Purdovar. Kuin vanhus, te täytätte niin keisarin käskyt?
Rantala. Oikein, oivallisesti, kas niin teidän pitää olla… Nyt astukaa tuonne, ja Rimpi, sinä tunnet velvollisuutesi, se maksaa pääsi, jos mitä tapahtuu.
Rimpi. Minun pääni on yhtä lujasti kiini kun jonku toisenki! Hiiskään ei pääse minun käsieni läpi.
Rantala. Se on hyvä, nyt hyvästi.
Purdovar (Aslakille). Toiste näkemäksi.
Aslak. Teidän palvelijanne!
Rimpi. Astukaa, suoritkaa, ja hiiteem kaikki puheet! (Purdovar piiritetty sota-väeltä astuu huoneesen, hänen isänsä Olkinor tulee perältä, keksii hänen ja hämmästyy.)
Viides kohtaus.
Olkinor. Aslak.
Olkinor. Pettivätkö minut silmäni! mutta se on kauhistus, onnettomuus seuraa minua joka paikkaan. Ensi askeleella tähän kaupunkiin, näen poikani vankina. (Huutaa) Purdovar, Purdovar!
Aslak (juosten hänelle eteen ja asettaa miekan hänen rintaa kohti). Vait onneton, tahi tämä on sinun viimeinen hetkesi! Ken sinä olet ja mistä sinä tunnet sen nuorukaisen?
Olkinor. Mitä kummaa nyt näen! Aslak, sinä täällä, ja se on sinun työtäsi, sinä hänen petit, sinä olet tehnyt kapinan ja rohkenet miekalla uhkata omaa kuningastasi.
Aslak. Jumalani, kuin se on mahdollista, Olkinor!
Olkinor. Petturi! minä se olen, sinun onneton kuninkaasi, jonka kaikki maa-ilma on pettänyt. Mitä sinä viivyt, ota nyt henkeni tahi sysää minut samaan vankeuteen kuin poikani.
Aslak. Ah! te se olette, herrani ja kuninkaani! ja sellaisessa tilassa! Unhottakaa sokea kiivauteni, vaan se oli teidän poikanne puolesta. Jumalan tähden, elkää hänen ja teidän oman nimenne antako tulla huuliltanne, te olette muuton kuoleman omat… Mutta sanokaa, elääkö se armas kuningatar, ja onko hän seurannut teitä tänne?
Olkinor. Ah! elä mainitse häntä. Murhe ja kurjuus lopettivat hänen päivänsä minun sylissäni. Minä pakenin samassa tänne kuulustamaan poikaani ja onnettomuuteni toi minut näkemään häntä sillä hetkellä kun hän vietiin vangiksi ja kuolemaan.
Aslak. Tulkaa pois, kuningas, teidän poikanne ei ole niin vaarassa kuin luulette, ja huomenna hän voi olla onnellisin ihminen maa-ilmassa. Mutta siihen asti, elkää antako hänen nimensä tulla huuliltanne, ei millään ehdolla.
Olkinor. Mitä salaisuuksia, selitä paremmin.
Aslak. Tulkaa pois, tässä ei ole paikka … vaan mitä kaikkia, nyt vaimoni tulee linnasta. (Vaimollensa) Mitä sinä tänne tulet, onneton, mitä sinä täältä etsit?
Kuudes kohtaus.
Entiset. Margiana.
Margiana. Tiedät sinä ukkoseni, kun minä kävin linnassa, ja sen tein siinä ilossa, kun kuulin että meidän majakas oli voittanut … ja se oli niin lysti nähdä sitä ylpeää morsianta… Kirina se vei minut oikein sen luo.
Aslak. Sinä lennät kuin hännätön harakka räksättämään, mitä tunnet ja mitä et tunne. Minä tahdoin sinut kieltää sinne menemästä. Mitä kaikkia sinä siellä ehdit räksättää? Vissisti, että se tuntematon ruhtinas asuu meillä? sano, kerkesitkö sinä sen ilmoittaa?
Margiana. Jos minä olisin kerinnyt, mitä sitte?
Aslak. Sano suoraan, virkoitko sinä sen?
Margiana. Taisinhan minä sen virkkaa, ja mitä minä sitä olisin peittänyt … ja tiedät sinä, he tahtoivat nimenki tietää, ja minä sen heille lupasin.
Aslak. Hurja! nyt me olemme jokainen hukassa. (Olkinor'ille)
Paetkaamme … elkää viipykö.
Olkinor. Mutta sanokaa nyt, mikä salaisuus!..
Aslak. Pois tästä … aika kuluu, me olemme hukassa, vaan se onki jo myöhään, he jo minua etsivät, tunnoton eukko, mihin pulaan sinä meidät saatit!..
