soveliaalla tavalla, olisiruvennut vistiä pelaamaan, keskustellut hiukan, mutta painavasti jaepäilemättä olisi häntä koko illan kuluessa pidetty kreivinä eikämaankulkijana. Niin oli hän älykäs ja sukkela. Sen lisäksi oli hänenkäytöksessään jotain loistavata, kopeata. Arvattavasti oli hänelämässään nähnyt paljon. Muuten oli hänen entisyytensä peitettytietämättömyyden hämärään. Hän oli erityisessä osastossa. Mutta kunJelkin, noin viidenkymmenen vanha, viekas vanhauskolainen talonpoikatuli vankilaan, pimittyi Kulikowin maine. Parissa kuukaudessa oliJelkin riistänyt itselleen kaiken työansion kaupungilla. Hän paransihelposti semmoisiakin hevosia, joille Kulikow ei saanut mitään apua.Paransipa hän semmoisiakin, joita eläinlääkäritkään eivät osanneetparantaa. Tämä talonpoika oli toisten kanssa joutunut vankeuteenväärän rahan teosta. Pitihän hänen vanhoilla päivillään ruvetamokomaan toimeen! Itse kertoi hän nauraen, että kolmesta oikeastakultarahasta saivat he ainoastaan yhden väärän rahan. Kulikowille eihänen puoskaritaitonsa ollut laisinkaan mieleen, sillä hänen omamaineensa alkoi vankienkin kesken vähetä. Hänellä oli henttuesikaupungissa; hän kävi plyyssi-housuissa, kantoi hopeista sormusta, korvarengasta ja omia, reunuksella varustettuja saappaita; kadotettuansa tulolähteensä, oli hänen täytynyt ruveta anniskelijaksi.Muutamat arvelivat, että kilpailijat voivat nyt hevosen ostossa joutuakäsikähmäänkin. Uteliaisuus oli yleinen. Kukin oli valinnutpuolueensa. Kummankin puolueen kiivaimmat miehet alkoivat jo tullalevottomiksi ja rupesivat hienostaan haukkumaan toisiaan. Itse Jelkinveti jo suunsa mitä ivallisimpaan hymyyn. Mutta asia saikin toisenkäänteen: Kulikow ei tahtonut riidellä, vaan menetteli hyvin viisaallatavalla. Aluksi myönsi hän kohteliaasti vastustajansa arvostelunoikeaksi, vaan saatuaan hänet kiinni jostain sanasta, huomauttihänelle sävyisästi, mutta pontevasti, että hän erehtyy ja ennenkuinJelkin ennätti puolustautua, todisti hän hänelle, missä kaikessa hänoli erehtynyt. Sanalla sanoen, Jelkin saatettiin ymmälleäkkiarvaamatta ja taitavasti, ja vaikka voittopuoli jäikin hänelle, oli Kulikowinkin puolue tyydytetty.
– Ei, miehet, ei häntä niinkään helposti saada tolkulta; kylläpähänpuolensa pitää, sanoivat toiset.
– Jelkin tietää enemmän! huomauttivat toiset, mutta jotenkinsävyisästi. Molemmin puolin puhuttiin sävyisästi.
– Tosin on hänellä keveämpi käsi, mutta mitä eläimiin tulee, niin ei
Kulikowkaan ole ymmärtämätön.
– Ei se mies ole ymmärtämätön!
– Ei ole…
Uusi hevonen vihdoin hyväksyttiin ostettavaksi. Se oli kelpo eläin, nuori, kaunis, vahva, miellyttävä ja iloinen. Kaikin puolin oli semoitteeton. Ruvettiin hieromaan kauppaa. Pyydettiin kolmekymmentäruplaa, mutta meikäläiset tarjosivat kaksikymmentä viisi. Tingittiinkiivaasti ja kauan: hintaa vähennettiin ja myönnytyksiä tehtiin.Vihdoin vankeja itsiänsäkin rupesi naurattamaan.
– Omastakos kukkarostanne otatte rahat, koska niin tingitte? sanoivatmuutamat.
– Ruunuako tahdotte sääliä? huusivat toiset.
