JAAKKO. Saakeli!
KLAARA. Mun kalliit, puhtaat posliini-astiani!
STOOL. Kaikki palaisina!
SIRKKUNEN (osoittaen Jaakkoon). Tuopa nyt vasta on varomaton moukka!
JAAKKO. Hä? Moukkako? Minä? – Minä kysyn teitiltä: olenko minä moukka? – Kumpi meist' on moukka? —
SIRKKUNEN (Stoolille). Kuulkaapa nyt, tuo sanoo minua moukaksi!
STOOL (suuttuneena). Ja siinä on hän vallan oikeassa. – Siveellisyys ei näy teidän pää-avujanne olevankaan.
SIRKKUNEN. Niin, mitäs minun vielä piti sanoman – ? Oikein! —
Kuulkaapas, mamma – teidän rakki-koiranne on nyt kuin uudestisyntynyt.
KLAARA. Vaiti! Ei sanaakaan enää siitä!
SIRKKUNEN. Hihi! – Minä ensin käärein sen vallan tykkänään puuroon ja palveliani pesi sen sittemmin petroleumilla.
KLAARA. Petroleumilla?! – Voi Moppe-raukkaani! – Te – te – hävityksen kauhistus!
SIRKKUNEN. Mutta —
STOOL (pitäen nenä-liinaa nenänsä edessä). Totta vie – täällä haisee jo petroleumilta – phhrrr!
SIRKKUNEN. No, mutta kuulkaahan toki – !
KLAARA. Ei sanaakaan! – Te olette ihmisseuran hirvein kauhistus!
(Menee vihoissaan oikealle).
SIRKKUNEN. Mutta vaari —
STOOL. Piru olkoon teidän vaarinne!
(Menee vasemmalle; Aini seuraa kumpaakin, lepytellen heitä).
JAAKKO (korjatessaan posliini-muruja lattialta). Hm! – Palvelia-parka saapi sitte kauniisti kärsiä teidän ylevästä tyhmyydestänne – Häpeisin minä toki teidän sijassanne – sen minä tekisin!
(Pois).
Neljäs kohtaus.
Sirkkunen. Aini (jää seisomaan keski-oveen).
SIRKKUNEN (heittäikse tuolille). Hahaha!
AINI. Hän nauraa vain! Hän saattaa vielä nauraa. – Ohhoo! Saapa hänen kanssaan vielä nähdä monta vaivaa!
SIRKKUNEN. Jumalan kiitos, paasinpa helposti vanhuksista! Nyt on enää tuo nuori – (kääntyy, huomaa Ainin). Oi, surma! – Hän ei suinkaan sääli! – Sauve, qui peut!
(Aikoo mennä).
AINI (siv.). Kuinka? Hän lähtee? – (Ääneen) Herra Sirkkunen!
SIRKKUNEN (kääntyy).
AINI. Minne ai'otte?
SIRKKUNEN. Onhan kaikki muutkin jo menneet tiehensä.
AINI. Niin – kaikki – mutt'en minä; olenhan minä vielä täällä.
SIRKKUNEN. Kyllähän minä sen huomaan —
(Aikoo mennä).
AINI. Kuinka? Mutta jääkäähän toki, herra Sirkkunen.
SIRKKUNEN. No, jos sitä niin kohdastansa tahdotte, niin —
AINI. Vallan tärkeätä on, että saan olla teidän kanssanne kahden kesken.
SIRKKUNEN. Tahdotte varmaankin leikkiä.
(Ottaa pallon pöydältä ja nakkelee sitä ilmaan).
AINI. Empähän – minä tahtoisin mielelläni vähäsen puhella kanssanne.
SIRKKUNEN (yksinkertaisesti). Vai niin? – Nytkö heti?
AINI (siv.) Ihmisrakkaus velvoittaa minua aukasemaan mies-paran silmät —
SIRKKUNEN (leikkii pallolla).
AINI. Herra Sirkkunen – istukaahan toki! – Nostakaa tuoli tänne – tänne minun viereeni – lähemmäksi vain – . (Sirkkunen istuu aivan tuolin syrjälle). Herran tähden – aivanhan te istutte tuolin syrjällä – putoottehan te siitä —
SIRKKUNEN (nauraen). Niinpä melkein —
(Leikkii pallolla, istuessaan).
AINI (tavoittaa pallon ja pistää sen taskuunsa). Kas niin! – Istukaa nyt vain rauhassa – muuten ehkä särjette vielä jotakin.
SIRKKUNEN. Minä koetan istua!
AINI (siv.) Voi onnettomuutta! – Jos hän noin hiljainen saattaa olla, on hän kuitenkin alkujaan varsin kohtelias.
(Tarkastaa häntä).
SIRKKUNEN (huomaa itseään tarkastettavan, tuijottaa ilmaan. —
Äänettömyys).
