Tuntia ennen Katjan tuloa tuli Alesha siitä Natashalle ilmoittamaan.Minä taas jouduin sinne samaan aikaan, kun vaunut, joissa Katja ajoi, pysähtyivät portin eteen. Katjan seurassa oli ranskalais-mummo, jokamonien pyyntöjen ja epäröimisten jälkeen vihdoin viimeinkin suostuilähtemään Katjan mukaan sekä sitten päästämään Katjan yksin ylösNatashan luo, senkin vain Aleshan seurassa; mummo itse jäi siksiajaksi vaunuihin. Katja, joka vielä istui vaunuissa, kutsui minutja pyysi kutsumaan Aleshan. Astuttuani Natashan huoneeseen tapasinhänet sekä Aleshan itkemässä. Kuultuansa, että Katja oli jo saapunut, pyyhki Natasha kyyneleensä, nousi ylös ja asettui levottomanavastapäätä ovea seisomaan. Hän oli tänään pukeutunut kokonaanvalkoiseen. Tummanruskea tukkansa oli sileällä kampauksella, niskassaisoon solmuun kierretty. Tämmöinen kampaus minua erittäin miellytti.Huomattuaan minun jääneen huoneeseen pyysi Natasha, että minäkinmenisin vierasta vastaan.

– Tähän asti en voinut saada tilaisuutta käydä Natashaatervehtimässä, puheli minulle Katja rappuja noustessamme.

– Olin mitä tarkimman vartioimisen alaisena. Kokonaista kaksiviikkoa lakkaamatta joka päivä pyysin m: me Albertia, ennenkunnyt vasta suostui. Ja te, Ivan Petrovitsh, miksikä te ette enääkertaakaan meillä käynyt. Minä en voinut teille kirjoittaakaan eikäsiihen ollut oikein haluakaan, sillä eihän kirjeessä kumminkaansaa asiaa selitetyksi, ja kuinka suuresti minä kaipasinkaan teitänähdäkseni… Jumalani, mitenkä sydämmeni nyt lyö…

– Rappuset ovat niin jyrkät, sanoin minä.

– Niin, no … ehkäpä rappusetkin… Mutta sanokaas, kuinka teluulette – eikö Natasha tule olemaan minulle vihainen?

– Ei, mistäpä syystä hän olisi vihainen?

– Niin, niin … todellakin, – mistä syystä; pianhan sen saannähdä, miksipä sitä kyselenkään…

Tarjosin hänelle käsivarteni. Hän oli kalpea ja nähtävästi hyvinpeloissaan. Viimeisellä rappukäännöksellä hän pysähtyi levähtämään, mutta katsahdettuaan minuun nousi hän päättävästi ylös.

Oven eteen päästyään pysähtyi hän vielä kerran ja kuiskasi minulle: "minä sanon heti Natashalle suoraan, että luotin häneen niin, ettätulin kaikitta epäilyksittä hänen luoksensa… No, mutta miksikätässä enää puhelenkaan, olenhan varma, että Natasha on parhainihminen. Eikö totta?"

Hän astui sisään arasti, kuni syylliseksi itsensä tunteva, ja katsoitarkkaan Natashaan, joka heti hänelle hymyili. Nyt astui Katjakiireesti Natashan luo, tarttui hänen käsiinsä ja suuteli häntähuulille. Sitten, lausumatta Natashalle vielä sanaakaan, kääntyihän totisen ankarana Aleshaan ja käski hänen jättää meidät puoleksitunniksi.

– Sinä älä pahastu, Alesha, sanoi Katja, – sinun täytyy poistuasen vuoksi, kun minun tulee puhella Natashan kanssa hyvin tärkeästäja totisesta asiasta, jota sinun ei sovi kuulla. Ole kiltti ja menesiksi aikaa ulos. Ja te, Ivan Petrovitsh, jääkää tänne. Teidän tuleekuulla kaikki, mitä me puhelemme.

– Istukaamme, sanoi Katja Aleshan poistuttua, – minä istun näin, teidän vastaanne. Minä ensin tahdon katsoa teitä.

Katja istui Natashan eteen ja jonkun aikaa tarkkaan katsoi häneen.

Natasha tahtomattaan hymyili hänelle.

– Olen jo nähnyt teidän valokuvanne, sanoi Katja, – Alesha näyttisen minulle.

– No, olenko minä sen näköinen?

– Te olette kauniimpi, kuin kuvanne, vastasi Katja totisestija päättävästi. – Ja niinhän minä ajattelinkin, että te olettekauniimpi.

– Todellako? Minäkin tarkastelen teitä. Kuinka viehättävä teolettekaan!

– Älkäähän! Mihinkä minusta!.. Te minun kyyhkyläiseni! lausuiKatja ottaen vapisevaan käteensä Natashan käden; kumpikin olivatvaiti ja tarkastelivat toisiaan. – Kuulkaas, enkelini, keskeyttiKatja äänettömyyden, – meillä on vain puoli tuntia aikaa yhdessäollaksemme; tuskin sain m: me Albertin siihenkään suostumaan, jameillä on niin paljosta puhuttava… Minä tahdon … minun täytyy …no, minä kysyn teiltä suoraan: rakastatteko Aleshaa paljon?

