Sorrettuja ja solvaistuja

– Tahdon, – vastasi Nelly vetäen syvästi henkeänsä ja hyvinkummallisesti ja tarkkaan katsoi minuun; jotain moitetta oli siinäkatseessa, ja minä tunsin sen sydämmessäni.

Mutta minä en voinut luopua ajatuksestani. Minä luotin siihenvahvasti. Tartuin Nellyn käteen ja niin läksimme yhdessä. Kellooli kolme iltapäivällä. Taivaalla näkyi sadepilvi. Viime päivinäoli ollut kuuma, tukahduttava ilma, ja nyt kuului jossain kaukanaensimmäinen, varhainen kevätukkosen jyrinä. Tuuli kiiti pölyisilläkaduilla.

Istuimme ajurin kärryihin. Kaiken matkaa oli Nelly vaiti, joskus vainkatsahti minuun aina vielä yhtä oudosti ja salaperäisesti. Rintansanousi ja laski; pitäessäni häntä kärryissä tunsin, kuinka pikkusydämmensä jyski, niinkuin olisi tahtonut hypätä ulos rinnasta.

VII

Tie tuntui loppumattomalta. Viimein pääsimme perille; arvelevallamielellä astuin vanhusten huoneeseen. Vielä en tietänyt, miten sieltäpalaan, mutta tiesin, että minun, maksoi mitä maksoikaan, tuli lähteäsieltä vasta silloin, kun oli muassani anteeksianto ja sovinto.

Kello kävi jo neljättä. Vanhukset istuivat tapansa mukaan yksin.Nikolai Sergeitsh oli kovin pahalla päällä ja kipeänä lepotuolissaanpuoleksi makaavassa asennossa, vaaleana ja voimatonna, päässäliinakääre. Anna Andrejevna istui hänen luonansa, silloin tällöinkostutteli hänen ohimoitansa etikalla ja lakkaamatta tutkivasti sekäkärsivän muotoisena tarkasteli hänen kasvojansa, joka nähtävästihäiritsi, jopa harmittikin ukkoa. Hän pysyi itsepäisesti ääneti, eikä Anna Andrejevna uskaltanut alkaa puhetta. Odottamaton tulommehämmästytti heitä kumpaakin. Nähtyään minut Nellyn kanssa tulevanAnna Andrejevna äkkiä säikähti ja ensi hetkellä katsoi meihinikäänkuin olisi tuntenut itsensä johonkin syylliseksi.

– Tässä tuon minä teille Nellyni, – sanoin minä sisään astuttuamme. – Hän on nyt niin päättänyt ja itse halusi teille. Ottakaa hänet jarakastakaa.

Ukko katsahti minuun epäilevästi, ja jo yksistään tuosta katseestasaattoi arvata, että hän tiesi kaikki, se on, että Natasha on nytyksin, on hyljätty, heitetty ja ehkäpä solvaistukin. Hän olisi varsinkernaasti tahtonut päästä selville tulomme syistä ja katsoi meihinkysyvästi. Nelly vapisi, puristi kättäni vahvasti, katsoi alasja vain joskus heitti ympärilleen, kuni kiinnisaatu pikku eläin, pelästyneen katseen. Mutta pian huomasi Anna Andrejevna asian: hänkiiruhti Nellyn luo, suuteli, hyväili tyttöä, puhkesi itkuun jahellästi asetti Neliyn viereensä istumaan päästämättä tytön kättäkädestään. Nelly loi häneen tuon tuostakin salavihkaa ihmettelyäilmaisevan katseen.

Hyväiltyään ja asetettuaan Nellyn viereensä istumaan ei mummoenää tietänyt, mitä tekisi, ja alkoi neuvotonna katsoa minuun.Ukko rypisti kulmiansa melkein arvaten, miksi olin Nellyn tuonut.Huomattuaan, että älysin hänen tyytymättömyytensä ja rypistyneenotsansa, kosketti hän kädellään päätänsä ja lausui katkonaisesti:

– Päätä kivistää, Vanja.

Istuimme yhä ääneti; mietiskelin, mistä puheen alkaisin. Huoneessaoli jotenkin hämärä; synkkä pilvi tuli yhä lähemmäksi ja taas kuuluikaukainen jyrinä.

– Kuinka varhain tänä keväänä kuuluu ukkonen, sanoi ukko. – Seitsemäntenäneljättä vuonna, minä muistan, oli meidän paikoillavielä varhaisempi ukkonen.

Anna Andrejevna huokasi.

– Eikös panna teekeittiö kiehumaan? kysyi hän arasti, mutta eisaanut keltään vastausta; nyt hän taas kääntyi Nellyyn.

– Mikä sinun nimesi on, kyyhkyläiseni – kysäsi Anna AndrejevnaNellyltä. Nelly sanoi heikolla äänellä nimensä ja tuli yhä enemmänymmälle. Ukko katsoi häneen tarkkaan.

– Onko se sama kuin Helena? kysäsi mummo vilkkaasti.

– Niin, vastasi Nelly. Seurasi taas hetkisen äänettömyyttä.

– Nunna-sisar Praskovja Andrejevnan sisarentytär oli myöskin Helena, lausui Nikolai Sergeitsh.

– Häntäkin kutsuttiin Nellyksi. Minä muistan sen.