AINI. Katsokaapa minua silmiin ja vastatkaa vilpittömästi – miltä näytän minä teidän mielestänne?
SIRKKUNEN. Tekö?
AINI. Niin – minä.
SIRKKUNEN. No – te näytätte vallan kiltiltä ja korealta —
AINI. Sitä parempi! – No, nyt te sanotte vielä, miksi olette tänne tullut?
SIRKKUNEN. Ja niin minäkö?
AINI. Minua kosimaan – eikö niin?
SIRKKUNEN. Niin – oikein – minä luulen, että setäni sentähden lähetti mun tänne.
AINI. Suokaa mun siis huomauttaa teitä, te olette kulkenut kokonaan väärää tietä.
SIRKKUNEN. Mahdotonta! – Enkö minä olisikkaan Haapaniemessä? Totta kai?
AINI. Minä tarkoitan: Te olette kulkenut vallan väärää tietä, vaarin ja ison-äidin sydämeen päästäksenne —
SIRKKUNEN. Enhän minä sinne pyrkinytkään.
AINI. Kun aikoo nuorta tyttöä kosia, pitää aina pyrkiä hyviin kirjoihin sen sukulaisilla.
SIRKKUNEN (iloisesti). He eivät siis pidä minusta?
AINI. Sallikaa mun sanoa. – Jos vähänkin miettisitte tekojanne – tarkemmin asiaanne aprikoisitte! – Kaksi päivää sitte, kun tuskin vielä olitte tänne saapunut, pyysitte kamarin —
SIRKKUNEN. Niin, kun olin väsyksissä.
AINI. Hyvä. Mutta sitte! – Toisena ja seuraavina päivinä sai teitä nähdä vilauksessa vain ja kun teitä ruualle ai'ottiin pyytää – olitte näkymättömissä.
SIRKKUNEN. Niin, minä kävelin metsässä, puutarhassa ja —
AINI. Hyvä kyllä, mutta moisiin kävelyretkiin pyydetään tilanomistajalta kauniisti lupaa – se on hänelle mieleen ja se on kohteliasta. – Vaan vähätpä siitä. – Mutta iltasin, kun teetä juotiin —
SIRKKUNEN. Olinko silloinkin ulkona – ?
AINI. Ette; vaan te nukuitte aina säännöllisesti viimeistä kuppia juodessanne.
SIRKKUNEN. Oikeinko todella?
AINI. No, ettekö todellakaan tiedä, että jok'ainoa ilta viimeisen tee-kupin ääressä hirveästi kuorsasitte? – Onko se kaunista?
SIRKKUNEN. Ei – ei suinkaan; ei se ainakaan minun korviini kauniilta kuulu. – Mutta silloin minua varmaankin nukutti – ja paitsi sitä – muut pelasivat korttia – kuinka niiden kanssa saattaa puhella? —
AINI. Eihän toki kaikki pelanneet. – Olihan vielä joku – joku ompelu-työn ääressä – ja ompelutyön ääressä sopii varsin hyvin puhella —
SIRKKUNEN (hämillään). Neiti —
AINI. Suokaa – min'en vielä ole lopussa. – Tän'aamuna varhain – mitä teitte tän'aamuna varhain?
SIRKKUNEN. Niin – mitäpä se olikaan?
AINI. Mitäkö? – Te keritsitte mummon Moppe-raukan vallan paljaaksi.
SIRKKUNEN. Se teki sen vallan hyvää. Mutta uskotteko, että puurohaude —
AINI. Ja petroleumi —
SIRKKUNEN. Hahaha!
AINI. Te saatatte vielä nauraa – hyi! (Nauraa vastoin tahtoansa). Hahaha!
MOLEMMAT. Hahaha!
AINI. Mutta siinä tapauksessa olitte hyvin – hyvin —
SIRKKUNEN. Tuhmako?
AINI (hymyillen). Min'en tahtonut sanoa sitä niin suoraan. Vaan jos ajattelisitte, jos huomaisitte – eikä sitä paljon tarvitsisikkaan – mummoa ja vaaria on niin sanomattoman helppo hyvittelemisellä voittaa puolelleen, sillä he ovat niin vilpittömät, hyväntahtoiset, aina myöntyväiset. Ja heitä, noita hyviä, rakastettavia vanhuksia te olette suututtanut, (Sirkkunen tekee liikunnon) – se ei ole oikein! Ei siinä teitte aivan – aivan pahoin!
SIRKKUNEN (siv. heltyneenä). Lapsi-raukka! (Ääneen). Te rakastatte siis vaarianne ja mummoanne oikein sydämestänne?
