Hiljaisin hetki
Mitä minulle tapahtui, ystäväni? Te näette minut huolestuneena, karkoitettuna, vastahakoisen-kuuliaisena, valmiina lähtemään – oi, lähtemään teidän luotanne!
Niin, vielä kerran Zarathustran täytyy yksinäisyyteensä: mutta haluttomana menee karhu tällä kertaa luolaansa!
Mitä minulle tapahtui? Kuka tämän käski? – Oi, minun suuttunut valtiattareni tahtoo niin, se puhui minulle; enkö minä ole jo kerran sanonut teille sen nimeä?
Eilen iltapuolella puhui minulle minun hiljaisin hetkeni: se on minun hirvittävän valtiattareni nimi.
Ja sitten se tapahtui, – sillä minun täytyy sanoa teille kaikki, jotta teidän sydämenne ei kovenisi minua kohtaan, kun minä äkkiä lähden pois!
Tunnetteko te uneenvaipuneen kauhua? – Aina varpaisiin saakka hän kauhistuu siitä, että maa väistyy hänen altaan ja uni alkaa.
Tämän minä sanon teille vertaukseksi. Eilen, hiljaisimpana hetkenä, väistyi maa minun altani: uni alkoi.
Viisari liikahti, minun elämäni kello veti henkeä, milloinkaan en ole kuullut sellaista hiljaisuutta ympärilläni: niin että minun sydämeni kauhistui.
Silloin se puhui ilman ääntä minulle: "Sinä tiedät sen,Zarathustra?" – Ja minä huusin kauhusta, kun kuulin tämän kuiskauksen, ja veri pakeni minun kasvoiltani; mutta minä vaikenin.
Silloin se puhui uudelleen ilman ääntä minulle: "Sinä tiedät sen, Zarathustra, mutta sinä et sano sitä!"
Ja minä vastasin viimein uhkamielisen lailla: "Niin, minä tiedän sen, mutta minä en tahdo sanoa sitä!"
Silloin se puhui uudelleen ilman ääntä minulle: "Sinä et tahdo, Zarathustra? Onko tämä myös totta? Älä kätke itseäsi uhmaasi!" – Ja minä itkin ja vapisin kuin lapsi ja sanoin: "Oi, minä tahtoisin kyllä, mutta miten minä voin! Säästä minut vain tästä! Se käy yli minun voimani!"
Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Mitä sinusta, Zarathustra! Puhu sanasi ja murru!" – Ja minä vastasin: "Oi, onko se minun sanani? Kuka minä olen? Minä odotan arvokkaampaa; minä en ole edes sen arvoinen, että murrun hänen takiansa."
Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Mitä sinusta? Sinä et ole minulle vielä kyllin nöyrä. Nöyryydellä on kovin nahka." – Ja minä vastasin: "Mitä minun nöyryyteni nahka on jo kärsinyt!
Korkeuteni juurella minä asun: miten korkeita minun huippuni ovat?
Kukaan ei ole sanonut minulle sitä. Mutta hyvin minä tunnen laaksoni."
Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Oi, Zarathustra, kenellä on vuoria siirrettävänään, hän siirtää laaksoja ja alankojakin." – Ja minä vastasin: "Vielä ei minun sanani siirtänyt vuoria, ja mitä minä puhuin, se ei saavuttanut ihmisiä. Minä kyllä menin ihmisten luo, mutta vielä minä en ole saapunut heidän luoksensa."
Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Mitä sinä tiedät siitä? Kaste lankeaa nurmelle, kun yö on äänettömimmillään." – Ja minä vastasin: "He pilkkasivat minua, kun minä löysin oman tieni ja kuljin sitä; ja totuudesta minun jalkani vapisivat silloin."
Ja näin he puhuivat minulle: "sinä unhoitit tien, nyt sinä unhoitit käymisenkin!"
Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Mitä heidän pilkastaan. Sinä olet sellainen, joka on unhoittanut tottelemisen: nyt sinun tulee käskeä!
