Seuraavana aamuna kello yhdeksän aikaan lähtiessäni huoneestanijoutuakseni Hirvisaarelle Ichmenevin luo, päästäkseni sitten sieltäpikemmin Natashan luo, kohtasin minä äkkiä ovessa eilisen vieraani,Smithin tyttären tyttären. Hän astui huoneeseeni. Muistan hyvin, että tulin iloiseksi hänen tulostaan, vaikk'en voinut selittääsyytä ilooni. Eilen en ollut ehtinyt vielä häntä oikein tarkastaa,ja nyt päivän valossa hän vielä enemmän hämmästytti minua. Eipäollutkaan helppoa löytää kummallisempaa, ulkomuodoltaan oudompaaolentoa. Varreltaan oli hän lyhyt, silmänsä säihkyvät, mustat, eivätkä ollenkaan semmoiset, kuin yleensä muilla venäläisillä,tukkansa tuuhea, musta ja vanukkeinen, katseensa epäselvä,tuikea ja selittämätön, mikä kaikki oli omiansa herättämäänkadulla jokaisen ohikulkijan huomiota. Erittäin hämmästyttävä olikatseensa: se säkenöitsi älyä, mutta samalla myöskin jonkinlaistainkvisiittorimaista luottamattomuutta, jopa suoranaista epäluuloakin.Vanha ja likainen pukunsa näytti päivän valossa vielä eilistä enemmänrääsymäiseltä. Olin huomaavinani, että jokin hiljakseen jäytävä,parantumaton ja alituinen tauti vaivasi häntä, joka lakkaamattaarmotta teki hävitystään hänen ruumiissaan. Kalpeilla, laihoillakasvoillaan asusti outo tumman-keltanen, sapenvärinen varjo. Muttahuolimatta kaikesta köyhyyden ja sairaloisuuden kurjuudesta, oli hänyleensä muuten jotenkin sievä. Kulmakarvansa olivat tarkkapiirteiset, hienot ja kauniit; erittäin sievä oli leveä, matalanpuoleinen otsansaja kaunispiirteiset, vaaleat, hiukkasen vain punertavat, ylpeän jarohkean poimuisat huulensa.

– Kas, sinäkö taas! huudahdin minä. – No, niin minä luulinkin, ettäsinä tulet. Astuhan sisään.

Hän astui hitaasti kynnyksen yli, samoinkuin eilenkin, katsellenympärilleen epäillen. Hän tarkasti tarkkaan huonetta, jossa häneniso-isänsä oli asunut, aivan kuin olisi tahtonut painaa muistoonsa, minkä verran huone oli muuttunut uuden asukkaan aikana "No, kummoineniso-isä, semmoinen lapsenlapsikin, ajattelin. Eikös vain lieneheikkomielinen?" Hän oli yhä vaiti; minä odotin.

– Kirjat, kuiskasi hän lopulta, luoden katseensa maahan.

– Ah, todellakin! Sinun kirjasi; tässä ne ovat, ota vaan! Minävartavasten säästin ne sinulle.

Hän katsahti minuun uteliaasti ja jotenkin kummallisesti vääntisuutansa, ikäänkuin olisi tahtonut epäillen hymyillä. Mutta tuohymyilyn yritys samassa taas jo vaihtui entiseen ankaraan jasalaperäiseen ilmeeseen.

– Puhuiko vaari teille minusta? kysäsi hän, ironillisesti tarkastaenminua päästä jalkoihin.

– Ei, sinusta hän ei puhunut, mutta hän…

– No, mistäpäs te tiesitte, että minä tulen? Kuka teille sanoi?kysäsi hän, äkkiä keskeyttäen minut.

– Tiesin sen siitä, ettei vaarisi voinut elää ihan yksin, kaikkienhylkäämänä. Hän oli niin vanha, heikko; siksipä minä ajattelinkin, että joku kävi hänen luonaan. Tuossa on kirjasi, ota ne. Opitko sinäniistä?

– En.

– Mihinkäs sinä sitten niitä tarvitset?

– Vaari opetti minua, kun minä kävin hänen luonaan.

– Etkö sinä sitten enää käynyt?

– Sitten en enää käynyt … minä tulin sairaaksi, lisäsi hänikäänkuin puolustuksekseen.