– Mitä, eikö sinulla ole omaisia, ei isää eikä äitiä? kysäsi Anna

Andrejevna.

– Ei ole, vastasi Nelly harvaan ja arastellen.

– Kuulin sen, kyllä kuulin. Onko siitä kauan, kun äitisi kuoli?

– Ei ole.

– Kyyhkyläiseni, orpo raukkani, pitkitti mummo katsoen häneensäälivästi.

Nikolai Sergeitsh rummutti maltittomasti sormillaan pöytään.

– Oliko äitisi ulkomaalaisia, niinkö? Niinhän te, Ivan Petrovitsh, kerroitte? pitkitti mummo arkailevia kysymyksiään.

Nelly katsoi minuun hätäisesti, oli, ikäänkuin olisi tahtonut minuaavukseen. Hän hengitti rauhattomasti ja katkonaisesti.

– Hänen äitinsä oli englantilaisesta isästä ja venäläisestä äidistä,joten siis ennemmin voi häntä sanoa venakoksi, sanoin minä. – Nellyon syntynyt ulkomailla.

– Matkustiko hänen äitinsä ulkomaille miehensä kanssa?

Samassa punastuivat Nellyn kasvot kokonaan.

Mummo huomasi lausuneensa sopimatonta ja vavahti, kun ukko loi häneenvihaisen katseen. Ukko katsoi mummoon hyvin tuimasti ja kääntyiikkunaan.

– Eräs kehno ja katala mies petti hänen äitinsä, lausui äkkiä ukkoAnna Andrejevnalle. – Tuon miehen kanssa hän karkasi isänsä luotaja antoi isänsä rahat tuolle rakastetullensa; tuo heittiö viekottelihäneltä rahat valhetellen hänelle, vei hänet ulkomaille, omisti hänenrahansa ja hänet itsensä hylkäsi. Eräs hyvä ihminen ei jättänythäntä, vaan auttoi kuolemaansa saakka. Kun tuo hyvä ihminen parivuotta sitten kuoli, palasi hän isänsä luo. Niinhän sinä, Vanja, kerroit? kysyi ukko katkonaisesti.

Nelly nousi hyvin levottomana ja aikoi mennä ovelle.

– Tule tänne, Nelly, – sanoi ukko ojentaen vihdoin tytölle kätensä.

– Istu tähän, istu luokseni, kas tuohon, – istu!

Hän kumartui, suuteli Nellyä otsaan ja alkoi hiljaan silittää hänentukkaansa. Nelly alkoi kovasti vavista … mutta hillitsi itsensä.Anna Andrejevna katsoi riemulla ja iloisella toivolla, kuinka nytvihdoinkin Nikolai Sergeitsh alkoi orpoa hyväillä.

– Minä tiedän, että kelvoton mies saattoi äitisi turmioon, kelvotonja rietas, mutta tiedän myöskin, että äitisi rakasti ja kunnioittiisäänsä, lausui ukko liikutettuna, silittäen yhä Nellyn päätä; hän eimalttanut olla heittämättä meille tuota taisteluhaastetta. Vieno punalevisi hänen poskillensa; hän koetti olla meihin katsomatta.

– Äitini rakasti iso-isääni enemmän, kuin isoisäni äitiäni, – lausui Nelly arasti, mutta päättävästi, koettaen hänkin ollakehenkään katsomatta.

– Mistä sinä sen tiedät? kysäsi ukko terävästi. Hän oli kuni lapsi,ja kumminkin näytti, että hän ikäänkuin häpeäisi malttamattomuuttansa.

– Tiedän, – vastasi Nelly katkonaisesti. – Hän ei ottanut vastaanäitiäni, vaan … ajoi pois…

Huomasin, että Nikolai Sergeitsh aikoi jotain sanoa vastaan, sanoaesimerkiksi, että ukko oli oikeassa kieltäytyessään ottamastatytärtään, mutta hän loi katseensa meihin ja vaikeni.

– Kuinka, missä te asuitte, kun iso-isäsi ei teitä ottanut? – kysäsi Anna Andrejevna, joka nyt sai äkkiä halun itsepäisestipitkittää puhetta juuri tästä seikasta.

– Kun palasimme tänne, etsimme kauan isoisää, mutta emme löytäneet – vastasi Nelly. – Äitini silloin sanoikin minulle, että iso-isäoli ennen hyvin rikas, aikoi rakentaa tehtaan, mutta että nyt hän olihyvin köyhä, sillä se, jonka kanssa äiti pois matkusti, otti äidiltäiso-isän rahat eikä antanut sitten rahoja pois. Niin kertoi minulleäitini.

– Hm!.. – sanoi ukko.