"Etkö sinä tiedä, ken on enimmin tarpeen kaikille? Se joka suuresti käskee.
"Saada aikaan suurta on vaikeata: mutta vaikeampaa on suuresti käskeä.
"Tämä on anteeksiantamattominta sinussa: sinulla on valta, etkä tahdo hallita." – Ja minä vastasin: "Minulta puuttuu jalopeuran ääni käskemiseen."
Silloin se puhui jälleen kuin kuiskaus minulle: "Hiljaisimmat sanat ne ovat, jotka synnyttävät myrskyn. Ajatukset, jotka tulevat kyyhkysjaloin, ohjaavat maailman.
"Oi Zarathustra, sinun tulee kulkea kuin sen varjona, jonka tulla täytyy: niin sinä olet käskevä ja käskien edelläkäyvä." – Ja minä vastasin: "Minä häpeän." Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Sinun täytyy vielä tulla lapseksi ja vaille häpeää.
"Nuoruuden ylpeys on sinussa vielä, myöhään sinä olet tullut nuoreksi: mutta ken lapseksi tahtoo tulla, hänen täytyy voittaa vielä nuoruutensakin." – Ja minä ajattelin kauan ja vapisin. Mutta viimein minä sanoin, kuten ensin sanoin: "Minä en tahdo."
Silloin alkoi nauru kaikua minun ympärilläni. Voi, miten se nauru raateli minun sisälmyksiäni ja viilsi auki sydämeni!
Ja viimeiseksi se puhui minulle: "Oi Zarathustra, sinun hedelmäsi ovat kypsiä, mutta sinä et ole kypsä hedelmillesi!
"Niin sinun täytyy jälleen yksinäisyyteen: sillä sinun tulee tulla vielä mureaksi." – Ja jälleen se nauroi ja pakeni: silloin kävi ympärilläni hiljaiseksi ikäänkuin hiljaisuus olisi ollut kaksinkertainen. Mutta minä makasin maassa, ja hiki virtasi minun jäsenistäni.
– Nyt te kuulitte kaikki, ja miksi minun täytyy takaisin yksinäisyyteeni. Mistään minä en ole teiltä vaiennut, ystäväni.
Mutta tämänkin te kuulitte minusta, ken yhä vielä on kaikkein äänettömin ihminen – ja tahtoo olla se!
Oi ystäväni! Minulla olisi teille vielä jotakin sanottavaa, minulla olisi teille vielä jotakin annettavaa! Miksi en sitä anna? Olenko minä itara? – Mutta kun Zarathustra oli puhunut nämä sanat, valtasi hänet tuskan väkivaltaisuus ja jäähyväisten läheisyys ystävistään, niin että hän itki ääneen; eikä yksikään ymmärtänyt lohduttaa häntä. Mutta yöllä hän lähti yksin pois ja jätti ystävänsä.
KOLMAS OSA
"Te katselette ylös, kun kaipaatte korotusta. Ja minä katselen alas, koska olen korotettu.
Kuka teistä voi yht'aikaa nauraa ja olla korotettu?
Ken korkeimmille vuorille nousee, hän nauraa kaikelle
murhenäyttelemiselle ja murhetotisuudelle."
Zarathustra,
lukemisesta ja kirjoittamisesta (I, 38).
Vaeltaja
Sydänyön aikaan Zarathustra lähti kulkemaan yli saaren harjanteen vievää tietä, jotta hän aikaisin aamulla tulisi toiselle rannalle: sillä siellä hän tahtoi nousta laivaan. Siellä oli nimittäin hyvä ulkosatama, jossa vieraatkin laivat kernaasti laskivat ankkuriin; ne ottivat myötänsä monta, jotka autuailta saarilta tahtoivat yli meren. Kun nyt Zarathustra nousi näin vuorta ylös, ajatteli hän tietä astuessaan monia yksinäisiä vaelluksia nuoruudesta saakka, ja miten monelle vuorelle ja harjanteelle ja huipulle hän jo oli noussut.