– Onko sinulla omaisia, äiti, isä?

Hän äkkiä rypisti kulmiansa ja pelokkaasti katsahti minuun. Sittenpainoi hän päänsä alas, kääntyi ääneti ja läksi hiljaa huoneesta, vastaamatta nytkään minulle mitään, aivan samoin kuin eilenkin.Kummeksien seurasin häntä silmilläni. Kynnyksellä hän nytkin pysähtyi.

– Mistä syystä hän kuoli? kysäsi hän katkonaisesti, kääntyenpuoliksi minuun päin, aivan samanlaisella liikkeellä, kuin eilenkin, kun hän, myöskin pois lähtiessään ja ovessa seisten, kysyi Asorkasta.

Minä menin luoksensa ja aloin hänelle lyhyesti kertoa. Ääneti jauteliaana hän kuunteli, pää alas painuneena, seisten minuun selin.Kerroin myöskin, kuinka vaari kuollessaan puhui kuudennesta linjasta.

– Sen kyllä arvasinkin, lisäsin minä, – että siellä asuu jokuhänen rakkaistaan, siksipä minä odotinkin, että joku tulee häntätiedustamaan. Hän varmaankin rakasti sinua, kun vielä viimehetkellään sinua muisti.

– Ei, hän ei rakastanut, kuiskasi hän vastenmielisesti!

Tyttö oli kovin liikutettu. Kertoessaan kumarruin nähdäkseni hänenkasvonsa. Silloin huomasin, että hän teki suurimpia ponnistuksiatukahduttaakseen liikutustansa, aivan kuin olisi tahtonut osottaaminulle ylpeyttänsä. Hän vaaleni yhä enemmän ja enemmän ja puritiukkaan alahuultansa. Mutta erittäin kummastutti minua hänensydämmensä outo jyske. Se jyskytti aina yhä kovemmin, niin ettälopulta saattoi kahden, kolmen askeleen päässä sen kuulla, kutenaneurismitaudissa. Minä luulin, että hän kohta alkaa itkeä, niinkuineilenkin, mutta hän hillitsi itsensä.

– Missä on se aita?

– Mikä aita?

– Jonka alla hän kuoli.

– Minä näytän sen … kun menemme ulos. Kuules, mikä sinun nimesi on?

– Ei huoli…

– Mitä ei huoli?

– Ei huoli, ei mitään … minulla ei ole nimeä, vastasi hänkatkonaisesti ja ikäänkuin harmistuneesti ja teki liikkeenlähteäkseen pois. Minä pysäytin hänet.

– Maltahan, sinä kummallinen tyttö! Minähän suon sinulle hyvää;minulla on sääli sinua eilisestä saakka, kun sinä tuolla rapuillanurkassa itkit. Minun on vaikea sitä muistella… Sitä paitsivaarisi kuoli minun käsiini ja varmaan hän muisteli sinua, kun puhuikuudennesta linjasta, siis ikäänkuin jätti sinut minun huostaani.Minä olen nähnyt hänet unessa… Minä säilytin kirjatkin sinulle, mutta sinä olet noin juro, ikäänkuin pelkäisit minua. Sinä varmaankinolet hyvin köyhä ja orpo, ehkäpä vierasten hoidossa, niinkö?

Minä puhuin hänelle innokkaasti, itsekään tietämättä, mitenkä hänminua niin suuresti miellytti. Paitsi sitä oli tunteessani jotainmuutakin, kuin vain sääliä. Asian salaperäisyyskö, Smithin saattamamielialako, vaiko oman mielentilani fantastillisuus, – sitä en osaasanoa, mutta jokin epämääräinen tunne minua kiihdytti. Näytti siltä,että sanani liikuttivat häntä; hän katsahti minuun jotenkin oudosti, mutta ei enää jurosti, vaan lempeästi ja pitkään, sitten taas,ikäänkuin vaipuen mietteisiinsä, painoi päänsä alas.

– Helena, kuiskasi hän äkkiä, odottamatta ja hyvin hiljaa.

– Onko sinun nimesi Helena?

– On…

– Mitä, tuletko sinä minun luonani käymään?

– Ei sovi … en tiedä … tulen, kuiskasi hän kuin ajatuksissaan jataistellen itsensä kanssa.

