– Se oli oikein, sanoi Anna Andrejevna katsomatta NikolaiSergeitshiin, puristaen Nellyä itseensä. – Niin hänelle pitikin; iso-isäsi oli paha ja kovasydämminen…

– Hm! murahti Nikolai Sergeitsh.

– Kuinkas sitten? kyseli Anna Andrejevna.

– En enää mennyt iso-isän luo eikä hänkään tullut minun luokseni, vastasi Nelly.

– Mitenkäs te tulitte toimeen, sinä ja äitisi? Voi teitä onnettomia, voi toki!

– Äitini yhä huononi ja harvoin hän enää nousi vuoteelta, vastasiNelly, äänensä vapisi ja äkkiä katkesi. – Rahaa ei meillä enääollut ja minä aloin käydä kapteeninlesken kanssa. Hän kävi taloissa, ulkonakin varakkaita ihmisiä pysähdytti ja pyysi almua, sillä tavoinhän itseään elättikin. Hän sanoi minulle, ettei hän ole kerjäläinen, vaan että hänellä on paperit, joihin on merkitty hänen arvonsa sekämyöskin, että hän on köyhä. Niitä papereita hän näyttikin ja silloinsai aina rahaa. Hän sanoi minulle, että kaikilta pyytäminen ei olehäpeäksi. Hänen kanssaan minä kävinkin, ihmiset antoivat meillerahaa ja sillä tapaa me elimme. Äitini sai sen tietää, sillä talonasukkaat alkoivat soimata häntä kerjäläiseksi, Bubnova tuli äidin luoja sanoi, että parempi olisi, jos äiti päästäisi minut heille, eikäkerjäämään lähettäisi. Bubnova oli ennenkin käynyt äidin luona jatuonut hänelle rahaa; mutta kun äiti ei ottanut, niin sanoi: miksikäte olette niin ylpeä; – ruokaakin toi joskus. Mutta kun hän sanoituon minusta, alkoi äiti itkeä, hän pelästyi kovin, Bubnova alkoihäntä torua, sillä Bubnova oli humalassa, sanoi, että olenhan minäkerjäläinen ja käyn kapteeninlesken muassa; samana iltana hän ajoipois kapteeninlesken. Kun äiti oli saanut kaikki kuulla, alkoi hänitkeä, nousi sitten äkkiä vuoteelta, pukeutui, tarttui käteeni jatalutti minua muassansa. Ivan Aleksandrovitsh tahtoi estellä, äitiei totellut ja me läksimme ulos. Äiti vain tuskin jaksoi käydä, yhäpysähtyi lepäämään kadulla, minä olin hänen tukenansa. Matkalla puhuiäiti, että hän menee iso-isän luo ja että minä saattaisin häntäsinne; nyt oli jo yö tullut. Tulimme suurelle kadulle; siinä erääntalon eteen pysähtyi vaunuja, joissa tuli paljon ihmisiä, ikkunoistaloisti tuli ja sisältä kuului soittoa. Äiti pysähtyi, tarttui minuunja sanoi: "Nelly, ole köyhä, pysy ikäsi köyhänä, älä mene noidenluo, jos vaikka ken sinua kutsuisi, jos kuka tahansa tulisi. Sinäkinvoisit päästä tuonne, voisit olla rikas ja komeissa vaatteissa, muttaminä en tahdo sitä. Nuo ovat pahoja, ja armottomia ihmisiä, ja minäkäsken sinua: pysy köyhänä, tee työtä, pyydä almua, mutta jos jokutulee sinua kutsumaan, sano sille: en tahdo tulla teille!"… Niinpuhui minulle äitini sairaana ollessaan, ja minä tahdon kaiken ikänitotella häntä, sanoi Nelly vavisten liikutuksesta, kasvonsa olivattaas punaiset. – Tahdon kaiken ikäni palvella ja tehdä työtä, tulinteillekin palvelemaan ja työtä tekemään, enkä tahdo olla teilletyttärenä…

– Älä nyt turhia, kyyhkyläiseni! huudahti Anna Andrejevna syleillen

Nellyä innokkaasti. – Olihan äitisi sairas, kun sitä puhui.

– Mieletön oli, lausui ukko jyrkästi.

– Olkoon mieletön! sanoi heti Nelly yhtä jyrkästi NikolaiSergeitshille. – Olkoon mieletön, mutta kun hän minua niin käski, minä niin teen kaiken ikäni. Ja kun hän minulle tuon sanoi, kaatuihän tainnuksiin.

– Herra Jumalani! huudahti Anna Andrejevna. – Sairas, kadullekaatuu, talvella!..

– Meidät tahdottiin viedä poliisikamariin, mutta eräs herrapuolusti, kysyi minulta asuntomme, antoi minulle kymmenen ruplaa jakäski meidät omilla hevosillaan saattaa kotiin. Sen jälkeen äiti eienää noussut, vaan kolmen viikon kuluttua kuoli…

– No, mitenkäs hänen isänsä? Eikö hän antanutkaan anteeksi? huudahti

Anna Andrejevna.

– Ei antanut! vastasi Nelly suurella tuskalla koettaen voittaamielenliikutuksensa.

