En huoli kuvailla vihaani. Huolimatta siitä, että olin valmisodottamaan, mitä hyvänsä, kumminkin hämmästyin suuresti; oli kuinolisi hän aivan odottamatta astunut eteeni kaikessa törkeydessään.Muuten muistelen, että vaikutukset, joita hänen esiintymisensäminuun teki, olivat sekavia: tuntui, niinkuin jokin olisi minutlitistänyt, kolhaissut, ja kaihon musta kyy yhä enemmän jäytisydäntäni; pelkäsin Natashan vuoksi. Arvasin hänelle vastaisuudessakoituvan paljon kärsimyksiä ja sekavasti arvailin, mitenkä saisin nehäneltä väistetyksi, kuinka huojentaisin viime hetket lopullisen eronedellä. Eron välttämättömyydestä ei ollut epäilystä. Se läheni ja eisaattanut olla arvaamatta, millainen se oli oleva.

En huomannut ensinkään sitä, mitenkä tulin kotiin, vaikka koko tiensade kasteli minua. Oli jo kello kolmen aika aamulla. Tuskin ehdinkopahuttaa huoneeni ovelle, kun jo kuului ääni ja ovea alettiinhätäisenä avata, niinkuin Nelly ei olisi koko tällä ajalla ollenkaannukkunut, vaan koko ajan odottanut minua kynnyksellä. Tuli paloikynttilässä. Vilkasin Nellyn kasvoihin ja säikähdin: hän oli kokonaanmuuttunut; silmissä paloi outo tuli, aivan kuin kuumesairaalla, katseensa oli niin outo, niinkuin hän ei olisi tuntenut minuaollenkaan. Hän oli kovassa kuumeessa.

– Nelly, miten on laitasi, oletko sairas? kysäsin kumartuen jakädelläni hyväillen häntä. Hän vavisten lyykistyi puoleeni, niinkuinolisi jotain pelännyt, jotain lausui, sukkelaan, katkonaisesti, aivan niinkuin olisi vain odottanutkin minua, voidakseen asianpikemmin minulle kertoa. Mutta hänen sanansa olivat katkonaisia jakummallisia; minä en niistä ymmärtänyt mitään, hän houraili.

Talutin hänet vuoteeseen. Hän vieläkin juoksi luokseni ja lyyhistyiminun suojiini niin vahvasti, ikäänkuin olisi ollut säikähdyksissään,ikäänkuin olisi pyytänyt minulta turvaa jotain vastaan, ja kun jokävi pitkäkseen vuoteelle, tarttui yhä vieläkin käteeni ja piti siitävahvasti kiinni peläten, että minä uudelleen poistuisin. Minunkinhermoni olivat niin jännitetyt ja järkytetyt, että minä katsoessanityttöön aloin itkeä. Minäkin olin sairas. Nähtyään kyyneleni katsoihän minuun pitkään ja tarkkaan, niinkuin olisi koettanut, jotainkeksiä, jostain selkoa saada. Helposti saattoi huomata tämän olevanhänelle kovin vaivaloista. Viimein jotain selvän ajatuksen tapaistahuomasi hänen kasvoistaan; tavallisesti oli hänen hyvin vaikeatakaatumataudin kohtauksen jälkeen koota ajatuksensa ja selvästilausua sanoja. Niinpä nytkin: tehtyään ylenluonnollisen ponnistuksensaadakseen jotain minulle sanotuksi ja huomattuaan, etten minä sitäymmärtänyt, ojensi hän kätensä ja alkoi sillä pyyhkiä kyyneleitäni, sitten kietoi hän kätensä kaulaani, veti minut puoleensa ja suuteliminua.

Oli selvää, että minun poissa ollessani oli hänellä taudinkohtaus, ja se tapahtui juuri silloin, kun hän seisoi oven edessä.Toinnuttuaan siitä hän varmaankaan ei voinut kaualla aikaa päästäselville. Silloin todellisuus oli sekaantunut hourailuihin ja hänehkä näki jotain hirveätä, jotain pelottavaa. Samalla hän hämärästimuisti, että minun piti kohta palata ja että minä koputan ovelle,ja siksi, maaten kynnyksen vieressä lattialla, hän herkkänä odottipalaamistani ja nousi ylös heti, kun olin ensi kerran ovellekoputtanut.

"Mutta miksikä hän joutui juuri oven luo?" ajattelin, kun äkkiähuomasin, että hänen yllään oli päällysnuttu (sen olin muutama päiväsitten ostanut luokseni tulleelta tutulta kaupustelija-muijalta, jokatoisinaan antoi minulle velaksikin): hän oli siis aikonut lähteäjonnekin ja varmaankin oli jo avaamassa ovea, kun taudin kohtausäkkiä hänet kaatoi. Minnekäs hän aikoi mennä? Olisikohan hän josilloin houraillut?