Samalla juuri kuului jossain seinäkellon lyönti. Hän vavahti ja, katsoen minuun, sanomattomalla tuskan surulla, kuiskasi:

– Paljonko kello on?

– Lienee puoli yksitoista.

Hän kiljahti peloissaan.

– Jumalani! sanoi hän ja läksi samassa juoksemaan. Minä pysäytinhänet vielä kerran porstuassa.

– Näin minä en päästä sinua, sanoin hänelle. – Mitä sinä pelkäät?

Myöhästyitkö?

– Niin, niin, minä läksin salaa! Päästäkää! Hän lyö minua! huudahtihän, nähtävästi ilmaisten jonkin salaisuutensa ja koettaen riuhtoaitseänsä irti käsistäni.

– Kuulehan, äläkä riuhdo itseäsi; sinun on mentävä Hirvisaarelle, minäkin olen menossa sinne kolmannelletoista linjalle. Minäkin olenmyöhästynyt ja aion ottaa ajurin. Tahdotko lähteä kanssani? Minä viensinut. Pääset pikemmin kuin jalkasin…

– Minun luokseni ei saa tulla, ei saa! huudahti hän kauhuissaan.Jo yksistään ajatus, että minä tulisin hänen asuntoonsa, sai hänenkasvonsa kauhusta vääristymään.

– Johan minä sanoin sinulle, että minun on mentävä kolmannelletoistalinjalle asioilleni, eikä sinun luoksesi! En minä lähde sinunjälestäsi. Ajurilla me kohta joudumme. Lähdetään vain!

Laskeusimme alas. Otin ensimäisen ajurin, jolla pahaksi onneksi oliniin kovin huono ajopeli. Nähtävästi oli Helenalla kovin kiire, koskahän suostui lähtemään kanssani. Hämärintä asiassa oli se, etten minäuskaltanut edes kyselläkään. Hän alkoi kovasti huitoa käsillään jamiltei hypännyt pois kärryistä, kun minä kysyin, ketä hän kotonaniin pelkää. Mitähän salaperäistä tässä lieneekään? ajattelinitsekseni. Kärryissä oli hänen kovin epämukava istua. Joka kerta, kun kärryt hypähtivät, hän, pysyäksensä istumassa, tarttui kiinninuttuuni vasemmalla kädellään, joka oli pieni, likainen, täynnäjonkinlaisia lyöttöhaavoja. Toisella kädellään piteli hän vahvastikirjoja; kaikesta huomasi, että nuo kirjat olivat hänelle hyvinrakkaita. Korjaten itseänsä istumaan hän samassa näytti jalkansa,ja suurimmaksi kummastuksekseni minä näin, että siinä oli vainrikkinäinen kenkä, eikä sukkaa ollenkaan. Vaikka olinkin jo päättänytolla mitään kyselemättä, en nyt taaskaan malttanut.

– Eikö sinulla ole sukkiakaan? kysäsin. – Sopiiko nyt kävelläsukitta, näin kostealla ja kylmällä ilmalla?

– Ei, vastasi hän katkonaisesti.

– Ah, Jumalani, jonkun luonahan sinä asut! Olisit pyytänyt keltätahansa sukat, kun läksit ulos.

– Itse minä niin tahdoin.

– Näin sinä voit sairastua ja kuolet!

– Jospa kuolisinkin.

Nähtävästi hän ei halunnut vastailla ja oli äkäinen, kun häneltäkyselin.

– Tässä hän kuoli, sanoin minä, osottaen taloa, jonka edessä hänenvaarinsa oli kuollut.

Hän katsoi tarkkaan ja äkkiä sanoi minulle rukoilevalla äänellä:

– Herran tähden, älkää tulko minun jälestäni. Minä tulen teille, tulen! Kun vain pääsen, heti tulen teille!

– Hyvä, minä jo sanoin, etten tule jälestäsi. Mutta mitä sinäpelkäät? Varmaankin olet hyvin onneton. Minun on vaikea tuollaisenanähdä sinua…

– Minä en pelkää ketään, vastasi hän jotenkin ärtyisellä äänellä.

– Mutta sinähän äsken sanoit: "hän lyö minua!"

– Lyököön! vastasi hän ja silmänsä säihkyivät. – Lyököön! Lyököön!hoppusi hän katkerasti, ja ylähuulensa kohosi halveksivasti ja alkoivavista.