– Niin, hyvin paljon.

– Jos niin… Jos te rakastatte Aleshaa paljon … niin …tulee teidän rakastaa hänen onneansakin … sanoi Katja arasti jakuiskaamalla.

– Niin, kyllä minä toivon, että hän tulisi onnelliseksi…

– Niin kylläkin … mutta nyt on kysymys: voinko minä tehdä hänetonnelliseksi? Onko minulla oikeus niin puhua, sillä minä valtaanhänet teiltä. Jos taas te luulette ja me nyt niin päätämme, että häntulee teidän kanssanne onnellisemmaksi, niin … niin…

– Se on jo päätetty, rakas Katja, tiedättehän itsekin, että asiaon päätetty lopullisesti, vastasi Natasha hiljaa ja kumarsi päänsä.Nähtävästi oli hänen vaikeata pitkittää keskustelua.

Kaiketi oli Katja valmistaunut pitkiin selittelyihin siitä, kummankokanssa Alesha tulee onnellisemmaksi ja kumpasen heistä tulee hänestäluopua. Mutta nyt kuultuaan Natashan vastauksen heti huomasi, ettäasia on jo kauan sitten ratkaistu, joten puhekin siitä on turha.Kaunis suunsa jäi hiukan auki, kun hän neuvottomana ja suruisenakatsoi Natashaan, yhä vieläkin pitäen kiinni hänen kädestään.

– Rakastatteko te häntä paljon? kysäsi äkkiä Natasha.

– Niin; ja vielä minä tahdoin myöskin kysyä: sanokaa minulle, minkätähden te häntä rakastatte?

– En tiedä sitä, vastasi Natasha ja oli kuin kärsimättömyydenkarvautta olisi kuulunut äänessään.

– Onko hän erittäin viisas, mitenkä te luulette? kysyi Katja.

– En minä sen vuoksi, minä vain … niin vain rakastan häntä…

– Niin minäkin. Minä ikäänkuin säälisin häntä.

– Niin minäkin, sanoi Natasha.

– Mitä me nyt teemme? Minä en ymmärrä, mitenkä hän saattoi minuntähteni jättää teidät! huudahti Katja. – Nyt teidät nähtyäni en voituota seikkaa käsittää!

Natasha vaikeni ja katsoi alas. Oltuaan hiukan aikaa ääneti nousiKatja äkkiä seisomaan ja vienosti syleili Natashaa, joka vastasisamalla tapaa ja nyt alkoi kumpikin itkeä. Päästämättä Natashaasyleilystään istui Katja hänen kanssaan tuolille ja alkoi suudellaNatashan käsiä.

– Jospa tietäisitte, kuinka paljon minä teitä rakastan! lausui Katjaitkien. – Olkaamme sisaria, kirjoittakaamme toisillemme … ja teitäminä tulen rakastamaan ijäti, rakastan paljon, paljon…

– Puhuiko Alesha teille meidän häistämme kesäkuussa? kysyi Natasha.

– Puhui. Hän sanoi teidän siihen suostuneen. Eihän asia ole niin, tehän sen sanoitte vain lohduttaaksenne häntä, niinkö?

– Tietysti.

– Niin minä sen uskoinkin. Minä tulen häntä hyvin paljonrakastamaan, Natasha, ja teille minä kirjoitan kaikesta. Hän kaipian tulee miehekseni; sinne päin se asia näkyy kallistuvan. Kaikkipuhuvat siihen suuntaan. Rakas Natasha, menettehän te nyt …kotiinne?

Natasha ei vastannut mitään, mutta suuteli ääneti Katjaa.

– Tulkaa onnellisiksi! lausui Natasha.

– Ja … te … ja te myöskin, sopersi Katja.

Samassa aukeni ovi ja Alesha astui sisään. Hän ei jaksanut odottaapuolta tuntia, se oli yli hänen voimiensa, ja nähdessään heidättoistensa syleilyssä sekä kumpasenkin kyynelissä, menetti hänvoimansa ja tuskaisena heittäytyi polvilleen Natashan ja Katjan eteen.

– Minkä vuoksi sinä itket? sanoi hänelle Natasha. – Senkö vuoksi, että erkanet minusta? Eihän se tule kauaksi, tulethan kesäkuussatakaisin?

– Silloinhan ovat häännekin, lisäsi kyynelsilmin Katja, hänkin

Aleshaa lohduttaakseen.

– Mutta minä en voi, en voi päiväksikään sinusta erota, Natasha.Minä kuolen sinutta … sinä et uskokaan, kuinka rakas sinä nytminulle olet! Juuri nyt!

– Niin, no, kuules, tee sinä nyt näin, lausui äkkiä reipastuen

Natasha, – pysähtyyhän kreivitär vaikka vähäksi aikaa Moskovaan?

– Melkein viikoksi, ehätti sanomaan Katja.

– Viikoksi! Sepä mainio asia: sinä saatat heidät huomenna Moskovaan, siihen menee vain yksi päivä, ja samassa palaat tänne. Sitten kunheidän tulee lähteä Moskovasta, sanomme toisillemme kuukaudeksihyvästit ja sinä menet Moskovaan sieltä heitä eteenpäin saattaaksesi.