Kuume ei kuitenkaan vähentynyt ja pian hän taas alkoi hourailla jatuli tunnottomaksi. Kaksi kertaa oli jo tauti hänet minun asunnossanitavannut, kuitenkin meni se aina onnellisesti ohi; nyt tuntui, kuin jotain muuta kuumetta olisi tullut lisäksi. Istuttuani hänenvuoteensa vieressä puolen tuntia asetin sohvan viereen tuoleja japanin siihen pitkäkseni, niinkuin olin, vaatteissani, ollaksenilähempänä ja herätäkseni pikemmin, jos hän minua kutsuisi. Kynttilääen sammuttanut. Useasti vielä katsoin häneen, ennenkuin nukuin. Hänoli kalpea; huulensa olivat kuumuudesta kuivuneet ja verissä, ehkäpäkaatuessaan loukkauneet; kasvoiltaan ei poistunut pelon ja jonkinkalvavan kaihon ilme, joka nähtävästi ei häntä unessakaan jättänyt.Päätin huomenna varmasti mennä lääkäriä hakemaan, jos tyttö olisihuonompi. Pelkäsin, että tauti muuttuisi varsinaiseksi kuumetaudiksi."Ruhtinas on hänet säikyttänyt!" ajattelin minä ja ja muistinruhtinaan kertomuksen naisesta, joka omat rahansa heitti hänellevasten kasvoja.

II

… Kului kaksi viikkoa. Nelly alkoi parantua. Kuumetta ei hänessäenää ollut, mutta kovin heikko hän vielä oli. Hän nousi vuoteestamaaliskuun lopulla eräänä kirkkaana, selkeänä päivänä. Olipiinaviikko kulumassa.

Lapsi parka. En voi jatkaa kertomustani entisessä järjestyksessä.Paljon aikaa on kulunut tähän saakka, kun kirjoitan muistiinkaiken eletyn ajan, mutta vielä nytkin raskas, läpitunkeva kaihovaltaa mieleni muistellessa noita kalpeita, laihoja kasvoja, mustien silmiensä pitkää, terävää katsetta, kun tuonnoin me olimmekahden ja hän katsoo minuun vuoteeltaan, katsoo, pitkään katsoo,ikäänkuin olisi vaatinut minua arvaamaan, mitä hänen mielessäänliikkuu; mutta huomattuaan, etten minä arvaa ja olen aina entisessäepätietoisuudessani, hän vienosti, niinkuin vain itselleen, hymyileeja äkkiä ojentaa minulle lempeästi kuuman kätösensä laihoine, kuihtuneine sormineen. Nyt on kaikki ohi, kaikki jo on tiedossani, mutta en vieläkään tunne tuon sairaan, rasittuneen ja solvaistunpikku sydämmen koko salaisuutta.

Tunnen eksyväni kertomuksestani, mutta tällä hetkellä minä haluanajatella vain Nellyä yksistään. Kummalliselta tuntuu nyt, kun makaansairaalan vuoteella yksin, kaikkien niiden hylkäämänä, joita minäniin paljon ja niin suuresti rakastin, – nyt toisinaan siltä ajaltajoku pieni piirre, joka silloin usein jäi minulta huomaamatta ja pianunohtui, nyt äkkiä johtuen mieleen arvaamatta saa mielessäni kokonaantoisen merkityksen, näyttää eheältä ja selvittää nyt minulle sen, mitä minä en tähän saakka voinut ymmärtää.

Neljänä ensimäisenä sairauspäivänänsä me, minä ja lääkäri, olimmekovin peloissamme hänen tähtensä, mutta viidentenä päivänä veilääkäri minut syrjään ja sanoi minulle, ettei ole mitään pelkoaja että Nelly varmasti paranee. Tämä oli sama lääkäri, jo kauantuntemani vanha "nuori-poika", hyväsydämminen ja leikkisä ukko, jonka minä olin kutsunut Nellyn ensi kerran sairastuessa ja jokaihmetytti Nellyä erinomaisen suurella kaulassa riippuvalla Stanislainritarimerkillään.

– Siis ei ole syytä ollenkaan pelätä! sanoin minä ilostuneena.

– Niin, tyttö nyt paranee, mutta sitten hän hyvin kohta kuolee!

– Kuinka, kuoleeko! Miksikä? huudahdin minä hämmästyneenä moisestatuomiosta.

– Niin, varmasti hän kohta kuolee. Sairaalla on organinen sydänvika,ja pieninkin heikentävä tapaus kaataa hänet vuoteeseen uudelleen. Voiolla, että hän taas paranee, mutta kohta hän kääntyy taas sairaaksija kuolee.

– Eikö sitten millään keinoin saata häntä pelastaa? Ei, ei voi niintapahtua.

– Mutta sen täytyy tapahtua. Mutta kumminkin poistamalla mahdollisetvaarat, rauhallisesti ja hiljaisesti eläen, kun tulee saamaan enemmänmukavuutta, saattaa sairaan vielä kuolemasta pelastaa, onpa olluttapauksia … odottamattomia … säännöistä poikkeavia jakummallisia… sanalla sanoen, sairas saattaa tulla pelastetuksi, jos yhtyy useita suotuisia olosuhteita, mutta radikalista pelastusta – ei tule koskaan.

– Jumalani, mitä nyt on tehtävä?

