Autuudesta, jonka saa vastoin tahtoaan
Sydämessään sellaiset arvoitukset ja katkeruudet kulki Zarathustra yli meren. Mutta kun hän oli neljän päivämatkan päässä autuailta saarilta ja ystävistään, silloin hän oli voittanut kaiken tuskansa – : voitokkaana ja horjumattomin jaloin hän seisoi jälleen kohtalonsa päällä. Ja silloin Zarathustra puhui näin riemuitsevalle omalletunnolleen:
Yksin minä olen jälleen ja tahdon ollakin, yksin puhtaan taivaan ja vapaan meren kanssa; ja jälleen on ehtoopäivä minun ympärilläni.
Ehtoopäivällä minä kerran löysin ystäväni ensi kerran, ehtoopäivällä toisenkin kerran: – hetkellä, jolloin kaikki valo käy hiljaisemmaksi.
Sillä mitä onnesta vielä on matkalla taivaan ja maan välillä, se etsii nyt majakseen valoisan sielun: onnesta on kaikki valo käynyt nyt hiljaisemmaksi.
Oi elämäni ehtoopäivä! Kerran astui minunkin onneni laaksoon, etsiäkseen itsellensä majaa: silloin se löysi nämä avoimet vieraanvaraiset sielut.
Oi elämäni ehtoopäivä! Mitä minä en antaisi siitä, jotta minulla olisi yksi: tämä ajatusteni elävä istutus ja tämä korkeimman toiveeni huomenvalo!
Tovereita etsi kerran luova ja toiveensa lapsia: ja katso, tapahtui niin, ettei hän voinut löytää niitä, muutoin kuin että hän itse loi ne ensin.
Näin minä olen keskellä työtäni, menossa lasteni luo ja tulossa heidän luotansa: lastensa vuoksi Zarathustran täytyy tehdä itsensä täydelliseksi.
Sillä perinpohjin rakastetaan vain lastaan ja työtään; ja missä suurta rakkautta omaan itseensä on, siellä se on tunnusmerkkinä raskaudesta: niin minä havaitsin olevan.
Vielä viheriöivät minun lapseni ensimäisessä keväässään, seisoen lähellä toisiansa ja yhdessä tuulien ravistamina, minun yrttitarhani ja parhaimman maani puut.
Ja totisesti! Missä sellaisia puita yhdessä seisoo, siellä ovat autuaat saaret!
Mutta kerran minä tahdon nostaa ne ylös ja asettaa jokaisen erikseen yksin: jotta se oppisi yksinäisyyttä ja uhmaa ja varovaisuutta.
Rosoisena ja koukistuneena ja taipuvalla kovuudella on se sitten seisova meren rannalla, voittamattoman elämän elävänä majakkana.
Siellä, missä myrskyt syöksyvät alas mereen, ja vuoren kärsä juo vettä, siellä on jokaisella kerran oleva päivä- ja yövartionsa, itsensä koetukseksi ja tuntemiseksi.
Tunnetuksi ja koetelluksi hän on siinä tuleva onko hän minun lajiani ja syntyäni, – onko hän pitkän tahdon tahtoja, vaitelias, silloinkin kun hän puhuu, ja myötenantavainen niin, että hän antaessaan ottaa: – jotta hänestä tulisi kerran minun toverini ja kanssaluoja ja juhlatoveri Zarathustralle – : sellainen, joka kirjoittaa minun tahtoni minun tauluilleni: kaikkien olioiden täydellisemmäksi täydellistymiseksi.
Ja hänen takiansa ja hänen kaltaistensa täytyy minun itse tehdä itseni täydelliseksi: siksi minä kartan nyt onneani ja tarjoan itseni kaikelle onnettomuudelle – itseni viimeiseksi koetukseksi ja tuntemiseksi.
Ja totisesti, aika oli minun lähteä; ja vaeltajan varjo ja pisin hetki ja hiljaisin hetki – kaikki sanoivat minulle: "on tärkin aika!"
Tuuli puhalsi minun avaimenreikäni läpi ja sanoi: "Tule!" Ovi lennähti minun edessäni viekkaasti auki ja sanoi: "Mene!"