– Todellakin, se on mainiosti… Sitenhän te sitte vielä ainakinneljä päivää saatte olla toistenne seurassa! huudahti ihastuksissaanKatja tehden salaa paljon merkitsevän viittauksen Natashalle.

Tästäpä tuli Alesha niin iloiseksi, että sitä on vaikea sanoinkertoa. Hän tuli kokonaan lohdutetuksi, kasvonsa säteilivät riemua;hän syleili Natashaa, suuteli Katjan kättä, syleili minua. Suruisestihymyillen katsoi Natasha häneen; Katja ei jaksanut enää kestää.Hän loi minuun kiihkeän, säihkyvän katseen, syleili Natashaa janousi ylös lähteäkseen pois. Samassa tulikin palvelija ja ilmoittiranskalaisen seuranaisen käskeneen sanoa, että suostuttu puoli tuntiaon kulunut ja neidin on palattava.

Natashakin nousi seisomaan. He seisoivat vastakkain pitäen toisiaankädestä ja ikäänkuin halusivat katseillaan ilmaista toisilleensydämmensä sisimmät tunteet.

– Emmehän enää koskaan näe toisiamme, sanoi Katja.

– Emme koskaan, Katja, vastasi Natasha.

– Sanokaamme me siis hyvästit.

He syleilivät toisiansa.

– Älkää moittiko minua, kuiskasi Katja hätäisesti, – ja minä …aina … olkaa vakuutettu … hän on tuleva onnelliseksi…Lähtekäämme, Alesha, saata minua, lausui Katja sukkelaan tarttuenhänen käteensä.

Heidän mentyään sanoi Natasha: – Vanja, mene sinäkin ja … älä nytenää tule tänne, sillä Alesha on tänään täällä kello kahdeksaan; senjälkeen ei hän enää pääse. Minä jään yksin… Tule sitten kymmenenaikaan. Tee niin hyvin, Vanja!

Kun minä kello kymmenen illalla jätin Nellyn Aleksandra Semenovnankanssa (se oli sinä iltana, kun Nelly viskasi kupin rikki lattiaan)ja tulin Natashan luo, oli hän jo yksin ja ikävällä odotti minua.Mavra toi teekeittiön pöytään; Natasha kaatoi minulle teetä, istuisohvalle ja kutsui minut likemmäksi.

– Nyt on jo kaikki lopussa, – sanoi hän katsoen minuun terävästi.

En koskaan unhota tuota katsetta.

– Siihen päättyi rakkautemme. Se oli puolivuotta elämää. Ja ijäksipäiväksi nyt päättyi, – sanoi hän puristaen kättäni.

Hänen kätensä poltti. Pyysin, että hän pukeutuisi lämpimämmin jakävisi vuoteeseen.

– Paikalla, Vanja, heti paikalla, paras ystäväni. Anna minun puhellaja hiukan muistella ollutta… Minä olen nyt kuni särjetty…Huomenna näen hänet viime kerran, kello kymmenen… viimeisen!

– Natasha, sinulla on kuume, heti saat puistatuksen; sääli itseäsi…

– Mitäpä siitä? Minä odotin sinua, Vanja, tänä puolena tuntina hänenlähtönsä jälkeen, ja mitä luulet minun ajatelleen, mitä itseltänikyselleen. Minä kyselin: rakastinko häntä, vai enkö rakastanut, jamitä oli meidän rakkautemme? Mitä, naurattaako sinua, Vanja, että nytvasta sitä itseltäni kyselen?

– Älä saata itseäsi rauhattomaksi, Natasha…

– Näes, Vanja: minä tulin siihen päätökseen, etten minä rakastanuthäntä kuni vertaistani, en niin, kuin nainen rakastaa miestä. Minärakastin häntä kuin … melkein kuin äiti. Vieläpä minusta tuntuu, ettei maailmassa olekkaan semmoista rakkautta, että rakastettaisiintoistansa vertaisenansa, niinkö? Kuinka sinä luulet?

Tarkastelin häntä, mieleni oli levoton ja pelkäsin, eikö hän alahouria. Näytti siltä, kuin jokin erikoinen seikka olisi kiinnittänythänen mielensä johonkin; hän tunsi jonkinlaista erikoistahalua puhua; muutamat sanansa näyttivät olevan vailla sisäistäyhtenäisyyttä ja epäselvästi hän ne lausuikin. Olin hyvin peloissanihänen tilastaan.

