Öljymäellä
Talvi, huono vieras, istuu minun luonani kotona; siniset ovat minun käteni hänen ystävyytensä kädenpuristuksesta.
Minä kunnioitan häntä, tuota huonoa vierasta, mutta annan hänen kernaasti istua yksin. Kernaasti minä juoksen hänen luotansa; ja jos hyvin juoksee, niin pääsee häntä pakoon!
Lämpimin jaloin ja lämpimin ajatuksin minä juoksen sinne, missä tuuli tyventyy, – minun öljymäkeni aurinkosoppeen.
Siellä minä nauran ankaralle vieraalleni ja olen hänelle vielä kiitollinen, koska hän kotona pyydystää pois kärpäset minulta ja vaimentaa monen pienen melun.
Hän ei näet kärsi, jos hyttynen tahtoo laulaa, tai pari; kadunkin hän tekee yksinäiseksi, niin että kuutamo säikkyy siellä öisin.
Kova vieras hän on, – mutta minä kunnioitan häntä, enkä minä rukoile, velttojen lailla, paksuvatsaista tuli-epäjumalaa.
Mieluummin hiukan kalistaa hampaita kuin rukoilla epäjumalia! – niin on minun tapani. Ja vallankin minä vihaan kaikkia kiimaisia höyryäviä ummehtuneita tuliepäjumalia.
Ketä minä rakastan, sitä minä rakastan talvella paremmin kuin kesällä; paremmin minä pilkkaan nyt vihollistani ja sydämellisemmin, kun talvi istuu kotona minun huoneessani.
Sydämellisesti tosiaan, silloinkin vielä kun minä ryömin vuoteeseen – : silloin nauraa ja ylpeilee vielä minun kyyristynyt onneni; silloin nauraa minun valheunenikin.
Minäkö – ryömijä? En elämässäni ryöminyt minä mahtavien edessä; ja jos joskus valhettelin, niin minä valhettelin rakkaudesta. Senvuoksi minä olen iloinen talvivuoteessakin.
Köyhä vuode lämmittää minua enemmän kuin rikas, sillä minä olen mustasukkainen köyhyydelleni. Ja talvella se on minulle uskollisin.
Häijyydellä minä alan jokaisen päivän, minä pilkkaan talvea kylmällä kylvyllä: senvuoksi minun ankara kotiystäväni murisee.
Kernaasti minä kutittelen häntä myöskin pienellä vahakynttilällä: jotta hän vihdoin päästäisi taivaan tuhkanharmaasta hämystä.
Erittäin häijy minä olen näet aamuisin: varhaisella hetkellä, kun ämpäri kaivolla kalisee ja hevoset lämpiminä hirnuvat harmailla kaduilla: – Kärsimättömänä minä odotan silloin, että selkeä taivas viimein tulisi näkyviin, hyyrrepartainen talvitaivas, vanhus ja valkopää, – talvitaivas, tuo äänetön, joka usein salaa aurinkonsakin!
Siltäkö minä ehkä opin pitkän valoisan vaikenemisen? Vai oppiko se sen minulta? Vai onko kumpikin meistä sen itse keksinyt?
Kaikkien hyvien olioiden synty on tuhatkertainen, kaikki hyvät ylimieliset oliot kumpuavat riemusta olemassaoloon: miten ne tekisivät sen aina – vain yhden kerran!
Hyvä ylimielinen olio on pitkä vaikeneminenkin ja talvitaivaan lailla luoda katseensa kirkkaista pyöreäsilmäisistä kasvoista: – sen lailla salata aurinkonsa ja taipumaton aurinkotahtonsa: totisesti, tämän taidon ja talviylimielisyyden minä opin hyvin!
Minun rakkain häijyyteni ja taitoni on se, että minun vaikenemiseni oppi, ettei se vaikenemisella ilmaise itseään.
Sanoilla ja arvoilla kalisten minä petän juhlalliset Vartiat: minun tahtoni ja päämaalini on välttävä kaikki nuo vakaat vaarinpitäjät.
Jotta yksikään ei katselisi alas minun pohjaani ja viimeiseen tahtooni, – senvuoksi minä keksin itselleni pitkän valoisan vaikenemisen.
Niin monen viisaan minä havaitsin: joka verhosi kasvonsa ja sekoitti vetensä, jotta yksikään ei näkisi hänen lävitsensä ja allensa.