Jouduimme niin Hirvisaarelle. Kuudennen Iinjan päässä pysähdytti hänajurin ja hyppäsi pois kärryistä, katsellen levottomasti ympärillensä.

– Ajakaa pois; minä tulen, tulen! sanoi hän, ollen kovin levoton, pyytäen, etten tulisi hänen jälestään. – Menkää pikemmin, pikemmin!

Minä läksin ajamaan. Mutta ajettuani vähän matkaa rantakatua, maksoin ajurille ja, palattuani kuudennelle linjalle, kiiruhdintoiselle puolelle katua. Näin kohta hänet; hän ei ollut ehtinyt vieläpitkälle, vaikka kulkikin hyvin kiireesti sekä yhä katseli taakseen; kerran pysähtyikin hän pikkusen, paremmin nähdäkseen, tulenko hänenjälestään, vaiko en? Minä piilouduin porttikäytävään, eikä hänhuomannut minua. Hän läksi astumaan edelleen, ja minä toisella puolenkatua hänen jälestään.

Uteliaisuuteni oli kohonnut ylimmilleen. Vaikka olinkin päättänytolla menemättä hänen jälestään asuntoonsa, tahdoin kumminkin kaikenvaralta saada tietää talon, jossa hän asui. Minua ahdisti samanlainenraskas ja outo tunne, kuin tuonoin tuolla ravintolassa herättiminussa hänen vaarinsa, tarkastellessaan kuollutta Asorkkaa.

IV

Astuimme siten pitkältä, aina Pienelle prospektille saakka. Tyttömiltei juossut; viimein meni hän puotiin. Pysähdyin odottamaan häntä."Eihän hän puodissa asu", ajattelin.

Todellakin, hetkisen kuluttua tuli hän puodista, mutta kirjojaei enää ollut kädessään. Sen sijaan oli nyt kädessään savikuppi.Pikkusen astuttuaan meni hän erääseen kehnonlaiseen taloon. Se olipieni kivirakennus, vanha, kaksikerroksinen, likaisenkeltaisellamaalilla maalattu. Eräässä alakerroksen ikkunassa, joita kaikkiaanoli kolme, oli pieni punanen ruumisarkku. – Tämä oli köyhänruumisarkkujen valmistajan kyltti. Yläkerroksen ikkunat olivat aivanneliömäiset, ruudut himmeät, vihertävät ja halkeilleet, ruutujentakaa näkyi vaaleanpunaset, vuorikankaasta tehdyt ikkunaverhot.Astuin kadun toiselle puolelle, lähestyin taloa ja luin portin päälläolevasta peltikilvestä: porvaritar Bubnovan talo.

Mutta tuskin olin ennättänyt tuon lukea, kun Bubnovan pihassaäkkiä kuului kimakka naisen huuto ja sitten kiroilua. Katsahdinportista pihaan; puisten rappujen astuimella seisoi porvaripukuinen, lihava nainen, viheriä huivi hartioillansa. Kasvonsa olivat mitäilettävimmän tummanpunaisen väriset, pienet, veristyneet jamulkoilevat silmänsä säihkyivät vihasta. Selvään huomasi, ettähän oli juovuksissa, vaikka olikin vasta aamupäivä. Hän kiljuiHelena-paralle, joka kuppi kädessä seisoi hänen edessään kunikivettynyt. Tuon kiukkuisen naisen takaa näkyi rapuilla jotenkinpörröinen, maalikasvoinen naisolento. Jonkun ajan kuluttuaaukeni kellari-kerroksen ovi ja rapuille ilmaantui, varmaankinmetelin johdosta, keski-ikäinen, köyhästi puettu, miellyttävän javaatimattoman näköinen nainen. Puoliavoimesta ovesta katsoivatalakerroksen toiset asukkaat, vanha ukko ja tyttönen. Roteva ja pitkämies, varmaankin talonmies, seisoi luuta kädessä keskellä pihaa jalaiskana seurasi näytelmää.