– Äitini sitten vielä kertoi, pitkitti Nelly yhä vilkkaammin jaikäänkuin haluten inttää Nikolai Sergeitshiä vastaan, kohdistaenkumminkin puheensa Anna Andrejevnalle, – äitini kertoi, ettäiso-isäni oli kovasti vihainen äidille ja että äiti itse oli siihensyypää, ja ettei äidillä nyt ollut koko maailmassa enää ketäänmuuta, kuin iso-isä. Tätä kertoessaan äitini itki… "Minulle hänei anna anteeksi, mutta kun näkee sinut, ehkä tulee rakastamaansinua, antaa hän sinun tähtesi minulle anteeksi," sanoi äitini, kunmatkustimme tänne. Äitini rakasti minua suuresti, ja kun hän tuotapuhui, niin hän yhä suuteli minua, mutta iso-isän luo pelkäsi mennä.Minua opetti hän rukoilemaan iso-isän puolesta ja itsekin rukoilija paljon kertoi minulle, miten hän ennen oli iso-isäni kanssa jakuinka iso-isäni rakasti äitiäni hyvin paljon, enemmän kaikkea…Äitini soitti iso-isälle pianoa, luki illalla kirjaa, ja iso-isäsuuteli häntä ja osti hänelle paljon lahjoja… Kerran he äidinnimipäivänä riitaantuivatkin lahjoista, iso-isä kun luuli, ettei äititiedä, mitä hän saa lahjaksi, mutta äitini tiesikin sen jo aikojaennen. Äiti halusi korvarenkaita, iso-isä narrasi vain ja sanoi, ettei osta korvarenkaita, vaan rintaneulan; ja sitten kun iso-isätoi korvarenkaat ja huomasi, että äiti jo tietää lahjan olevankorvarenkaat, niin suuttui siitä, että äiti tiesi, eikä puoleenpäivään puhunut äidille mitään, mutta sitten tuli äitiä suutelemaanja anteeksi pyytämään.

Nelly kertoi ja viehättyi siitä yhä enemmän, oikeinpa puna kohosihänen vaaleille, sairaille poskilleen.

Hyvin huomasi, että äiti oli useasti kertonut tyttärelleenentisistä onnellisista päivistään, kertonut silloin, kun istuivatkellarikerroksen vuokranurkassa, syleillyt ja suudellut tyttöänsä (seolikin ainoa valopilkku orpo paran ilottomassa elämässä), hyväillyttyttöänsä ja itkenyt, kuitenkaan aavistamatta, kuinka syvällekertomuksen painaa tämän sairaloisen herkkään ja varhain kehittyneensairastavan lapsen sydämmeen.

Mutta nyt Nelly oli, kuin äkkiä olisi luullut liiaksi sanoneensa, katsoi epäluuloisesti meihin ja vaikeni.

Ukko lypisti otsaansa ja alkoi taas pöytää rummuttaa; AnnaAndrejevnan silmiin ilmaantui kyynel ja hän pyyhkäsi ääneti senhuiviinsa.

– Äiti tuli tänne hyvin sairaana, jatkoi Nelly hiljaisella äänellä. – Hänen rintansa oli hyvin kipeä. Me etsimme kauan iso-isää emmekälöytäneet; asunnoksemme hyyräsimme kellarikerroksesta ovinurkan.

– Ovinurkassa, sairas ja ovinurkassa! Huudahti Anna Andrejevna.

– Niin … nurkassa … vastasi Nelly. – Äiti oli köyhä. Äiti ainasanoi minulle, ettei ole synti olla köyhä, mutta on synti olla rikasja tehdä muille vääryyttä … ja että Jumala sen rankaisee, puhuiNelly taas vilkkaasti.

– Kuinka se oli, vuokrasitteko Hirvisaarelta? Tuolta Bubnovaltako?kysäsi ukko minulta jotenkin välinpitämättömän näköisenä. Tuntui, että hän vain sen vuoksi kysyi, kun tuntui oudolta olla vaiti.

– Ei, ei siellä … ensin Meshjanskilla, vastasi Nelly. – Sielläoli hyvin pimeää ja kosteata, – pitkitti Nelly pienen vaitiolonperästä, – ja äitini tuli hyvin sairaaksi, mutta kumminkin vieläjaksoi kävellä. Minä pesin hänelle pyykin, hän vaan itki. Sielläasui myöskin eräs mummo, kapteenin leski, samoin myöskin virkavapaavirkamies, joka aina tuli kotiin humalassa ja joka yö huusi jarähisi. Minä pelkäsin häntä kovin. Äitini otti minut vuoteelleviereensä ja syleili minua, vaikka itsekin vapisi, kun virkamieshuusi ja kiroili. Kerran hän aikoi piestä kapteenin leskeä, vaikkaleski olikin jo vanha mummo ja sauvan varassa käveli. Äiti säälihäntä ja kävi puolustamaan; silloin virkamies löi äitiä, ja minä löinvirkamiestä…

Nelly pysähtyi. Muistelmat kiihottivat hänen mieltänsä; silmänsäsäihkyivät.

– Herra Jumalani! huudahti Anna Andrejevna, joka suurella mielenkiinnolla kummasteli kertomusta luomatta silmiään Nellystä, jokapääasiallisesti hänelle kertoikin.