Seitsemäs kohtaus.
Entiset. Pampu.
Pampu. Seiskaa paikalla, no, noh, niin kuin naulatut!
Margiana. Voi minua poloista!
Aslak. Te etsitte Hassan'ia, tässä minä olen, viekää minut.
Pampu. Sst! Hiljaan, ilman hälinättä! se on hyvässä aikomuksessa, se erinäinen armo, joka teille tapahtuu.
Aslak. Te viette minun keisarin linnaan, minä olen valmis.
Pampu. Nonoh! ei kiirettä; katsokaa, se armo, joka teitä kohtaa, se on ylen suuri, se on ääretön. Keisarin tyttären linnaan, onnelliset ihmiset, arvaatteko te, mitä se on? Jonne itikkaa ei lasketa ennen kun tarkoin tutkitaan, jos se on mies- tahi nais-puoli. Jos se on mies, se hirtetään ilman armotta, järkiään … vaan ken tuo vanha ukko on, ken se on?
Aslak. Köyhä kerjäläis-ukko, jota en tunne, nyt lähtekää!
Pampu (katsoo irvistellen Olkinor'ia). Nonoh! nonoh! köyhä kerjäläis-ukko! me olemme tänä päivänä hyvin armolliset, me olemme päättäneet tehdä onnelliseksi tuon kerjäläis-ukonki … mutta tuo nainen? ken se on? ken se on?
Aslak. Mitä te viivytte? Minä olen valmis, tulkaa jo! voinko minä tuntea kaikki akat, mitä on kaupungissa? Tuota en ole koskaan nähnyt, minä en tunne, en tiedä.
Pampu. Sinä et tunne et tiedä? tuhat tulimainen! Sinä et sitä ole koskaan nähnyt? Sakkerment! Sinun oma vaimosi, Kirinan äiti, sata kertaa olen hänet nähnyt linnassa, kun hän Kirinalle tuo valkeita pesuja, … kaikki kolme linnaan, suoritkaa linnaan! se on sen armollisen ruhtinattaren käsky.
Olkinor. Jumalani! mihin nyt jouduin!
Margiana. Minä en voi ymmärtää!
Aslak. Mihin me nyt joudumme? Tietkää että hirmuinen kiusaus on meillä edessä, … vaan muistakaa, teidän ja poikanne nimet eivät saa millään ehdolla tulla meidän huulilta … muuten me murhaamme hänen, nyt eukko, sinä sait, mitä hait.
Margiana. Suojelkoon meitä Jumala!
Pampu. Sst, vait! ihan äänettä! suoritkaa!
(Menevät.)
NELJÄS NÄYTÖS
Ensimäinen kohtaus.
Selima. Kirina. Margiana. Olkinor. Aslak.
Selima. Minä alennun teitä vielä rukoilemaan, tuo kulta-läjä on teidän, jos hyvällä minulle virkatte ne nimet. Vaan jos kiellätte, minä käsken paikalla nuo miekat sysätä teidän rintoihin. Orjat olkaat valmiina heidät tappamaan. (Orjat asettavat miekat heidän rintoja kohti.)
Aslak. Eukko, nyt näet mihin sinun lärpätös meidät saatti… Ruhtinatar, pistättäkää minut kuoliaksi. Orjat, totelkaat julman haltianne käsky, pistäkäät! … minä tunnen molemmat nimet, se ruhtinas on minun ystäväni … mutta kaikki teidän kulta-läjät, kaikki teidän uhkaukset eivät säikytä minua virkkamaan sitä, jota en tahdo.
Margiana (rukoillen Selimaa). Ah, ruhtinatar, armoa, armoa!
Olkinor. Minä olen vanha ja onnettomuus on katkeraksi tehnyt minulle elämän tässä maa-ilmassa. Minä virkan ja pelastan nyt, ystävä, sinun henkesi.
Aslak. Jumalan tähden, me olemme kaikki hukassa, jos sen virkatte.
Nimet eivät saa tulla teidän huulilta.
Selima. Kuin, sinäki tunnet hänen, vanhus?
Olkinor. Jos minä tunnen? … vaan, ystävä, miksi minä en saa ilmoittaa?
Aslak. Te surmaatte hänet ja meidät kaikki.
Selima. Hän säikyttää sinua, ukko, elä pelkää, orjat, tappakaa tuo ilkeä. (Orjat rupeevat pistämään.)
Margiana. Hyvä Jumala! minun mieheni!
Olkinor. Päättäkää, ruhtinatar! vannokaa Jumalan nimessä, että hän ja se tuntematon ei tarvitse peljätä; minä annan henkeni heidän puolesta ja ilmoitan sen mitä tahdotte; te saatte minulta tietää kaikki.