– Hän oli omani, pitkitti Natasha. – Melkein ensi kohtaamisestammetuli minulle semmoinen voittamaton toivo, että hän tulisi omakseni,pikemmin omakseni, ja ettei hän kestään välittäisi, ketääntuntisikaan, kuin minut, yksin minut… Katja sanoi äsken oikeinkauniisti; juuri niin minä Aleshaa kaiken aikaa rakastin, ikäänkuinminä jostain syystä säälisin häntä… Ainainen voittamaton toivonioli aina silloin, kun kotiin yksin jäin, että hän olisi aina, kaikenikänsä hyvin onnellinen; se toivo tuotti minulle kärsimyksiäkin.Tunnethan, Vanja, hänen kasvojensa ilmeen – sitä minä en koskaansaattanut levollisella mielellä nähdä, sillä semmoista ilmettä ei olekenenkään muun kasvoilla, ja kun hän milloin nauroi, kävi silloinaina kylmä väre ruumiissani… Oikein totta…

– Natasha kuule minua…

– Sanottiin, ja sanoithan sinäkin, keskeytti minut Natasha, – etteihänellä ole tahdon lujuutta ja … ettei älylahjansakaan ole kovinsuuret, onhan vain kuni lapsella. Kas, juuri sitä minä hänessä enitenrakastin … uskotko sitä? Enkä minä muuten voi sanoa, kuin ettäjuuri sen vuoksi häntä rakastin. – Minä rakastin häntä kokonaan,ja jos hän olisi ollut toisenlainen, lujaluontoinen tai suuremmillaälylahjoilla varustettu, ehken minä silloin olisi häntä niin paljonrakastanutkaan. Kuules, Vanja, tahdon sinulle tunnustaa erään asian.Muistathan, että meillä kolme kuukautta sitten oli kinaa hänenkanssaan, kun hän oli kiintynyt tuohon, mikäs se olikaan … tuohonMiinaan… Minä sain sen tietää, kuulustelin asiaa ja, uskotkos: se koski minuun äärettömästi, mutta samalla tuntui ikäänkuinmieluisalta … en tiedä, miksikä … yksistään ajatus siitä, ettähän huvittelee … ei, ei se ollut sitä, – että hänkin on jo kunijoku täysi-ikäinen, toisten täysi-ikäisten kera käy kaunottariatervehtimässä, samoin myöskin meni Miinan luo… Minä… Kuinkasuurta nautintoa minä silloin kinastuksestamme sainkaan; ja sittenanteeksiantaminen … oi, minun rakkaani!

Natasha loi silmiini katseensa ja päästi oudon naurun. Sitten vaipuimietteisiinsä, ikäänkuin olisi muistutellut mieleensä tapahtumia.Ja näin hän istui kauan aikaa, hymy huulin muistellen kuluneitatapahtumia.

– Minä niin mielelläni annoin hänelle anteeksi, pitkitti Natasha. – Tiedätkös: kun hän jätti minut yksin, minä silloin astuskelinhuoneessani, kärsin, itkin, mutta samassa itse toisinaan ajattelin: mitä enemmän hänessä on syytä, sen parempi … niin! Ja tiedäs: minäaina olin näkevinäni hänet pikkusena poikana: minä istun, hän onlaskenut päänsä syliini, nukkunut siihen, minäpä hellästi silitäntukkaansa, hyväilen… Niin minä kuvittelin, kun hän ei ollutluonani… Kuules, Vanja, tuo Katja on ihmeen suloinen tyttö! lisäsiNatasha äkkiä.

Minusta tuntui, että hän tahallaan repii auki haavaansa, ikäänkuinsiten täyttäisi jonkin välttämättömän tehtävän, ikäänkuin ikävöisitoivottomuutta, kärsimyksiä… Siten tekevät useasti sydämmet, jotkaovat paljon kadottaneet.

– Minä luulen, että Katja voi tehdä hänet onnelliseksi, jatkoiNatasha. – Katjalla on luonteen lujuutta, puheensa tuntui niinvakuuttavalta, Aleshan suhteen on vakava, mahtava, – aina vain puhuuoppineista asioista, aivan kuni suuri ihminen. Ja kumminkin hän onlapsi, aivan lapsi! Niin rakastettava, niin rakas! Oi, tulkoot heonnellisiksi! Tulkoot, tulkoot, tulkoot!

Ja samassa tulvahtivat äkkiä esiin kyyneleet ja itku hänensydämmestänsä… Kului puoli tuntia, eikä hän voinut tyyntyä.

Enkelisielu Natasha! Vielä samana iltana, huolimatta omastamurheestansa, saattoi hän ottaa osaa minunkin huolihini, kun minä,nähtyäni, että hän oli jonkun verran tyyntynyt, tahi paremmin sanoenväsynyt, ja luullen edes hiukkasen haihduttavani huoliansa, kerroinhänelle Nellystä… Istuimme sinä iltana myöhään, en lähtenyt pois, ennenkuin hän oli nukkunut. Pois lähtiessäni pyysin Mavran olemanemäntänsä luona eikä jättämään häntä koko yöksi.

– Oi, pikemmin, pikemmin, – huudahdin minä palatessani kotiin, – pikemmin tulkoon loppu näille kärsimyksille! Vaikka mikä, vaikkamiten, mutta vain pikemmin, pikemmin!