Mutta juuri hänen luoksensa tulivat viisaammat epäilijät ja pähkinänsärkijät: hänestä juuri pyydystettiin hänen salatuin kalansa!
Vaan kirkkaat, puhtaat, läpikuultavat – ne ovat minusta viisaimmat vaikenevaiset: ne joiden pohja on niin syvä, että kirkkainkaan vesi ei – anna sitä ilmi. – Sinä hyyrrepartainen vaikenevainen talvitaivas, sinä pyöreäsilmäinen valkopää minun ylläni! Oi sinä sieluni ja sen ylimielisyyden taivaallinen vertauskuva!
Ja eikö minun täydy kätkeä itseni kuten se, joka kultaa on niellyt, – jotta minun sieluani ei halkiviillettäisi?
Eikö minun täydy käyttää puujalkoja, jotta eivät huomaisi minun pitkiä sääriäni, – kaikki nuo kadesisuiset ja kiusankituiset, jotka ovat minun ympärilläni?
Nuo savustuneet, tupalämpimät, kuluneet, kuihtuneet, ärtyneet sielut – kuinka niiden kateus voisi sietää minun onneni!
Niin minä näytän heille vain jään ja talven huipuillani – enkä, että minun vuoreni vielä kaikki aurinkovyöt ympärilleen kietoo!
He kuulevat vain minun talvimyrskyjeni ulvovan: eivätkä, että minä yli lämpimienkin merien kuljen kaipaavaisten, raskaiden, kuumien etelätuulten lailla!
He surkuttelevat vielä minun vastoinkäymisiäni ja sattumiani: – mutta minun sanani kuuluu: "sallikaa sattuman tulla minun tyköni: viaton se on kuin lapsonen!"
Kuinka he voisivat sietää minun onneani, ellen minä asettaisi vastoinkäymisiä ja talvikärsimyksiä ja jääkarhulakkeja ja lumitaivaspeitteitä onneni ympärille!
– ellen minä armahtaisi itse heidän sääliäänkin: noiden kadesisuisten ja kiusankituisten sääliä!
– ellen minä itse huokaisi ja värjyisi vilusta heidän edessään, ja kärsivällisenä antaisi kapaloida itseäni heidän sääliinsä!
Tämä on minun sieluni viisas ylimielisyys ja mielisuosio, että se ei kätke talveaan ja pakkasmyrskyjään; se ei kätke myöskään kylmänkyhmyjään.
Toisen yksinäisyys on sairaan poispakenemista; toisen yksinäisyys pakenemista sairaitten luota.
Kuulkoot he minun kalisevan ja huokaavan talvikylmästä kaikki nuo viheliäiset, karsaat konnat ympärilläni! Sellaisesta huokauksesta ja kalinasta huolimatta minä pakenen heidän lämmitetyistä tuvistaan.
Surkutelkoot he minua ja huokailkoot minun kylmänkyhmyjäni säälitellen: "tiedon jäähän hän vielä kuoliaaksi paleltuu!" – niin he valittavat!
Sillä aikaa minä juoksen lämpimin jaloin ristiin rastiin öljymäelläni: öljymäkeni aurinkosopessa minä laulan ja nauran kaikelle säälille. – Näin lauloi Zarathustra.
Ohitsekäymisestä
Näin, hitaasti vaeltaen monen kansan ja kaupungin läpi, kulki Zarathustra kiertoteitä takaisin vuorelleen ja luolaansa. Ja katso, vaeltaessaan hän tuli äkkiarvaamatta suuren kaupungin portille: mutta täällä juoksi vaahtosuinen narri kädet levitettyinä häntä vastaan ja asettui hänen tielleen. Mutta tämä oli sama narri, jota kansa kutsui "Zarathustran apinaksi": sillä hän oli omistanut itselleen jotakin hänen puheensa lausetavasta ja sävystä ja lainasi kai kernaasti myös hänen viisautensa aarteista. Mutta näin puhui narri Zarathustralle:
"Oi Zarathustra, tässä on tuo suuri kaupunki: täällä sinulla ei ole mitään haettavissa ja kaikki kadotettavissa.
"Miksi sinä tahdot kahlata tässä liejussa? Sääli toki jalkaasi! Sylje mieluummin kaupunginportille ja – käänny takaisin!