– No, onhan se raha kuitenkin meidän kaikkien yhteistä…
– Yhteistä! Näkyy, ettei meitä hulluja kynnetä eikä kylvetä,itsestämme synnymme…
Vihdoin suostuttiin maksamaan kaksikymmentä kahdeksan ruplaa. Asiailmoitettiin majuurille ja vasta sen jälkeen tehtiin kauppalopullisesti. Samalla tuotiin tietysti leipää-suolaa ja uusi hevonenkuletettiin kunnialla vankilaan. Luullakseni ei ollut sitä vankia, joka tässä tilaisuudessa ei olisi silitellyt sen kaulaa tai kuonoa.Samana päivänä valjastettiin uusi hevonen vesitynnyrin eteen ja kaikkikatselivat uteliaasti, kuinka se vetäisi kuormaansa. VedenvetäjämmeRoman silmäili elukkaa erinomaisen tyytyväisenä. Hän oli noinviidenkymmenen vanha, vakava ja vaitelias mies. Venäläiset ajuritovatkin vakavia ja vaiteliaita luonteeltaan, ikäänkuin oleskeleminenhevosten parissa todellakin tekisi ihmisen vakavaksi, jopajuhlalliseksikin. Roman oli hiljainen, kaikille ystävällinen, harvapuheinen, nuuskasi ja hoiti vanhimmista ajoista asti vankilanhevosia. Äsken ostettu oli jo kolmas. Täällä olivat kaikki vakuutetutsiitä, että punakarvainen hevonen sopi vankilalle, oli ikäänkuinkotiutunut täällä. Niin sanoi Romankin. Täplikästä esimerkiksi eiolisi koskaan ostettu. Vedenvetäjänä oli aina, ikäänkuin jonkunlaisenetuoikeuden nojalla, Roman, ja täällä ei olisi kenenkään päähänpistänyt riistää häneltä tätä tointa. Kun entinen hevonen kaatui, eiedes majuurikaan ruvennut syyttämään häntä huolimattomuudesta; Jumalansallimus se oli, mutta Roman oli hyvä ajaja. Uusi hevonen tuli kohtakaikkein lemmikiksi. Vaikka vangit olivatkin synkkää väkeä, tulivat heusein sitä hyväilemään. Kun Roman, joelta palanneena, pani aliupseerinavaamaa porttia kiinni, seisahtui hevonen vankilan pihalle ja katselitaakseen ajajaansa. "Mene yksinäsi!" huusi sille Roman ja hevonenlähtikin oitis liikkeelle seisahtuen vasta kyökin edustalleodottelemaan kokkeja, jotka tulivat ämpärillä vettä noutamaan.
"Viisas hevonen!" huudettiin sille; "yksinään toi saavin!..
Ymmärtääpähän!"
– Niin todellakin: eläin on, vaan ymmärtää!
– Oiva olet, hevonen!
Hevonen nyökytti päätään ja puhalteli ilmaa sieraimistaan, ikäänkuintodellakin olisi ymmärtänyt puhetta ja ollut mielissään kehumisista.Joku toi sille leipää ja suolaa. Hevonen söi ja taas nyökytti päätäänikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Tunnen sinut, tunnen! Olenhan minähyvä eläin ja olethan sinäkin hyvä ihminen!"
Minäkin tarjosin hevoselle usein leipää. Oli hupaista katsoa senkaunista päätä ja tuntea kättänsä vasten sen pehmeitä, lämpöisiähuulia, jotka sukkelaan sieppasivat tarjotut palaset.
Yleisesti sanoen suosivat vangit elukoita ja jos heille olisisallittu, olisivat he voineet hoitaa vankilassa koko joukonkotieläimiä ja siipikarjaa. Ja mikäpä olisikaan voinut suuremmassamäärin lauhduttaa ja jalostuttaa heidän jäykkiä ja eläimellisiäluonteitaan kuin juuri sellainen toimi? Mutta sitä ei sallittu. Täällävallitsevat olot eivät sitä myöntäneet.
Koko vankeusaikanani oli täällä kuitenkin sattumalta muutamia eläimiä.Paitsi hevosta oli täällä koiria, hanhia, Wasjka niminen pukki jajonkun aikaa myöskin kotka.
