– En ole ajatellutkaan, isäni, en ollenkaan! Enkä huolikaan ketäänorpoa! Sehän vain aina muistuttaisi meille onnettomuuttamme, kovaakohtaloamme. Paitsi Natashaa en huoli ketään. Yksi tytär oli, yksiolkoonkin. Mutta mitäpäs se merkinnee, kun mieheni päätti orpotytönottaa? Mitä sinä luulet, Ivan Petrovitsh. Tahtooko hän sen minunlohdutuksekseni, kun näkee minun itkevän, vai tahtooko hän omantyttärensä kokonaan mielestään karkoittaa ja kiintyä toiseen lapseen?Mitä hän tiellä sinulle minusta puhui? Miltä hän teistä näytti – oliko ankara, vihainen? Hst! Jo tulee! Myöhemmin, isäseni, kerrotteminulle, sitten!.. Muistakin huomenna tulla…
XIII
Ukko astui sisään. Uteliaana ja ikäänkuin jotain häveten katsoi hänmeihin, synkistyi ja meni pöydän luo.
– Missäs teekeittiö, kysäsi hän, – eikö sitä vieläkään voidapöydälle tuoda?
– Tuodaan, isäseni, tuodaan; kas niin, siinä se jo on, sanoihätäisenä Anna Andrejevna.
Heti, kun Matrena oli nähnyt Nikolai Sergeitshin, heti hän ilmestyiteekeittiö muassaan, aivan kuin olisi odottanutkin isännän tuloa.Hän oli vanha, koeteltu ja uskollinen palvelija, mutta kaikistamailmassa löytyvistä palvelijoista omatapaisin äkäilijä, luonteeltaanjärkähtämättömän itsepintainen. Nikolai Sergeitshiä hän pelkäsija hillitsi kielensä hänen läsnä ollessaan. Mutta sen sijaan ottihän täyden korvauksen siitä Anna Andrejevnalta, oli raaka jokaaskeleella ja osotti ilmeistä halua pitää emäntäänsä kurissa, vaikkasamalla mitä vilpittömimmin rakastikin sekä emäntäänsä, kuin myöskinNatashaa. Tämän Matrenan minä opin jo Ichmenevkassa tuntemaan.
– Hm!.. ei ole hauska olla märkänä, mutta tässä ei tahdota antaaminulle edes teetäkään, purpatti ukko puoliääneen.
Anna Andrejevna iski minulle silmää. Ukko ei voinut sietää tuollaisiasalaperäisiä viittauksia, ja vaikka hän ei juuri nyt meihinkatsonutkaan, niin saattoi kasvoistaan huomata hänen hyvin tietävän, että Anna Andrejevna minulle tuon salaisen merkin teki.
– Kävin asioilla, Vanja, sanoi hän samassa. – Huono juttu onkäsissä. Puhuinko siitä sinulle? Minua syytetään kokonansa.Todistuksia, näes, ei ole; tarpeellisia papereita ei ole, tiedustukset ovat epäluotettavia… Hm!..
Hän tarkoitti omaa riita-asiaansa ruhtinaan kanssa; tuo asia oliyhä vielä ratkaisematta ja alkoi kääntyä Nikolai Sergeitshillemitä pahimmaksi. Minä pysyin vaiti, en tiennyt, mitä sanoisin. Hänkatsahti minuun epäilevästi.
– Ja mitäs sitten! lausui hän äkkiä, niinkuin olisi ärtynyt meidänäänettömyydestämme, – mitä pikemmin, sen parempi. Konnaksi minuaeivät voi saada, vaikka tuomitsevatkin minun maksamaan. Minullaon puhdas omatuntoni, he saavat päättää miten vain haluttaa.Onhan silloin kumminkin asia päättynyt, joskin tuottavat minulleaineellisen häviön… Jätän kaikki ja muutan Siperiaan.
– Herra varjelkoon, mihin aikoo! Miksikä niin kauas! ei Anna
Andrejevna voinut olla sanomatta.
– Minkäs lähellä täällä on? kysäsi ukko jyrkästi, ikäänkuin olisiilostunut vastaansanomisesta.