AINI. Niin! Kaikesta sydämestäni! Ja onhan se aivan luonnollista: – He ovat minulle kaikki. Muutamat pitävät heitä vanhanaikuisina, vieläpä pikkuisen omituisinakin – pitäkööt – niin en minä; – se koskee minuun kovasti, kun kuulen ihmisten heitä väärin tuomitsevan, heitä, joita minä niin sydämestäni kunnioitan, joita minä niin palavasti rakastan.
SIRKKUNEN (häveten). Huomatkaa te myöskin, neitini, että jos minä olisin tiennyt – mutta tästälähin minä ihan varmaan —
AINI. Katsotte paremmin eteenne – eikö niin? Te käytätte itseänne tästälähin vallan siivosti – niin varmaankin teette. Ja minä luulen, että te, jos vain tahdotte, sen voittekin. —
SIRKKUNEN (hymyillen). Hyvä! Minä koetan.
AINI. Ettekä enää juoksentele ulkona aamusta iltaan.
SIRKKUNEN (hellästi). En! – Minä jään teidän luoksenne.
AINI. No, siinähän jo hyvä alku. – Ettekä enää nuku teepöydän ääreen?
SIRKKUNEN. En, jos te vain olette läsnä —
AINI (hymyillen). Jos niin tahdotte. – (Totisena). Ja mitä muuhun, niinkuin käytökseen ja hyviin tapoihin tulee – älkäämme siitäkään epäilkö – minä otan sen huolekseni. – Minä teitä neuvon – kenties se auttaa. Katsokaas – kun esimerkiksi tulee huoneesen, niinkuin te äsken —
SIRKKUNEN. Niin – mitä sitte?
AINI (menee ovelle, panee hatun päähänsä ja tulee takaperin sisään).
Pitää kääntyä kauniisti ympäri ja nostaa kaikkien edessä hattuansa.
SIRKKUNEN. Niin – oikein —
AINI. Sitte pitää astua kauniisti ja kohteliaasti esiin – näin esimerkiksi – ja kumartaa.
SIRKKUNEN. Niin – mutta se ei ole helppoa —
AINI. No, kun vain tahtoo! – Koettakaapa!
SIRKKUNEN (astuen esiin, tervehtien). Näinkö?
AINI. Syvempään!
SIRKKUNEN. Se on vaikeaa!
AINI. Koettakaa vain!
SIRKKUNEN. No näinkö? – Onko näin hyvin?
AINI. Katsokaas, nyt kävi jo melkoisen hyvin.
SIRKKUNEN. No, entäs sitte? – (Siv.) Hän on mitä suloisin!
AINI. Sittekö? – Sitte menette naisien luo – vallan kainostelematta – ja kohtelette heitä sievästi ja säädyllisesti. – Vanhojen vaatimukset täytätte kunnioittamisella ja nuorten —
SIRKKUNEN. Käsiä suutelen.
(Suutelee Ainin kättä).
AINI. Kas vain – se oli oikein! Oi, oivastihan tää jo käypikin —
SIRKKUNEN (suutelee vielä kersan Ainin kättä). Ja paremmin harjaantuakseni!
AINI (siv.). Hän edistyy merkillisesti! – (Ääneen). Jo välttää, jo välttää. – Levähtäkää nyt – jälestäpäin harjoittelemme mitä vielä puuttuu. Kun teillä vain on hyvä tahto, niin – olettehan te vielä vallan nuori. Te voitte varsin hyvin parantaa kaikki vajavaisuudet. Mutta hyvin tarkkaan teidän pitää kuunnella, mitä vanhemmat, kokeneet ihmiset sanovat. – Kuuletteko? Teidän pitää saattaa opettajattarellenne kunniaa, että hän voipi olla teistä ylpeä – hyvin ylpeä.
SIRKKUNEN (siv.). Oi, niin suloinen tyttö! Onneni käkö kultarinta! —
Oi, hän on lumoova! Hän on minutkin lumonnut, ett'en pääse paikaltani:
Minä jään tänne, – se on päätetty.
(Ulkoa kuuluu laukaus ja sen jälkeen suuri melu).
AINI (oli mennyt ikkunan luo, tulee lakaisin). Mitä se?
Viides kohtaus.
Entiset. Klaara (oikealta. Sitte) Jaakko.
KLAARA. Mikä melu täällä? – Onko sota julistettu? – Varmaankin herra
Sirkkusta vastaan.
SIRKKUNEN. Pyydän nöyrimmästi —
AINI (pikaisesti). Ei, mummo – hän on täällä, ja onkin tullut suoraa tietä —
JAAKKO (säntäten mielettömänä sisään). Voivoivoivoi! – Nyt menee maailma mullin mallin – pelastakaa itsenne, hyvä herrasväki!!
KLAARA ja AINI. No – mit' on tapahtunut?
JAAKKO. Herra Kaarle – tuon hienon herran siisti seuraaja – vakuuttaa, että hänen herransa on antanut hänelle luvan.