Viikkoa ennen kuolemaansa kutsui äitini minut luoksensa ja sanoi: "Nelly, käy vielä kerran iso-isäsi luona, viimeisen kerran, ja pyydä,että hän tulisi luokseni ja antaisi minulle anteeksi; sano hänellevielä, että minun on raskasta kuolla"… Minä meninkin, koputiniso-isän ovelle, hän aukaisi, mutta kun näki minut, aikoi heti sulkeaminulta oven, minäpä tartuin molemmin käsin oveen ja huusin hänelle: "äitini kuolee, hän kutsuu teitä, tulkaa!"… Iso-isä työnsi minutpois ja sulki oven. Minä palasin äidin luo, kävin pitkälleni hänenviereensä, syleilin häntä enkä puhunut mitään… Äitikin syleiliminua eikä mitään kysellyt…

Nikolai Sergeitsh nojasi nyt raskaasti kädellään pöytään ja nousi, mutta luotuaan meihin kummallisen sekavan katseen laskeutui hänvoimatonna takaisin tuoliin. Anna Andrejevna ei enää katsonut häneen, vaan itki ja syleili Nellyä…

– Sinä päivänä, kun äitini kuoli, illan lähestyessä, ennenkuolemaansa kutsui hän minut luoksensa, otti minua kädestä jasanoi: "Tänään minä kuolen, Nelly" ja aikoi vielä jotain sanoa, mutta ei enää voinut. Minä katsoin häneen, mutta hän ikäänkuin eienää olisi nähnyt minua, piti vain kovasti kiinni kädestäni. Vedinhiljaa käteni ja läksin kotoa, juoksin koko matkan ja tulin iso-isänluo. Kun hän näki minut, hypähti hän tuoliltaan ja katsoi ja niinsäikähti, että kokonaan vaaleni ja alkoi vavista. Tartuin hänenkäteensä ja sain vain sanoneeksi: "nyt juuri kuolee". Nyt alkoi hänhätäillä, otti sauvansa ja kiiruhti jälkeeni; ei muistanut ottaahattuakaan, vaikka olikin kylmä. Tempasin hatun ja annoin hänelle janyt juoksimme yhdessä. Kiirehdin häntä ja pyysin, että hän ottaisiajurin, sillä äitini heti kuolee; mutta iso-isällä ei ollut muuta, kuin seitsemän kopekkaa kaikkiaan. Hän pysähdytteli ajureita, tinkiheidän kanssaan, mutta ne vain nauroivat hänelle ja Asorkalle, silläAsorka juoksi jälestämme, ja me juoksimme yhä etemmäksi. Iso-isäväsyi ja hengitti vaikeasti, mutta yhä kiiruhti ja juoksi. Äkkiä hänkaatui, hattunsakin pudotti. Minä autoin hänet ylös, panin taas hatunpäähänsä ja aloin taluttaa häntä kädestä, ja vasta yön lähestyessäpääsimme kotiin… Mutta äitini makasi jo kuolleena. Kun iso-isähänet näki, löi hän yhteen kätensä, alkoi vavista ja jäi siihenseisomaan, itse ei puhunut mitään. Silloin menin minä kuolleen äitiniluo, tartuin iso-isäni käteen ja huusin hänelle: "tuossa, te ankaraja paha ihminen, katsokaa!.. Katsokaa!.." Silloin iso-isä kiljahtija kaatui lattialle niinkuin kuollut…

Nelly hypähti pystyyn, irtautui Anna Andrejevnan syleilystä jaasettui keskellemme vaaleana, rasittuneena ja peljästyneenä. AnnaAndrejevna kiiruhti hänen luokseen ja ottaen hänet taas syliinsähuudahti erityisen innostuneesti:

– Minä, minä tahdon olla nyt sinulle äitinä, Nelly, ja sinä oletminun lapseni. Niin, Nelly, lähdetään pois täältä, jätetään heidätkaikki, nuo kovasydämmiset ja ankarat! Pilkatkoot vain ihmisiä,Jumala, Jumala sen heille kostaa… Lähdetään. Nelly, lähdetääntäältä!..

En milloinkaan, en tätä ennen enkä sen jälkeen nähnyt AnnaAndrejevnaa tällaisessa mielen tilassa, enkä voinut aavistaakaan, että hän voisi koskaan olla noin liikutettu. Nikolai Sergeitshojentihe suoraksi, nousi ylös tuolilta ja katkonaisella äänelläkysäsi:

– Minne sinä nyt, Anna Andrejevna?

– Hänen, tyttäreni, Natashan luo! huusi Anna Andrejevna ja veti

Nellyä muassaan ovelle.

– Seis, seis, odota!

– Ei ole mitään odottamista, sinä kovasydämminen ja paha ihminen!Minä olen jo kauan odottanut, samoin Natashakin on odottanut, muttanyt hyvästi!

Tämän sanottuaan kääntyi mummo, katsahti mieheensä ja jäiliikkumattomaksi. Nikolai Sergeitsh seisoi siinä hänen edessään, hattu päässä ja vapisevin, voimattomin käsin puki hätäisestipäällysnuttua ylleen.

– Sinäkin … sinäkin lähdet kanssani! – huudahti Anna Andrejevnaliittäen rukoilevasti yhteen kätensä ja epäillen katsoen mieheensä,ikäänkuin ei olisi uskaltanut uskoa moisen onnen mahdollisuutta.