– Sitten äiti muutti sieltä ja otti minut mukaansa. Se oliseuraavana päivänä. Kävelimme koko päivän iltaan saakka kadulla,äiti yhä itki ja käveli, minua talutti kädestä. Olin hyvin väsynyt; emme syöneet mitään koko päivänä. Äiti puheli yhä itsekseen jaminulle vain aina sanoi: "pysy köyhänä, Nelly, ja kun minä kuolen,älä kuuntele mitään, älä usko ketään. Älä mene kenenkään luo; oleyksin, köyhänä, tee työtä, mutta jos ei ole työtä, niin pyydä almua, mutta heidän luoksensa älä mene". Hämärissä kuljimme erään suurenkadun poikki; äkkiä äiti huudahti: "Asorka, Asorka!" ja äkkiä suuri, villaton koira tuli äidin luo, vinkui ja alkoi hyväillä äitiä; äitinipeljästyi, vaaleni, huudahti ja lankesi polvilleen ison vanhukseneteen, jolla oli keppi kädessä, ja katsoi aina maahan. Se iso vanhusolikin iso-isäni, hän oli laihanlainen, huonoissa vaatteissa.Silloin näin ensikerran isoisän. Hänkin säikähti kovin ja vaaleni, vaan nähtyään, että äitini oli polvillaan hänen edessään ja kietoikätensä hänen jalkoihinsa, riuhtasi hän itsensä irti, tyrkkäsi äitiä,iski kepillään katukiviin ja läksi kiireesti pois astumaan. Asorkajäi vielä luoksemme, yhä vinkui ja nuoli äidin käsiä, juoksi sitteniso-isän luo, tarttui hampainensa hänen nuttunsa helmaan ja vetimeihin päin, mutta iso-isä iski Asorkaa kepillä. Asorka tahtoi taasjuosta meidän luoksemme, mutta iso-isä kutsui sitä; Asorka läksikiniso-isän jälestä, mutta yhä vain vinkui. Äitini makasi maassa kunikuollut, kansaa kokoontui ympärille, poliisikin tuli. Minä itkin jakoetin nostaa äitiä ylös. Hän vihdoin nousikin, katsoi ympärillensäja läksi minun jälestäni. Minä talutin hänet kotiin. Ihmisetkatsoivat meihin pitkään ja puistivat päätänsä…

Nelly pysähtyi levähtääkseen ja voimiaan kootakseen. Hän oli hyvinvaalea, mutta siitä huolimatta katseensa säteili päättäväisyyttä.Oli varmaa, että hän oli päättänyt puhua nyt kaikki. Tuntui jotainuhittelevaa olevan nyt käytöksessään.

– Mitäpäs, huomautti Nikolai Sergeitsh epävakaisella äänellä, jossamyöskin kuului ärtyisää jyrkkyyttä. – Mitäpäs, äitisihän loukkasipahoin isoisääsi, ja syystäpä tämä kielsikin äitisi…

– Äitinikin puhui samaa, puuttui taas puheeseen Nelly jotenkinjyrkällä äänellä, – kotiin mennessämme puhui: se oli iso-isäsi,Nelly, ja minä tein hänelle pahasti, hän on minut kironnut ja senvuoksi nyt Jumala rankaisee minua, ja koko illan sekä kaikkinaseuraavina päivinä äiti yhä puhui siitä. Niin hän puhui, mutta tuntuiniinkuin itse ei olisi puhettaan ymmärtänyt…

Nikolai Sergeitsh oli vaiti.

– Ja mitenkäs te sitten toiseen asuntoon muutitte? kysäsi Anna

Andrejevna, yhä vieläkin hiljaa itkien.

– Äiti sairastui sinä yönä ja kapteeninleski etsi meille asunnonBubnovan luona. Kolmantena päivänä me muutimme Bubnovan luo, kapteeninleski myöskin; sinne muutettuamme äitini kääntyikinvuoteeseen ja makasi kolme viikkoa sairaana, minä hoitelin häntä.Rahat olivat meiltä loppuneet ja meitä auttoi kapteeninleski sekäIvan Aleksandravitsh.

– Kirstujentekijä, asunnon isäntä, sanoin minä selitykseksi.

– Ja sitten, kun äiti nousi vuoteesta ja alkoi kävellä, kertoi hänminulle Asorkasta.

Nelly pysähtyi. Ukko näytti tulevan paremmalle päälle siitä, ettäpuhe kääntyi Asorkaan.

– Mitä hän sinulle kertoi Asorkasta? kysäsi Nikolai Sergeitshkumartuen yhä alemmaksi tuolissaan, ikäänkuin olisi aikonut vieläenemmän piilottaa kasvonsa ja katsoa alas.

– Hän puhui minulle aina iso-isästä, vastasi Nelly, – sairaanapuhui hänestä, houriessaan lakkaamatta hänestä puhui. Sitten, kunalkoi jo parantua, alkoi hän taas kertoa siitä, kuinka hän ennenoli… Silloin hän kertoi Asorkastakin, sillä kerran kaupunginulkopuolella taluttivat pojat koiraa joelle hukuttaakseen sen, muttaäitini antoi pojille rahaa ja osti koiran heiltä. Kun iso-isä näkiAsorkan, alkoi hän nauraa sille. Sitten Asorka pakeni. Äiti alkoiitkeä; iso-isä pelästyi ja lupasi antaa sata ruplaa sille, jokatuo Asorkan takaisin. Kolmantena päivänä tuotiin koira; iso-isäantoi tuojalle sata ruplaa ja siitä ajasta hän piti Asorkasta. Äitirakasti sitä niin, että otti sen kanssansa vuoteelle. Äiti kertoi, että Asorka oli ennen ollut konstinnäyttäjien muassa, osasi seisoatakajaloillaan, kantoi apinaa selässään, pyssyä osasi pidellä javielä paljon muutakin osasi… Ja kun äiti läksi pois iso-isän luota,jäi Asorka iso-isälle, aina käveli hänen kanssaan, joten siis, kunäiti vain näki Asorkan kadulla, heti arvasi, että isoisäkin olisiinä…

Nikolai Sergeitsh ei nähtävästi ollut odottanut kuulla Asorkastatämmöistä kertomusta, jonka vuoksi tulikin yhä jurommaksi. Hän eienää kysellyt mitään.