Mutta minun rakkauteni lapsiini piti minua kahlehdittuna itseensä: pyyde asetti minun eteeni tämän ansan, pyyde rakkauteen, että minä tulisin lasteni saaliiksi ja kadottaisin itseni heissä.
Pyytää – se on jo minulle: että olen kadottanut itseni. Te olette minun, lapseni! Tässä omistamisessa on kaikki oleva varmaa eikä mitään pyytämistä.
Mutta hautoen lepäsi minun rakkauteni aurinko minun ylläni, omassa mehussaan Zarathustra kiehui, silloin varjo ja epäilys lensivät minun ylitseni pois.
Pakkasta ja talvea minä himoitsin jo: "oi, että pakkanen ja talvi saisivat minut jälleen natisemaan ja narskumaan!" huokasin minä: – silloin jäiset usvat nousivat minusta ylös.
Minun menneisyyteni murti hautansa, moni elävänä haudattu tuska heräsi – : nukkunut se oli vain, käärinliinoihin kätkettynä.
Näin huusi minulle kaikki merkissä: "on aika!" Mutta minä – en kuullut: kunnes minun pohjattomuuteni viimein liikahti ja minun ajatukseni puri minua.
Oi, pohjattomuus-ajatus, sinä joka olet minun ajatukseni! Milloinka minä saan sen voiman, että vapisematta voin kuulla sinun kaivavan?
Aina kurkkuun saakka sykkii minun sydämeni, kun kuulen sinun kaivavan! Sinun äänettömyytesikin tahtoo tukahuttaa minut, sinä pohjattoman vaikeneva!
Vielä milloinkaan minä en uskaltanut huutaa sinua ylös: kylliksi jo, että sinua mukanani – kannoin! Vielä minä en ollut kyllin voimakas viimeiseen jalopeuraylpeyteen ja – ylimielisyyteen.
Kyllin hirvittävää oli minulle alati jo sinun raskautesi: mutta kerran minä olen löytävä sen väkevyyden ja jalopeuraäänen, joka huutaa sinut ylös!
Kun minä ensin tässä olen voittanut itseni, silloin minä tahdon vielä voittaa itseni suuremmassakin; ja voitto on oleva minun täydellisyyteni vahvistus! – Sillä aikaa minä ajelehdin tuntemattomilla merillä; sattuma hyväilee minua, tuo liukaskielinen; eteenpäin ja taaksepäin minä katselen – , vielä minä en näe mitään loppua.
Vielä ei ole tullut minun viimeisen taisteluni hetki, vai tuleeko se juuri nyt? Totisesti, kavalalla kauneudella meri ja elämä katselevat minua ylt'ympäri!
Oi elämäni ehtoopäivää! Oi onnea ennen iltaa! Oi satamaa aukealla merellä! Oi rauhaa epävarmuudessa! Miten minä epäilen teitä kaikkia!
Totisesti, epäluuloinen minä olen teidän kavalaa kauneuttanne kohtaan! Rakastavaisen kaltainen minä olen, joka epäilee liian samettihienoja hymyjä.
Kuten hän työntää rakkaimman luotaan, hellänä vielä kovuudessaan, tuo mustasukkainen – , niin minä työnnän tämän autuaan hetken luotani.
Pois, sinä autuas hetki! Sinun mukanasi minä sain autuuden vastoin tahtoani! Valmiina syvimpään tuskaani minä seison tässä: – sopimattomaan aikaan sinä tulit!
Pois, sinä autuas hetki! Asetu mieluummin tuonne – minun lasteni luokse! Kiiruhda! Ja siunaa heitä vielä ennen iltaa minun onnellani.
Tuolla lähenee jo ilta: aurinko laskee. Sinne pois minun onneni! – Näin puhui Zarathustra. Ja hän odotti onnettomuuttaan koko yön: mutta hän odotti turhaan. Yö pysyi kirkkaana ja hiljaisena, ja itse onni läheni lähenemistään häntä. Mutta aamupuolella Zarathustra nauroi sydämelleen ja sanoi pilkallisesti: "onni juoksee minun jäljessäni. Se johtuu siitä, että minä en juokse naisten jäljessä. Mutta onni on nainen."
Ennen auringonnousua
Oi taivas minun ylläni, sinä puhdas! Syvä! Sinä valopohjattomuus!