– Natasha, missä minun Natashani? Missä hän on? Missä on tyttäreni?pääsi vihdoinkin vanhuksen rinnasta. – Antakaa minulle Natashani!Missä, missä hän on?

Ja saatuaan sauvansa, jonka minä annoin hänelle, kiiruhti hän ovelle.

– Jo antoi anteeksi! Jo antoi anteeksi! – huudahti Anna Andrejevna.

Mutta ukko ei ehtinyt vielä ovelle. Ovi aukeni sukkelaan jahuoneeseen juoksi Natasha, vaaleana, säkenöivin silmin, aivan kuinkuumeinen. Vaatteensa olivat rutistuneet ja sateen kastelemat. Huivi, jolla hän oli päänsä peittänyt, oli valunut niskaan, ja hajalleenjoutuneessa tuuheassa tukassaan kimalteli suuria sadepisaroita.Hän kiiruhti sisään, huomasi isänsä ja heittäytyi hänen eteensäpolvilleen ojentaen kätensä ylös.

IX

Mutta samassa jo piteli isä sylissään tytärtänsä!

Hän otti Natashan, nosti hänet kuni lapsen, vei tuoliinsa, pani hänetsiihen istumaan ja itse laskeutui hänen eteensä polvilleen. Hänsuuteli Natashan käsiä, jalkoja; kiireesti suuteli hän tytärtänsä,tarkasteli ja suuteli, ikäänkuin ei olisi vielä uskonut, että tytärtaas on heidän luonansa, että taas saa nähdä ja kuulla häntä, omaatytärtänsä, omaa Natashaansa. Anna Andrejevna itkien painoi Natashanpään rintaansa ja jäi liikkumattomaksi, voimatta lausua sanaakaan.

– Ystäväni!.. Elämäni!.. Iloni!.. puheli ukko katkonaisestipidellen Natashan käsiä omissaan ja tarkasteli, kuni rakastunut,hänen kalpeita, laihtuneita, mutta siltä kauniita kasvojaan, tarkasteli silmiä, joissa kimalteli kyyneleitä. – Minun iloni, rakaslapseni! – toisti vanhus ja taas vaikeni ja ylevällä nautinnolla yhäkatseli häntä. – Miksikä, miksikä minulle sanottiin, että hän onlaihtunut! – lausui vanhus meille hätäisesti ja lapsellisesti ollenyhä vieläkin polvillaan Natashan edessä.

– Tosi kyllä, hän on laihtunut, kalpeampi on, mutta katsokaas häntä,kuinka soma hän on! Hän on kauniimpi entistään, niin onkin! lisäsiukko tahtomattaan vaieten sydänkivusta, iloisesta kivusta, jokaikäänkuin leikkaa sielun kahtia.

– Nouskaa ylös, isä! Nouskaahan nyt jo, – lausui Natasha. —

Tahdonhan minäkin suudella teitä…

– Oi, rakkaani! Kuules, kuules, Annushka, kuinka kauniisti hänsanoikin. Ja taas hän kiihkeästi syleili tytärtään.

– Ei, Natasha, minun, minun tulee maata jalkojesi juuressa siihenasti, kunnes sydämeni saa kuulla, että sinä olet antanut minulleanteeksi, sillä en koskaan, en milloinkaan voi ansaita sinultaanteeksiantoa! Minä hylkäsin sinut, minä kirosin sinut, kuuletko,Natasha, kirosin sinut, – ja minä saatoin sen tehdä!.. Ja sinä,Natasha: kuinka saatoit sinä uskoa, että minä sinut kirosin!Uskoithan, sinä uskoit semmoista! Ei olisi pitänyt uskoa. Et olisiuskonut, siinä kaikki! Armoton pikku sydän! Miksikä et tullutluokseni? Tiesithän sinä, etten aja sinua pois… Oi, Natasha, muistathan sinä, kuinka paljon sinua muinoin rakastin, – ja nyt, samoin koko tällä ajalla olen sinua kaksinkertaisesti, tuhannestienemmän rakastanut, kuin ennen. Minä rakastin sinua enemmän, kuinelämätäni: sieluni olisin antanut, sydämeni olisin palotellut jajalkojesi eteen laskenut!.. Oi, sinä minun iloni!

– Suudelkaahan minua, te ankara ihminen, suudelkaa huuliani, kasvojani, kuten äitini suutelee! – huudahti Natasha heikolla, sairaloisella, ilokyynelten tukahduttamalla äänellä.