"Täällä on helvetti erakkoajatuksille: täällä tulevat suuret ajatukset elävinä kiehutetuiksi ja hiljaisella tulella keitetyiksi.
"Täällä mätänevät kaikki suuret tunteet: täällä saavat vain kalisevan kuivat pienet tunteet kalista!
"Etkö sinä tunne jo hengen teurastus- ja keittohuoneiden hajua? Eikö tämä kaupunki höyryä teurastetun, hengen huurusta?
"Etkö sinä näe sielujen roikkuvan retkuvien likaisten ryysyjen tavoin?
– Ja he tekevät vielä sanomalehtiäkin näistä ryysyistä!
"Etkö sinä kuule, miten henki on tullut täällä sanaleikiksi? Inhoittavaa sanasolkkua se antaa ylen! – Ja he tekevät vielä sanomalehtiäkin tuosta sanasolkusta.
"He kiihoittavat toisiaan eivätkä tiedä mihin. He tulistuttavat toisiaan eivätkä tiedä miksi. He rämpyttävät läkkikiskojaan, he kilistävät kultaansa.
"He ovat kylmiä ja etsivät itselleen lämpöä poltetuista nesteistä; he ovat tulistuneita ja etsivät viileyttä paleltuneista hengistä; he ovat kaikki sairaita ja kiihkoisia yleisistä mielipiteistä.
"Kaikki hekumat ja viat asustavat täällä, mutta täällä on olemassa siveellisiäkin, on olemassa paljon käyttökelpoista käytettyä hyvettä: – "Paljon käyttökelpoista hyvettä, jolla on kirjoitussormet ja kovat istuma- ja odotus-pakarat, siunattu pienillä rintatähdillä ja täytetyillä takapuolettomilla tyttärillä.
"Täällä on myös paljon hurskautta ja paljon uskovaista syljennuoleskelua ja mairittelua sotajoukkojen jumalan edessä.
"'Ylhäältähän' tippuu tähti ja armollinen sylki; ylöspäin kaipaa jokainen tähdetön rinta.
"Kuulla on hovinsa ja hovilla on kuuvasikkansa: mutta kaikkea, mikä hovista lähtee, rukoilee kerjäläisväki ja kaikki käyttökelpoinen kerjäläishyve.
"'Minä palvelen, sinä palvelet, me palvelemme' – niin rukoilee kaikki käyttökelpoinen hyve ruhtinasta: jotta ansaittu tähti viimein tarttuisi kapeaan rintaan!
"Mutta kuu pyörii kaiken maallisen ympäri: niin pyörii ruhtinaskin kaikkein-maallisimman ympäri – : mutta se on kaupustelijain kulta.
"Sotajoukkojen jumala ei ole mikään kultaharkkojen jumala; ruhtinas päättää, mutta kaupustelija – säätää!
"Kautta kaiken, mikä kirkasta ja väkevää ja hyvää on sinussa, oi Zarathustra! Sylje tätä kaupustelijain kaupunkia ja käänny takaisin!
"Täällä virtaa kaikki veri mätänä ja laimeana ja kuohaisena läpi kaikkien suonien: sylje tätä suurta kaupunkia, joka on suuri perkeenheittopaikka, missä kaikki hylkyroska vaahtoaa yhteen!
"Sylje tätä kutistuneitten sielujen ja kapeitten rintojen, pistävien silmien, limaisten sormien kaupunkia – " – tungettelevaisten, hävyttömien, kirjoittavien ja kirkuvien, ylenkuumasti kunnianhimoisten kaupunkia: – "missä kaikki paheneva, pahamaineinen, himokas, synkeä, ylenmurea, mätähaavainen, kapinallinen ajautuu paiseeksi: – " – sylje tätä suurta kaupunkia ja käänny takaisin!" – Mutta tässä Zarathustra keskeytti vaahtosuisen narrin ja tukki hänen suunsa.
"Lopeta viimeinkin! huusi Zarathustra, sinun puheesi ja käytöksesi on jo kauan inhoittanut minua!
"Miksi sinä asuit niin kauan lähellä lätäkköä, että sinun itsesi täytyi tulla sammakoksi ja konnaksi?