Aamulla kellon lyödessä yhdeksää olin jo hänen luonansa. Samaanaikaan tuli myöskin Alesha … jäähyväisille… En huoli puhua, entahdo muistella tuota näytelmää. Näytti siltä, että Natasha olipäättänyt pidättää tunteensa, näyttää iloisalta, välinpitämättömältä,mutta ei jaksanut pysyä päätöksessään. Hän syleili Aleshaa mitähellimmin ja vahvimmin, puheli vähän, mutta sen sijaan katsoihäneen kauan, terävästi, kärsivästi. Kuunteli ahnaasti jokaistahänen sanaansa ja, kuten näytti, ymmärtämättä kumminkaan hänenainoatakaan sanaansa. Muistelen Aleshan pyytäneen häneltä anteeksisekä rakkauttansa, että kaikkea sitä, millä hän oli Natashanmieltä pahoittanut, antamaan anteeksi hänen uskottomuutensa, hänenrakkautensa Katjaan, pois matkustuksensa… Hän puheli sekavasti, kyyneleet ahdistivat häntä. Toisinaan alkoi hän äkkiä lohduttaaNatashaa, sanoi, että matkustaa vain yhdeksi kuukaudeksi, taikorkeintaan viideksi viikoksi, että palaa kesällä, silloin tulevatheidän häänsä vietettäviksi, isäkin suostuu, ja pääasia onkin se, että hän jo ylihuomenna palaa Moskovasta, ja sitten saavat he ollayhdessä kokonaista neljä päivää, joten siis he nyt oikeastaaneroavatkin vain yhdeksi päiväksi…

Kummallista: itse hän oli täysin vakuutettu puhuvansa totta sekä,että hän varmasti ylihuomenna palaa Moskovasta… Miksi hän oli niintuskainen ja itki?

Kello löi jo yksitoista. Tuskin sain Aleshan lähtemään. JunaMoskovaan läksi kello kaksitoista. Siihen jäi enää yksi tunti.Jälkeenpäin kertoi minulle Natasha, ettei hän muista, millä mielellähän viimeisen kerran katsoi Aleshaan. Minä muistan, että Natashasiunasi hänet ristinmerkillä, suuteli, peitti kasvonsa käsiinsä jakiiruhti huoneeseensa. Minun tuli saattaa Alesha vaunuihin, muutenolisi hän aivan varmasti tullut takaisin eikä olisi lähtenyt poisrapuilta.

– Minä luotan teihin, sanoi hän rappuja laskeutuessaan. – Ystäväni,Vanja! Olen syyllinen sinun edessäsi enkä koskaan voinut ansaitarakkauttasi, mutta pysy sinä loppuun saakka veljenäni ja rakastaNatashaa, älä jätä häntä, kirjoita minulle kaikesta, kirjoitamahdollisimman tarkkaan, kirjoita tiheämmin, jotta mahtuisi enemmän.Ylihuomenna olen taas täällä aivan varmaan! Mutta sitten kunmatkustan taas, sitten kirjoita!

Saatoin hänet vaunuihin.

– Ylihuomiseen! Moskovasta palaan, varmasti – huusi hän minulletieltä.

Pelokkaana palasin ylös Natashan luo. Hän seisoi keskellä huonettakädet ristissä, katsoi minuun kummastellen, ikäänkuin ei olisituntenutkaan minua. Tukkansa oli langennut toiselle puolelle päätä;katseensa oli sekava, ja harhaileva. Mavra seisoi neuvottomana ovellaja pelästyneenä katsoi häneen. Äkkiä loistivat Natashan silmät. – Ahaa! Sinähän se olet! Sinä! – huusi hän minulle. – Sinä yksinvain jäit! Sinä vihasit häntä! Sinä et voinut milloinkaan antaahänelle anteeksi, että minä rakastuin häneen… Nyt olet sinä taaskinluonani! Mitä? Tulitko taaskin minua lohduttamaan, suostuttelemaan, että menisin isän luo, joka minut on hylännyt ja kironnut. Senarvasinkin jo eilen, jo kaksi kuukautta sitten!.. En tahdo, entahdo! Minäkin kiroan heitä!.. Mene pois, minä en voi sinua nähdä!Pois, pois!

Huomasin, ettei hän tiedä, mitä puhuukaan, ja että minä voinläsnäolollani kiihoittaa hänen vihastumisensa hulluuteen saakka, ymmärsin, että niin oli tapahtuvakin, ja pidin parhaana poistua.Istuin rappujen ensi astuimelle ja odotin. Silloin tällöin nousinylös, avasin ovea, viittasin Mavran luokseni ja tiedustelinNatashasta; Mavra itki.

Kului näin puolentoista tuntia. En voi kuvailla, mitä minä kärsintällä ajalla. Sydäntäni kivisti äärettömästi. Äkkiä ovi aukeni jaNatasha tuli rapuille, hattu päässä, nuttu päällä. Hän nähtävästi eimuistanut mitään ja itse jälkeenpäin sanoikin minulle, että – häntuskin muistaa sitä eikä tiedä sanoa, mihin ja missä tarkoituksessahän tahtoi kiirehtiä.

En ehtinyt nousta paikaltani ja johonkin piiloutua häneltä, kun hänäkkiä huomasi minut, ja aivan kuin halvattuna, jäi liikkumattomanaeteeni seisomaan.