– Ja myöskin silmiin! Silmiin myöskin! Muistathan, kuten ennenkin, puheli ukko syleiltyään tytärtään kauan ja hellästi. – Oi, Natasha!Näitkö sinä milloinkaan meistä unta? Minäpä näin sinua miltei jokayö unissani, aina sinä tulit luokseni, ja minä itkin sinun tähtesi.Erään kerran näin sinut pienenä, semmoisena, muistathan, kun sinäolit vasta kymmenvuotias ja opettelit pianoa soittamaan, – tulitunissani luokseni lyhyessä hameessa, somissa kengissä, punertavinkäsin … muistathan, Annusha, että hänellä kymmenvuotiaana olipunertavat kädet? – tulit luokseni, istuit polvilleni ja syleilitminua… Ja sinä, sinä paha tyttö. Sinä voit ajatella, että minäkirosin sinut, etten ottaisi sinua vastaan, jos tulisit luokseni!..Minähän … kuules Natasha! minähän kävin usein sinun lähelläsi,äitisikään ei tiennyt, ei kukaan sitä tiennyt, milloin seisoinikkunasi alla, milloin odotin jossain käytävällä, puolen päivääodotin, etköhän tulisi ulos, jotta edes kaukaa sinut näkisin!Sinullahan usein iltasin paloi ikkunalla kynttilä; kuinka usein minäsilloin läksin ulos, jotta vaikkapa kynttiläsi näkisin, vaikkapavarjosi keksisin, siunaisin sinut yöksi. Rukoilitko sinä minunpuolestani? Muistitko sinä minua? Tunsiko sydämmesi, että olinikkunasi alla? Kuinka usein minä talvella myöhään yöllä nousin ylösportaita ja seisoin pimeässä porstuassasi, kuuntelin oven takana, enkö kuulisi sinun ääntäsi, etkö nauraisi… Minäkö olisin kironnut?Minähän tuona iltana läksin luoksesi, anteeksi tahdoin antaa, muttaovelta palasin… Oi, Natashani!

Hän nousi, nosti tyttärensä tuolilta ja painoi lujasti rintaansavasten.

– Tässä on taas tyttäreni sydämmelläni! – huudahti hän. – Oi,Jumalani, minä kiitän sinua kaikesta, kaikesta, kiitän vihastasi, kiitän armostasi!.. Minä kiitän sinua auringostasi, joka nyt myrskynjälkeen meille taas paistaa! Koko tästä hetkestä minä Sinua kiitän!Ah! joskin me olemme nöyryytettyjä, sorrettuja ja solvaistuja, niinolemme taas kaikki yhdessä, ja riemuitkoot nyt nuo ylpeät, röyhkeätsortajamme ja solvaisijamme! Heittäkööt meitä kivellä! Älä pelkää,Natasha… Me käymme käsikädessä ja minä sanon heille: tämä on minunkallis, rakastettu tyttäreni, tämä viaton tyttäreni, jota oletteloukanneet ja sortaneet, mutta jota minä rakastan ja jota minäsiunaan ijankaikkisesti.

– Vanja, Vanja!.. lausui Natasha heikolla äänellä ojentaen minulleisänsä sylistä kätensä.

Oi, en koskaan voi unhottaa, että hän tämmöisellä hetkellä muistiminuakin ja kutsui minua!

– Missäs Nelly on? kysäsi ukko katsoen ympärillensä.

– Ah, missäs hän on? huudahti Anna Andrejevna. – Voi kyyhkyläiseni!

Mehän hänet unohdimmekin!

Nelly ei ollut kamarissa; hän oli huomaamatta pujahtanutmakuuhuoneeseen. Menimme kaikki sinne. Nelly seisoi nurkassa oventakana ja pelokkaana piilotteli meiltä.

– Nelly, mikä sinun on, lapsueni! – huudahti ukko aikoen syleillätyttöä. Mutta Nelly loi häneen pitkän, oudon katseen…

– Äiti, missä on äiti? – lausui Nelly ikäänkuin unessa. – Missäon minun äitini? huudahti hän vielä kerran, ojentaen meihin päinvapisevat kätensä.

Äkkiä hirveä, kauhea parahdus pääsi hänen rinnastaan; kasvonsavääristyivät ja hän kaatui maahan…

Jälkilause.

Viimeisiä muistelmia.

On kesäkuun puoliväli. Päivä on tukahduttavan kuuma; kaupungissa olokäy mahdottomaksi: kaikkialla tomua, kalkkia, talojen rakennusta, kuumat kivet, höyryjen saastuttama ilma… Mutta – kuules – jossainjyrähti ukkonen; vähin erin pimeni taivas; nyt jo tuuli puhalsiajaen edellään kaupungin tomupilviä. Muutamia suuria vesipisaroitaputosi raskaasti maahan, ja niiden jälkeen ikäänkuin kerrassaan olisiauennut koko taivas, ja virtana valui sade kaupungin yli. Kun taaspuolen tunnin kuluttua taivas seestyi, aukasin kammioni ikkunan javedin ahnaasti väsyneen rintani täyden raitista ilmaa. Hurmauksissaniaioin jo heittää kynän kädestäni, jättää kaikki toimeni, myöskinkustantajan, kiiruhtaakseni heidän tykönsä Hirvisaarelle. Muttavaikka kiusaus olikin suuri, sain sen voitetuksi ja kävin työhöni – maksoi mitä maksoikaan, mutta loppuun tuli työni saattaa! Tilaajakäskee niin, eikä muuten anna rahaa. Minua odotetaan siellä, muttaillalla olenkin vapaa, kokonaan vapaa kuni tuuli, ja tämä ilta suominulle korvauksen näistä viimeisistä kahdesta päivästä ja kahdestayöstä, jolloin minä kirjoitin puolineljättä painoarkkia.