"Eikö sinun suoniesi läpi virtaa nyt mätä ja kuoriainen lätäkköveri, kun olet oppinut näin kurnuttamaan ja herjaamaan.
"Miksi sinä et lähtenyt metsään? Tai kyntänyt maata? Eikö meri ole täynnä viheriöitä saaria?
"Minä halveksin sinun ylenkatsettasi; ja jos sinä varoitat minua, – miksi et varoittanut itseäsi?
"Rakkaudesta yksin on minun ylenkatseeni ja varoittava lintuni lentävä: mutta ei lätäköstä! – "Sinua kutsutaan minun apinakseni, sinä vaahtosuinen narri: mutta minä kutsun sinua röhkiväksi siakseni, röhkimisellä sinä turmelet minulta vielä narriuden ylistykseni.
"Mikä se sitten oli, joka sai sinut ensiksi röhkimään? Että kukaan ei ole imarrellut sinua kylliksi: – senvuoksi sinun päähäsi pisti se hulluus, että sinulla oli syytä röhkiä paljon, – " – että sinulla oli syytä paljoon kostoon! Kostoa nimittäin, sinä turhamainen narri, on kaikki sinun vaahtoava raivosi, minä olen hyvin käsittänyt sinut!
"Mutta sinun narrinsanasi vahingoittaa minua, silloinkin kun sinä olet oikeassa! Ja vaikka Zarathustran sana olisi sata kertaa oikeassa: sinä tulisit sanallasi alati – tekemään vääryyttä!"
Näin puhui Zarathustra; ja hän loi silmänsä suureen kaupunkiin, huokasi ja oli kauan ääneti. Viimein hän puhui näin:
Minua inhoittaa tämä suuri kaupunkikin, eikä vain tämä narri. Tässä ja siellä ei ole mitään parannettavissa, ei mitään pahennettavissa.
Voi tuota suurta kaupunkia! Minä tahtoisin, että näkisin jo sen tulenpatsaan, missä se on palava!
Sillä sellaisten tulenpatsaiden täytyy käydä ennen suurta keskipäivää. Kuitenkin, sillä on aikansa ja oma kohtalonsa. – Mutta tämän opetuksen minä annan sinulle, narri, jäähyväisiksi: missä enää ei voi rakastaa, siellä on – ohitsekäytävä! – Näin puhui Zarathustra ja kävi narrin ja suuren kaupungin ohitse.
Luopioista
1
Oi, lepääkö kaikki jo kuihtuneena ja harmaana, mikä äsken vielä viheriänä ja kirjavana kukoisti tällä niityllä! Ja miten paljon toivon hunajaa minä kannoin täältä mehiläispesiini!
Nämä nuoret sydämet ovat kaikki jo käyneet vanhoiksi, – eikä vain vanhoiksi! ainoastaan väsyneiksi, arkipäiväisiksi, mukaviksi: – he kutsuvat sitä "me olemme jälleen tulleet hurskaiksi."
Vielä äsken minä näin heidän varhain juoksevan ulos urhoollisin jaloin: mutta heidän tietonsa jalat väsyivät, ja nyt he solvaavat omaa aamu-urhoollisuuttaankin!
Totisesti, moni heistä kohotti kerran jalkansa kuin tanssija, häntä viittoi nauru minun viisaudessani: – silloin hän malttoi mielensä. Äsken näin hänen kumarana – ryömivän ristin luo.
Valon ja vapauden ympärillä he kerran liehuivat hyttysten ja nuorten runoilijain lailla. Hiukan vanhempia, hiukan kylmempiä: ja nyt he ovat hämäränmiehiä ja salakähmyreitä ja uunilla-kykkijöitä.
Pettikö heidän rohkeutensa ehkä siksi, että yksinäisyys nielaisi minut kuin valaskala? Kuunteliko heidän korvansa ehkä kauan-kaipaavaisesti turhaan minua ja minun torvi- ja airuthuutojani?
– Oi! alati on vain harvoja sellaisia, joiden sydämellä on pitkä rohkeus ja ylpeys; ja sellaisten henkikin pysyy kärsivällisenä. Mutta muut ovat pelkureja.
Muut: niitä ovat aina nuo kaikkein useimmat, arkipäiväisyys, liikanaiset, nuo aivan-liian-monet – kaikki nämä ovat pelkureja! – Ken minun lajiani on, hänen tiensä yli tulevat myös minun lajini elämänkokemukset juoksemaan: niin, että hänellä täytyy olla ensimäisinä tovereina ruumiita ja silmänkääntäjiä.