– No, kumminkin … ihmisiä on lähellä … alkoi Anna Andrejevna jakatsahti minuun surullisena.
– Ketä ihmisiä! ärjäsi ukko, siirtäen katseensa minusta takaisinvaimoonsa. – Millaisia ihmisiä? Ryöväreitä, valehtelijoita, pettureitako? Semmoisia on kaikkialla paljon; älä ole milläsikään, niitä löydämme Siperiassakin. Ja jos sinä et halua lähteä kanssani, niin jää tänne, en minä väkisin pakota.
– Isäseni, Nikolai Sergeitsh! Kenenkä luo sinusta jäisin! hätääntyiAnna Andrejevna parka. – Eihän minulla, paitsi sinua, ole muutaket…
Hän keskeytti sanansa, vaikeni ja loi minuun säikähtyneen katseen,ikäänkuin pyytäen puolustusta ja apua. Ukko oli ärtyisä, tarttuikiinni joka sanaan; ei sopinut häntä ensinkään vastustaa.
– Rauhoittukaa, Anna Andrejevna, sanoin minä, – ei Siperiassaolekaan niin huono olla, kuin meistä näyttää. Jos käy onnettomastija teidän täytyy myödä Ichmenevka, niin on Nikolai Sergeitshintuuma oikein hyvä. Siperiassa voi saada hyvän yksityisen toimen, jasilloin…
– Kas niin, hyvä, että edes sinä, Ivan, puhut asiaa. Niin minä olenajatellut. Jätän kaikki ja matkustan sinne.
– No, sitä minä en osannut odottaa! huudahti Anna Andrejevna jalöi käsiään yhteen. – Ja sinäkin, Vanja, puhut samaa! Sinulta IvanPetrovitsh, minä en osannut sitä odottaa… Muistaakseni, ette tesaaneet meiltä kokea milloinkaan muuta, kuin hyvää, ja nyt…
– Ha, ha, haa! Mitäs sinä odotit? Milläpäs me käymme elämään, ajatteleppas! Rahat ovat menneet, viimeinen kopekka on menossa!Etköhän vain käske menemään ruhtinas Pjotr Aleksandrovitshin luopyytämään häneltä armoa?
Kuultuansa ruhtinasta mainittavan, alkoi mummo pelosta vavista.
Kädessään oleva teelusikka alkoi helistä teelautasta vasten.
– Ei, todellakin, pitkitti Ichmenev, innostuttaen itseäänvihaisella, itsepintaisella riemuitsemisella, – kuinka sinä luulet,Vanja, jos todellakin lähtisi! Miksikä lähteä Siperiaan? Parasta lie, että minä tässä puen itseni juhlapukuun, kampaan ja silitän tukkani;Anna Andrejevna valmistaa uuden rintamuksen (eihän semmoisen henkilönluo muuten sovi mennä!), kaiken lisäksi ottaa vielä sormikkaat,ja niin lähteä hänen jalosukuisuutensa luo: isäseni, teidänylhäisyytenne, ruokkijani, isä-armaani! Anna anteeksi ja armahda, anna leipäpala, – vaimo, pienet lapset!.. Niinhän, Anna Andrejevna?Sitäkö sinä haluat?
– Isäseni … minä en halua mitään! Niin vaan, ymmärtämättömyydessäni tulin sanoneeksi; suo anteeksi, jos pahoitinsinut, älä vain huuda, lausui mummo, pelosta yhä kovemmin vavisten.
Olen varma, että tällä hetkellä hänen sielunsa kestää mitä katkerintatuskaa, nähdessään vaimoparkansa kyyneleet ja pelon; olen varma, että häneen koski paljon kovemmin, kuin vaimoonsa, mutta hän eivoinut itseänsä hillitä. Siten käy toisinaan mitä parhaimmille, muttaheikkohermoisille ihmisille, jotka, huolimatta hyväsydämmisyydestään, viehättyvät löytämään itsellensä nautintoa omasta tuskastaan javihastaan, koettavat purkaa vihaansa, hinnasta mistä hyvänsä,toista kohtaan mitä loukkaavimmalla tavalla, vieläpä tekevät sitenaivan syyttömälle ja pääasiallisesti aina likeisimmällensä. Naiset, esimerkiksi, tuntevat toisinaan halua tuntea itsensä onnettomiksi, sorretuiksi, vaikkei olisi pienintäkään syytä siihen. Löytyy paljonmiehiä, jotka ovat tämmöisten naisten kaltaisia, eivätkä nuo miehetole ensinkään heikkoja, tai heissä ei löytäisi mitään naismaista.Ichmenev tunsi halua riitelemiseen, vaikka hän tuosta halustaan itseenimmin kärsi.