Ja nyt viimeinkin on työ lopussa, heitän pöydälle kynäni ja nousenylös, tunnen kipua selässä ja rinnassa, päätä huimaa. Tiedän kyllä,että nyt ovat hermoni pilalla kokonaan ja olen kuulevinani vanhanlääkärini minulle lausumat viimeiset sanat: "ei, ei minkäänlainenterveys kestä moisia ponnistuksia, sillä se on mahdotonta". Mutta nytvielä kunnes se on mahdollista! Päätäni pyörryttää, tuskin jaloillanipysyn; mutta rajaton riemu täyttää sydämmeni. Romaanini on aivanvalmis ja kustantaja, jolle vaikka olenkin jo paljon velassa, antaakumminkin nyt jonkun verran, kun näkee saaliin kädessään, – antaavaikka viisikymmentä ruplaa, ja minäpä en pitkiin aikoihin ole nähnytsemmoista summaa. Vapautta, rahaa!.. Koppasin riemuisasti hattuni, otin käsikirjoituksen kainalooni ja kiiruhdin, minkä suinkin voin, tavatakseni kotona armaimman Aleksander Petrovitshini.

Kohtaan hänet jo ulkona, hän on jonnekin lähtemässä. Hänkin onpäättänyt erään asian, joka joskin ei olekkaan kirjallinen, siltä onhyvin hyötyisä kauppa-asia, ja saatettuaan luotaan jonkun likaisenjuutalaisen, jonka seurassa oli istunut kaksi tuntia työhuoneessaan, ojentaa nyt minulle ystävällisesti kätensä ja sulavalla, hellälläbassoäänellään tiedustelee terveyttäni. Hän on paras ihminen jaminun on toden perään oltava hänelle suuresti kiitollinen. Eihänse ole hänen syynsä, jos hänen koko ikänsä täytyy pysyä ainoastaankustantajana? Hän älysi, että kirjailijat tarvitsevat kustantajaa,älysi sen hyvään aikaan, josta hänelle kiitos ja kunnia – tietystikustantajana.

Miellyttävästi hymyillen hän kuulee, että romaanini on kirjoitettuloppuun ja näin on aikakauskirjan ensi numero pääosansa puolestataattu, hän kummastelee, mitenkä minä saatoin edes jotain loppuunkirjoittaa, samalla hän laskee sukkeluuksia mitä miellyttävimmällätavalla. Sitten menee rautakirstulleen antaakseen minulle lupaamansaviisikymmentä ruplaa, ojentaen samalla minulle erään mahdottomanpaksun aikakauskirjan, osottaen siitä arvostelu-osastosta muutamiarivejä, jossa parilla sanalla mainitaan viimeisestä kertomuksestani.

Luen – se on "Puhtaaksikirjoittajan" arvostelu, jossa hän minuasekä moittii että kiittää, ja minä tunnen olevani tyytyväinen."Puhtaaksikirjoittaja" sanoo muun muassa, että yleensä teokseni"haisevat hieltä", s.o. minä niitä kirjoittaissani siksi paljonpuuhaan ja hikoilen, siksi paljon muuttelen ja sommittelen, ettäoikein pahaa tekee.

Kustantajani nauraa kanssani. Minä ilmoitan hänelle, ettäedellisen kertomuksen kirjoitin kahdessa yössä, ja nyt kahdessavuorokaudessa kirjoitin puolikolmatta painoarkkia, ja mitä, jos, tuontietäisi "Puhtaaksikirjoittaja", joka moittii minua liiallisestanahjustelemisesta ja työni hitaudesta!

– Olette sittenkin syyllinen, Ivan Petrovitsh. Miksikä teviivyttelette työtänne, jotta sitten tulee öisin työskennellä?

Tietysti on Aleksander Petrovitsh mitä miellyttävin mies, vaikkahänellä onkin erikoinen heikkoutensa: kehuskella kirjallisillaarvosteluillaan – sitä hän teki mielellään, varsinkin semmoisille, jotka hänen arvelunsa mukaan ymmärtävät hänet täydellisesti.Aleksander Petrovitsh sanoi lähtevänsä Saarille huvilaansa jakuultuaan, että minä olin aikeissa Hirvisaarelle, hyväntahtoisestiehdotti minulle, että lähtisin hänen vaunuissaan.

– Minullahan on uudet vaunut; ettekö ole nähneet? Oikein sievätovatkin.

Tulimme vaunujen luo, ne olivat todellakin somat, ja kun AleksanderPetrovitsh oli ne hankkinut, tunsi hän ensi aikana erikoistatyytyväisyyttä, jopa jonkinlaista henkistä tarvettakin saattaavaunuillaan tuttujansa.

Vaunuissa ottaa Aleksander Petrovitsh taas useamman kerran puhuakseennykyaikaisesta kirjallisuudesta. Minun kuulteni ei hän arkaileja mitä totisimmalla muodolla alkaa ladella vieraita mietteitä,joita viime päivänä oli kuullut puhuvan jonkin kirjailijan, johonluottaa ja jonka mielipidettä kunnioittaa. Täten joutuu hän useinkunnioittamaan hyvin kummallisia asioita. Usein hän niinikään kertooväärin muiden lausumia ajatuksia, tai asettaa niitä kokonaan vääräänkohtaan, joten siitä syntyy aikamoinen sekamelska. Minä istun, äänetikuuntelen ja ihmettelen ihmisellisten intohimojen moninaisuuttaja oikullisuutta. Tällöin ajattelen: kummallinen ihminen tuokin – kokoaisi itselleen rahaa, siinä koko tarkoitusperänsä, eipäs,hän haluaa vielä kunniaa ja mainetta, kirjallisuus-mainetta, hyvänkustantajan mainetta, arvostelijan mainetta.