Mutta hänen seuraavat toverinsa – he tulevat kutsumaan itseään hänen uskovaisikseen: eläväinen parvi, paljon rakkautta, paljon hulluutta, paljon parratonta kunnioitusta.
Näihin uskovaisiin ei sen tule sitoa sydäntään, ken minun lajiani ihmisten joukossa on; näihin keväisiin ja kirjaviin niittyihin ei sen tule uskoa, ken pakenevan aran ihmisten laadun tuntee!
Jos he toisin voisivat, niin he toisin tahtoisivatkin. Puolittaiset turmelevat kaiken kokonaisen. Että lehdet lakastuvat, – mitä valittamista siinä on!
Anna niiden mennä ja pudota, oi Zarathustra, äläkä valita! Ennemmin puhalla vielä kahisevin tuulin niiden joukkoon, – puhalla näiden lehtien joukkoon, oi Zarathustra: jotta kaikki kuihtunut nopeammin sinun luotasi pakenisi! —
2
"Me olemme jälleen tulleet hurskaiksi" – niin tunnustavat nämä luopiot; ja vieläpä heistä monet ovat liian arkoja näin tunnustamaan.
Heidän silmäänsä minä katson, – heille minä sanon vasten kasvoja ja heidän poskiensa punaa: te olette sellaisia, jotka jälleen rukoilette!
Mutta rukoilla on häpeää! Ei kaikille, mutta sinulle ja minulle ja sille, kenellä on omatuntonsa myöskin päässään. Sinulle on häpeää rukoilla!
Sinä tiedät sen hyvin: sinun pelkuri perkeleesi sinussa, joka kernaasti tahtoisi ristiä kädet ja laskea kädet helmaan ja elää mukavammin: – tämä pelkuri perkele puhuu sinulle "on olemassa jumala!"
Mutta täten sinä kuulut valonarkaan lajiin, jolle valo ei suo milloinkaan lepoa; nyt sinun täytyy joka päivä pistää pääsi syvemmälle yöhön ja sumuun!
Ja totisesti, sinä valitsit hetken hyvin: sillä juuri nyt lentävät yölinnut jälleen ulos. Hetki tuli kaikelle valonaralle kansalle, ilta- ja lepohetki, jolloin se ei – "lepää". Minä kuulen ja tunnen hajusta sen: heidän metsästys- ja saarroshetkensä tuli, ei tosin hurjan metsästyksen, vaan kesyn ramman nuuskivan salaripinäisen ja rukoussipinäisen metsästyksen, – sielukkaiden teeskentelijöiden hiirestämishetki: kaikki sydän-hiirensatimet ovat nyt jälleen viritetyt! Ja missä minä esiripun nostan, siellä syöksyy yöperhonen ulos.
Istuiko se ehkä siellä yhdessä jonkun toisen yöperhosen kanssa? Sillä kaikkialla minä tunnen hajun pienistä kyyristyneistä seurakunnista; ja missä pieniä kamareita on, siellä on sisällä uusia rukousveljiä ja rukousveljien höyryä. He istuvat iltakaudet toistensa luona ja puhuvat: "tulkaamme jälleen lasten kaltaisiksi ja sanokaamme 'hyvä jumala'!" – suu ja vatsa hurskaitten sokurileipurien pilaamana.
Tai tuijottavat he iltakaudet viekasta väijyvää ristihämähäkkiä, joka saarnaa viisautta yksin hämähäkeillekin ja opettaa näin: "ristien seassa on ihanaa kehrätä!"
Tai istuvat he koko päivän ongenvapa kädessä lätäkköjen luona ja uskovat itseään täten syviksi; mutta ken siinä kalastaa, missä kaloja ei ole, häntä minä en kutsu edes pintapuoliseksi!
Tai oppivat he hurskaan-iloisina soittamaan harppua jonkun laulunsepittäjän luona, joka kernaasti tahtoisi harpullaan soittaa nuoria naisia sydämeensä: – sillä hän on väsynyt vanhoihin naisiin ja heidän ylistämiseensä.