Sinua katsellen minä värisen jumalallisista pyyteistä.
Viskata itseni sinun korkeuteesi – se on minun syvyyteni! Kätkeä itseni sinun puhtauteesi – se on minun viattomuuteni!
Jumalan kätkee hänen kauneutensa: niin sinä kätket tähtesi. Sinä et puhu: niin sinä ilmoitat viisautesi minulle.
Mykkänä yli kuohuvan meren sinä olet tänään minulle valjennut, sinun rakkautesi ja sinun kainoutesi puhuvat ilmestystä minun kuohuvalle sielulleni.
Että sinä tulit minun luokseni kauniina, kauneuteesi kätkettynä, että sinä mykkänä puhut minulle, selkeänä viisaudessasi:
Oi miten hyvin minä arvaan kaiken häveliään sinun sielussasi! Ennen aurinkoa sinä tulit minun luokseni, minun, yksinäisimmän.
Me olemme ystäviä alusta saakka: meillä on mielikarvaus ja kauhu ja pohja yhteisenä; vielä aurinkokin on meillä yhteisenä.
Me emme puhu toisillemme, koska me tiedämme liian paljon – : me vaikenemme toisillemme, me hymyilemme tietomme toisillemme.
Etkö sinä ole minun tuleni valo? Etkö sinä ole minun tietoni sisarsielu?
Yhdessä me opimme kaikki; yhdessä me opimme nousemaan itsemme yli itseemme ja pilvettömästi hymyilemään: – pilvettömästi hymyilemään alas kirkkain silmin ja peninkulmaisesta kaukaisuudesta, kun allamme pakko ja tarkoitus ja syyllisyys sateena savuavat.
Ja jos minä yksin vaelsin: mitä minun sieluni isosi öisin ja harhapoluilla? Ja jos minä vuorille nousin, ketä minä vuorilta alati etsin, ellen sinua?
Ja kaikki minun vaellukseni ja vuorillenousuni: hätää se oli vain ja avuttoman hätäapua: – lentää tahtoo minun koko tahtoni, lentää sinuun!
Ja ketä minä vihasin enemmän kuin vaeltavia pilviä ja kaikkea, mikä sinua tahraa. Ja omaa vihaani minä vihasin vielä, koska se tahrasi sinua!
Vaeltavia pilviä minä vihaan, noita hiiviskeleviä petokissoja: ne ottavat sinulta ja minulta, mitä meillä on yhteistä, – tuon suunnattoman rajattoman myöntämisen, on ja aamen-sanomisen.
Noita välittäjiä ja sekoittajia me vihaamme, noita vaeltavia pilviä: noita puolittaisia, jotka eivät oppineet siunaamaan eivätkä sydämestä saakka kiroamaan.
Mieluummin minä tahdon istua tynnyrissä suljetun taivaan alla, mieluummin istua ilman taivasta pohjattomuudessa, kuin nähdä sinut, valotaivas, vaeltavien pilvien tahraamana!
Ja usein minua halutti sitoa ne kiinni monihaaraisilla salamakultalangoilla, jotta minä ukkosen lailla voisin lyödä rumpua niiden kattilavatsoilla: – suuttunut rummunlyöjä, koska ne ryöstävät minulta sinun myöntämisesi! ja aamenesi! sinä taivas minun ylläni, sinä puhdas! Valoisa! Sinä valopohjattomuus! – Koska ne ryöstävät sinulta minun myöntämiseni! ja aameneni!
Sillä mieluummin minä tahdon melua ja jyrinää ja salamakirouksia kuin tuota varovaista epäileväistä kissarauhaa; ja ihmistenkin joukossa minä vihaan parhaiten kaikkia varovaisia ja puolittaisia ja epäileviä ja hitaita vaeltavia pilviä.
Ja "ken ei voi siunata, hänen tulee oppia kiroamaan!" – tämä kirkas oppi putosi minulle kirkkaasta taivaasta, tämä tähti on vielä mustinakin öinä minun taivaallani.
Mutta minä olen siunaaja ja myöntäväinen, kun sinä vain olet minun ympärilläni, sinä puhdas! Valoisa! Sinä valopohjattomuus! – alas kaikkiin pohjattomuuksiin minä vielä kannan siunaavan myöntämiseni.