Alituisena vankilan koirana oli täällä, kuten jo ennen olen sanonut,Sharik, joka oli viisas ja hyvä eläin ja jonka kanssa minä olinalituisessa ystävyydessä. Mutta kun alhainen kansa yleensä pitääkoiraa saastaisena elukkana, johon ei maksa huomiotakaan kiinnittää,ei Sharikistakaan täällä kukaan huolinut. Se eli omia aikojaan, makasipihalla, söi kyökistä heitettyjä ruo'an jätteitä eikä herättänytkenessäkään mitään erityistä huomiota; yhtähyvin tunsi se kaikki japiti kaikkia vankilassa olijoita isäntinään. Kun vangit palasivattyöstä, ja kun portilla kajahti huuto: "korpraali!" juoksi setulijoita vastaan heiluttaen heille häntäänsä ja katseli jokaistaystävällisesti silmiin odottaen jonkunmoista hyväilyä. Mutta sitä eisen osaksi tullut moneen vuoteen keltään muilta kuin minulta. Senpävuoksi suosikin se minua enemmän kuin muita. En muista enää, mitenkävankilaan ilmestyi toinenkin koira, Bielka. Kolmannen, Kultäpkan toinminä pienenä pentuna kerran työstä palatessani. Bielka oli omituinenkoira. Sen yli oli joskus ajettu rattailla ja sen vuoksi olikin senselkä alaspäin koukistunut; kun se juoksi, näytti siltä, kuin olisijuossut kaksi valkeata yhteen kasvanutta eläintä. Sen ohessa oli sepaiseinen ja sen silmät vetiset: häntä oli melkein paljas ja ainakoipien välissä. Kohtalon masentamana näkyi se päättäneen ollahiljakseen. Ei se koskaan haukkunut ketään, ikäänkuin ei olisitohtinut. Se söi enimmäkseen leipää kasarmien takana; jos taas näkijonkun meikäläisen, heittäytyi se oitis selälleen nöyryyden merkiksi,ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "tee minulle mitä tahdot, minä en aiovastustella." Ja jokainen vanki, jonka eteen se sillä tavoinheittäytyi, katsoi ikäänkuin velvollisuudekseen potkasta sitä jalallaansanoen: "katsos tuota heittiötä!" Mutta Bielka ei tohtinut vinkuakaan, vaan jos siihen kovin kipeästi sattui, alkoi se hiljakseen älistä.Samalla tavoin heittäytyi se selälleen myöskin Sharikin ja kaikkienmuiden koirien edessä juoksennellessaan kasarmien takana. Kun joku isokoira ryntäsi haukkuen päälle, heittäytyi se selälleen ja makasi sitenliikkumattomana. Mutta koirat ovat hyvillään, kun niiden vertaisetosoittavat nöyryyttä. Äkäisetkin niistä oitis lauhtuivat ja rupesivatuteliaina haistelemaan edessään olevaa raukkaa. Mitähän lienee silloinliikkunut vapisevan Bielkan mielessä? "Annas olla, niin käypi hylkyvielä kiinni!" ajatteli se varmaankin. Mutta nuuskittuaan tarkoilleen,jätti vieras koira sen rauhaan löytämättä siinä mitään huvittavaa.Bielka hyppäsi oitis pystyyn ja lähti juosta hölkyttelemään toistenjälkeen, jotka seurasivat jotain mustaa koiraa. Ja vaikka se tiesi, ettei voisi koskaan tulla lähempään tuttavuuteen mustan koiran kanssa, tahtoi se kuitenkin seurata sitä edes kauempaa pitäen sitäkinhuvituksena onnettomuudessaan. Kunnianhimoa sillä ei ollut enäänimeksikään. Kadotettuaan kaikki tulevaisuuden toiveet, eli se vaanleipänsä edestä täydellisesti tuntien oman huonoutensa. Minä koetinsitä kerran hyväillä, joka seikka oli sille niin uutta ja tavatonta, että se istahti maahan vavisten ja kovaäänisesti vinkuen.Sääliväisyydestä hyväilin minä sitä usein. Senpä vuoksi ei sevoinutkaan tulla vastaani vinkumatta. Nähtyään minut kaukaa, rupesi sevinkumaan surkealla äänellä. Toiset koirat repivät sen kerrankuoliaaksi vallilla.