– Tulee seurata neuvoja, viettää rauhallista elämää ja ottaasäännöllisesti pulvereita. Olen huomannut, että tämä tyttö onoikullinen, luonteeltaan hermostunut vieläpä ivallinen; hän ei tahdomillään tavoin suostua ottamaan lääkkeitä ja juuri nytkin jyrkkäänkieltäytyi niitä ottamasta.

– Niin, tohtori. Hän todella on kummallinen, mutta syynä siihenminä pidän hänen sairaloista ärtyisyyttänsä. Eilen oli hän hyvinkuuliainen; tänäänpä kun tarjosin hänelle lääkettä lusikassa, häntyrkkäsi lusikkaa, aivan kuin vahingossa, ja koko lääke kaatuimaahan. Kun sitten aioin sekottaa uuden pulverin veteen, tempasi hänminulta koko pulverilaatikon ja heitti sen lattialle ja alkoi samassaitkeä… Tuntui kuitenkin, ettei hän sen vuoksi itkenyt, että hänelletarjottiin lääkettä, lisäsin minä hiukan ajateltuani.

– Hm! Irritationi. Entiset suuret onnettomuudet (olin tarkkaankertonut lääkärille tapauksista Nellyn elämästä, joka kertomusoli vanhusta kovin hämmästyttänyt), kaikki tuo yhteensä, ja siitätautikin. Nyt toistaiseksi on ainoa keino – ottaa pulveria, ja hänentäytyy ottaa pulveria. Minä menen ja koetan vielä kerran vakuuttaa, että hänen tulee totella lääkintöneuvoja ja … se on, yleensäsanoen … ottaa pulveria.

Läksimme kumpikin keittiöstä, jossa oli neuvottelumme tapahtunut, jalääkäri uudelleen lähestyi sairaan vuodetta. Mutta Nelly nähtävästioli kuullut puheemme, sillä hän oli nostanut päänsä päänaluselta jakaiken aikaa, korva meihin päin käännettynä, tarkkaan kuunnellut.Näin sen raollaan olevasta ovesta; kun lähestyimme häntä, pistäytyiveitikka taas peitteen alle ja katsoi meihin veitikkamaisestihymyillen. Tyttö parka oli kovin laihtunut näinä neljänä sairautensapäivänä: silmät olivat kuopallaan, kuume ei ollut vielä lakannut.Sitä kummallisemmasti sopi hänelle tuo veitikkamaisuus kasvoillaja kiihkeän kiiluva katse, joka suuresti ihmetytti lääkäriä, tätäparhainta miestä kaikista Pietarin saksalaisista.

Lääkäri alkoi totisena, koettaen kumminkin tehdä äänensämahdollisimman lempeäksi mitä hellimmin ja mairittelevimmin esittää,kuinka välttämätöntä on ottaa pelastava pulveri, joten siis jokaisensairaan velvollisuus on se ottaa. Nelly kohotti päänsä äkkiä,ikäänkuin varomattomalla kätensä liikkeellä satutti lusikkaan, jostakoko lääke taas kaatui lattialle. Olin varma, että hän sen tekitahallaan.

– Se on hyvin epämieluinen varomattomuus, sanoi vanhus levollisesti, – ja minä olen varma, että te teitte sen tahallanne, joka on hyvinmoitittavaa. Mutta … sen saa vielä korjata ja sekottaa uudenpulverin.

Nelly nauroi hänelle. Lääkäri puisti metodillisesti päätään.

– Se on hyvin huonosti teiltä tehty, puheli ukko sekottaen pulveria, veteen, – hyvin, hyvin huonosti.

– Älkää vihastuko minulle, sanoi Nelly väkisten pidättäen nauruansa, – nyt minä varmaan otan… Rakastatteko te minua?

– Jos te käyttäydytte kiitettävästi, niin rakastan hyvin paljon.

– Hyvinkö paljon?

– Hyvin paljon?

– Ettekö nyt rakasta?

– Rakastan nytkin.

– Mutta suuteletteko minua, jos minä tahdon teitä suudella?

– Suutelen, jos tulette sen ansaitsemaan.

Nyt taaskaan ei Nelly voinut pidättää itseänsä, vaan alkoi nauraa.

– Sairaalla on iloinen luonne, mutta nyt – se on hermoston syytä jaoikullisuutta, kuiskasi lääkäri korvaani mitä totisimman muotoisena.

– No, olkoon, minä otan lääkkeen! – huudahti Nelly äkkiä hienollaäänellään. – Mutta, kun minä kasvan ja tulen suureksi, niin otattekominut vaimoksenne?

Varmaankin tuo uusi vallaton päähänpisto kovin huvitti häntä;silmänsä loistivat, huulillensa pyrki nauru hänen odottaessaanhämmästyneen lääkärin vastausta.

– Tietysti, – vastasi lääkäri tahtomattaan hymyillen moiselleoikullisuudelle, – tietysti, jos olette hyvä, hyvin kasvatettuneito, olette kuuliainen ja käytte…

– Nielemään pulvereita? keskeytti Neily.