– Mitä, ettekö sitte enää iso-isääsi nähneetkään? kysäsi Anna

Andrejevna.

– Kyllä, kun äiti alkoi parantua, kohtasin minä taaskin iso-isän.Menin puotiin leipää ostaakseni – äkkiä näin miehen ja Asorkan, katsoin ja tunsinkin isoisän. Minä kävin syrjään; nojauduin seinään.Isoisä katsoi minuun, katsoi kauan ja oli niin hirmuinen, että minäkovin pelkäsin, sitten meni hän ohi. Asorka tunsi minut, alkoi hyppiäja nuoleskella kättäni. Minä juoksin kiireesti kotiin, katsointaakseni, iso-isä meni puotiin. Minä ajattelin silloin: varmaankinkyselee meistä, ja pelkäsin vielä enemmän, ja kotiin tultuani envirkkanut siitä äidille mitään, ettei äiti taas tulisi kipeäksi.Huomenna en mennyt puotiin; sanoin päätäni kivistävän; mutta kunkolmantena päivänä menin, niin en ketään kohdannut; kovin vieläkinpelkäsin, siksi oikein kovasti juoksin. Sitten vielä seuraavanapäivänä minä kuljin, ja kun käännyin kadun nurkasta, olivatkiniso-isä ja Asorka edessäni. Minä läksin juoksemaan, käännyin toisellekadulle ja menin toista tietä puotiin; äkkiä taaskin kohtasinhänet ja säikähdin niin, että pysähdyin siihen enkä päässyt poislähtemään. Iso-isä pysähtyi eteeni ja taas katsoi kauan minuun, sitten silitti päätäni, otti kiinni kädestäni ja talutti minua;Asorka kävi jälessämme ja heilutteli häntäänsä. Silloin minä näin, ettei iso-isä voinut käydä enää suorana, nojasi sauvaansa ja kätensävapisivat kovin. Hän vei minut kuljeskelevan kaupustelijan luo, jokaistui nurkalla ja myyskenteli leivoksia ja omenoita. Tältä hän ostileivoksia, konvehdin ja omenan, ja kun otti rahaa nahkakukkarosta, vapisivat kätensä kovasti ja hän pudotti viisikopekkaisen, minänostin sen hänelle. Hän lahjoitti sen viisikopekkaisen minulle, silitti päätäni, mutta ei nytkään sanonut mitään, vaan meni luotanipois kotiansa.

Sitten tulin äidin luo ja kerroin kaikki iso-isästä, kuinka ensinpelkäsin ja piilouduin häneltä. Äiti ei ensin uskonut, mutta sittentuli niin iloiseksi, että kaiken iltaa kyseli minulta, suuteli minuaja itki, ja kun olin kaikki kertonut, käski hän, etten enää pelkäisiisoisää, ja sanoi, että siis hän rakastaa minua, kun tahallaan olitullut luokseni. Äiti käski minun hyväilemään isoisää ja puhelemaanhänen kanssansa. Seuraavana päivänä lähetti äiti jo aamusta minutuseampia kertoja, vaikka sanoinkin hänelle, että iso-isä tuli ainaillan lähetessä. Äiti kävi taampana jälestäni ja piiloutui nurkantaa, seuraavana päivänä samoin, mutta iso-isä ei tullutkaan; niinäpäivinä satoi, ja äiti vilustui kovin, sillä hän aina kävi kanssaniulkona, ja sitten taas kaatui vuoteeseen.

Iso-isä tuli viikon kuluttua ja taaskin osti minulle leivoksen jaomenan eikä nytkään puhunut mitään. Ja kun hän läksi menemään pois, seurasin minä salaa, sillä ennempää jo olin päättänyt ottaa selvän, missä hän asuu ja sanoa äidille. Minä astuin etempänä ja toisellapuolella katua, ettei iso-isä huomaisi.

Hän asui hyvin kaukana, ei siellä, missä sitten eli ja missä kuoli, mutta Hernekadulla suuressa kartanossa, neljännessä kerroksessa.Saatuani sen tietää palasin kotiin myöhään. Äiti oli kovinpeloissaan, sillä hän ei tietänyt, missä olin. Kun sitten kerroinhänelle, tuli hän taas hyvin iloiseksi ja aikoi jo seuraavana päivänämennä iso-isän luo; mutta seuraavana päivänä alkoi peljätä ja pelkäsikolme päivää; niin ei mennytkään. Sitten sanoi hän minulle: "kuules,Nelly, minä olen nyt sairas enkä voi mennä, mutta minä kirjoitinkirjeen isoisällesi, mene ja vie se hänelle. Tarkasta, miten hänlukee kirjeen, mitä sanoo ja mitä tekee: sinä laskeu polvillesi, suutele häntä ja rukoile, että hän antaisi anteeksi äidillesi…"Ja äiti itki kovasti, minua suuteli ja siunasi matkalle ja Jumalaarukoili, asetti minutkin kanssansa pyhimyksenkuvan eteen polvillenija vaikka olikin hyvin kipeä, läksi kumminkin saattamaan portille, jakun minä sitten katsahdin taakseni, katsoi hän yhä jälkeeni, kun minämenin.