Tai oppivat he värisemään jonkun korkeastioppineen puolihullun luona, joka pimeissä huoneissa odottaa, että henget tulisivat hänen luokseen – ja henki pakenee kokonaan sieltä!
Tai kuuntelevat he jotakin vanhaa vaeltavaa kitinä- ja vitinäpiipottajaa, joka alakuloisilta tuulilta on oppinut sävelten alakuloisuuden: nyt hän piipottaa tuulen mukaan ja saarnaa alakuloisella äänellä alakuloisuutta.
Ja muutamat heistä ovat tulleet yövartioiksikin: he osaavat nyt puhaltaa torviin ja käydä öiseen aikaan ympäri ja herättää vanhoja asioita, jotka ovat vaipuneet jo kauan sitten uneen.
Viisi sanaa vanhoista asioista minä kuulin viimeyönä puutarhamuurin luona: tuollaiset vanhat alakuloiset kuivat yövartiat lausuivat ne.
"Ollakseen isä ei hän pidä kylliksi huolta lapsistaan: ihmisisät tekevät sen paremmin!" – "Hän on liian vanha! Hän ei pidä enää lainkaan huolta lapsistaan" – näin vastasi toinen yövartia.
"Onko hänellä sitten lapsia? Kukaan ei voi todistaa sitä, ellei hän itse sitä todista! Minä olen kauan toivonut, että hän todistaisi sen perinpohjin."
"Todistaisi? Ikäänkuin hän olisi milloinkaan todistanut mitään! Todistaminen käy hänelle vaikeaksi; hän panee suuren arvon siihen, että häntä uskotaan."
"Niin! Niin! Usko tekee hänet autuaaksi, usko häneen. Niin on vanhojen tapa! Niin käy meidänkin!" – Näin puhuivat toisilleen nuo kaksi vanhaa yövartiaa ja valonarkaa, ja toitottivat senjälkeen alakuloisesti torviinsa: niin tapahtui viime yönä puutarhamuurin luona.
Mutta minun sydämeni vääntelihe naurusta ja oli pakahtua eikä tiennyt minne mennä, ja vaipui välijänterettä vasten.
Totisesti, se tulee vielä minun kuolemakseni, että minä tukahdun nauruun, kun näen aasit humalassa ja kuulen yövartian näin epäilevän jumalaa.
Eivätkö kaikki tuollaiset epäilytkin ole jo aikoja sitten ohi? Kuka saa vielä herättää tuollaisia vanhoja uneenvaipuneita valonarkoja asioita!
Vanhat jumalathan ovat jo aikoja sitten olleet ja menneet: – ja totisesti, hyvä iloinen jumal-loppu heillä oli!
He eivät "hämärtyneet" kuoliaaksi, – se kaiketi on valheteltu.
Pikemmin: he ovat kerran itsensä kuoliaaksi – nauraneet!
Se tapahtui silloin, kun eräs jumala itse lausui jumalattomimman sanan, – sanan: "On olemassa yksi ainoa jumala! Ei sinun pidä muita jumalia pitämän minun edessäni!" – vanha äkäparta jumalaksi, kateellinen, hairahtui näin: – Ja kaikki jumalat nauroivat silloin ja vaappuivat istuimillaan ja huusivat: "Eikö tämä juuri ole jumalallisuutta, että on olemassa jumalia, mutta ei yhtään jumalaa?"
Kenellä korvat on, hän kuulkoon! – Näin puhui Zarathustra siinä kaupungissa, jota hän rakasti ja jota kutsutaan "Kirjavaksi lehmäksi". Täältä hänellä oli nimittäin vain kaksi päivää kuljettavaa, kunnes hän jälleen pääsi luolaansa ja eläintensä luo; mutta hänen sielunsa riemuitsi alati hänen lähestyvästä kotiintulostaan. —
Kotiintulo
Oi yksinäisyys! Sinä kotini yksinäisyys! Liian kauan minä elin kesyttömänä ventovieraassa maassa, jotta en kyynelet silmissä kääntyisi luoksesi kotia!
Nyt uhkaa minua vain sormella, kuten äidit uhkaavat, nyt hymyile minulle, kuten äidit hymyilevät, nyt lausu vain: 'Ja ken oli se, joka kerran myrskytuulen tavoin minun luotani myrskysi pois?' – joka erotessaan huusi: 'liian kauan minä istuin yksinäisyyden luona, silloin minä unhoitin vaikenemisen!' Sen – sinä olet kai oppinut nyt? Oi Zarathustra, minä tiedän kaikki: ja että sinä monien joukossa olit hyljätympi, sinä ainoa, kuin milloinkaan minun luonani!