Selima. Minä vannon, ettei hänelle eikä ruhtinalle eikä kellenkään teistä tapahdu mitään vaaraa.
Aslak. Kavala valehtelija! viekas käärme, sen valan takana piilee petos ja kavaluus. Vannokaa että te olette ruhtinan puoliso, sillä hetkellä kun kuulette hänen nimensä. Vannokaa, jos voitte, ettei hän, teiltä hylättynä, lopeta omaa elämäänsä, ja ettei meille mitään pahaa tapahdu.
Olkinor. Mitä salaisuuksia. Jumalani! ota minulta tämä tuska!
Selima. Mitä pitkistä puheista! orjat tappakaat heidät kaikki.
Margiana. Oh! ruhtinatar! armoa, armoa! (Orjat rupeevat pistämään.)
Olkinor. Poikani, rakas poikani, minä kuolen sinun edestäsi. Sinun äitis meni edellä, minä seuraan nyt perästä.
Selima. Sinun poikasi! mitä se on! Sinä olisit hänen isänsä, ruhtinas ja kuningas … sen tuntemattoman isä?
Olkinor. Minä se olen, hirmuinen ruhtinatar! Minä olen kuningas ja isä, onnettomuus on minun painanut tälläiseksi.
Aslak. Oh! kuningas, mitä te olette tehneet!
Margiana. Kuningas, ja tuossa kurjuudessa?
Kirina. Armollinen Jumala!
Selima. Kuningas ja sellaisessa tilassa! Hänen isänsä, sen onnettoman nuorukaisen isä; ja hän itse raakana työ-miehenä elättänyt henkensä. Ah! mikä hirmuinen onnettomuus!
Aslak. Hän on kuningas, kauhistukaa ruhtinatar ryhtyä häneen! Jos teillä ei ole sydäntä, joka tuntee toisen onnettomuuden, niin hävetkää teidän oman isänne tähden musertaa hänen vanhuuttansa.
Kirina. Te olette liikutettu, ruhtinatar! armahtakaa nyt ja surkutelkaa onnettomuutta!
Toinen kohtaus.
Entiset. Adelina.
Selima: Tulet sinä, Adelina? Auta minua, hyvä Adelina. Minä en tiedä enää mitään apua. Tuo on hänen isänsä ja kuningas.
Adelina. Minä kuulin jo kaikki, pois heidät, ajakaa heidät pois, keisari on paikalla täällä.
Selima. Kuin, isäni? Minä olen hukassa!
Adelina. Hän jo on tulossa, ajakaa, ajakaa heidät pois alimaisiin vankeuksiin, kunnes toisin käsketään. Kaikki väki-valta, ruhtinatar, on tässä turhaa, viekkaus on ainoa, mikä meitä auttaa. Minulla on kaikki valmisna, sinä Margiana jäät tänne ja Kirina kanssa.
Aslak. Kuulkaa, ruhtinas, meillä on uusi kiusaus edessä. Pysykää vahvana, Margiana, Kirina! Pysykää uskollisina. Nuo molemmat käärmeet kiertävät teidän ympäri.
Selima. Te olette kuulleet, suoritkaa, salasimmat vankeudet ovat teidän asunto.
Olkinor. Tulkoon teidän vihanne minun päälleni, vaan säälikää poikaani!
Aslak. Hän sääliä? Tuo syöjätär, joka sysää meidät viattomat sinne, missä ei kuu ei päivä paista; ja mintähden? että hän saisi näyttää maa-ilmalle miten ihmiset ovat hänelle leikki-kaluja. Mutta kavahtakaa, ruhtinatar, taivaassa on kosto.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Selima. Adelina. Kirina. Margiana.
Selima. Minä luotan nyt sinuun, Adelina! sano, miten sinä minut pelastat?
Adelina. Ruhtinan vartiat, mitkä keisari hänelle lähetti, ovat jo voitetut. Pääsy hänen luo on vapaa, me viettelemme hänen, hän on herkkäuskoinen; minä tarvitsen Margianan ja Kirinan avukseni.
Selima. Sinun miehesi elämä on minun kädessäni.
Margiana. Minä olen valmis kaikkeen, kun vaan pelastan hänen.
Selima. Ja jos tahdot olla minun ystäväni, Kirina!
Kirina. Luottakaa minuun, ruhtinatar!
Adelina. Sitte tulkaa, meillä on kiiru.
Selima. Menkää, menkää, tehkää mitä hän käskee.
Neljäs kohtaus.
Selima.