Muistan, että samassa tuli mieleeni ajatus: eikös ukko sittenkinole tehnyt tämän edellä jotain semmoista, jota Anna Andrejevnahänestä epäili! Entäpäs jos Herra taivuttikin hänen mielensä jahän kävi Natashan luona, paluumatkalla katui päätöstänsä, taikkaei liene jokin asia onnistunut, lie mennyt joku aikomuksensamyttyyn, – niinkuin hyvin sopi odottaakin, – ja nyt hän palasikotiin suuttuneena, masennuksissa, häveten äskeisiä toiveitansaja tunteitansa, etsien, kehenkä voisi kohdistaa vihansa omanheikkoutensa tähden ja valiten vihansa esineeksi juuri ne, joitaenimmän epäili samankaltaisista toiveista ja tunteista. Ehkäpähän, tahtoen antaa anteeksi tyttärellensä, mielessään kuvittelivaimoparkansa iloa ja riemua, ja, yrityksensä myttyyn mentyä,tietysti, tämä ennen kaikkea sai siitä kärsiä.
Mutta vaimoparkansa surkeus, hänen pelosta vapisemisensa, se liikuttiukkoa. Näytti, niinkuin hän olisi hävennyt vihastuneensa ja hetkisenajaksi hän asettui. Olimme kaikki ääneti; minä koetin olla katsomattahäneen. Mutta tätä hyvää hetkeä ei kestänyt kauan. Käyköön kuinkatahansa, mutta hänen piti saada purkaa sydämmensä, vaatikoon sehinnakseen vaikka viimeisenkin perheonnen särkymisen, tuottakoonvaikka kirouksen.
– Näetkös, Vanja, sanoi hän äkkiä, – minua säälittää, minä entahtoisi puhua, mutta tuli semmoinen aika, ja minun täytyy tuodakaikki ilmi, ilmaista kaikki ilman mitään koukuttelemisia, niinkuinrehellisen ihmisen tuleekin tehdä … ymmärrätkö, Vanja? Oleniloinen, että sinä tulit, ja sen vuoksi tahdon sinun kuullesi sanoakovasti, niin, että toisetkin sen kuulisivat, että koko tämäjoutava asia, kaikki nuo kyyneleet, huokailemiset, onnettomuudenvaikeroimiset minua lopultakin jo ilettävät. Se, jonka minä ehkäkivulla ja verenvuodolla sydämmestäni irti repäsin, se ei enääkoskaan pääse takaisin sydämmeeni palaamaan. Niin! Minä sen sanoinja sanani pidän. Minä tarkoitan sitä asiaa, joka tapahtui puolivuotta sitten, ymmärräthän, Vanja! – ja minä puhun siitä niinpeittelemättä, niin suoraan juuri sen vuoksi, ettet sinä millääntavoin voisi erehtyä sanojeni merkityksestä, lisäsi hän, luodenminuun hehkuvan katseen ja nähtävästi koettaen välttää vaimonsasäikähtynyttä katsetta. – Sanon vielä kerran: se on hullutusta; minä en huoli!.. Minua harmittaa enin se, että minua, ikäänkuinhupsua, ikäänkuin suurinta roistoa pitävät kaikki semmoisena, jollavälttämättömästi täytyy olla niin alhaiset, niin heikot tunteet …luulevat, että minä tulen surusta mielipuoleksi… Joutavia! Minäheitin pois luotani, minä unhotin entiset tunteet! Minulla ei olemuistoja entisyydestä … niin! niin! niin! ja niin!..
Hän hypähti seisoalleen ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että teekupithelisivät.