Minä olen vaeltaja ja vuorillenousija, sanoi hän sydämelleen, minä en rakasta tasankoja ja näyttää siltä, kuin en voisi istua kauan hiljaa.
Ja mikä ikänä minua kohtalona ja elettävänä kohdanneekin, – vaeltamista siinä on ja vuorillenousua: lopulta elää kuitenkin vain oman itsensä.
Se aika on kulunut, jolloin sattumat vielä saivat kohdata minua; ja mitä voisi sattua vielä minun osakseni, joka ei olisi jo minun omaani.
Se kääntyy vain takaisin, se saapuu viimein kotia minun luokseni – minun oma Itseni, ja mikä siitä kauan oli vieraalla maalla ja napitettuna kaikkien kappaleiden ja sattumien joukkoon.
Ja yhden minä vielä tiedän: minä seison nyt viimeisen huippuni edessä ja sen, mikä minulta kauimmin oli säästynyt. Oi, kovinta tietäni minun täytyy ylös! Oi, minä aloin yksinäisimmän vaellukseni.
Mutta ken minun kaltaiseni on, hän ei vältä sellaista hetkeä: hetkeä, joka hänelle puhuu: "Nyt vasta sinä kuljet suuruutesi tietä! Huippu ja kuilu – ne ovat nyt yhdistyneet yhdeksi.
"Sinä kuljet suuruutesi tietä: nyt sinun viimeiseksi turvapaikaksesi on tullut se, mikä tähän saakka oli nimeltään sinun viimeinen vaarasi!
"Sinä kuljet suuruutesi tietä: tämän täytyy nyt olla sinun parhain rohkeutesi, että takanasi ei ole enää mitään tietä!
"Sinä kuljet suuruutesi tietä: täällä ei ole kenkään hiipivä jäljessäsi! Sinun jalkasi itse hävitti tien takanasi, ja sen ylle on kirjoitettu: Mahdottomuus.
"Ja jos sinulta nyt puuttuu kaikki tikapuut, niin sinun täytyy ymmärtää nousta oman pääsi päälle: miten sinä muutoin tahtoisit nousta ylöspäin?
"Ylös oman pääsi päälle ja yli oman sydämesi! Nyt täytyy lempeimmän sinussa tulla kovimmaksi.
"Ken alati on säästänyt itseään paljon, hän sairastuu viimein paljosta säästämisestään. Ylistetty olkoon se, mikä kovaksi tekee! Minä en ylistä sitä maata, missä rieskaa ja hunajaa – vuotaa!
"Oppia katsomaan pois itsestään on välttämätöntä nähdäkseen paljon: – tämä kovuus on välttämätön jokaiselle vuorille-nousevaiselle.
"Mutta ken tietäväisenä katsoo tungettelevaisin silmin, miten hän näkisi kaikista olioista enemmän kuin niiden ulommat perustat!
"Mutta sinä, oi Zarathustra, tahtoisit nähdä kaikkien olioiden perustan ja perijuuren: niin sinun täytyy ensin nousta yläpuolelle itseäsi, – ulos, ylös, kunnes sinun tähtesikin ovat vielä allasi!
"Niin! Katsella alas itseeni ja tähtiinikin: sitä minä vasta kutsun huipukseni, se on minulla vielä jäljellä viimeisenä huippunani!" – Näin puhui Zarathustra noustessaan itselleen, lohduttaen sydäntään kovilla lauselmilla: sillä hänen sydämensä oli tuskaisempi kuin milloinkaan ennen, ja kun hän tuli vuorenharjanteen kukkulalle, katso, silloin lepäsi toinen meri levitettynä hänen edessään: ja hän seisoi hiljaa ja oli kauan ääneti. Mutta yö oli kylmä tällä kukkulalla ja kirkas ja tähtiheloittava.
Minä tunnen osani, virkkoi hän viimein surullisesti. Hyvä! Minä olen valmis. Juuri nyt alkoi minun viimeinen yksinäisyyteni.