– Kas, kas! No niin, nielemään pulvereita. Hyväsydämminen neito, – kuiskasi minulle taas lääkäri, – hänen luonteessaan on paljon, paljon … hyvää ja viisasta, mutta kumminkin … ottaa vaimokseni…mikä kummallinen oikku…

Ja taas hän tarjosi tytölle lääkettä. Nyt ei Nelly enääteeskennellytkään, vaan suorastaan tyrkkäsi kädellään lusikan pohjaavasten ja niin heitti lusikallisen lääkettä vanhuksen kasvoille japaidan rintamukselle. Sen tehtyään alkoi hän ääneensä nauraa, muttaei enää, kuten ennen avomielisesti ja iloisesti. Hänen kasvoillaannäkyi jotain ankaraa, vihaista. Kaiken aikaa hän koetti välttääminun katsettani, katsoi vain lääkäriin ja ivallisesti, joskinjonkinlaisella levottomuudella odotti, mitäpä "naurettava" ukko nyttekee.

– Ohoo! joko te taaskin!.. Mikä onnettomuus! Mutta … saattaahanvielä sekottaa veteen pulverin, – lausui vanhus pyyhkien liinaankasvonsa ja rintamuksensa.

Tästä Nelly kovin hämmästyi. Hän oli varma, että suuttuisimme, odotti, että toruisimme häntä, moittisimme ja, mahdollisesti häntietämättänsä sitä juuri toivoikin, jotta olisi saanut syytäitkuun, oikein hysteriaan, viskoaksensa lattialle pulverit, kutenäsken, ehkäpä jotain murskatakin harmissansa sillä tyydyttääksensäoikullisen, tuskasta pakahtuvan sydämmensä. Semmoisia oikkuja onuseilla muillakin, eikä vain yksistään Nellyllä. Tapahtuihan usein, että minäkin käyskelin edestakaisin huoneessani tahdottomastitoivoen, että pikemmin joku tekisi minulle jotain pahaa, tai sanoisiminulle jotain, jonka voisin pitää loukkauksena, jotta pikemminsaisin syytä purkaa sydämmeni rauhattomuuden. Naiset sitä vastointuollaisissa tapauksissa "keventäen" sydäntänsä alkavat vuodattaatodellisia kyyneleitä ja tunteellisimmat heistä joutuvat hysteriaan.Asia on mitä tavallisin elämässä ja sattuukin se useimmin silloin, kun on totinen, kaikille muille tuntematon suru sydämmessä, jonkatahtoisi, mutta ei voi kellekään ilmaista.

Nytpä odottamatta, hämmästyneenä loukatun vanhuksen enkelimäisestähyvyydestä ja kärsivällisyydestä, millä hän taasen sekoitti kolmannenpulverin sanomatta edes ainoatakaan nuhteen sanaa, Nelly äkkiäasettui hiljaiseksi. Iva hävisi hänen huuliltansa, puna nousiposkillensa, silmänsä kyyneltyivät; hän salaa katsahti minuun jasamassa käänti katseensa toisaalle. Lääkäri tarjosi taas lääkettä.Kuuliaisena ja arkana joi hän lääkkeen, tarttui vanhuksen punaiseen, pehmoiseen käteen ja katsoi pitkään hänen silmiinsä.

– Oletteko … vihastunut, kun minä olen paha, – alkoi hän, muttaei saanut sanotuksi loppuun, pujahti peitteen alle, piilotti sinnepäänsäkin ja alkoi katkerasti itkeä.

– Oi, lapsukaiseni, älkää itkekö… Ei se mitään. Se on hermojensyy; juokaa vettä.

Nelly ei vain kuunnellut.

– Tyyntykää … älkää rasittako mieltänne, – rauhoitteli vanhus, itsekin miltei itkien, kovin tunteellinen kun olikin, – minäannan teille anteeksi, otan vaimokseni, jos te, kelpo neidon hyvänkäytöksen ohella käytte…

– Nielemään pulvereita, kuului peitteen alta hieno nauru kunikulkusen kilinä, naurun keskeyttivät nyyhkytykset – täten Nellyhyvin usein nauroi.

– Hyvä, kiitollinen lapsi! sanoi lääkäri juhlallisesti ja milteikyynelsilmin. Tyttöraukka!

Ja siitä saakka alkoi hänen ja Nellyn välillä jokin outo, kummallinenmyötätuntoisuus. Sitä vastoin tuli Nelly minua kohtaan jurommaksi, oikullisemmaksi ja ärtyisemmäksi. Minä en osannut sitä mitenkäänselittää ja kummastelin sitäkin enemmän, kun tuo muutos tapahtuihänessä niin äkkiä. – Hänen sairautensa neljäntenä päivänä vietinkoko illan, vieläpä pitkään yli puoliyön Natashan luona. Silloinolikin meillä yllin kyllin puheenaihetta. Kotoa lähtiessäni sanoinNellylle, että palaan hyvin kohta kotiin, niinkuin luulinkinvoivani tehdä. Melkein tahtomattani viivyttyäni Natashan luona olinlevollinen Nellyn suhteen, hän kun ei jäänyt yksin. Hänen luonaanoli Aleksandra Semenovna, joka oli luonani käyneeltä Maslobojeviltäkuullut Nellyn olevan sairaan, josta minulle yksin ollen on paljonpuuhaa. Mitenkä hyväsydämminen Aleksandra Semenovna tuosta sanomastahuolestuikaan.