– Sinä kirottu, sinä verenimijä, sinä saivar mokoma! kiljui nainen, laskien suustaan yhteen mittaan kaikki sinne kokoontuneet torasanat, pitämättä muuta väliä, kuin silloin tällöin hengästyneenä sylkeäänryypäten, – niinkö sinä minun huoleni palkitset, takkulapää! Lähetinhänet vain kurkkuja ostamaan, hänpä livisti tiehensä! Sydämmeni joaavisti, että hän karkaa, kun hänet lähetin. Kivisti sydäntäni, kivisti! Eilen illalla korvatukkansa samanlaisesta asiasta nyhdin,hänpä tänään uudestaan karkasi! Mihinkä juosnee, lurjus, missäkäynee! Kenen luona sinä käyt, kirottu sikiö, rinkisilmä kyy, myrkky, kenenkä? Puhu, suomätä, taikka minä sinut heti kuristan!

Samassa aikoi kiukustunut akka hyökätä tyttöparan niskaan, muttahuomattuaan alakerran naisen seisovan rapuilla, äkkiä pysähtyi ja,kääntyen häneen, alkoi vielä kimakammalla äänellä ja käsilläänhuitoen puhua tälle, ikäänkuin olisi aikonut tämän ottaa uhriparkansarikoksen todistajaksi:

– Äitinsä on kuollut! Itsekin te, hyvät ihmiset tiedätte, että hänjäi kuni mukula yksin maailmaan. Minä näin, että hän jäi teille,köyhille ihmisille vastuksiksi, itsellennekään ei ole mitään, ruokaa, annas, ajattelin, teen vaikka Pyhälle Nikolaille mieliksi, otanorvon hoitooni. Otin. Mitäs luulisitte? Nyt jo kaksi kuukautta olenpitänyt, – vereni on hän näinä kahtena kuukautena juonut, valkeanihoni syönyt. Iili mokoma! Kalkkalokäärme! Itsepäinen saatana! Onvain vaiti, jos lyöt häntä, viskaat, yhä on vaiti, aivan kuin olisivettä suuhunsa ottanut, – yhä on vaiti! Sydäntäni särkee – vaition! Minä sinä itseäsi oikein pidät, mörkö mokoma! viheriä marakatti?Minutta sinä olisit kadulla nälkään kuollut. Saisit jalkani pestä jasen veden juoda, rymä mokoma, musta ranskalainen kalpa sinä mokoma.Kuolla äikähtänyt minutta olisit!

– Miksikä te nyt, Anna Trifonovna, itseänne noin vaivaatte?Millä hän teitä taas harmitti? kysyi kunnioittavasti vaimo, jolleraivostunut hirviö vihaansa purki.

– Miten niin millä, sinä hyvä nainen, mitenkä millä? En tahdo, ettätehdään tahtoani vastaan! Älä tee omaa hyvääsi, mutta tee minunpahaani, – kas, semmoinen minä olen! Hänpä oli miltei hautaanminut tänään saattaa! Lähetin puodista ostamaan kurkkuja, ja hänpalaa sieltä kolmen tunnin kuluttua! Sydämmeni jo aavisti tätäkun hänet lähetin; kivisti sydäntäni, kivisti, kipeästi kivisti!Missä oli? Missä kävi? Millaisia suojelijoita itselleen löysi? Jaminäkös hänelle en ole hyvää tehnyt! Hänen saastaiselle äidilleenannoin anteeksi neljäntoista ruplan velan, omalla kustannuksellanihautasin, pirupenikkansa otin kasvattaakseni, sinä rakas nainen, tiedäthän, itsehän tiedät tuon! Mitä, eikö minulla olisi valtaa hänenylitsensä. Saisi olla kiitollinen, mutta kiitollisuuden sijasta häntekee päin vastoin! Minä tahdoin suoda hänelle onnea. Minä hänet, pakana-pennun, tahdoin harsovaatteisiin pukea, Gostinodvorista kengätostin, koristin kuin riikinkukon, – kedon kukkasen sorean! Jamitä te luulette, hyvät ihmiset! Kahdessa päivässä repi vaatteensakokonaan, riekaleiksi repi, sellaisena nyt käypi, sellaisia kantaa!Ja mitäs luulette, – tahallaan repi, – en tahdo valehdella, itsenäin; tahtoo, muka, repaleissa käydä, ei huoli harsopukua! No, silloin purin vihani, pieksin hänet, mutta sittenhän kutsuin lääkärinja sille maksoin. Jos sinut nutistaisi, saivar mokoma, niin saisiviikon vain maidotta elää, – siinä olisi koko rangaistus sinuntähtesi! Rangaistukseksi panin hänet lattioita pesemään; mitäpäsluulette: pesee, pesee, raato, pesee! Sydäntäni äköittää, – pesee!No, ajattelin: et enää minulta pakene! Sain sen vain ajatelleeksi, niin – hän jo eilenkin karkasi! Itsehän te, hyvät ihmiset, kuulitte, miten minä häntä eilen pieksin, käteni pieksäissä kipeäksi sain, sukat, kengät otin pois, – ei mene nyt avojaloin, ajattelin;hänpä taas tänäänkin sinne pakeni! Missäs olit? Sano? Kelle sinä,nokkosen siemen, valitit, kelle minun päälleni kantelit? Puhu, mustalaispenikka, ulkomaalainen naamari, puhu!