Oi, tuota mustaa surullista merta minun allani! Oi, tuota raskasta öistä vastahakoisuutta! Oi, kohtalo ja meri! Teidän luoksenne minun täytyy nyt astua alas!
Korkeimman vuoreni edessä minä seison ja pisimmän vaellukseni: siksi minun täytyy ensin syvemmälle alas, kuin milloinkaan olen astunut:
– syvemmälle alas tuskaan, kuin milloinkaan olen astunut, aina sen mustimpaan aaltoon saakka! Niin minun kohtaloni tahtoo: Hyvä! Minä olen valmis.
Mistä tulevat korkeimmat vuoret? niin minä kysyin kerran. Silloin minä opin, että ne tulevat merestä.
Tämä todistus on kirjoitettu niiden kiveen ja niiden huippujen seiniin. Syvimmästä täytyy korkeimman tulla korkeuteensa. – Näin puhui Zarathustra vuoren huipulla, missä oli kylmä; mutta kun hän tuli meren läheisyyteen ja viimein seisoi yksin kallioiden keskellä, silloin hän oli tiellä väsynyt ja käynyt vielä kaipaavammaksi kuin milloinkaan ennen.
Vielä nukkuu kaikki, sanoi hän; merikin nukkuu. Unisena ja outona sen silmä katselee minua.
Mutta se henkii lämpimästi, sen minä tunnen. Ja minä tunnen myös, että se uneksii. Se vääntelee uneksien kovilla patjoilla.
Kuule! Kuule! Miten se nyyhkii pahoista muistoista! Tai pahoista odotuksista?
Oi, minä olen kanssasi surullinen, sinä pimeä hirviö, ja ärryksissäni itsellenikin sinun takiasi.
Oi, että minun kädessäni ei ole kylliksi voimaa! Kernaasti, totisesti, minä tahtoisin lunastaa sinut pahoista unista! – Ja niin puhuessaan Zarathustra nauroi alakuloisesti ja katkerasti itselleen. Kuinka! Zarathustra! sanoi hän tahdotko sinä laulaa lohtua merellekin?
Oi, sinä rakastavainen narri Zarathustra, sinä luottamuksesta ylenautuas! Mutta sellainen sinä olit alati: alati sinä tulit luottavaisena kaiken hirvittävän luo.
Jokaista hirviötä sinä tahdoit hyväillä. Tuulahdus lämmintä hengitystä, hiukan pehmyttä karvaa käpälissä – : ja heti sinä olit valmis rakastamaan ja houkuttelemaan sitä.
Rakkaus on yksinäisimmän vaara, rakkaus kaikkea kohtaan, mikä vain elää! Naurettavaa on totisesti minun narrimaisuuteni ja minun kainouteni rakkaudessa! – Näin puhui Zarathustra ja nauroi samalla toisen kerran: mutta silloin hän ajatteli hyljättyjä ystäviään – , ja ikäänkuin hän ajatuksillaan olisi rikkonut heitä vastaan, suuttui hän itselleen ajatustensa takia. Ja kohta tapahtui, että naurava itki: – suuttumuksesta ja kaipuusta Zarathustra itki katkerasti.