– Nikolai Sergeitsh! Ettekö te ollenkaan sääli Anna Andrejevnaa!Katsokaahan, mitä te hänelle teette, sanoin minä, voimatta enääpidättää itseäni, ollen melkein epätoivossa vaimoraukan tähden. Muttaminä vain kaasin öljyä tuleen.
– En sääli! huudahti hän vavisten ja vaaleten, – en sääli, sillä ei minuakaan säälitä. En sääli, kun minun omassa kodissanitehdään salaliittoja minun häväistyn pääni varalle kelvotontaelämää viettävän tyttären puolesta, joka ansaitsee kirouksen jarangaistuksen!..
– Isäni! Nikolai Sergeitsh, älä kiroa!.. Tee muuta mitä vaintahdot, älä vain kiroa tytärtäsi! huudahti Anna Andrejevna.
– Kiroan! huusi ukko entistään kahta kovemmin, – sillä minulta, sorretulta, häväistyltä, vaaditaan, että minä menisin tuon kirotunluo ja pyytäisin häneltä anteeksi! Niin, niin se on. Sillä minuapiinataan lakkaamatta, päivin ja öin omassa kodissani kyyneleillä,huokailemisilla, tyhmillä viittauksilla! Tahdotaan saada minutheltymään… Katso, katso, Vanja, lisäsi hän, vetäen vapisevallakädellään povitaskustansa papereita, – tässä ovat otteet meidänriita-asiastamme! Se kääntyy siksi, että minä olen varas, olenvalehtelija, että minä ryöväsin hyväntekijäni!.. Minulta on vietykunnia, minut on häväisty tuon kelvottoman takia! Tuossa, katso, katso!..
Ja hän alkoi heitellä takkinsa povitaskusta pöydälle monenlaisiapapereita, yhden toisensa jälkeen, kärsimättömästi hakien niidenjoukosta sitä, jota oli aikonut minulle näyttää; mutta etsimänsäpaperi vain ei tahtonut löytyä. Malttamattomuudessaan tempasi häntaskustaan kaikki, mitä käteensä sattui, ja äkkiä – jokin raskas jahelähtävä putosi pöydälle… Anna Andrejevna huudahti. Siinä oli sekadonnut metaljonki.
Minä tuskin uskoin silmiäni. Veri kohosi ukon päähän ja punasihänen poskensa; hän vavahti. Anna Andrejevna seisoi kädet yhteenliittyneinä ja katsoi rukoilevasti mieheensä. Vaimoparan kasvoillasäteili kirkas, iloinen toivo. Tuo puna miehensä kasvoilla, tuo ukonneuvottomuus meidän edessämme … niin, hän ei ollut erehtynyt, hännyt käsitti, millä tavalla oli metaljonki häneltä kadonnut!
Hän ymmärsi, että miehensä oli löytänyt metaljongin, tuli tuostalöydöstä iloiseksi ja, ehkä riemusta vavisten, mustasukkaisenapiilotti sen itsellensä kaikkien muiden silmiltä; että jossainyksinänsä, salaa kaikilta, hän äärettömällä rakkaudella katselilempilapsensa armaita kasvoja, – katseli, eikä kyllästynyt taasuudestaan katsellakseen; että hän, kenties samoin kuin äitiparkakin, sulkeutui yksiksensä puhellakseen rakkaalle Natashallensa, miettiäkseen hänen vastauksiansa, ja vastatakseen itse Natashanoletettuihin kysymyksiin; mutta yölläpä, jäytävän ikävän ahdistaessa, tuskan pusertamain kyynelten rintaansa tukahduttaessa, hyväili jasuuteli rakasta kuvaa ja kirouksen sijaan rukoili anteeksiantoa jasiunausta sille, jota ei tahtonut nähdä ja jota muiden aikana olikiroavinansa.
– Kyyhkyläiseni, sinä siis vielä rakastat häntä! huudahti AnnaAndrejevna, voimatta enää pidättää itseänsä ankaran isän edessä, jokamuutamia minuttia tämän edellä oli kironnut hänen Natashaansa.
Mutta kun ukko oli vain kuullut hänen huudahduksensa, niin samassamieletön raivo välähti hänen silmissään. Hän tempasi metaljongin, iski sen voimakkaasti lattiaan ja alkoi raivosasti talloa sitäjalallansa.