Selima (yksin). Voipiko hän minua auttaa? Saanko minä vielä tämän voiton? Kenen nimi on siten kuuluisampi kuin minun ympäri Aasian? Ken tulee sitte minun rinnalleni älyn ja neron voimassa? Millä ilolla huomenna diivanissa voin viskata noiden viisaiden neuvosten silmille nimet, joita oli mahdoton arvata ja löytää! Ah! ja kuitenki pelkään ja vapisen, jos tämä voitto hänen musertaa, ah! se on ainoa pelko, mikä koskee sydämmeeni. Mutta voinko minä peräytyä? se on mahdoton, Adelina sanoo oikein, se on nyt jo myöhään, voitettu yhdeltä, se on voitettu kaikilta.
Viides kohtaus.
Selima. Karangur.
Karangur (ottaen tyttärensä käden). Minä tulen pelastamaan sinun kunniasi, Selima.
Selima. Minun kunniani? Sen vaivan voitte säästää, korkea majesteetti.
Minä arvelen huomen-aamuna sen pelastaa itse.
Karangur. Sinä petyt, Selima, minä näen sinun silmistäsi, ettet sitä itse voi uskoa. Minä olen isäsi, ja sinun tuskasi minua säälittää. Selima, me olemme kahden kesken, sano nyt suoraan, tiedätkö sinä jo ne nimet?
Selima. Huomenna diivanissa te saatte kuulla, jos ne tiedän.
Karangur. Sinä et vielä niitä tunne, sinä et voi tuntea, mutta lapseni, jos ne jo kuitenki tuntisit, sano nyt … minä annan sen muukalaisen yöllä paeta … sinä ilmoitat huomenna hänen nimensä, niin on kaikki pelastettu.
Selima. Minä ne tunnen ja en tunne, sanalla sanottu, te saatte huomenna julkisesti kuulla, jos ne tunnen.
Karangur. Elä pikastu, tyttäreni! Minä uskon ettet sinä vielä niitä tunne… Mutta Selima! Minä ne tunnen, ne ovat kirjoitetut tuossa paperissa, näet sinä, merkillinen sattuma ne toi minulle nyt ikään; lähetys kaukaisesta maasta toi minulle kertomuksen hänestä ja hänen isästänsä. Tyttäreni, vanno nyt, että huomenna annat hänelle kätesi ja lopetat häneltä onnettomuuden, niin sinä saat tällä hetkellä minulta hänen ja isänsä nimet … ykskään ihminen ei saa tietää, mistä ne sait, sinun voittosi on täysi ja kaikki menee hyvin.
Selima (liikutettuna), Isäni yllyttää minua hirmuiseen petokseen… Mitä minä nyt teen? … luotanko Adelinaan ja jätän kaikki epä-vakaisen onnen nojaan … vain otanko nyt, kun tarjotaan, ja teen sen vihatun liiton… Alas nyt ylpeä sydän … ja eihän se ole häpeä täyttää isän pyyntöä? Vaan jos Adelina saa nimet … missä on silloin voittoni?
Karangur. Sinä arvelet, tytär! Se on turha arvella niin kohtuullisessa asiassa.
Selima. Ei, ei sittenkään! Minä luotan Adelinaan. Minä näen nyt koko viekkauden, he ovat häneltä itseltään saaneet nimet … he pettäisivät minua kuin lasta.
Karangur. Se on turha niin kauan miettiä, päätä Selima, minä virkan nimet sinulle paikalla.
Selima. Minä olen päättänyt. Aamulla diivanissa te saatte kuulla.
Karangur. Hurja, sinä uskallat ottaa sen häpeän, sen julkisen häpeän! koko kaupunki sinua pilkkaa, he nauravat sinulle vasten silmiä, he näyttävät sinulle hampaitansa ja kaikki ne entiset voitot ovat unhotetut … niin monta päätä on leikattu turhaan! Elä nyt tai kuole, minä en sinusta tahdo tietää.
(Menee.)
Selima. Adelina, missä sinä olet, paras ystäväni, pelasta minua, koko maa-ilma on minut hyljännyt, isäni jätti minut suutuksissa, sinä ainoa voit minun pelastaa!
Kuudes kohtaus.
Purdovar.
Purdovar (yksin vankeudessa). Kello on lyönyt kolme, sanoi hän, minun vartiani. Hän pyysi minun panna maata. Mutta pääni on niin täynnä, että tuskin saan unta. Vaan juttua se kumminkin oli, että hän minua varoitti kummituksista. Huh' minä voin arvata, he koettavat nimiä minulta viekoitella. Ja vaikka keisari on kieltänyt tänne ketään laskemasta … ne kurjalliset orjat! vähäisin lahja, moniahta rupla heidät saa unhottamaan sen itse-valtiaan käskyt. Sellainen, sinä Delhin suuri itse-valtias, on sinun voimasi! sinulla on valta käskeä, se on se ainoa, jolla sinä voit kehua… Vaan jos nyt koettaisin vähän nukahtaa. (Viskautuu sohvalle.)