Näystä ja arvoituksesta
1
Kun huhu levisi laivaväen keskuudessa, että Zarathustra oli laivassa – sillä yht'aikaa kuin hän, oli alukseen astunut muuan mies, joka tuli autuailta saarilta – , silloin syntyi suuri uteliaisuus ja odotus. Mutta Zarathustra vaikeni kaksi päivää ja oli surusta kylmä ja kuuro, niin, että hän ei vastannut katseisiin eikä kysymyksiin. Mutta toisen päivän iltana hän aukaisi jälleen korvansa, vaikka hän oli vielä ääneti: sillä paljon kummallista ja vaarallista kuuli tällä laivalla, joka tuli kaukaa ja aikoi vielä kauemmaksi. Mutta Zarathustra oli kaikkien niiden ystävä, jotka tekevät pitkiä matkoja eivätkä voi elää ilman vaaraa. Ja katso! viimein pääsi kuunnellessa hänen oma kielensä valloilleen, ja hänen sydämensä jää murtui: – silloin hän alkoi puhua näin:
Teille, te rohkeat etsijät, koettelijat, ja ken vain viekkain purjein peljättävillä merillä purjehti, – teille, te arvoituksista juopuneet, hämystä riemuitsevat, joiden sielu jokaiseen harhakuiluun huiluilla houkutellaan:
– sillä ette te tahdo aralla kädellä lankaa hapuilla; ja missä te voitte arvata, siellä te vihaatte selvitystä – teille yksin minä kerron sen arvoituksen, jonka minä näin, – yksinäisimmän näkemän näyn. – Synkkänä minä kuljin äsken halki kalmankarvaisen hämärän – synkkänä ja kovana, huulet yhteenpuristettuina. Ei vain yksi ainoa aurinko ollut minulta laskenut.
Polku, joka uhmaavana nousi louhikon yli, häijy, yksinäinen, jolle ei yrtti, ei pensas enää puhunut: vuoripolku kirskui minun jalkani uhman alla.
Ääneti astuen yli piikivien ilkkuvan kilinän, polkien rikki sen kiven, joka sai sen luiskahtamaan: näin pakottihe minun jalkani ylöspäin.
Ylöspäin: – uhmaten sitä henkeä, joka veti sitä alaspäin, kuilua päin, raskauden henkeä, minun perkelettäni ja perivihollistani.
Ylöspäin: – vaikkakin se istui hartioillani, puoleksi kääpiönä, puoleksi myyränä; rampana; rampeuttavana; tiputtaen lyijyä korvani läpi, lyijypisara-ajatuksia aivoihini.
'Oi Zarathustra, kuiskutti se ilkkuen pitkäveteisellä äänellä, sinä viisauden kivi! Sinä viskasit itsesi korkealle, mutta jokaisen viskatun kiven täytyy – pudota!
'Oi Zarathustra, sinä viisauden kivi, sinä linkokivi, sinä tähtien pirstaleiksilyöjä! Itsesi sinä viskasit niin korkealle, – mutta jokaisen viskatun kiven – täytyy pudota!
'Tuomittuna itseesi ja itsesi kivitettäväksi: oi Zarathustra, kauaksi sinä kyllä viskasit kiven, – mutta sinun päällesi se on putoava takaisin!' Sitten kääpiö vaikeni; ja sitä kesti kauan. Mutta sen äänettömyys painosti minua; ja olla siten kahdenkesken on totisesti yksinäisempää kuin yksinolo!
Minä nousin nousemistani, minä uneksin, minä ajattelin, – mutta kaikki painosti minua. Sairaan kaltainen minä olin, joka väsyy ankarista tuskistaan, ja jonka vielä ankarampi unennäkö herättää unenhorroksesta. – Mutta minussa on jotakin, jota minä kutsun rohkeudeksi: se löi minulta tähän saakka kuoliaaksi jokaisen alakuloisuuden. Tämä rohkeus käski minun viimein pysähtymään ja puhumaan: 'Kääpiö! Sinä! Tai minä!' – Rohkeus on nimittäin parhain kuoliaaksilyöjä – rohkeus, joka ryntää kimppuun: sillä jokaisessa rynnäkössä on helisevää soittoa.
Mutta ihminen on rohkein eläin: siten hän voitti jokaisen eläimen. Helisevällä soitolla hän voitti jokaisen tuskan; mutta ihmistuska on syvin tuska.
Rohkeus lyö kuoliaaksi pyörrytyksenkin pohjattomuuksien partaalla: ja missä ei ihminen seisoisi pohjattomuuksien partaalla. Eikö itse katseleminen ole – pohjattomuuksien näkemistä?