Siunaajaksi minä olen tullut ja myöntäväiseksi: ja senvuoksi minä taistelin kauan ja olin taistelija, jotta minä kerran saisin käteni siunaamiseen vapaiksi.
Mutta tämä on minun siunaamiseni: seisoa jokaisen kappaleen yllä sen omana taivaana, sen pyöreänä kattona, sen taivaansini-kellona ja iankaikkisena varmuutena: ja autuas on, ken näin siunaa!
Sillä kappaleet ovat kastetut iankaikkisuuden kaivossa ja tuollapuolen hyvää ja pahaa; mutta itse hyvä ja paha ovat vain haihtuvia varjoja ja kosteita alakuloisuuksia ja vaeltavia pilviä.
Totisesti, siunaamista se on eikä herjaamista, kun minä opetan: "kaikkien kappaleiden yllä on sattuman taivas, viattomuuden taivas, umpimähkäisyyden taivas, ylpeyden taivas."
"Umpimähkäisyys" – se on maailman vanhin aateli, sen minä annoin takaisin kaikille kappaleille, minä lunastin ne tarkoituksen orjuudesta.
Tämän vapauden ja taivaanilon minä asetin kuin taivaansini-kellon kaikkien kappaleiden ylle opettaessani, ettei mikään "iankaikkinen tahto" – lepää heidän yllään eikä tahdo heidän kauttaan.
Tämän ylpeyden ja tämän narriuden minä asetin tuon tahdon sijaan opettaessani: "kaikessa on yksi mahdotonta – järkevyys!"
Hiukan järkeä tosin, viisaudensiemen, siroitettu tähdestä tähteen, – tämä hapatus on sekoitettu kaikkiin kappaleisiin; narriuden takia on viisautta sekoitettu kaikkiin kappaleisiin!
Hiukkanen viisautta on kyllä mahdollinen; mutta tämän autuaan varmuuden minä havaitsin kaikissa kappaleissa: että ne vielä mieluummin – tanssivat sattuman jaloilla.
Oi taivas minun ylläni, sinä puhdas! Korkea! Tämä on nyt minulle sinun puhtautesi: että ei ole olemassa mitään iankaikkisia järkihämähäkkejä ja – hämähäkinverkkoja: – että sinä olet minulle jumalallisten sattumien tanssipaikka, että sinä olet minulle jumalpöytä jumalaisia arpoja ja arvanpelaajia varten! – Mutta sinä punastut? Puhuinko minä sanomatonta? Herjasinko minä, kun tahdoin siunata sinua?
Vai onko se kainous olla kahdenkesken, joka sai sinut punehtumaan? – Käsketkö sinä minun menemään ja vaikenemaan, koska nyt – päivä tulee?
Maailma on syvä – : ja syvempi kuin päivä milloinkaan on ajatellut. Ei kaikella tarvitse olla päivälle sanoja. Mutta päivä tulee: niinpä erotkaamme nyt!
Oi taivas minun ylläni, sinä häveliäs! Hehkuva! Oi sinä minun onneni ennen auringonnousua! Päivä tulee: niinpä erotkaamme nyt! – Näin puhui Zarathustra.
Pienentävästä hyveestä
1
Kun Zarathustra oli jälleen mantereella, ei hän mennyt suoraan ylös vuorellensa ja luolaansa, vaan teki useita kierroksia ja kysymyksiä ja tiedusteli yhtä ja toista, niin, että hän leikkiä laskien sanoi itsestään: "katso virtaa, joka monia polvekkeita tehden juoksee takaisin lähteeseen!" Sillä hän tahtoi saada tietää, mitä ihmiselle oli sillä aikaa tapahtunut: oliko hän tullut suuremmaksi vai pienemmäksi. Ja kerran hän näki rivin uusia taloja; silloin hän ihmetteli ja sanoi:
"Mitä nämä talot merkitsevät? Totisesti, mikään suuri sielu ei asettanut niitä vertauskuvaksi itsestään!
"Ottiko ujo lapsi ne leikkikalulaatikostaan? Kunpa sitten toinen lapsi panisi ne takaisin laatikkoonsa!