Aivan toisenluontoinen oli Kultäpka. Minkä vuoksi olin minä sen tuonutsokeana pentuna verstaasta vankilaan, en tiedä; minua huvitti senelättäminen ja kasvattaminen. Sharik otti oitis Kultäpkansuojelukseensa ja makasi sen kanssa yhdessä. Kun Kultäpka kasvoisuuremmaksi, salli Sharik sen pureskella ja retuuttaa itseänsä jaleikki sen kanssa niinkuin isot koirat leikkivät pentujensa kanssa.Oli omituista, ettei Kultäpka kasvanut paljon korkeudelleen, vaan sensijaan kävi vaan yhä pitemmäksi ja leveämmäksi. Se oli takkuvillainenja väriltään hiirenkarvainen; sen toinen korva kasvoi alas, toinenylös. Luonteeltaan oli se tulinen, niinkuin kaikki pentukoirat, jotkailosta vinkuen ja huutaen tunkeutuvat nuolemaan isäntäänsä ainakasvoihin asti. Jos minä huusin missä hyvänsä: "Kultäpka", ilmestyi seoitis jostain nurkasta, ikäänkuin maan alta ja riensi luokseni vinkuenja vieritellen itseään pitkin maata, kuin pallo ikään. Minä pidinpaljon tuosta pikku elukasta. Näytti siltä, kuin kohtalo olisivalmistanut sille runsaasti iloa ja riemua. Mutta eräänä päivänä vankiNeustrojew, joka valmisteli naisten kenkiä ja nahkatavaroita, käänsisiihen erityisen huomionsa. Hän kutsui Kultäpkan luoksensa, koettelisen karvaa ja ystävällisesti vieritteli sitä pitkin tannerta.Kultäpka, joka ei aavistanut mitään pahaa, vinkui ilosta. Muttaseuraavana aamuna katosi se. Minä hain sitä kauan; mutta koiraa eilöytynyt missään, ja vasta kahden viikon kuluttua kävi selväksi, mihinse oli joutunut. Kultäpkan nahka oli miellyttänyt suurestiNeustrojewia. Hän nylki koiran ja käytti nahan naisten talvikenkiin, jotka sotatuomarin rouva oli häneltä tilannut. Hän näytti minullekengätkin, kun ne tulivat valmiiksi. Nahka oli oivallista. Kultäpkaparka!
Vankilassa harjoitti moni nahkojen valmistusta ja sitä varten tuotiintänne usein hyvävillaisia koiria, jotka oitis hävisivät näkyvistä.Muistan kerran nähneeni kyökkien takana kaksi vankia. He neuvottelivatjostain asiasta. Toisella heistä oli nuorassa kiinni komea, suurikoira, joka nähtävästi oli jotain kallista rotua. Eräs kunnotonpalvelija oli myönyt sen täkäläisille naiskenkien-tekijöillekolmestakymmenestä kopeikasta. Vangit tekivät valmistuksia senhirttämiseksi. Se tapahtui hyvin mukavasti; nahka nyljettiin ja raatoviskattiin syvään likakuoppaan, joka oli vankilamme viimeisessäperukassa ja josta kesän kuumuudessa levisi kauhean pahaa löyhkää.Sitä puhdistettiin harvoin. Koira raukka nähtävästi huomasi, mikäsillä oli edessä. Levottomana silmäili se meitä kolmea vuorotellen jauskalsi vaan harvoin heiluttaa tuuheata häntäänsä, ikäänkuin olisisiten tahtonut lauhduttaa sydämiämme. Minä lähdin pois, vaan helopettivat toimensa hyvällä menestyksellä.
Hanhia ruvettiin täällä hoitamaan aivan sattumalta. Kuka niidenomistaja oli, sitä minä en tietänyt, mutta jonkun aikaa oli niistävangeille suurta huvia, ja olivatpa ne tunnetut kaupungissakin. Nelisääntyivät täällä ja saivat ruokaa kyökistä. Kun poikaset kasvoivat, rupesivat ne seuraamaan vankeja työmatkoilla. Niinpian kuin rumpualkoi päristä ja vangit lähtivät portille päin, juoksivat hanhethuutaen heidän jälkeensä ja levitetyin siivin hyppäsivät toinentoisensa jälkeen pikku portissa olevan kynnyksen yli asettuen sittenoikealle sivustalle, jossa odottivat siksi, kunnes joukot saatiinjärjestetyiksi. Ne liittyivät aina suurimpaan joukkoon ja työnkestäessä kuljeskelivat jossain lähellä olevalla laitumella. Niinpiankuin vangit lopettivat työnsä, olivat hanhetkin valmiit lähtemään.Linnassa tuli tunnetuksi, että hanhet kävivät vankien kanssa työssä."Kas, kun vangit kulkevat hanhineen!" sanoivat vastaantulijat;"olettepahan saaneet ne oppimaan!" – "Tuossa on teille hanhiavarten!" lisäsi joku ja antoi almun. Mutta vaikka hanhet olivatkinystävällisiä, teurastettiin ne kuitenkin kaikki, kun kerran jokupaasto oli loppunut.