"Äkkiä johtui mieleeni", sanoi hän minulle jälkeenpäin, – "ettäminä, mieletön, ankara, saatoin karkoittaa sinut, sinut ystäväni, veljeni, pelastajani! Ja kun näin, että sinä, onneton, minunloukkaamani, istuit rapuillani, et poistu, vaan odotat, kunnes taassinut kutsuisin! Voi Jumalani! – jos sinä, Vanja, tietäisit, mitäminä silloin tunsin! Oli, kuin olisi jokin sydämmeni lävistänyt…"

– Vanja, Vanja! – huudahti hän ojentaen minulle kätensä. – Sinäolet täällä!..

Ja hän kaatui syliini.

Sain hänet kiinni ja kannoin kamariin. Hän oli tainnoksissa. Mitäneuvoksi? ajattelin. Hän saa kuumeen ihan varmaan.

Päätin kiiruhtaa lääkäriä hakemaan; täytyi estää tauti alkuunsa.Matka ei ollut pitkä; saksa-ukkoni oli tavallisesti kello kahteenkotona. Kiiruhdin hänen luoksensa, pyytäen sitä ennen Mavraa, etteihän silmänräpäykseksikään poistuisi Natashan luota, eikä päästäisihäntä minnekään. Jumala antoi apunsa: vielä pikkusen aikaa josolisi kulunut, en olisi lääkärivanhusta tavannut kotona. Hänen minäkohtasin jo kadulla, kun hän oli lähtenyt kotoansa. Viipymättäsain hänet ajurin kärryihin, ettei hän ehtinyt kummeksiakaan ja meläksimme ajamaan Natashan luo.

Niin, Jumala auttoi minua! Sinä puolen tunnin aikana, kun olinpoissa, sattui Natashalle tapaus, joka olisi maksanut hänen henkensä,jos en minä lääkärin kanssa olisi joutunut aikanaan. Ei kulunutneljännestuntiakaan lähdöstäni, kun tuli ruhtinas. Hän oli juurisaattanut omaisensa ja tulikin suoraan asemalta Natashan luo. Tämänkäyntinsä oli hän nähtävästi miettinyt ja päättänyt jo kauan ennentätä päivää. Jälkeenpäin kertoi Natasha itse minulle, ettei hän ensialussa ollenkaan kummastellut ruhtinaan tuloa. "Järkeni oli sekasin" – lausui Natasha.

Ruhtinas istui Natashan vastapäätä luoden häneen lempeän, osaaottavankatseen.

– Rakkaani, – sanoi hän huoahdettuaan, – minä käsitän surunne; minä tiesin, kuinka raskas tulee olemaan teille se hetki, ja siksikatsoin velvollisuudekseni käydä luonanne. Lohduttakaa, jos voitte, itseänne vaikka sillä, että luopumalla Aleshasta te rakensitte hänenonnensa. Mutta te käsitätte sen paremmin kuin minä, sillä te päätitteolla jalomielinen.

"Minä istuin ja kuuntelin", kertoi jälkeenpäin Natasha, – "muttaalussa en oikein ymmärtänyt puhettansa. Muistan vain, että katsoinhäneen hyvin terävästi".

Hän tarttui käteeni ja puristeli sitä. Se näytti olevan hänellehyvin mieluista. Minä olin siksi sekaisin, etten ajatellutkaan vetääkättäni hänen kädestään.

– Te käsititte, – pitkitti ruhtinas, – että tultuanne Aleshanvaimoksi olisitte jälkeenpäin voinut herättää hänessä vihaa ja teilläriitti jaloa ylpeyttä tunteaksenne sen ja päättääksenne … mutta – enhän minä tullut teitä kehumaan. Tahdoin vain ilmoittaa teille, ettette koskaan ja mistään löydä itsellenne parempaa ystävää, kuinminä olen. Minä otan osaa suruunne ja säälin teitä. Koko tähänasiaan tulin minä tahtomattani osaa ottaneeksi, mutta – minä täytinvelvollisuuteni. Teidän jalo sydämmenne käsittää sen ja antaa minulleanteeksi… Osani oli teidän osaanne raskaampi; uskokaa se.

– Jo on kyllin, ruhtinas, – virkkoi Natasha. – Jättäkää minutrauhaan.

– Välttämättömästi minä lähden ihan paikalla – vastasi hän, – mutta minä rakastan teitä niin kuin omaa tytärtäni, ja sallittehanminun käydä teillä. Pitäkää minua nyt kuni isäänne ja sallikaa minunolla teille avuksi.

– Minä en tarvitse mitään, jättäkää minut, keskeytti taas Natasha.