Rohkeus on parhain kuoliaaksilyöjä: rohkeus lyö kuoliaaksi säälinkin. Mutta sääli on syvin pohjattomuus: niin syvälle kuin ihminen katsoo elämään, niin syvälle hän katsoo kärsimykseenkin.
Mutta rohkeus on parhain kuoliaaksilyöjä, – rohkeus, joka ryntää kimppuun: se lyö kuoliaaksi kuolemankin, sillä se puhuu: 'Oliko tämä elämä? Hyvä on! Vielä kerran!' Mutta tällaisessa lauseessa on paljon helisevää soittoa. Kenellä korvat on, hän kuulkoon! —
2
"Seis! Kääpiö! sanoin minä. Minä! Tai sinä! Mutta minä olen väkevämpi meistä kummastakin – : sinä et tunne minun pohjattomuus-ajatustani! Sitä sinä et voisi kantaa!" – Silloin tapahtui se, mikä kevensi minua: sillä kääpiö hyppäsi minun hartioiltani, tuo utelias! Ja se kyyristyi kivelle minun eteeni. Mutta juuri siinä oli portti, mihin me pysähdyimme.
"Katso tuota porttia! Kääpiö! jatkoin minä puhettani: sillä on kahdet kasvot. Kaksi tietä yhtyy tässä: niitä ei ole vielä yksikään kulkenut loppuun.
"Tämä pitkä rata taaksepäin: se kestää iankaikkisuuden. Ja tuo pitkä rata ulospäin – se on toinen iankaikkisuus. Ne sotivat toisiaan vastaan, nämä tiet; ne aivan puskevat päänsä yhteen: – ja tässä, tällä portilla, on se paikka, missä ne yhtyvät. Portin nimi on kirjoitettuna yläpuolella: 'Silmänräpäys'.
"Mutta ken kulkisi eteenpäin yhtä niistä – ja yhä eteenpäin ja yhä etemmäksi: uskotko sinä, kääpiö, että nämä tiet iankaikkisesti sotisivat toisiaan vastaan?" – "Kaikki suora valhettelee, mutisi kääpiö ylenkatseellisesti. Kaikki totuus on käyrää, aika itse on ympyrä."
"Sinä raskauden henki! puhuin minä vihastuen, älä tee sitä liian kevyeksi itsellesi! Tai minä jätän sinut istua kyyköttämään siihen, missä istut, rampa, – ja minä kannoin sinut korkealle!
"Katso, jatkoin minä puhettani, tätä silmänräpäystä! Tästä portista: 'Silmänräpäyksestä' kulkee pitkä iankaikkinen rata taaksepäin: meidän takanamme on iankaikkisuus.
"Eikö sen, mikä kaikista olioista kulkea voi, ole jo kerran täytynyt kulkea tämä rata? Eikö sen, mikä kaikista olioista tapahtua voi, ole jo kerran täytynyt tapahtua, tulla tehdyksi, kulkea tästä ohi?
"Ja jos kaikki on jo ollut olemassa: mitä sinä arvelet, kääpiö, tästä silmänräpäyksestä? Eikö tämänkin portin ole täytynyt jo – olla olemassa?
"Ja eivätkö kaikki oliot ole täten lujasti yhteensolmitut, että tämä silmänräpäys vetää kaikki tulevat oliot perässään? Siis – itsensäkin?
"Sillä, mikä kaikista olioista kulkea voi: tätäkin pitkää rataa ulospäin – sen täytyy kulkea se vielä kerran! – "Ja tuo hidas hämähäkki, joka ryömii kuutamossa, ja itse kuutamo, ja minä ja sinä portilla, keskenämme kuiskutellen, iankaikkisista asioista kuiskutellen – eikö meidän kaikkien ole täytynyt jo olla olemassa?
" – ja tulla takaisin ja kulkea tuota toista rataa ulospäin, joka on meidän edessämme, tätä pitkää kamalaa rataa – eikö meidän täydy iankaikkisesti tulla takaisin? – " Näin minä puhuin, ja yhä hiljemmin: sillä minä pelkäsin omia ajatuksiani ja sala-ajatuksiani. Silloin, yht'äkkiä, minä kuulin koiran ulvovan lähellä.