– Siis hän ei voi tulla meille päivällisellekään!.. Jumalani! Jaihan yksin, poloinen, ihan yksin. No, nythän me saatamme osottaahänelle avuliaisuuttamme. Sattui nyt tapaus, niin älkäämme päästäkötilaisuutta.

Kohta hän tulikin meille ja toi muassaan melkoisen nyytin. Ensisanoikseen hän jo sanoi minulle, ettei hän nyt lähdekkään pois, vaantuli minua auttamaan; hän päästi nyytin auki. Siinä oli syroppeja, hilloja sairaalle, kanoja, kananpoikia sairaan paranemisen varalta, omenia, leivoksia, apelsiineja, kuivia kijeviläisiä hilloja (joslääkäri sallii annettavaksi), sitten oli siinä vielä alusvaatteita, hursteja, ruokaliinoja, naisenpaitoja, siteitä, kääreitä, – aivankuin kokonaisen sairaalan varalle.

– Onhan meillä kaikkea, sanoi hän minulle lausuen joka sanankiireisesti, niinkuin olisi jonnekin kiiruhtanut, – mutta tehänelätte nuorenmiehen tavalla. Eihän teillä tätä kaikkea paljonkaanole. Niin sallikaakin minun … niin Filip Filipitshkin käski. No, mitä nyt on tehtävä … pikemmin, pikemmin! Mitä nyt on tehtävä?Mitenkä sairas? Onko hän tajussaan? Ah, miten epämukava hänen onmaata, täytyy korjata päänalustaa, jotta pää tulisi alemmaksi jatiedättekös … eikö olisi parempi hankkia nahkatyyny? Nahkainenolisi viileämpi. Aih, millainen hupakko minä olenkaan! Ei päähänikäänpälkähtänyt tuoda sitä. Lähden noutamaan… Eikö pitäisi panna tuliuuniin? Minä lähetän vanhan mummon teille. Tunnen erään semmoisen.Teillähän ei ole naispalvelijaa. No, mitä nyt tekisin tässä? Mitätämä? Yrttejä … lääkärikö määräsi? Varmaankin se on rintateetä?Menen heti laittamaan tulen.

Sain hänet asettumaan, ja kovinpa hän kummastui, oikeinpa tulipahoilleen, kun ei löytänyt läheskään niin paljoa tehtäviä. Muttase ei kumminkaan saanut häntä toimettomaksi. Pian hän voittiNellyn suosion ja tämän sairauden aikana hänestä oli minulle suuriapu; hän kävi meillä melkein joka päivä ja aina tuli semmoisena, niinkuin olisi jotain kadottanut, tai olisi joku matkalle lähtenytsaatava kiinni. Aina hän puheeseensa lisäsi, että niin myöskin FilipFilipitsh käski. Nelly kovin mieltyi häneen. He rakastivat toisiansakuni sisarukset, ja minä luulen, että Aleksandra Semenovna olimonessa seikassa yhtä lapsellinen, kuin Nellykin. Hän kertoi Nellyllemonenmoisia juttuja, joista Nelly tuli aina iloiseksi, ja kunAleksandra Semenovna meni pois, ikävöi Nelly häntä. Mutta ensi kerranhänen tultuaan kummasteli pieni sairaani; pian kumminkin huomasisyyn, miksi kutsumaton vieras tuli ja tapansa mukaan oikeinpa näyttivihaiselta, muuttui vaiteliaaksi ja juroksi.

– Miksikä tuo meille tuli? – kysäsi tyytymättömänä Nelly Aleksandra

Semenovnan pois lähdettyä.

– Hän tuli auttamaan ja vaalimaan sinua, Nelly.

– Miksikä?.. Minkä vuoksi? Enhän minä ole hänelle mitään tehnyt.

– Hyvät ihmiset eivät odotakaan, että heille ensin hyvää tehtäisiin,Nelly. Ilman sitäkin he mielellään auttavat niitä, jotka apuatarvitsevat. Älähän, Nellyseni, luule kaikista vain pahaa: maailmassalöytyy paljon hyviäkin ihmisiä. Sinun onnettomuutesi vain oli se, ettet sinä kohdannut semmoisia, etkä kohdannut silloin, kun heitätarvitsit…

Kun seuraavana päivänä Aleksandra Semenovna tuli, tervehti Nellyhäntä iloisesti hymyillen, kumminkin vielä ikäänkuin jotain häpeillen.