Toista on olla hyljättynä, toista yksinäisyys: sen sinä olet oppinut nyt! Ja että sinä tulet alati olemaan ihmisten joukossa kesytön ja vieras:
– kesytön ja vieras vielä silloinkin, kun he rakastavat sinua: sillä ennen kaikkea he tahtovat tulla säästetyiksi!
Mutta täällä sinä olet kotonasi; täällä sinä voit lausua kaikki ja tyhjentää kaikki perusteet, mikään ei häpeä täällä salatuita, paatuneita tunteita.
Täällä tulevat kaikki kappaleet herttaisina sinun puheesi luokse ja hyväilevät sinua: sillä ne tahtovat ratsastaa sinun seljässäsi. Jokaisella vertauksella sinä ratsastat täällä jokaiseen totuuteen.
Suorana ja vilpittömänä sinä saat täällä puhua jokaiselle kappaleelle: ja totisesti, kuin ylistys kaikuu se heidän korviinsa, että yksi kaikkien kappalten kanssa – puhuu suoraan!
Mutta toista on olla hyljättynä. Sillä, tiedätkö sinä sen, oi Zarathustra? Sillä kertaa kuin sinun lintusi huusi sinun pääsi päällä, silloinkuin sinä seisoit metsässä, epätietoisena minne mennä, eksyneenä, lähellä ruumista: – silloinkuin sinä sanoit: 'johtakoot eläimeni minua! Vaarallisempaa minä huomasin olevan olla ihmisten kuin eläinten joukossa': – se oli hyljättynä oloa!
Ja tiedätkö sinä tämän, oi Zarathustra? Silloinkuin sinä istuit saarellasi, viinikaivo tyhjien ämpärien joukossa, antaen ja kuluttaen, janoovaisten joukossa lahjoittaen ja ammentaen:
– kunnes sinä viimein istuit yksin janoovaisena juopuneitten joukossa ja öisenä valitit: 'eikö ottaminen ole autuaampaa kuin antaminen? Ja varastaminen vielä autuaampaa kuin ottaminen?' – se oli hyljättynä oloa!
Ja tiedätkö sinä tämän, oi Zarathustra? Kun sinun hiljaisin hetkesi tuli ja ajoi sinut pois itsesi luota, kun se häijysti kuiskaten sanoi: 'Puhu ja murru!' – kun se teki sinulle kaiken odotuksesi ja vaikenemisesi tuskaksi ja masensi sinun nöyrän rohkeutesi: se oli hyljättynä oloa! – Oi yksinäisyys! Sinä kotini yksinäisyys! Miten autuaasti ja hellästi sinun äänesi minulle puhuu!
Me emme kysy toisiltamme, me emme valittaen kiusaa toisiamme, me käymme avoimesti yhdessä läpi avoimien ovien.
Sillä avonaista on sinun luonasi ja valoisaa; ja hetketkin juoksevat täällä kevyemmin jaloin. Pimeässä näet on aika raskaampaa kantaa kuin valossa.
Täällä aukenevat minulle kaiken olemisen sanat ja sanalippaat: kaikki oleminen tahtoo täällä tulla sanaksi, kaikki tuleminen tahtoo täällä oppia puhumaan minulta. Mutta tuolla alhaalla – siellä on kaikki puhe turhaa! Siellä on unhoitus ja ohitsekäyminen parhain viisaus: sen – minä olen oppinut nyt!
Ken kaiken tahtoisi käsittää ihmisten tykönä, hänen täytyisi käydä kaikkeen käsiksi. Mutta siihen minulla on liian puhtaat kädet.
Minä en voi edes hengittää heidän hengitystään; oi, että minä elin niin kauan heidän melunsa ja huonon hengityksensä seassa!
Oi autuasta hiljaisuutta minun ympärilläni! Oi puhtaita tuoksuja minun ympärilläni! Oi, miten tämä hiljaisuus vetää puhdasta henkeä syvästä rinnasta! Oi, miten se kuuntelee, tämä autuas hiljaisuus!