Tällä kertaa koettaa hän tarkkaan selittää minulle erästä kirjallistaaatetta, jonka juuri minulta kolme päivää sitten oli kuullut ja jotavastaan hän silloin väitti, ja nyt esittää sen omana aatteenaan.Hänelle sattuu usein tämmöistä asioiden alkuperän unehuttamista,ja tuo heikkoutensa on kaikille hänen tutuillensa tunnettu asia.Kuinka iloinen hän nyt on pitäessään puhetta omissa vaunuissaan, kuinka tyytyväinen kohtaloonsa, kuinka jalomielinen! Hän puhuuoppineen kirjallisesti ja pehmeä, sievä bassoäänensä kuulustaaoppineisuutta. Vähitellen muuttuu hän liberaaliseksi ja muuttuuviattoman epäileväksi vakuutuksessaan, ettei meikäläisessä eikäyleensä missään kirjallisuudessa koskaan kellään ole eikä voi ollarehellisyyttä ja vaatimattomuutta, vaan on vain "toinen toisensakorville pieksämistä", varsinkin tilausajan alussa. Ajattelen, että Aleksander Petrovitsh saattaa pitää jokaista rehellistä jatodellista kirjailijaa syystä, että on rehellinen ja totinen, jos eijuuri hupsuna, niin ainakin lyhytjärkisenä. Tuollainen mielipiteensätietysti on vain seuraus hänen äärettömästä yksinkertaisuudestaan.

Mutta enpä jouda enää häntä kuuntelemaan.

Hirvisaarella päästää hän minut vaunuista ja minä kiiruhdanIchmenevien luo. Tuolla on jo kolmastoista linja, tuossa heidänasuntonsa. Anna Andrejevna, huomattuaan minut, uhkaa minuasormellaan, viittaa käsillään ja kuiskaamalla käskee minun olemaanhiljaa.

– Nelly poloinen vast'ikään nukkui! – kuiskaa Anna Andrejevnahätäisesti. – Jumalan tähden, älkää herättäkö! Kovin on minun pikkukyyhkyläiseni heikko. Pelkäämme pahinta. Lääkäri vakuuttaa, etteinyt vielä ole vaaraa. Mutta mitä selvää saa teidän lääkäriltänne!Ja eikö teille tule synti, Ivan Petrovitsh! Odotimme teitä, odotimmepäivälliselle … ettehän käyneet meillä kahteen vuorokauteen!..

– Sanoinhan minä viime kerralla, etten tule kahteen vuorokauteen, – kuiskaan hänelle vastaan. – Täytyi saada työ päätetyksi…

– Mutta te lupasitte tulla tänään päivälliselle! Miksikä ettetullut? Nelly varta vasten nousi vuoteeltaan, pikku enkelini, panimme hänet nojatuoliin ja veimme ruokapöytään. "Tahdon, muka, yhdessä teidän kanssanne odottaa Vanjaa", mutta meidän Vanjammeei tullutkaan. Nyt on kohta jo kello kuusi! Missä maleksitte?Voipa teitä kunnotonta! Nelly tuli niin pahoilleen, etten tiennyt, miten lohduttaa … hyvä, kun edes nukkui, kyyhkyläiseni. NikolaiSergeitshkin meni kaupungille, tee-ajaksi tulee kotiin – jäinyksin puuhaamaan… Hän saa paikan; mutta kun ajattelen, että se onPermissä, niin kylmää sydäntäni…

– Missä Natasha on?

– Puutarhassa on kyyhkyseni, puutarhassa! Menkää hänen luoksensa…Hänkin on semmoinen, etten oikein ymmärrä mimmoinen onkaan… Ah,Ivan Petrovitsh, raskas on oloni! Kyllä hän vakuuttaa olevansailoinen ja tyytyväinen, mutta minä en usko sitä… Meneppäs, Vanja,hänen tykönsä, kerrot sitten jälkeenpäin hiljaan, mikä häntävaivaa… Kuulethan?

Minäpä en enää kuunnellut Anna Andrejevnan puhetta, vaan riensinpuutarhaan. Tuo pikkuinen puutarha on talon oma; sen pituus on noinkaksikymmentäviisi askelta, leveys saman verran, ja se on kokonansapuiden ja pensaiden vallassa. Siinä kasvaa kolme vanhaa, korkeaa jatuuheaa puuta, muutamia nuoria koivuja, muutamia syreenipensaita, kuusaimia, ryhmä vadelmapensaita, kaksi penkkiä tarhamansikoita jakaiken tuon lisäksi oli tarhassa vielä kaksi kaitaista käytävää,pitkin ja poikin tarhaa. Nikolai Sergeitsh on siitä hyvin mielissäänja vakuuttaa, että siinä alkaa kohta tatteja kasvaa. Mutta tärkeintäkumminkin on se, että Nelly mieltyi kovin siihen, hänet viedään useintuolissa tarhaan, ja Nellyhän on nyt koko perheen jumaloima.