– Ikuisesti, ikuisesti ole kirottu! kähisi hän hengästyneenä.
– Ikuisesti, ikuisesti!
– Jumalani! huudahti äiti, – hänetkö, hänetkö! Minun Natashaaniko!Hänen kasvojansa … polkee jaloillansa! Tyranni! Tunteeton, kovasydämminen ylpeilijä!
Kuultuansa vaimonsa vaikerruksen, mieletön vanhus pysähtyikauhistuneena siitä, mitä oli tapahtunut. Äkkiä kaappasi hänlattialta metaljongin ja alkoi kiirehtiä pois huoneesta, mutta, astuttuansa pari askelta, lankesi polvillensa, tarttui käsilläänedessään olevaan sohvaan ja voimattomana antoi päänsä vaipua alas.
Hän itki ääneensä kuni lapsi, kuni nainen. Tyrskähdykset ahdistivathänen rintaansa, ikäänkuin olisivat tahtoneet reväistä senkappaleiksi. Ankara vanhus muuttui äkkiä pientä lasta heikommaksi.Oi, nyt hän enää ei voinut kirota; hän ei enää hävennyt meitäkumpaakaan ja, rakkauden raivoisassa vallassa, hän taas meidännähden suuteli lukemattomia kertoja sitä kuvaa, jota äsken olijaloin polkenut. Näytti siltä, kuin kaikki hellyys, kaikkirakkaus tyttäreensä, jota oli niin kauvan pidätetty, olisi nytkiiruhtanut tulemaan esille estämättömällä voimalla, ja voimakkaallapurkauksellansa siksi särkenyt koko hänen olentonsa.
– Anna anteeksi hänelle, anna anteeksi! huudahti Anna Andrejevna, kumartuen hänen puoleensa ja syleillen häntä. – Palauta hänetvanhempainsa kotiin, kyyhkyläiseni, niin itse Jumala viimeisellätuomiolla lukee hyväksesi leppymisesi ja armeliaisuutesi!..
– Ei, ei! En koskaan! huudahti ukko kähisevällä, tukahtuneellaäänellä.
– En koskaan! En koskaan!
XIV
Minä jouduin Natashan luo vasta myöhään, kello kymmenen illalla.Hän asui silloin Fontankan varrella, Semenovan sillan lähellä,kauppias Kolotushkinin suuressa, likaisessa talossa, sen neljännessäkerroksessa. Ensi aikana kodista poistuttuansa asui hän, samoinkuin Aleshakin, hyvässä asunnossa, joka, vaikka olikin pieni, siltioli mukava ja aistikas, Liteinin varrella, kolmannessa kerroksessa.Mutta pianpa nuoren ruhtinaan varat supistuivat. Musikin opettajaahänestä ei tullut, mutta hän alkoi lainailla ja siten joutui hänsuuriin velkoihin. Rahat käytti hän asunnon koristamiseen, lahjoihinNatashalle, joka ei hyväksynyt hänen tuhlailemistansa, torui häntä,useinpa itkikin. Sydämmeltänsä tunteellinen ja palvelevainen Aleshausein viikkokauden mielissänsä tuumiskeli, mitenkä voisi Natashallejotain lahjoittaa ja mitenkä hän ottaa lahjan vastaan, joka pititämmöisiä hetkiä juhlapäivinänsä, joka jo edeltäkäsin riemastuneestikertoi minulle odotuksistansa ja haaveistansa, tuli alakuloiseksiNatashan torumisista ja kyyneleistä. Minua usein säälitti silloinnähdä häntä; myöhemmin oli noiden lahjojen tähden heidän välillänsäsoimauksia, harmia ja riitaakin. Sitä paitsi tuhlasi Alesha paljonrahoja salaa Natashasta; mieltyi toverien seuraan, oli Natashalleuskoton. Kävi kaikenmoisten Josefiinojen ja Miinojen luona; jakumminkin Natashaa hän rakasti yhtä hellästi. Hän rakasti Natashaa,ja samalla kärsi siitä; usein tuli hän minun luokseni suruisena jalevottomana, puhui, ettei hän ansaitse Natashan pikkusormeakaan, ettähän tuntee itsensä törkeäksi ja vihaiseksi, ei voi ymmärtää häntäeikä ansaitse hänen rakkauttansa.