– Tiedän sen, että olette ylpeä… Mutta minä puhun vilpittä,sydämmestäni. Mitä te nyt aiotte tehdä? Sopiako vanhempiennekanssa? Se olisi hyvä asia, mutta teidän isänne ei tee oikein, onylpeä ja despoottinen; suokaa anteeksi, mutta asia on niin. Isännekotona saatte te vain moitteita ja uusia tuskia… Ja kuitenkintäytyy teidän olla itsenäinen, ja minun velvollisuuteni, pyhävelvollisuuteni on – pitää huoli nyt teistä ja auttaa teitä.Alesha rukoili minua, etten jättäisi teitä, vaan olisin ystävänne.Ja paitsi minua löytyy vielä muitakin, jotka teitä mielelläänauttavat. Varmaankin sallitte minun esittää teille kreivi N. Hänelläon hyvä sydän, hän on meidän sukulaisemme, vieläpä, voin sanoa, koko perheemme hyväntekijä; hän on Aleshaakin paljon auttanut.Alesha suuresti kunnioitti ja rakasti häntä. Hän on hyvin mahtavaja vaikutusvaltainen, hän on jo vanha ukko, ja hänet te neitinähyvin saatatte vastaan ottaa. Olen jo puhunut hänelle teistä. Hänvoi auttaa teitä ja, jos haluatte, saada teille oivallisen paikan…erään naissukulaisensa luona. Olen jo kauan sitten suoraan japeittelemättä puhunut hänelle koko meidän asiamme, ja hänen hyväja jalomielisin mielensä tuli niin liikutetuksi, että hän nyt joitse pyytää minun mitä pikemmin esittämään hänet teille… Hän onmies, joka on myötätuntoinen kaikelle kauniille, uskokaa minua, – antelias, kunnianarvoisa vanhus, joka osaa arvostella ansioita, vieläpä äskettäin menetteli hyvin jalomielisesti eräässä jutussaisäänne kohtaan.

Natasha hypähti ylös kuni käärmeen pistämänä. Nyt hän jo ymmärsihänen tarkoituksensa.

– Jättäkää minut, heti jättäkää! huudahti hän.

– No, mutta ystäväiseni, te ette muistakaan: kreivi saattaa ollahyödyksi isällennekin…

– Isäni ei ota teiltä mitään. Jätättekö jo minut rauhaan! huudahtivielä kerran Natasha.

– Jumalani, kuinka kärsimätön ja epäilevä te olettekaan! Milläminä olen tämän ansainnut, lausui ruhtinas katsellen levottomastiympärillensä. – Kaikessa tapauksessa sallittehan minun, – pitkitti hän nostaen ison mytyn rahaa taskustansa, – sallittehante minun jättää teille tämän todistukseksi osanottavaisuudestanija erittäinkin kreivi N: n osanottavaisuudesta, joka antoi minulleneuvon. Tässä mytyssä on kymmenentuhatta ruplaa. Odottakaa, ystäväiseni, sanoi hän nähtyään, että Natasha nousi vihastuneenaylös, – kuulkaa kärsivällisesti kaikki: tiedättehän, että isännemenetti jutussa, joka oli hänen ja minun välillä, ja nämät kymmenentuhatta olkoot korvauksena, joka…

– Ulos! – huusi Natasha, – ulos rahoinenne! Minä näen teidänsisimpänne … te halpamainen, katala mies!

Ruhtinas nousi tuolilta, kasvonsa vaalenivat kiukusta. Hän olivarmaankin tullut siinä mielessä, että voisi tutustua asemaan, tutkiakseen mielialan ja varmaankin luotti, että nuo kymmenentuhattatekevät vaikutuksen köyhään ja hylättyyn Natashaan… Ollenhalpamielinen ja törkeä luonteeltaan ja tavoiltaan oli hän useastijuossut irstailevan kreivi N: n moisilla asioilla. Hän vihasikinNatashaa ja huomattuaan puuhansa menneen myttyyn muutti hetikäytöstapansa ja häijyllä riemulla kiiruhti solvaamaan Natashaa, jottei käyntinsä ainakaan olisi kokonaan turha.

– Tämä ei nyt ollenkaan ole hyvä, tyttöseni, että te noin kovinkiukustutte, – lausui hän vapisevalla äänellä, kärsimättömyydelläodottaen nautintoa solvauksensa tekemästä vaikutuksesta, – tämä enääei ole hyvin. Teille tarjotaan suojelusta, mutta te nostatte nokkannepystyyn… Sitä kai ette tiedä, että teidän tulisi olla minullekiitollinen; minä olisin jo kauan sitten saattanut lähettää teidätojennuslaitokseen, sen olisin voinut tehdä isänä, jonka pojan tesaatoitte turmion tielle, mutta enpäs tehnyt sitä … he, he, hee!

Samassa astuimme me huoneeseen. Vielä keittiössä ollessamme kuulinääniä, pysähdytin pikkuseksi aikaa lääkärin ja kuulin ruhtinaan viimelauseen. Sitten kuului hänen rietas naurunsa ja Natashan huudahdus: "Oi, Jumalani!" Samassa aukasin minä oven ja hyökkäsin ruhtinaankimppuun.

Minä sylkäsin hänen kasvoillensa ja löin kaiken voimin poskelle. Hänaikoi hyökätä päälleni, mutta huomattuaan, että meitä oli kaksi, koppasi pöydältä rahamyttynsä ja juoksi pois. Niin todellakin hänteki; minä näin sen. Heitin jälkeensä mankelinahan, jonka olinottanut keittiön pöydältä. Tultuani taas huoneeseen näin lääkärinpitelevän Natashaa, joka rimpuili ja pyrki irti hänen käsistään, aivan kuin lankeevatautinen. Kauan aikaa meni ennenkuin saimme hänetsiksi rauhoittumaan, että saatoimme laskea hänet vuoteelle; hän olikuin kuumeen houreissa.