Raivoissaan hyökkäsi hän kauhusta kangistuneen tytön kimppuun, tarttui tukkaan ja paiskasi hänet maahan. Kurkku-kuppi lensi maahanja särkyi; tämä vielä lisäsi humalaisen raivottaren vihaa. Hänpieksi uhriansa kasvoihin, päähän; Helena pysyi itsepäisesti ääneti,ei ainoatakaan ääntä, ei ainoatakaan huudahtusta; eikä ainoatakaanvalitusta hän päästänyt pieksettäissäkään. Minä hyökkäsin pihaan, harmista ja suuttumuksesta muistamatta, mitä teinkään, ja astuinsuoraan humalaisen akan eteen.

– Mitä te teette? Kuinka te uskallatte käyttääntyä noin orporaukkaakohtaan! huudahdin minä, tarttuen raivottaren käteen.

– Mitä! Mikä sinä olet siinä? kiljui akka jättäen Helenan rauhaan janostaen kätensä vyötäisille. – Mitä teillä on asiaa minun talossani?

– Sitä, että te olette säälimätön! sanoin vastaan. – Kuinka teuskallatte noin rääkätä lapsi raukkaa? Hän ei ole oma lapsenne; minäjuuri kuulin, että hän on vain teidän holhottinne, orpo parka.

– Herra Kriste! vinkui raivotar. – Kukas sinä oikeastaan olet, tungettelija! Tulitko sinä tytön kanssa, vai? Minä lähden hetipoliisiosaston päälliköille valittamaan! Minua itse Andron Timofeitshkunnioittaa kuin aatelista! Sinun tykösikö tyttö pakenikin? Kuka sinäolet? Vieraaseen taloon tulit räyhäämään. Auttakaa!

Samassa hyökkäsi hän päälleni nyrkit ojona. Mutta juuri silloinkuului läpitunkeva, kamala kiljahdus. Katsahdin sinne, – Helena, joka oli kuni tunnottomana seissut, parahtaen äkkiä kauhealla, luonnottomalla äänellä, kaatui maahan ja alkoi piestä kovissasuonenvedon tuskissa. Kasvonsa vääristyivät. Hän oli saanutkaatumataudin kohtauksen. Pörrötukkainen tyttö ja alhaalla olevanainen juoksivat apuun, nostivat sairaan ja kantoivat kiiruustiyläkertaan.

– Vaikkapa kuolisit, kirottu! vinkui akka hänen jälkeensä. – Kolmaskohtaus jo kuukaudessa… Ulos, sinä liehakko! huusi akka taasminulle.

– Mitä sinä, talonmies seisot? Mistä syystä sinä palkan saat?

– Pois, pois! Tahdotko saada niskaasi, sanoa mörähti talonmieskuni vain muodon vuoksi. – Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti.Hyvästi ja ulos tiehesi!

Mikäs minulle muu neuvoksi, kuin lähteminen, nähtyäni, että puuhanioli kokonaan turha. Minä olin harmista haljeta. Asetuin portin eteenkäytävälle ja katsoin pihaan. Kun minä olin päässyt kadulle kiiruhtiakka heti ylös; talonmies virkansa toimitettuaan niinikään katosijonnekin. Kohta tuli vaimo, joka auttoi Helenaa ylös, laskeutuirapuilta mennäkseen asuntoonsa. Minut huomattuaan hän pysähtyi jakatsoi minuun uteliaana. Hänen miellyttävät ja levolliset kasvonsarohkaisivat minua. Astuin uudelleen pihaan ja menin suoraan vaimonluo.