Tulin iso-isän asunnolle ja aukaisin oven, jossa ei ollut ovenrautaa.Iso-isä istui pöydän takana ja söi leipää ja perunoita, ja Asorkaseisoi hänen edessään, katsoi kun hän söi; Asorkan häntä vainyhäti heilui. Iso-isälläkin oli siinä asunnossaan matalat ikkunat, pimeät, samaten oli vain yksi pöytä ja tuoli. Hän eli yksin. Astuinsisään, ja hän säikähti niin, että koko ruumiinsa alkoi vavista, kasvonsa kalpenivat. Minäkin pelästyin enkä sanonut mitään, meninvain pöydän luo ja laskin siihen kirjeen. Kun iso-isä näki kirjeen, suuttui hän niin, että hypähti ylös, tempasi keppinsä ja heilahduttisitä ylitseni, mutta ei lyönyt, työnsi minut eteiseen ja tyrkkäsimenemään. En ehtinyt laskeutua vielä yhtään rappua, kun taas aukasioven ja heitti minulle kirjeen takaisin aukaisemattomana. Tulinkotiin ja kerroin kaikki. Sen jälkeen äiti taas kääntyi vuoteeseen…

Samassa kuului jotenkin ankara ukkosen jyrähdys, sade alkoi järeinpisaroin rapisuttaa ruutuihin; huoneessa tuli pimeä. Mummo näyttisäikähtävän ja teki ristinmerkin. Kaikki jäimme odottamaan.

– Paikalla menee ohi, lausui Nikolai Sergeitsh katsoen ikkunaan; sitten nousi ja astui edestakasin huoneessa.

Nelly seurasi häntä syrjäkatseellaan. Tyttönen oli kovasti, sairaloisesti kiihoittunut. Minä huomasin sen; hän sen sijaan koettiolla minuun katsomatta.

– No, kuinka sitten kävi? kysyi Nikolai Sergeitsh istuen taasentuoliinsa.

Nelly katsahti pelokkaasti ympärilleen.

– Etkö sinä sitten enää nähnytkään iso-isääsi?

– Näin…

– Niin, niin! Kerro, kyyhkyläiseni, kerro, ehätti Anna Andrejevnasanomaan.

– Sen jälkeen en kolmeen viikkoon nähnyt isoisääni, pitkitti Nelly, – talvi alkoi jo tulla ja lunta satoi. Kun sitten taas kohtasiniso-isän, siinä entisessä paikassa, tulin hyvin iloiseksi … sillääiti oli hyvin suruissaan, kun iso-isä ei enää tullut. Kun nyt taasnäin iso-isän, juoksin tahallani kadun toiselle puolelle, jottahän näkisi, että pakenen häntä. Kun katsahdin taakseni, näin hänenkiirehtivän jälkeeni, sitten alkoi hän juosta tavottaakseen minutja huusi minulle: "Nelly, Nelly!" Asorka juoksi hänen jälestään.Minun tuli sääli ja minä pysähdyin. Hän tuli luokseni, tarttuikäteeni ja talutti minua, mutta kun huomasi minun itkevän, pysähtyi, katsoi minuun, kumartui ja suuteli minua. Silloin hän huomasi, ettäjalassani olivat huonot kengät ja kysyi, eikö minulla ole parempia.Minä silloin heti hyvin sukkelaan sanoin, ettei äidillä ole rahaaja että isäntäväki meille vain säälistä ruokaa antaa. Iso-isä eivirkkanut mitään, mutta talutti minut kauppatorille ja osti minullekengät sekä käski minun samassa panna jalkaani, sitten vei minutasuntoonsa Hernekadulle, ensin kävi vielä puodissa, osti piirakanja kaksi konvehtia, ja sitten kun tulimme hänen huoneeseensa, käskiminun syödä piirakan, katsoi, kun minä söin, ja sitten antoi minullekonvehdit. Asorka asetti käpälänsä pöydälle ja pyysi piirakasta, minäannoin, ja iso-isä nauroi. Sitten asetti hän minut viereensä, alkoisilittää päätäni ja kysellä, olenko minä mitä oppinut ja mitä minätiedän. Minä sanoin hänelle, ja hän käski minun, kun vain sopii, joka päivä kello kolme tulla hänen luokseen ja että hän itse tahtooopettaa minua. Sitten sanoi hän minulle, että kääntyisin ja katsoisinikkunaan niin kauan, kunnes hän sanoo, että kääntyisin takaisin. Minäseisoin niin, mutta hiljaa käännyin ja näin, että hän oli ratkonuttyynynsä auki alanurkasta ja otti sieltä neljä ruplaa. Ne otettuansatoi hän ne minulle ja sanoi: "Nämä ovat sinulle yksinäsi". Minäolin jo ottamassa, sitten ajattelin ja sanoin: "jos ne ovat minulleyksinäni, niin en ota niitä". Iso-isä äkkiä suuttui ja sanoi minulle: "no, ota sitten miten tahdot, saat mennä". Minä läksin eikä hänsuudellutkaan minua.