– Tohtori! Mikä hänen on? – kysäsin minä pelokkaana.

– Odottakaa, – vastasi hän, – täytyy tarkastaa tautia ja sittenvasta selvittää … mutta yleensä sanoen asia on hyvin huono. Voisaada vaarallisen aivokuumeen. Muuten – ryhdymme varokeinoihin.

Mutta silloin johtui mieleeni uusi tuuma. Rukoilin tohtoria jäämäänNatashan luo vielä pariksi, kolmeksi tunniksi, sain hänet lupaamaan, ettei hän pikkuseksikaan ajaksi poistu Natashan luota, itse kiiruhdinasuntooni.

Nelly istui nurkassa jurona ja levottomana ja katsoi minuun oudosti.

Varmaankin olin minäkin oudon näköinen.

Tartuin hänen käsiinsä, istuin sohvaan, vedin hänet polvelleni jasuutelin häntä. Hän punastui.

– Nelly, enkelini, tahdotko olla meidän pelastajamme? – kysyinhäneltä. – Tahdotko pelastaa meidät kaikki?

Hän katsoi minuun neuvottomana.

– Nelly! Koko toivoni on nyt sinussa! On eräs isä: sinä olet nähnythänet ja tunnet hänet. Hän on kironnut tyttärensä ja eilen kävipyytämässä sinua tyttärensä sijaiseksi. Nyt Natashan (sinähän sanoitrakastavasi Natashaa) on jättänyt se, jota hän rakasti ja jonkatähden hän läksi isänsä kotoa. Tuo hyljännyt on samaisen ruhtinaanpoika, joka tuonnoin illalla tuli tänne, kun sinä olit yksin, ja jotasinä läksit pakoon ja olit siitä sitten kipeänä… Tunnethan sinähänet? Hän on paha ihminen!

– Tiedän, – vastasi Nelly, vavahti ja vaaleni.

– Niin, hän on paha ihminen. Hän vihaa Natashaa sentähden, ettähänen poikansa Alesha tahtoi ottaa Natashan vaimokseen. Tänäänmatkusti Alesha pois, ja jo tunnin kuluttua oli ruhtinas Natashanluona ja solvasi häntä, uhkasi panettaa ojennuslaitokseen, jamuutenkin pilkkasi häntä. Ymmärrätkö minua, Nelly?

Mustat silmänsä säkenöivät, mutta samassa loi hän katseensa alas.

– Ymmärrän, – kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

– Nyt on Natasha yksin ja sairaana; minä jätin hänet lääkärimmehoitoon, itse kiiruhdin tänne. Kuule, Nelly: lähdetään Natashan isänluo; sinä et rakasta ukkoa, sinä et tahtonut mennä hänen luokseen, mutta mennään nyt yhdessä. Me menemme ja minä sanon, että sinä nyttahdot tulla heille tyttären sijaiseksi, Natashan sijaiseksi. Ukko onnyt sairas, hän kun kirosi Natashan ja siksi, kun Aleshan isä vielänäinä päivinä ankarasti solvasi häntä. Nyt ei ukko tahdo kuullakkaantyttärestään, mutta hän kuitenkin rakastaa tytärtänsä, rakastaa,Nelly, ja haluaa hänen kanssaan sovintoa; minä tiedän kaiken sen! Seon niin!.. Kuulethan, Nelly?

– Kuulen, lausui hän taas kuiskaamalla.

Minä puhuin hänelle ja kyynelet vuotivat silmistäni. Nelly katseliminua arasti.

– Uskotkos sen?

– Uskon.

– Niin, me tulemme sinne, sinä käyt istumaan, sinut otetaan vastaan, hyväillään ja aletaan sinulta kysellä. Silloin minä johdan puheenniin, että sinulta käydään kyselemään siitä, kuinka sinä ennenolet elänyt, kysellään äidistäsi ja iso-isästäsi. Kerro, Nelly, heille kaikki niin, kuin sinä minulle kerroit. Kaikki, kaikkikerro, yksinkertaisesti ja salaamatta mitään. Kerro heille, mitenkelvoton ihminen hylkäsi äitisi, kuinka äitisi kuoli Bubnovankellarikerroksessa, kuinka olitte äitisi kanssa käyneet kaduillaalmua pyytämässä; mitä äitisi puhui sinulle ja mitä sinultakuollessaan pyysi… Kerro samalla myöskin iso-isästäsi. Kerro, kuinka hän ei tahtonut antaa anteeksi äidillesi ja kuinka äitisikuolinhetkellään lähetti sinun hänen luoksensa, että hän tulisiantamaan äidillesi anteeksi, ja kuinka hän ei sitä tehnyt … jakuinka äitisi kuoli. Kaikki, kaikki kerro! Ja kun tuon kaiken kerrot, niin ukko tuon kaiken tuntee omassa sydämmessään. Hän tietää, ettätänään Alesha jätti Natashan, ja hän jäi solvaistuna ja sorrettuna, yksin, avutonna ja turvatonta vihollisensa pilkattavaksi. Ukko tietäätuon kaiken… Nelly! Pelasta Natasha! Tahdotko lähteä?