Kuulinko minä koiran milloinkaan ulvovan niin? Minun ajatukseni kulki taaksepäin. Kuulin! Lapsena ollessani, kaukaisimmassa lapsuudessa:
– silloin minä kuulin koiran ulvovan niin. Ja näinkin sen, karvat pystyssä, pää ylöspäin käännettynä, vavisten, hiljaisimmassa sydänyössä, jolloin koiratkin uskovat aaveisiin:
– niin että minä säälin sitä. Sillä täysikuu kulki juuri, kuolonhiljaisena, talon yli, seisoi juuri hiljaa, pyöreä hiillos, – hiljaa tasaisella katolla ikäänkuin vierailla tiluksilla: – siitä koira kauhistui silloin: sillä koirat uskovat varkaisiin ja aaveisiin. Ja kun minä jälleen kuulin sellaisen ulvonnan, säälitti minua uudelleen.
Missä kääpiö oli nyt? Ja portti? Ja hämähäkki? Ja kaikki kuiskutus? Näinkö minä sitten unta? Heräsinkö minä? Kesyttömien kallioiden keskellä minä äkkiä seisoin, yksin, autionyksinäisenä, autioimmassa kuutamossa.
Mutta siellä makasi ihminen! Ja tuolla! Koira, hyppien, karvat pystyssä, vinkuen, – nyt se näki minun tulevan – silloin se ulvoi jälleen. Silloin se huusi: kuulinko minä milloinkaan koiran niin huutavan apua?
Ja, totisesti, mitä minä näin, sellaista en milloinkaan nähnyt. Nuoren paimenen minä näin, joka vääntelihe ollen tukehtumaisillaan, vavahdellen, kasvot vääristyneinä, ja hänen suustaan riippui musta raskas käärme.
Näinkö minä milloinkaan niin paljon inhoa ja kalpeata kauhua ihmisen kasvoilla? Hän oli kai nukkunut? Silloin käärme mateli hänen kurkkuunsa – ja pureutui sinne kiinni.
Minun käteni veti, tempoeli käärmettä: – turhaan! se ei temmannut käärmettä kurkusta. Silloin ääni huusi minusta: "Pure! Pure!
"Pää poikki! Pure!" – niin huusi ääni minusta, minun kauhuni, minun vihani, minun inhoni, minun säälini, minun kaikki hyväni ja pahani huusi yhtenä ainoana huutona minusta. – Te rohkeat minun ympärilläni! Te etsijät, koettelijat, ja ken teistä viekkain purjein tutkimattomilla merillä purjehti! Te arvoituksista riemuitsevat!
Niinpä arvatkaa se arvoitus, jonka minä silloin näin, niinpä selittäkää minulle yksinäisimmän näkemä näky!
Sillä näky se oli ja aavistus: – mitä näin minä silloin vertauksena? ja ken on se, jonka täytyy kerran tulla?
Ken on paimen, jonka kurkkuun käärme näin mateli? Ken on se ihminen, jonka kurkkuun kaikki raskain, mustin on mateleva?
– Mutta paimen puri, kuten minun huutoni häntä neuvoi; hän puri hyvin hampain! Kauaksi hän sylki käärmeen pään – : ja hyppäsi ylös. – Ei enää paimenena, ei enää ihmisenä – muuttuneena, kirkastuneena, joka nauroi! Ei nauranut ihminen vielä milloinkaan maan päällä niin, kuin hän nauroi!
Oi veljeni, minä kuulin naurun, joka ei ollut ihmisen naurua, – ja nyt riuduttaa minua jano, kaipuu, joka ei saa milloinkaan lepoa.
Minun kaipuuni tähän nauruun riuduttaa minua: oi, miten minä jaksan vielä elää! Ja miten minä jaksaisin kuolla nyt! – Näin puhui Zarathustra.