Osaksi hän olikin oikeassa, sillä heidän välillänsä oli täydellineneroavaisuus; Natashan suhteen hän tunsi itsensä lapseksi jalapsena häntä Natasha pitikin. Kyynelsilmin tunnusti hän minulletuttavuutensa Josefiinan kanssa samassa rukoillen, etten minäpuhuisi siitä Natashalle, mutta kun hän peloissaan ja arastellentoisinaan läksi noiden tunnustusten jälkeen Natashan luo minunkanssani (välttämättömästi minun kanssani, vakuuttaen, ettei hännyt rikoksensa jälkeen uskalla katsoa Natashaan, ja minä yksin vainvoin häntä tukea) niin Natasha, heti kun oli häneen katsahtanut, arvasi asian. Natasha oli hyvin luulevainen, mutta, käsittämätöntäkyllä, aina antoi anteeksi Aleshalle tämän huikentelevaisuudet.Tavallisesti kävi näin: Alesha astuu minun muassani sisään, alkaaarasti puhella hänen kanssansa, arkailevalla hellyydellä katsoenhänen silmiinsä. Natasha heti huomaa, että siinä on syyllinen, muttaei ole tietävinänsäkään, ei milloinkaan alota puhella siitä, ei utelemitään, päin vastoin heti osottaa hänelle vielä enemmän lempeyttä,enemmän hyväilyjä, on kahta ilosempi, – eikä se ollut häneltä mitäänleikkiä tai mietittyä viekkautta. Ei, tälle ihanalle olennolle oliarmahtaminen ja anteeksiantaminen jotain loppumatonta nautintoa; niinkuin hän olisi itse tuossa Aleshalle anteeksiantamisessalöytänyt jotain erityistä sievistynyttä suloutta. Tosi kyllä,että tällöin vielä asia koski vain Aleshan huikentelevaisuutta.Kun nyt Alesha näki Natashan lempeänä ja anteeksiantavana, ei hänvoinut enää salata, mutta kohta tunnusti kaikki, tunnusti ilmanmitään kyselemisiä, – keventääkseen sydäntänsä ja "ollaksensaentisekseen", sanoi hän. Saatuansa anteeksi, riemastui hän, vieläpä toisinaan itkikin ilosta ja mielihyvästä, suuteli jasyleili Natashaa. Sen jälkeen tuli hän kohta iloiseksi ja alkoilapsellisella avomielisyydellä kertoa pienimmätkin yksityiskohdatlempiseikkailuistansa Josefiinan kera, nauroi, siunaili ja kehuiNatashaa, ja ilta kului onnellisesti ja iloisesti.
Kun kaikki rahansa olivat lopussa, alkoi hän myydä koruesineitä.Natashan tahdosta vuokrattiin pieni, huokea asunto Fontankanvarrella. Irtaimiston myyntiä jatkettiin; täytyipä Natashan myydävaatteitansakin, hän alkoi jo etsiä työtä; kun Alesha sai tämänkuulla, ei hänen epätoivollaan ollut rajoja; hän soimasi itseänsä,huudahteli, että hän halveksii itseänsä, mutta ei kumminkaankoettanutkaan asiaa auttaa. Nyt oli jo lopussa viimeisetkintulolähteet; ei enää ollut muuta turvaa kuin työ, mutta maksu siitäoli mitättömän pieni.