Tuolla on Natasha; hän tulee iloisesti minua vastaan ja ojentaakätensä tervehdykseksi. Kuinka laihtunut, kuinka kalpea hän onkaan!Hänkin on tuskin taudistaan toipunut.

– Saitko jo ihan loppuun, Vanja? – kysäsee hän minulta.

– Kokonaan, ja nyt olen koko illan vapaa.

– Luojan kiitos! Kiiruhditko, pilasitko taas työsi?

– Mitäpä sille voi! Muuten en luule nyt pahasti pilanneeni. Työsujuu jotenkin ja tämmöisessä jännittävässä työssä tunnen hermojenkiihoitusta; silloin aina on ajatusjuoksu selvempi, vilkkaampi jasyvällisempi on tunteiden juoksu, lausetapakin on täydellisestivallassa, joten siis jännittävä työ tulee paremmaksi, kuin muuten.Kaikki hyvin…

– Ah, Vanja, Vanja!..

Olin pannut merkille, että Natasha oli viime aikana tullut hyvininnostuneeksi kirjallisesta menestyksestäni ja maineestani. Hänoli lukenut kaikki viime vuonna painetut teokseni, lakkaamattatiedusteli vastaisista suunnitteluistani, seurasi jokaistaarvostelua, mitä kirjoistani kirjoitettiin, vihastui muutamiinarvosteluihin ja vaati välttämättömästi, että minä asettaisin itsenikirjallisuudessa korkealle. Hän ilmaisi tahtonsa niin voimakkaastija järkähtämättömästi, että minun täytyi ihmetellä hänen nykyistämielentilaansa.

– Sinä kirjoitat itsesi tyhjäksi, – sanoo hän minulle, – teetvahinkoa itsellesi ja ponnistat yli voimiesi; sitä paitsi hukkaatterveytesi. Muistappas, esim. S:ää – hän valmistaa kappaletta kaksivuotta, ja N. taas kymmenessä vuodessa kirjoitti ainoastaan yhdenromaanin. Mutta sittenpä heillä onkin kaikki kultavaalla punnittua!Et löydä ainoatakaan moitteen syytä.

– Niin kyllä, mutta heidän asemansa on taattu, eivätkä he kirjoitamääräpäiväksi, mutta minähän olen – kyytihevonen! No, se onjoutavaa! Jättäkäämme se, ystäväiseni. Onko mitään uutta?

– Paljonkin. Ensiksikin häneltä on kirje.

– Taaskin?

– Taas.

Natasha antoi minulle Aleshan kirjeen. Se oli jo kolmas eronjälkeen. Ensimäisen kirjoitti hän jo Moskovasta, ja olikin se kunihoureissa kyhätty. Hän ilmoitti, että asianhaarat johtuivat niin, ettei hän nyt mitenkään voi päästä Moskovasta palaamaan Pietariin, kuten oli puhuttu erotessa. Toisessa kirjeessään hän kiiruhtiilmoittamaan, että hän palaa ennen pitkää, jotta mitä pikemminviettäisi vihkiäisensä Natashan kanssa, että se on päätetty ja etteimikään voima voi sitä estää. Kuitenkin voi kirjeestä selvään huomataepätoivon jälkiä, että syrjävaikuttimet kokonaan valtasivat hänetja ettei hän enää luottanut itseensä. Hän huomautti, että Katja onhänen hyvä henkensä, joka yksin lohduttaa ja pitää hänen rohkeuttaanvireillä. Kiireisesti aukaisin hänen nykyisen, kolmannen kirjeensä.

Se oli kirjoitettu kahdelle lehdelle, sekavasti, hätiköimällä jaepäselvästi, tahrittu musteella ja kyynelillä. Kirjeen alussa Aleshakieltäytyi Natashasta ja pyysi tätä unohtamaan hänet. Hän koettinäyttää toteen, että heidän liittonsa on mahdoton, että syrjäiset, vihamieliset vaikuttimet ovat kaikkea voimakkaammat ja viimein, että niin tuli käydäkin – sillä heidän liittonsa ei tulisi olemaanonnellinen, he kun eivät ole samanvertaisia. Mutta pitemmältä hänei voinut jatkaa tähän tapaan ja heitettyään arvioimiset, vertailutja todistelut sekä repimättä ja pois viskaamatta kirjeen alkuosaa, tunnusti, että hän hän on rikollinen Natashan silmissä, on hukkaanjoutunut ihminen, ei voi olla isänsä tahtoa vastaan. Etempänähän kirjoitti, ettei jaksa kertoa kärsimyksiänsä; tunnusti, ettätäydellisesti tuntee voivansa tehdä Natashan onnelliseksi; todisteli, että ovat vertaisia keskenään; kiihkon valtaamana, äkäisenä jaitsepäisesti todisteli isänsä perusteet vääriksi. Hurjana hänkuvaili elämän autuutta, joka voisi valmistua heille kummallekin,hänelle sekä Natashalle, jos menisivät naimisiin, syytti itseäänpelkuruudesta ja – sanoi hyvästit ijäksi! Kirje oli kirjoitettutuskamielellä, nähtävästi oli hän kirjoittaissaan kokonaan epätoivonvallassa; silmiin nousi kyyneleitä…

Natasha antoi minulle toisenkin kirjeen. Se oli Katjalta. Se oliollut samassa kuoressa Aleshan kirjeen kanssa, mutta sinetilläsuljettuna. Lyhyesti, muutamilla riveillä hän ilmoitti, että Aleshatodella suree kovasti, itkee usein ja tuntuu olevan epätoivoinen, eipä ole kokonaan tervekään, mutta hän on Aleshan seurassa jaAlesha tulee onnelliseksi.