"Ja nuo tuvat ja kamarit: voivatko miehet mennä niihin sisälle ja astua niistä ulos? Silkkinukille ne näyttävät minusta tehdyiltä; tai herkuttelijakissoille, jotka kai antavat vuorostaan myöskin luonaan herkutella."
Ja Zarathustra jäi seisomaan ja mietiskeli. Viimein hän sanoi surullisena: "kaikki on käynyt pienemmäksi!
"Kaikkialla minä näen matalampia portteja: ken minun lajiani on, hän käy tosin vielä niiden läpi, mutta hänen täytyy kumartaa!
"Oi, milloinka minä pääsen jälleen kotiseutuuni, missä minun ei enää tarvitse kumartaa – ei enää tarvitse kumartaa pienille!" – ja Zarathustra huokasi ja katseli kaukaisuuteen. – Mutta sinä samana päivänä hän puhui puheensa pienentävästä hyveestä.
2
Minä kuljen tämän kansan keskitse ja pidän silmäni auki: he eivät anna minulle anteeksi, että minä en kadehdi heidän hyveitään.
He tavoittelevat purra minua, koska minä sanon heille: pienille ihmisille ovat pienet hyveet välttämättömiä, – ja koska minun on vaikeata saada mieleeni, että pienet ihmiset ovat välttämättömiä!
Vielä minä olen täällä kukon kaltainen vieraalla kartanolla, jota kanatkin tahtovat purra; kuitenkaan minä en ole senvuoksi näille kanoille paha.
Minä olen kohtelias niitä kohtaan kuten jokaista pientä kiusaa kohtaan; olla piikikäs kaikkea pientä vastaan näyttää minusta siilin viisaudelta.
He kaikki puhuvat minusta, kun istuvat iltaisin tulen ääressä, – he puhuvat minusta, mutta kukaan ei ajattele – minua!
Tämä on uusi hiljaisuus, jonka minä opin: heidän melunsa minun ympärilläni levittää vaipan minun ajatusteni yli.
He meluavat keskenään: "mitä tuo synkeä pilvi tahtoo meistä? pitäkäämme huoli, että se ei tuo meille ruttoa!"
Ja äsken eräs nainen tempasi lapsensa luokseen, joka tahtoi minun luokseni: "ottakaa pois lapset! huusi hän, tuollaiset silmät polttavat lasten sielut."
He yskivät, kun minä puhun: he arvelevat, että yskiminen olisi väite väkeviä tuulia vastaan, – he eivät aavista mitään minun onneni kuohusta!
"Meillä ei ole vielä aikaa Zarathustraa varten" – niin he väittävät vastaan; mutta mitä ajasta, jolla "ei ole aikaa" Zarathustraa varten?
Ja jos he ylistävätkin minua: miten minä voisin nukahtaa heidän ylistykselleen? Okainen vyö on heidän ylistyksensä minulle: se raapii minua vielä, kun riisun sen yltäni.
Ja tämänkin minä opin heidän joukossaan: ylistäväinen teeskentelee, ikäänkuin hän antaisi takaisin, mutta todellisuudessa hän tahtoo saada enemmän lahjoja!
Kysykää minun jalaltani, miellyttääkö sitä heidän ylistys- ja houkuttelulaulunsa! Totisesti, sellaisen tahdin ja tikityksen mukaan se ei tahdo tanssia eikä seisoa hiljaa.
Pieneen hyveeseen he tahtoisivat houkutella ja ylistää minut; pienen onnen tikitykseen he tahtoisivat viekoitella minun jalkani.
Minä kuljen tämän kansan läpi ja pidän silmäni auki: he ovat käyneet pienemmiksi ja käyvät yhä pienemmiksi: – mutta sen aiheuttaa heidän oppinsa onnesta ja hyveestä.
He ovat näet säveitä hyveessäkin – sillä he tahtovat mukavuutta.
Mutta mukavuuden kanssa sopii yhteen vain säveä hyve.
Tosin hekin oppivat omalla tavallaan etenemisen ja edistymisen: sitä minä kutsun heidän hoipertelemisekseen. Täten he käyvät vastukseksi jokaiselle, jolla on kiire.
Ja moni heistä käy eteenpäin ja katsoo samalla taakse niska jäykkänä: niitä vastaan minä kernaasti törmään.