Mutta pukkiamme Wasjkaa ei olisi mitenkään tahdottu teurastaa, jolleiolisi tapahtunut erityinen sattuma. Minulle on niinikään tietymätöntä,mistä ja miten vankilaamme ilmestyi kerran pieni, sievännäköinen, valkea pukki. Muutamissa päivissä tuli siitä kaikkien suosikki jailahuttaja. Löytyipä syykin sen pitämiseen: olihan paikallaan, ettätallissa pidettiin pukkia. Yhtähyvin ei se asunut tallissa, vaanaluksi kyökissä ja sitten missä vaan sattui. Se oli sangen sievä jaleikkisä elukka. Se tuli luokse huudettaissa, hyppi penkeille japöydille, puski vankeja ja oli aina iloinen sekä leikkisä. Kerran, kunsillä oli jo jommoisetkin sarvet, rupesi lesgiläinen Babai eräänäiltana, istuessaan portailla muiden joukossa, leikkimään sen kanssa.He olivat jo kauan aikaa sysineet otsallaan toisiansa – sitenleikkivät vangit usein pukin kanssa – kun Wasjka hypähti äkkiäylimmälle portaalle, nousi takajaloilleen ja survaisi Babaita päähänniin lujasti, että mies lensi nurinniskoin alas kaikkien läsnäolijainja Babain itsensäkin suureksi huviksi. Sanalla sanoen, Wasjkastapitivät kaikki hyvin paljon. Kun se rupesi kasvamaan, tehtiin silleyleisen ja vakaan päätöksen mukaan tunnettu leikkaus, jonka täkäläisetpuoskarit osasivat tehdä oivallisesti. "Muuten rupee se haisemaanpukilta", sanoivat vangit. Sen jälkeen lihoi Wasjka kovasti. Ja sitäsyötettiinkin aivan kuin teurastettavaksi. Siitä kasvoi komea, pitkäsarvinen ja tavattoman lihava pukki. Ei se tahtonut pysyä oikeinpystyssäkään. Samoin kuin hanhet, tottui sekin käymään kanssammetyöpaikoilla vankien ja vastaan tulijoiden suureksi huviksi. Kaikkitunsivat vankilan pukin Wasjkan. Välistä, kun esim. oltiin työssä joenrannalla, taittoivat vangit notkeita vesoja ja kokosivat lehväksiäsekä kukkia, joilla sitten koristivat Wasjkan: sarvien ympärillekiedottiin lehväksiä ynnä kukkia ja pitkin ruumista köynnöksiä.Paluumatkalla kulki koristettu Wasjka tavallisesti vankien edellä janämä astuivat perässä ikäänkuin ylpeillen siitä. Pukin ihaileminenmeni niin pitkälle, että muutamat lapsien tavoin rupesivat miettimäänsen sarvien kultaamista. Mutta asiasta ei tullut kuitenkaan mitään.Minä muistan kysyneeni Akim Akimitshilta, Isai Fomitshin jälkeenparhaalta kultaajalta, oliko pukin sarvien kultaaminen mahdollista?Hän katseli ensin tarkkaan eläintä, mietti sitten ja sanoi, että"kenties onkin mahdollista, mutta kultaus ei tule pysyväiseksi ja onmuutenkin aivan tarpeetonta." Siihen asia jäikin. Ja kauan olisiWasjka elänyt vankilassamme ja kuollut ehkä lihavuuteensa, jollei sekerran, kulkiessaan työstä palaavien vankien edellä, olisi sattunutvastaan ajavan majuurin silmiin. – "Seis!" huusi tämä; "kenen onpukki?" Hänelle selitettiin asia. – "Kuinka! Vankilassa on pukki jaminun luvattani! Aliupseeri tänne!" Aliupseeri tuli esiin, ja oitisannettiin käsky pukin teurastamisesta. Sen nahka oli nyljettävä jamyytävä torilla; rahat pantavat ruunun kasaan, mutta lihat määrättiinkäytettäviksi vangeille valmistettavaa kaalisoppaa varten. Vankienkesken syntyi yleinen sääli, mutta majuuria täytyi kuitenkin totella.Wasjka teurastettiin likakuopan päällä. Lihat osti eräs vanki jamaksoi niistä toisille puolitoista ruplaa. Millä rahoilla ostettiinkalatseja, vaan lihan omistaja möi tavarataan vähittäin muillepaistiksi. Liha olikin erittäin maukasta.