Kun tulin kotiin, kerroin kaikki äidille. Äiti tuli yhä sairaammaksi.Kirstuntekijän luona kävi eräs ylioppilas; hän oli äidin lääkärinä jakäski äidin ottamaan lääkkeitä.

Sen jälkeen kävin usein iso-isän luona – äiti käski niin tehdä.Iso-isä osti Uuden Testamentin ja Maantiedon ja alkoi minua opettaa: toisinaan hän kertoi minulle, minkälaisia maita on maanpinnallaja millaisia ihmisiä niissä asuu, millaisia on meriä, mitä ennenmuinoin tapahtui, ja kuinka Kristus antoi kaikille anteeksi. Kunminä jotain kyselin, oli hän hyvillään siitä; sen vuoksi aloinkinminä häneltä useasti kysellä, ja aina hän selitti, Jumalastakinkertoi paljon. Toisinaan emme lukeneet, minä silloin leikin Asorkankanssa. Asorka rakasti minua ja minä opetin sen hyppäämään kepinyli, iso-isä nauroi ja aina päätäni silitti. Isoisä nauroi hyvinharvoin. Toisinaan puhelee paljon, ja sitten taas äkkiä vaikenee, istuu niinkuin olisi nukkunut, vaikka silmänsä ovatkin auki. Sitenistuu hämärään asti ja hämärässä sitten näyttää niin julmalta, vanhalta… Joskus taas, kun tulin luoksensa, istuu hän tuolillaaneikä kuule mitään, Asorkakin makaa hänen edessään. Minä odotan, odotan, rykäsen; iso-isä ei vieläkään huomaa minua. Siten saan lähteäpois. Kotona äiti minua aina odotti; hän makaa, minä kerron hänellekaikki, kaikki, niin että jo on yö tullut, ja minä yhä vaan kerron jaäiti kuuntelee iso-isästä: mitä hän sinä päivänä teki, mitä kertoiminulle, millaisia kertomuksia ja mitä hän antoi minulle läksyksi.Ja kun kerron Asorkasta, että minä opetin sen hyppäämään kepin ylija että iso-isä nauroi, niin äkkiä alkaa äitikin nauraa, ja nauraakauan, nauraa ja iloitsee, käskee kertomaan uudestaan ja sittenalkaa rukoilla. Minä silloin aina ajattelin: miksi äiti niin paljonrakastaa isoisää, mutta iso-isä ei rakasta äitiä. Kun sitten tuliniso-isän luo, aloin tahallani kertoa, kuinka äiti häntä rakastaa. Hänkuunteli vihaisena, kuunteli kumminkin, mutta ei sanaakaan lausunut, silloin minä kysyin, miksi äiti häntä rakastaa ja aina hänestäkysylee, mutta hän ei koskaan kysele äidistä. Iso-isä suuttui ja ajoiminut oven taa; minä seisoin siellä vähän aikaa, hän sitten aukaisioven ja kutsui minut sisään, yhä oli vihainen eikä virkkanut mitään.Kun sitten luimme uskonoppia, kysyin taas iso-isältä: miksi JesusKristus sanoo: "rakastakaa toinen toistanne ja antakaa vääryydetanteeksi", mutta hän ei tahdo antaa äidille anteeksi? Silloin hyppäsihän ylös ja kiljasi, että äiti minua opetti noin sanomaan, ajoi minuttaas pois ja sanoi, etten saisi enää hänen luokseen tulla. Minäsanoin, etten haluakaan tulla enkä tulekaan… Sen jälkeen muuttiiso-isä toiseen asuntoon…

– Minä sanoin, että sade menee pian ohi, nyt se jo menikin, aurinkojo paistaa … katsos, Vanja, sanoi Nikolai Sergeitsh kääntyenikkunaan.

Anna Andrejevna katsahti häneen neuvottomana ja nyt äkkiä välähtiviha ja harmi tämän hiljaisen ja aran mummon silmistä. Ääneti tarttuihän Nellyn käteen ja asetti hänet omalle polvelleen istumaan.

– Kerro minulle, enkelini, minä tahdon sinua kuulla, lausui mummo.

– Olkoot ne, joilla on kova sydän…

Hän ei sanonut lausettaan loppuun vaan puhkesi itkuun. Nelly katsahtikysyvästi minuun neuvottomana ja ikäänkuin peloissaan. NikolaiSergeitsh katsoi minuun, kohautti hiukan olkapäitään ja samassakääntyi meistä poispäin.

– Pitkitä kertomustasi, Nelly, sanoin minä.

– Kolmeen päivään en käynyt iso-isän luona, alotti taas Nelly, – jasillä ajalla muuttui äiti vieläkin heikommaksi. Rahat olivat meiltäloppuneet, ei ollut, millä ostaa lääkettä, emmekä me syöneetkäänmitään, sillä isäntäväellä ei niinikään mitään ollut, ja he alkoivatmeitä soimata, että me elämme heidän kustannuksellaan. Silloin minäkolmannen päivän aamuna nousin ylös ja aloin pukeutua. Äiti kysyi, mihin menen. Minä vastasin: menen iso-isän luo, pyydän häneltä rahaa;äiti tuli hyville mielin, sillä minä olin jo kertonut äidille kaikki, kuinka iso-isä ajoi minut pois, jonka tähden olin äidille sanonutkin, etten tahdo enää mennä iso-isän luo, vaikka äiti olikin itkenytja pyytänyt minua menemään. Tultuani iso-isän asunnolle sainkinkuulla, että hän oli muuttanut pois; läksin etsimään hänen uuttaasuntoansa. Löydettyäni sen ja hänet tavattuani hypähti hän pystyyn,hyökkäsi vastaani ja polki jalkaa. Minä heti sanoin hänelle, ettääiti on hyvin kipeä, että lääkkeisiin tarvitaan rahaa, viisikymmentäkopekkaa, eikä meillä ole mitään syötävää.