– Suokaa anteeksi, alotin minä, – kuka tuo tyttö täällä on ja miksituo kiukkuisa akka häntä rääkkää? Älkää toki luulko, että minä vainturhasta uteliaisuudesta kyselen. Minä olen ennen kohdannut tuontytön ja erään seikan vuoksi tahtoisin saada hänestä selkoa.

– Jos te niin haluatte tietoa hänestä, niin olisi parasta, ettäottaisitte hänet luoksenne, taikka etsisitte jonkun palveluspaikan, muuten hän täällä joutuu hukkaan, lausui vaimo ikäänkuinvastenmielisesti, yrittäen poistua.

– Jos te ette tahdo minua neuvoa, niin mitä minä voin tehdä?Sanoinhan minä, etten minä tiedä mitään. Tuo varmaankin oli Bubnovaitse, talon omistaja?

– Niin on.

– Mitenkä tuo tyttö joutui hänelle? Kuoliko tytön äiti täällä?

– Niin vaan joutui… Se ei kuulu meihin.

Ja taas yritti vaimo poistua.

– Tehkää nyt niin hyvin; minä vakuutan, että asia herättäämielenkiintoani. Minä ehkä voin jotain tytön hyväksi tehdäkin. Kukatuo tyttö on? Ken oli hänen äitinsä, – tiedättekö te?

– Lienee ollut ulkomaalaisia joitakin; meillä alhaalla asusti; olihyvin kivuloinen; keuhkotautiin kuoli.

– Siis, oliko hän hyvin köyhä, kun kellarikerroksessa vieraanasunnon nurkassa asui?

– Oih, köyhä! Sydäntä oikein kouristi hänet nähdessä. Mekin hädintuskin toimeen tulemme, mutta hän meillekin niinä viitenä kuukautena, joina meillä asui, kuusi ruplaa jäi velaksi. Me hänet hautasimmekin; mieheni teki kirstunkin.

– Mitäs tuo Bubnova puhui, että hän hautasi?

– Jokos hautasi?

– Mikä hänen sukunimensä oli?

– Enpä osaa lausua, isäseni; outo oli, lienee ollut saksalainen.

– Oliko se Smith?

– Ei, ei se ihan niin ollut. Anna Trifonovna otti orvon itselleen; kasvattaakseen sanoi ottavansa. Mutta ei se ole hyvä…

– Varmaankin on hänellä jokin tarkoitus?

– Ei hänellä ole hyviä aikeita, vastasi vaimo, ikäänkuinmietteissään ja epäröiden – puhuako vai eikö. – Mitäs me, syrjäisiähän me olemme.

– Ja parasta olisi, jos hillitsisit kielesi! kuului miehen äänitakanamme.

Puhuja oli elähtänyt mies, yönuttu päällään ja sen päällä kauhtana; mies oli nähtävästi käsityöläinen, puhuja-toverini mies.

– Vaimolla ei ole, isäseni, mitään kanssanne puhelemista; se eikuulu meihin … lausui mies, katsahtaen minuun syrjästä. – Muori, mene sisään! Hyvästi, herraseni; minä olen kirstuntekijä. Jos mitäniinkuin ammattini asioista, olen mielelläni käskettävänänne… Muutaei meillä ole mitään asiaa…

Läksin tuosta talosta ajatuksissani ja kovasti liikutettuna. Mitäänen voinut tehdä, mutta tunsin, että minun oli vaikeata jättää asiasilleen. Muutamat vaimon lauseet minua erittäin kummastuttivat. Tässäpiili joku ruma juttu – semmoista minä aavistin.

Läksin astumaan pää alas painuneena, mietiskellen, kun äkkiä jokuterävällä äänellä lausui nimeni. Nostin katseeni – edessäni olihumalainen mies, seisoi ja horjui, hän oli puettu jotenkin siististi,päällysnuttunaan vain oli kehno sinelli, päässä kulunut lakki.Kasvonsa olivat hyvin tutut. Aloin miestä tarkastella. Hän iskisilmää ja hymyili minulle iroonisesti.

– Etkö tunne minua?