III

Juuri sinä päivänä minä olin Natashan luona koko illan. Tulinkotiin hyvin myöhään. Nelly jo nukkui. Aleksandra Semenovnaakinnukutti, mutta kumminkin hän istui ja valvoi sairaan luona odottaenminua. Heti alkoi hän kiireisesti kuiskaamalla kertoa minulle, että Nelly oli ensin hyvin iloinen, vieläpä nauroikin paljon, mutta sitten muuttui surulliseksi ja huomattuaan, etten minävieläkään tullut kotiin, vaikeni ja alkoi mietiskellä. "Sittenalkoi valittaa päänkipua, alkoi niin kovasti itkeä, etten enäätietänyt, mitä tekisin", – pitkitti Aleksandra Semenovna. "Alkoipuhua minulle Natalia Nikolajevnasta, mutta minä en osannut hänellesiitä mitään sanoa; hän lopettikin kyselemisen ja sitten vain itki, siihen itkuhunsa nukkuikin. Niin, hyvästi, Ivan Petrovitsh; tytönon nyt helpompi, kuten huomasin, ja minun täytyy lähteä kotiin, niin Filip Filipitshkin käski. Täytyypä minun teille sanoa, ettähän päästi minut vain kahdeksi tunniksi, minäpä jäin ominpäinpitemmältä. Mitäs siitä, olkaa huoleti minun puolestani; ei hänuskalla olla vihainen… Yksi seikka vain… Ah, Jumalani, kuulkaas, kyyhkyläiseni, Ivan Petrovitsh, mitä minun on tehtävä: hän tuleenykyään alati humalassa kotiin! Jokin asia hänellä on, ei puhelekanssani, on ikävän näköinen, jokin tärkeä asia hänellä mielessälienee; kyllä minä sen näen; iltasin yhtä hyvin on humalassa…Nyt ajattelen: hän palasi kotiin, ken hänet panee nukkumaan? Niinminä lähden, lähden, hyvästi. Hyvästi, Ivan Petrovitsh. Katselinäsken teidän kirjojanne – miten paljon niitä teillä onkaan, jakaikki lienevät syväoppisia; minäpä, höperö, en ole koskaan mitäänlukenut… No niin, huomiseen siis…"

Huomenna Nelly heräsikin jurona ja suruisena, vastaili minullevastenmielisesti. Itse hän ei minulle puhunut mitään, näyttikuin olisi ollut vihassa. Huomasin hänen vain silloin tällöinpikimmältään, ikäänkuin salaa, katsahtavan minuun; noissa katseissaoli jotain salaista sydänsurua, vaikka niissä sittenkin piilihellyyttä, jota en katseissaan tavannut silloin, kun hän suoraansilmiini katsoi. Juuri sinä päivänä oikutteli hän lääkärille, kunpiti ottaa lääkkeitä; en tiennyt, mitä tästä oli ajateltava.

Nellyn käytös minua kohtaan muuttui kokonaan. Hänen kummallisetpäähänpistonsa, oikullisuutensa, jopa joskus vihaa lähenteleväärtyisyytensä – nuo kaikki jatkuivat siihen päivään saakka, kun hänluotani muutti, aina siihen asti, kun tarinamme sai niin surullisenlopun. Etempänä kerron siitä tarkemmin.

Joskus kumminkin sattui hetkiä, jolloin hän taas jonkin aikaa oliminulle lempeä. Silloin tuntui, ikäänkuin hän olisi kaksinkertaisestitahtonut korvata kovuutensa; tällöin hän useimmin itki katkerasti.Mutta nuo hetket olivat lyhyet, jälleen vaipui hän entiseensuruunsa ja katsoi taas vihaisesti minuun, tai juonitteli, niinkuinteki lääkärin aikana, tai äkkiä nähtyään, ettei jokin hänen uusivallattomuutensa minua miellyttänyt, alkoi nauraa ja senjälkeenmelkein aina itkeä. Kerran hän riitaantui jo Aleksandra Semenovnankinkanssa ja sanoi hänelle, ettei ota häneltä mitään. Tästä AleksandraSemenovnan aikana häntä nuhdeltuani hän tulistui ja vastasivihaisesti, sitte äkkiä vaikeni eikä sitte kahden tunnin aikanalausunut minulle ainoatakaan sanaa, ei tahtonut ottaa ollenkaanlääkkeitä eikä edes tahtonut syödä tai juoda; vain lääkäri-vanhus saihänet lepytetyksi.