Iso-isä alkoi huutaa, työnsi minut rapuille ja pani jälkeeni ovensäppiin. Mutta kun hän työnsi minua ulos, sanoin minä hänelle, ettäistun rapuille ja en lähde siitä ennen, kun hän antaa rahaa. Niinistuin siinä rapuilla. Vähän ajan kuluttua aukasi hän oven ja näkiminut rapuilla istumassa ja sitten taas sulki oven. Kului nyt pitkäaika; taas hän aukasi, taas näki minut ja taas sulki oven. Sittenvielä useasti aukasi oven ja katsoi. Viimein tuli hän huoneestaanAsorkan kanssa, lukitsi oven ja meni ohitseni kadulle eikä minullevirkkanut sanaakaan. Minäkään en virkkanut mitään, jäin siihenistumaan ja istuin niin iltahämäriin.

– Kyyhkyläiseni, olihan siinä kylmä olla, rapuilla istua kylmässä!huudahti Anna Andrejevna.

– Minulla oli päällysnuttu yllä, vastasi Nelly.

– Vaikkapa päällysnuttu … kyyhkyläiseni, kuinka paljon oletkaansaanut kärsiä! Mitäs hän, iso-isäsi?

Nellyn huulet alkoivat väristä, mutta hän ponnisteli vastaan jajaksoi pidättää kyyneleensä.

– Oli jo aivan pimeä kun hän tuli, sattui minuun ja ärjäsi: kensiinä? Minä sanoin, että se olen minä. Hän varmaan luuli minun joaikaa sitten lähteneen; mutta nähtyään minun vielä olevan siinä,kummastui kovin ja seisoi kauan edessäni. Äkkiä iski kepilläänastuimeen, nousi kiireesti ylös, aukasi ovensa ja vähän ajan kuluttuatoi minulle kuparisia viiden kopekan rahoja ja heitti ne rapuille."Siinä on sinulle, ota, siinä ovat kaikki rahani, ja sano äidillesi, että minä kiroon hänet," ärjäsi iso-isä ja paiskasi ovensa kiinni.Viisikopekkaiset vierivät rapuilla. Aloin koota rahoja, iso-isävarmaankin muisti heittäneensä rahat rapuille ja että minun onpimeässä vaikea niitä löytää, aukasi oven ja toi kynttilän, jonkavalossa minä ne pian löysin ja korjasin. Iso-isä korjasi avuksenija sanoi minulle, että niitä piti olla seitsemänkymmentä kopekkaa; sitten hän taas meni pois. Kotiin tultuani annoin rahat äidille jakerroin hänelle kaikki; äiti tuli taas sairaammaksi, minäkin tulinkipeäksi, olin kipeä koko yön ja seuraavan päivän, mutta aina vainajattelin yhtä asiaa, sillä olin vihastunut iso-isälle, ja kun äitinukkui, menin ulos iso-isän asunnon eteen mennäkseni, mutta pysähdyinennen jo sillalle seisomaan. Siitä meni ohi tuo…

– Tuo oli Archipov, sanoin minä selitykseksi, – sama mies, jostaminä teille, Nikolai Sergeitsh, puhuin; joka kauppiaan kera oliBubnovalla ja jota siellä piestiin. Nelly kohtasi hänet ensi kerransillalla… Jatka, Nelly.

– Minä pysähdytin hänet ja pyysin rahaa, yhden ruplan. Hän katsoiminuun ja sanoi: "yksi ruplako?" Minä vastasin: "niin". Hän alkoinauraa ja sanoi: lähde kanssani. En tiennyt, lähteäkö vai ei; sillointuli siihen eräs vanha herra kultasankaset lasit silmillä; hän olikuullut minun anoneen ruplaa, kumartui puoleeni ja kysyi, miksikäminä tahdon nimenomaan yhden ruplan. Minä sanoin, että äiti on kipeäja sen verran tarvitaan lääkkeisiin. Hän tiedusti, missä me asumme, kirjoitti sen muistiin ja antoi minulle ruplan setelin. Mutta tuonähtyään lasisilmäisen herran meni pois eikä enää kutsunut minuamukaansa. Minä menin puotiin ja vaihdoin setelin pieniksi rahoiksi; kolmekymmentä kopekkaa kääräsin paperiin äitiä varten, muttaseitsemänkymmentä kopekkaa puristin niin kouraani ja menin iso-isänasunnolle. Sinne päästyäni aukasin oven, pysähdyin kynnykselle, heilahutin kättäni ja niin kaikesta voimasta viskasin rahat, jotkavierivät pitkin lattiaa. "Siinä ovat rahanne!" sanoin hänelle. – "Enhuoli teiltä niitä äidille, sillä te kiroatte hänet", paiskasin ovenkiinni ja juoksin pois.