Muun muassa koetti Katja selittää Natashalle, ettei Natasha luulisiAleshan niin pian tyytyvän oloonsa sekä ettei muka hänen surunsaolisi todellista. "Hän ei unohda teitä koskaan," lisäsi Katja, "eikävoikaan unohtaa milloinkaan, sillä sydämmensä ei ole sitä lajia;hän rakastaa teitä äärettömästi, tulee aina rakastamaan, ja jos hänjolloinkin lakkaisi teitä rakastamasta, jos tuo joskus saattaisitapahtua, tai jos vaikka milloin teitä muistellessaan ei enää surisi, niin minä samassa lakkaan häntä rakastamasta…"

Annoin kummankin kirjeen takasin Natashalle, – katsahdimmetoisiimme, mutta emme lausuneet kumpikaan sanaakaan. Niin tapahtuikahden ensimäisenkin kirjeen luettuamme, ja yleensä me vältimmepuhua menneestä, aivan kuin olisimme keskenämme siitä sopineet.Hän kärsi äärettömästi, minä huomasin sen, mutta hän ei tahtonutsiitä minullekaan puhua. Isänkotiin palaamisensa jälkeen makasi hänkolme viikkoa kuumeessa ja nyt vasta oli hiukan toipunut. Emmepäpaljoa puhelleet pian tapahtuvasta keskinäisestä muutoksestammekaan, vaikka hän tiesikin, että isänsä saa toimen ja että meidän onkohta eroaminen. Huolimatta siitä, että hän oli minua kohtaanniin hellä ja huomaavainen, niin suuresti otti kaiken aikaa osaakaikkiin rientoihini ja pyrintöihini, niin järkkymättömällä,hellittämättömällä tarkkaavaisuudella kuunteli kaikkea, mitä minuntuli hänelle kertoa itsestäni, että se ensi alussa tuntui minustavaikealta, sillä minusta tuntui, että hän tahtoo antaa minullemenneisyydestä korvauksen. Mutta pian tuo vaikea tunteeni katosi, sillä minä ymmärsin, että tuohon kaikkeen pakottaa häntä kokonaantoinen syy, että se tulee vain siitä, että hän rakastaa minua, rakastaa äärettömästi, ei voi minutta elää, ei olla huolehtimattasiitä, mikä koskee minua; ja minä luulen, ettei sisar ole koskaanrakastanut veljeään siinä määrin, kuin Natasha minua rakasti. Tiesinhyvin, että tuleva eromme painoi hänen mieltänsä; Natasha kärsisiitä paljon; hän tiesi myöskin, että minun on melkein mahdoton ollahänen seurattaan; kuitenkaan emme siitä puhuneet, vaikka tarkkaanjuttelimmekin tulevista tapahtumista… Kysyin Nikolai Sergeitshiä.

– Luulen, että hän pian palajaa, – vastasi Natasha. – Lupasi tullateelle.

– Puuhaako hän yhä vielä paikkaa?

– Niin; muuten paikan hän nyt jo epäilemättä saa; eipä hänenoikeastaan tänään olisi tarvinnut lähteäkään kotoa, lisäsi Natashamietteissään. – Olisi voinut tehdä sen huomennakin.

– Miksikä hän meni?

– No, kun minä sain kirjeen…

Hän on niin kiintynyt minuun, lisäsi Natasha hiukan vaiti oltuaan, – että minun on vaikeata sitä nähdä, Vanja. Hän varmaan minua vainyksin unissaankin näkee. Olen vakuutettu, ettei hän nykyään mitäänmuuta ajattelekkaan kuin siitä, miten on minun laitani, kuinka minäelän ja mitä nykyään ajattelen. Kaikkeen kaihooni ottaa hän osaa.Huomaanhan minä, kun hän jotenkin onnistumattomasti toisinaan koettaavoittaa itsensä ja tekeytyä, ettei muka huolehdi minun tähteni, tekeytyy iloiseksi, koettaa nauraa ja meitä huvittaa. Äitikään eisilloin ole kaltaisensa eikä myöskään usko hänen iloisuuttansa, muttahuokailee… Hän on niin kömpelö… Hän on niin suora, äiti parka! – lisäsi Natasha naurahtaen. – Niin, kun minä tänään sain kirjeen, tuli isälle heti kiire lähteä, ettei katseensa kohtaisi minunsilmiäni… Minä rakastan häntä enemmän kuin itseäni, enemmän kuinmitään maailmassa, vieläpä enemmän kuin sinuakaan, lisäsi hän painaenalas päänsä ja puristaen kättäni…