Alussa, kun he vielä asuivat yhdessä, riitaantui Alesha siitä isänsäkanssa. Ruhtinaan silloiset tuumat, naittaa Alesha kreivittärentytärpuolen Katarina Feodorovna Filimonovin kanssa, olivat vastaalussa, mutta hän piti vahvasti kiinni tuosta tuumastansa; hän veiAleshan kanssansa tämän tulevan morsiamen luo, pyyteli poikaansa, että tämä koettaisi olla miellyttävä, kehoitti häntä kovuudellaja ystävällisillä neuvoilla, mutta asia meni myttyyn kreivittärensyystä. Silloin alkoi isäkin olla välinpitämätön poikansa suhteestaNatashaan, heitti kaikki ajan tehtäväksi, ja, tuntien poikansahäälyväisyyden, luotti siihen, että tuo rakkaus pian sammuu. EttäAlesha ottaisi Natashan vaimoksensa, siitä ei ruhtinas viime aikanapaljon ensinkään huolehtinut. Mitä taas tuli rakastuneihin, niinlykkäsivät he asiansa ratkaisun siksi, kunnes tulisi sovinto isänkanssa sekä yleensä siksi, kunnes olo-suhteet muuttuisivat. Muutensaattoi huomata, ettei Natasha tahtonut tuota seikkaa ottaa puheeksi.Alesha, kahden kesken ollessamme, sanoi minulle, että hänen isänsätuntui olevan niinkuin hiukan hyvilläänkin tästä asiasta: häntäilahdutti tässä seikassa se, että tämäkin on omiansa masentamaanIchmenevia. Muodon vuoksi vain oli hän edelleen tyytymätön poikansakäytökseen, ja vähensi häneltä jo ennestään antamansa pienenrahamäärän (siinä suhteessa oli hän ylenmäärin saita), uhkasipakokonaan lakkauttaa rahojen antamisen. Mutta kohta ruhtinasmatkusti Puolaan kreivittären jälestä, jolla siellä oli asioita,ja jonka kosiskelemista hän yhä innokkaasti pitkitti; Alesha olikylläkin vielä liian nuori naitettavaksi, mutta morsian oli kovinrikas, ja mahdotonta oli päästää tämmöistä tilaisuutta ohi menemään.Lopultakin ruhtinas saavutti pyrintöjensä päämaalin. Saimme huhunakuulla, että kosiminen on viimeinkin kääntynyt suotuisalle tolalle.Tähän aikaan, josta tässä kerron, oli ruhtinas juuri palannutPietariin. Hän otti poikansa ystävällisesti vastaan, mutta tämänyhä jatkuva suhde Natashaan häntä vastenmielisesti hämmästytti.Häntä alkoi epäilyttää ja peloittaa. Ankarasti ja jyrkästi vaati hännoiden suhteiden lopettamista, mutta kohta keksi paljoa paremmankeinon ja vei Aleshan kreivittären luo käymään. Tämän tytärpuolioli hyvin kaunis, milt'ei kaunotar, vielä melkein lapsi, mutta,hänellä oli erinomainen sydän, avomielinen, puhdas sielu, hän oliiloinen, ymmärtäväinen, lempeä. Ruhtinas luuli, että puolen vuodenaika oli tehnyt tehtävänsä, ettei Natasha enää ollut Aleshalleuutuuden viehätystä, ja ettei Alesha nyt enää tule arvostelemaantulevaa morsiantansa samalla mitalla, kuin puoli vuotta tätä ennen.Hän arvasi vain osiksi… Alesha todellakin tunsi viehätystä. Lisääntähän vielä, että isä äkkiä muuttui tavattoman lempeäksi poikaansakohtaan, (vaikk'ei hän rahaa sittenkään tälle antanut). Aleshaaavisti, että tuon lempeyden alla piilee taipumaton, muuttumatonpäätös asiasta, ja siitä hän suri, vaikk'ei tosin surrutkaan niin, kuin jos hän ei olisi joka päivä nähnyt Katarina Feodorovnaa. Minätiesin, ettei Alesha ollut enää viiteen päivään käynyt Natashanluona. Astuessani Ichmeneviltä Natashan luo, levottomana mietiskelin, mitä hän tahtoikaan minulle sanoa? Jo kaukaa näin minä valon hänenikkunastansa. Meidän kesken oli jo pitemmän aikaa ollut sopimus, että hän asettaisi palavan kynttilän ikkunalle, jos hänen täytyyvälttämättömästi tavata minua, niin että jos minä satuin läheltäkulkemaan (ja tämä tapahtuikin melkein joka ilta), niin voin minätuosta ikkunan tavattomasta valaistuksesta arvata, että minuaodotetaan ja kipeästi tarvitaan. Viime aikoina oli hän useastiasettanut palavan kynttilän ikkunalle…