Edellä jo mainitsin, että Nellyn ja lääkärin kesken siitä päivästäalkaen, jolloin hän lopultakin joi lääkkeen, alkoi jokin ihmeellinensympatia. Nelly kovin mieltyi häneen ja aina tervehti lääkäriäiloisesti hymyillen, vaikka kuinka suruinen olisi ennen hänen tuloaanollutkaan. Vanhus taas puolestaan alkoi käydä meillä joka päivä,vieläpä toisinaan kaksikin kertaa päivässä, silloinkin vielä, kunNelly alkoi kävellä ja oli melkein kokonaan parantunut, ja näyttipä,että tyttö lumosi hänet siinä määrin, ettei hän voinut ainoatakaanpäivää tulla toimeen kuulematta hänen nauruansa ja pilantekoansahänen kustannuksellaan, mitkä usein olivat hyvinkin huvittavia.Hän alkoi tuoda muassaan opettavia kuvakirjoja. Ostipa eräänsemmoisen varta vasten Nellylle. Sitten toi hän namusia, konvehtejasievissä laatikoissa. Tällöin hän tavallisesti astui sisään niinjuhlallisesti, kuin olisi ollut nimipäiväsankari, ja Nelly hetiarvasi, että ukolla on lahjoja muassa. Lahjaansapa hän ei hetinäyttänyt, naureskeli vain veitikkamaisesti, istui Nellyn luo, antoiviittauksia, että jos eräs nuori neiti osasi käyttäytyä hyvästi jaansaitsi hänen poissa ollessaan kunnioitusta, niin semmoinen nuorineiti on ansainnut hyvän palkinnon. Tällöin hän katsoi Nellyyn niinavomielisesti ja hyväsydämmisesti, että Nelly, vaikka nauroikinhänelle, osoitti katseellaan sydämmellistä, hyväilevää kiintymystävanhukseen. Lopulta nousi vanhus juhlallisena tuolilta, vetiesille konvehtilaatikon ja antaen sen Nellylle aina lausui: "Minuntulevalle ja rakkaalle puolisolleni." Tällöin varmaan oli hän Nellyäonnellisempi.

Sen jälkeen alkoi keskustelu ja aina hän totisena ja vakuuttavastikehoitti Nellyä hoitamaan terveyttänsä sekä antoi hänelle vakavialääketieteellisiä neuvoja.

– Kaikkein enimmän täytyy hoitaa terveyttänsä, – lausui händogmillisella äänellä – ja ensiksi, sekä pääasiallisesti siksi, että jäisi elämään, ja toiseksi, että aina olisi terve ja sitensaavuttaisi onnen elämässä. Jos teillä, rakas lapseni, on jotainsuruja, niin unohtakaa ne tai paremmin, koettakaa olla niitäajattelematta. Jos teillä ei ole mitään suruja, niin … myöskäänälkää niitä ajatelko, mutta koettakaa ajatella jotain hauskaa …jotain iloista, leikillistä.

– Mitä leikillistä ja iloista minä ajattelisin? – kysäsi Nelly.

Silloin tuli lääkäri neuvottomaksi.

– No, vaikkapa … jotain viatonta peliä, joka soveltuu teidänijällenne; tarkkapa … no, jotain nyt semmoista…

– Minä en huoli leikkiä; en pidä leikeistä, – sanoi Nelly. – Minämieluummin pidän uusista puvuista.

– Uudet puvut! Hm! No, se ei enää ole kokonaan hyvä. Tulee ainatyytyä vaatimattomampaan osaan elämässä… Toisekseen … ehkäpä …voi pitää uusista puvuistakin.

– Teetättekö te minulle paljon uusia pukuja, kun tulen teidänvaimoksenne?

– Mikä ajatus! – sanoi lääkäri ja tahtomattaan jo rypisti otsaansa.Nelly hymyili veitikkamaisesti, vieläpä muistamatta kerran hymyillenminuunkin katsahti.

– No, kyllä minä teetän teille pukuja, jos tulette sen ansaitsemaan, – pitkitti lääkäri.

– Tuleeko minun joka päivä ottaa pulvereita, kun tulen vaimoksenne?

– No, eihän sitä silloinkaan ole välttämätöntä ottaa joka päivä.

Lääkäri alkoi jälleen hymyillä.

Nelly keskeytti puheen ja alkoi nauraa. Vanhus nauroi hänen kanssansaja mielihyvin katsoi hänen iloisuuttansa.

– Leikillinen äly! – lausui lääkäri minulle. – Kumminkin huomaavielä oikkuja sekä jonkinlaista ärtyisyyttä?

Lääkäri oli oikeassa. En ollenkaan käsittänyt, mikä Nellylle olitullut. Tuntui, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut kanssani ollenkaanpuhua, ikäänkuin olisin hänelle jotain pahaa tehnyt. Minusta tämätuntui hyvin katkeralta. Muutuin itsekin juroksi enkä eräänä päivänävirkkanut hänelle ainoatakaan sanaa; mutta seuraavana päivänä minähäpesin käytöstäni. Useasti hän itki, enkä minä tietänyt mitäänkeinoa häntä lohduttaakseni. Erään kerran sitten hän jo itsekeskeytti vaitiolonsa.

Eräänä iltahämäränä kotiin tultuani huomasin, että hän kiireisestipiilotti päänalaisensa alle kirjan. Se oli kirjoittamani romaani, jonka hän pöydältäni oli ottanut ja jota hän minun poissa ollessanilukenut. Miksikä hän salasi tuon asian? Näyttää, ikäänkuin häpeäisi, ajattelin, mutta en ollut huomaavinani mitään. Neljännestunninkuluttua kun menin keittiöön, nousi hän kiireesti vuoteeltaan ja paniromaanin entiselle paikalleen; palattuani näin sen pöydällä. Piankutsui hän minut luoksensa; äänensä vapisi liikutuksesta. Neljäänpäivään ei hän ollut puhunut minulle mitään.

– Menettekö … tänään … Natashan luo? – kysäsi hän katkonaisellaäänellä.

– Menen, Nelly. Minun välttämättömästi täytyy tavata tänään Natasha.