Jalan ja silmien ei tule valhetella, eikä saada toisiaan kiinni valheesta. Mutta paljon valhetta on pienissä ihmisissä.
Muutamat heistä tahtovat, mutta useimmat tulevat vain tahdotuiksi. Muutamat heistä ovat oikeita, mutta useimmat ovat huonoja näyttelijöitä.
Heidän joukossaan on olemassa näyttelijöitä vastoin tietoaan ja näyttelijöitä vastoin tahtoaan – , oikeat ovat alati harvinaisia, vallankin oikeat näyttelijät.
Miestä täällä on vähän: siksi heidän naisensa miehistyvät. Sillä se vain, kenessä on kyllin miestä, tulee naisessa naisen – lunastamaan.
Ja tämän ulkokultaisuuden minä huomasin olevan heidän keskuudessaan pahimman: että nekin, jotka käskevät, teeskentelevät palvelevaisten hyveitä.
"Minä palvelen, sinä palvelet, me palvelemme" – niin rukoilee täällä hallitsevienkin ulkokultaisuus, – ja voi, jos ensimäinen herra on vain ensimäinen palvelija!
Oi, heidänkin ulkokultaisuuksiinsa lensi minun silmäni uteliaisuus; ja hyvin minä arvasin kaiken heidän kärpäsonnensa ja heidän surinansa aurinkoisilla ikkunanruuduilla.
Miten paljon hyvyyttä, niin paljon heikkoutta minä näen. Miten paljon oikeamielisyyttä ja sääliä, niin paljon heikkoutta.
Pyöreitä, vilpittömiä ja hyviä he ovat keskenään, kuten hiekkajyväset ovat pyöreitä, vilpittömiä ja hyviä keskenään.
Kainosti syleillä pientä onnea – sitä he kutsuvat "alistumiseksi"! ja samalla he jo vilkuilevat kainosti uutta pientä onnea päin.
He tahtovat oikeastaan yksinkertaisesti yhtä eniten: että kukaan ei tekisi heille pahaa. Niin he ennättävät jokaisen edelle ja tekevät hänelle hyvää.
Mutta tämä on pelkuruutta: vaikkakin sitä kutsutaan "hyveeksi". – Ja jos he puhuvat kerran karkeasti, nämä pienet ihmiset: minä kuulen siinä ainoastaan heidän käheytensä, – jokainen tuulahdus tekee nimittäin heidät käheiksi.
Viisaita he ovat, heidän hyveillään on älykkäät sormet. Mutta heiltä puuttuu nyrkit, heidän sormensa eivät älyä lymytä nyrkkien taakse.
Hyvettä on heille se, mikä tekee nöyräksi ja kesyksi: sillä tekivät he suden koiraksi ja ihmisen itsensä parhaaksi kotieläimeksi.
"Me asetamme istuimemme keskelle – sen sanoo minulle heidän hymyilynsä – ja yhtä kauaksi kuolevista taistelijoista kuin tyytyväisistä emäsioista."
Mutta tämä on – keskinkertaisuutta: vaikka sitä kutsutaan kohtuudeksi. —
3
Minä kuljen tämän kansan keskitse ja annan monen sanan langeta: mutta he eivät ymmärrä ottaa eivätkä säilyttää.
He ihmettelevät, että minä en tullut herjaamaan hekumia ja paheita; ja totisesti minä en tullutkaan varoittamaan taskuvarkaista.
He ihmettelevät, että minä en ole valmis vielä hiomaan järkeä ja kärkeä heidän viisaudelleen: ikäänkuin heillä ei olisi kylliksi älyniekkoja ennestään, joiden ääni kirskuu minulle kivirihvelien lailla!
Ja kun minä huudan: "Kirotkaa kaikkia pelkureja perkeleitä itsessänne, jotka kernaasti tahtovat vinkua ja panna kädet ristiin ja rukoilla": niin he huutavat: "Zarathustra on jumalaton."
Ja vallankin heidän alistumisen opettajansa huutavat sitä – ; mutta juuri heidän korvaansa minä mielelläni kirkaisen: Niin! Minä olen Zarathustra, jumalaton.
Noita alistumisen opettajia! Kaikkialle, missä on pientä ja sairasta ja rupista, ne ryömivät, täiden lailla; ja minun inhoni vain estää minun nitistämästä niitä.
Hyvä! Tämä on minun saarnani heidän korvilleen: minä olen Zarathustra, jumalaton, joka puhun "ken on jumalattomampi kuin minä, että minä hänen opetuksestaan riemuitsisin?"
Minä olen Zarathustra, jumalaton, mistä minä löydän itseni kaltaisen? Ja kaikki ne ovat minun kaltaisiani, jotka itse antavat itselleen tahtonsa ja heittävät luotaan kaiken alistumisen.
Minä olen Zarathustra, jumalaton: minä keitän itselleni jokaisen sattuman omassa padassani. Ja vasta sitten, kun se on siinä keitetty, lausun minä sen tervetulleeksi, minun ravintonani.
Ja totisesti, moni sattuma tuli valtiaallisena minun luokseni: mutta vielä valtiaallisemmin puhui minun tahtoni sille, – tuossa se jo oli rukoellen polvillaan – rukoellen, että se saisi majan ja sydämen minun luonani, ja mairitellen puhuen: "katsohan, oi Zarathustra, miten ystävä tulee ystävän luo!" – Kuitenkin, miksi minä puhun, kun yhdelläkään ei ole minun korviani.
Ja niin minä tahdon huutaa sen kaikkiin tuuliin:
Te käytte yhä pienemmiksi, te pienet ihmiset! Te murenette pois, mukavuutta rakastavaiset! Te käytte vielä perikatoon – monien pienten hyveittenne takia, monien pienten laiminlyömistenne takia, monien pienten alistumistenne takia!
Liian paljon säästäen, liian paljon myöntyen: niin on teidän maanvaltakuntanne! Mutta jotta puu tulisi suureksi, sen vuoksi se tahtoo kovien kallioiden ympäri levittää kovat juuret!
Mitä te laiminlyötte, sekin kutoo kaiken ihmistulevaisuuden kudosta; teidän "ei-mikään" on sekin hämähäkinverkko ja hämähäkki, joka elää tulevaisuuden verestä.
Ja kun te otatte, niin se on ikäänkuin varastamista, te pienet siveelliset; mutta konnienkin joukossa puhuu kunnia: "tulee ainoastaan varastaa, missä ei voi ryöstää."
"Onni kyllä antaa" – sekin on yksi alistumisen opeista. Mutta minä sanon teille, te mukavuutta rakastavaiset: se ottaa ja on yhä enemmän ottava teiltä!
"Oi, että te heittäisitte luotanne kaiken puoleksi tahtomisen ja tulisitte päättäytyneiksi hitauteen kuten tekoonkin!
"Oi, että te ymmärtäisitte minun sanani: 'tehkää vain alati, mitä tahdotte', – mutta olkaa ensin sellaisia, jotka voivat tahtoa!
"Rakastakaa vain alati lähimmäistänne niinkuin itseänne, mutta olkaa ensin sellaisia, jotka itseänsä rakastavat – " – rakastavat suurella rakkaudella, rakastavat suurella ylenkatseella!" Näin puhuu Zarathustra, jumalaton. – "Kuitenkin, miksi minä puhun, kun yhdelläkään ei ole minun korviani!
Täällä on vielä yhden hetken liian varhaista minulle.
"Oma edeltäkävijäni minä olen tämän kansan keskuudessa, oma kukonlauluni pimeillä kaduilla.
"Mutta heidän hetkensä tulee! Ja minunkin hetkeni! Hetki hetkeltä he käyvät pienemmiksi, viheliäisemmiksi, hedelmättömämmiksi, – poloinen ruoho, poloinen maanvaltakunta!
"Ja kohta he lepäävät tuossa kuin kuiva nurmi ja aro, ja totisesti! itseensä väsyneinä – ja enemmän kuin vettä janoten tulta!
"Oi salaman siunattu hetki! Oi salaisuus ennen keskipäivää! – Kulovalkeita minä tahdon heistä vielä kerran tehdä ja liekkikielisiä julistajia: – "julistamaan he tulevat vielä kerran liekkikielin: Se tulee, se on lähellä, suuri keskipäivä!" – Näin puhui Zarathustra.