Mutta tuolla alhaalla – siellä puhuu kaikki, siellä jää kaikki kuulematta. Kuuluttakoon viisauttansa kelloilla korviin: kaupustelijat turulla kilisyttävät pennejään yli niiden äänen. Kaikki puhuu heidän tykönään, kukaan ei osaa enää ymmärtää. Kaikki putoo veteen, mitään ei putoo enää syviin kaivoihin.
Kaikki puhuu heidän tykönään, mikään ei tule enää kypsäksi eikä pääse loppuun. Kaikki kaakottaa, mutta ken tahtoo vielä istua hiljaa pesässä ja hautoa munia?
Kaikki puhuu heidän tykönään, kaikki tulee rikkipuhutuksi. Ja mikä vielä eilen oli liian kovaa itse ajalle ja sen hampaalle: tänään se roikkuu rikkikaluttuna ja rikkijyrsittynä tämänpäiväisten kidasta.
Kaikki puhuu heidän tykönään, kaikki tulee ilmi. Ja mikä kerran oli salaista ja syvien sielujen salaisuutta, tänään se on katutoitottajien ja muiden perhosten omaa.
Oi ihmisolemus, sinä kummallinen! Sinä melu pimeillä kaduilla. Nyt sinä olet jälleen takanani: – minun suurin vaarani on takanani!
Säästämisessä ja säälissä on alati minun suurin vaarani; ja kaikki ihmisolemus tahtoo tulla säästetyksi ja siedetyksi.
Pidätetyin totuuksin, narrinkäsin ja narrautunein sydämin ja rikkaana säälin pienistä valheista: – näin minä elin aina ihmisten joukossa.
Valhepuvussa minä istuin heidän joukossaan, valmiina tuomitsemaan väärin itseäni sietääkseni heitä, ja kernaasti puhuen itselleni: "sinä narri, sinä et tunne ihmisiä!"
Kadottaa käsityksen ihmisistä, jos elää ihmisten joukossa: kaikissa ihmisissä on liian paljon etualaa – mitä tekisivät kauaksinäkevät, kaukaaetsivät silmät siellä!
Ja kun he tuomitsivat minut väärin: minä narri säästin heitä senvuoksi enemmän kuin itseäni: tottuneena kovuuteen itseäni kohtaan ja usein vielä kostaen itselleni tämän säästämisen.
Myrkyllisten kärpästen pistelemänä ja kovertuneena kuin kivi monesta pisarasta häijyyttä, niin minä istuin heidän joukossaan ja toistin yhä itselleni: "viaton on kaikki pieni pienuuteensa!"
Vallankin heidät, jotka kutsuvat itseään "hyviksi", minä huomasin myrkyllisimmiksi kärpäsiksi: he pistävät kaikessa viattomuudessa, he valhettelevat kaikessa viattomuudessa; miten he saattaisivat olla minua kohtaan – oikeamielisiä!
Ken hyvien joukossa elää, hänet opettaa sääli valhettelemaan. Sääli tekee ilman ummehtuneeksi kaikille vapaille sieluille. Hyvien tuhmuus on nimittäin pohjaton.
Kätkemään itseni ja rikkauteni – sen minä opin tuolla alhaalla: sillä jokaisen minä havaitsin vielä hengeltä köyhäksi. Se oli minun säälini valhe, että minä huomasin jokaisessa, – että minä näin ja haistoin jokaisessa, mikä hänelle oli kylliksi ja mikä hänelle oli liiaksi henkeä!
Heidän jäykät viisaansa: minä kutsuin heitä viisaiksi, enkä jäykiksi, – niin minä opin sanoja nielemään. Heidän haudankaivajansa: minä kutsuin heitä tutkijoiksi ja koettelijoiksi, – niin minä opin sanoja vaihtamaan.
Haudankaivajat kaivoivat itselleen sairauksia. Vanhan perkeen alla lepää ilkeitä höyryjä. Ei tule koskea liejuun. Tulee elää vuorilla.
Autuain sieraimin minä hengitän jälleen vuorivapautta! Lunastettu on viimein minun nenäni kaiken ihmisolemuksen hajusta!
Väkevän ilman kuin kuohuvan viinin kutittamana aivastaa minun sieluni, – aivastaa ja riemuitsee itselleen: terveydeksi! – Näin puhui Zarathustra.