Nelly vaikeni.

– Tehän … paljon … rakastatte Natashaa? – kysäsi hän taasheikolla äänellä.

– Niin, Nelly, hyvin paljon.

– Minäkin häntä rakastan, – sanoi siihen hiljaa Nelly.

Sitten oltiin taas ääneti.

– Minä tahdon hänen luokseen, tahdon asua hänen kanssansa, – alkoitaas Nelly arasti katsahtaen minuun.

– Ei se käy päinsä, – Nelly, vastasin minä vähän kummastuneena. —

Onko minun luonani sinun paha olla.

– Miksikä ei käy päinsä? – kivahti Nelly. – Kehoitittehan teminua menemään elämään hänen isänsä luo; minä en sinne tahdo. OnkoNatashalla palvelija?

– On.

– No, lähettäköön sen pois, minä tulen hänelle palvelijaksi. Tahdontehdä kaikki hänen työnsä enkä ota mitään palkkaa; tulen rakastamaanhäntä ja keitän hänen ruokansa. Niin te tänään hänelle sanokaakin.

– Mitä tuulentupia ne ovat, Nelly? Ja mitä sinä luuletkaanNatashasta: voitko luullakaan, että hän suostuisi pitämäänsinua palvelijanansa? Jos hän sinut ottaakin, niin ottaa kuinyhtävertaisensa, kuin nuoremman sisarensa.

– Ei, minä en tahdo yhdenvertaiseksi. Semmoiseksi minä en tahdo…

– Miksikä et?

Nelly vaikeni. Huulensa vavahtelivat; itku oli valtaamaisillaan hänet.

– Tuo, jota hän nyt rakastaa, tuohan matkustaa pois ja jättää hänetyksin? – kysäsi taas Nelly. Kysymyksensä kummastutti minua.

– Mistä sinä sen tiedät, Nelly?

– Puhuittehan te itsekin siitä, ja toissapäivänä, kun AleksandraSemenovnan mies kävi täällä aamulla, kysyin minä häneltä; hän minullekertoikin kaikki.

– Kävikö sitten Maslobojev aamulla täällä?

– Kävi, – vastasi Nelly luoden katseensa alas.

– Miksikä sinä et minulle sanonut, että hän kävi?

– Niin vaan…

Mietin hetkisen. Herra tiesi, miksikä tuo Maslobojev kuleksinee noinsalaperäisenä. Mitä yhteyttä hänellä on asiassa? Tulisi tavata hänetja tiedustaa.

– No mitäpäs sinä siitä, jos tuo hylkääkin Natashan?

– Rakastattehan te Natashaa paljon, – pitkitti Nelly katsomattaminuun. – Ja jos te rakastatte, niin otattehan hänet vaimoksenne, kun tuo toinen matkustaa pois.

– Ei, Nelly, hän ei rakasta minua siten, kuin minä rakastan häntä,ja minäkin… Ei, sitä ei tule tapahtumaan, Nelly.

– Minäpä olisin palvellut teitä kumpaakin, te vain olisitte eläneetja iloinneet, – lausui hän miltei kuiskaamalla katse yhä maahanluotuna.

"Mikä vain tyttöselle on tullutkaan!" ajattelin neuvottomana. Nellyvaikeni eikä koko illassa virkkanut enää sanaakaan. Kun olin lähtenytkotoa, alkoi hän itkeä, itki kaiken iltaa, kuten Aleksandra Semenovnasanoi, ja niin nukkuikin itkuunsa. Vieläpä yölläkin itki unissaan jajotain uneksien puheli.

Siitä päivästä asti hän muuttui vieläkin jurommaksi javaiteliaammaksi eikä enää ollenkaan puhellut kanssani. Tosi kyllä,minä huomasin hänen luoneen pari, kolme katsetta minuun, ja kuinkapaljon hellyyttä niissä piilikään! Mutta pian tuo hellyytensähaihtui, ja ikäänkuin varta vasten aiottu sen vastakohdaksi, muuttuiNelly miltei hetki hetkeltä yhä synkemmäksi, vieläpä lääkärillekin, joka kovin kummasteli tytön luonteen muutosta. Nyt oli hän jokokonaan parantunut taudistaan ja lääkäri antoi hänelle luvankäydä raittiissa ilmassa, vaikka vielä ei kovin paljoa. Sää olikirkas, lämmin. Oli kulumassa piinaviikko, joka tänä vuonna olihyvin myöhään, läksin jo aamulla ulos; minun tuli välttämättömästikäydä Natashan luona, olin kuitenkin päättänyt pian palata takaisinottaakseni Nellyn mukaani kävelylle; siksi aikaa jäi hän yksin kotiin.

Mutta en voi sanoin selittää, mikä isku minua kotona odotti.Kiiruhdin kotiin. Oven ulkopuolella näen avaimen. Astun sisään, – ei ketään sisällä. Hämmästyksestä jäin paikalleni seisomaan. Sittenlöydän pöydällä paperilapun, siihen oli lyijykynällä piirrettyjäreillä, epätasaisilla kirjaimilla: