25
Ken vanhoista alkuperistä tuli tietoon, katso, hän tulee viimein etsimään tulevaisuuden lähteitä ja uusia alkuperiä. – Oi veljeni, kauan ei kestä, ennenkuin uusia kansoja on syntyvä ja uusia lähteitä kohiseva alas uusiin syvyyksiin.
Maanjäristys nimittäin – se täyttää monta kaivoa, se luo paljon nääntymistä: se nostaa myöskin sisällisiä voimia ja salaisuuksia valoon.
Maanjäristys saattaa ilmi uusia lähteitä. Vanhojen kansojen maanjäristyksessä puhkee uusia lähteitä.
Ja ken silloin huutaa: "Katso, täällä on kaivo monelle janoovaiselle, sydän monelle kaipaavaiselle, tahto monelle työaseelle": – hänen ympärilleen kerääntyy kansa, se on: monia koettelevaisia.
Ken käskeä osaa, kenen totella täytyy – se tulee siellä koetelluksi! Oi, millä pitkällä etsimisellä ja löytämisellä ja epäonnistumisella ja oppimisella ja uudestaan koettelemisella.
Ihmis-yhteiskunta: se on koe, niin minä opetan, pitkä etsintä: mutta se etsii käskijää! – koe, oi veljeni! Eikä mikään "sopimus"! Rikkokaa, rikkokaa tuollaiset helläsydämisten ja puolittaisten sanat!
26
Oi veljeni! Keissä kuitenkin on kaiken ihmistulevaisuuden suurin vaara? Eikö se ole hyvissä ja vanhurskaissa? – niissä, jotka puhuvat ja sydämessä tuntevat: "me tiedämme jo, mikä hyvää on ja oikeaa, meillä on se myös; voi niitä, jotka täällä vielä etsivät!"
Ja mitä vahinkoa pahat tehnevätkin: hyvien vahinko on vahingollisin vahinko!
Ja mitä vahinkoa maailman-soimaajat tehnevätkin: hyvien vahinko on vahingollisin vahinko.
Oi veljeni, hyvien ja vanhurskaitten sydämeen näki kerran eräs, joka silloin sanoi: "he ovat farisealaisia." Mutta häntä ei ymmärretty.
Hyvät ja vanhurskaat itse eivät voineet ymmärtää häntä heidän henkensä on vangittuna heidän hyvään omantuntoonsa. Hyvien tyhmyys on pohjattoman viisas.
Mutta tämä on totuus: hyvien täytyy olla farisealaisia, – heillä ei ole mitään valintaa!
Hyvien täytyy ristiinnaulita se, ken itselleen oman hyveensä löytää. Tämä on totuus!
Mutta toinen, ken löysi heidän maansa, hyvien ja vanhurskaitten maan, sydämen ja maan-valtakunnan: se oli se, joka kysyi: "ketä he enimmän vihaavat?"
Luovaa he vihaavat enimmän: sitä, joka rikkoo tauluja ja vanhoja arvoja, rikkojaa, – häntä he kutsuvat rikolliseksi.
Hyvät nimittäin – he eivät osaa luoda: he ovat alati lopun alkua: – he ristiinnaulitsevat sen, joka uusia arvoja uusille tauluille kirjoittaa, he uhraavat itselleen tulevaisuuden, – he ristiinnaulitsevat kaiken ihmistulevaisuuden!
Hyvät – he olivat alati lopun alkua. —
27
Oi veljeni, ymmärsittekö te myös tämän sanan? Ja mitä minä kerran sanoin viimeisestä ihmisestä? – Keissä on kaiken ihmistulevaisuuden suurin vaara? Eikö se ole hyvissä ja vanhurskaissa?
Rikkokaa, rikkokaa hyvät ja vanhurskaat! – Oi veljeni, ymmärsittekö te tämänkin sanan?
28
Te pakenette minun luotani? Te kauhistutte? Te vapisette tätä sanaa!
Oi veljeni, kun minä käskin teidän rikkomaan hyvät ja hyvien taulut: silloin vasta minä vein ihmisen hänen aukealle merelleen.
Ja nyt vasta tulee hänen suuri kauhunsa, tuo suuri ympärille-katseleminen, suuri sairaus, suuri inho, suuri merisairaus.
Vääriä rannikkoja ja vääriä ankkuripohjia opettivat teille hyvät; hyvien valheissa te synnyitte ja saitte turvan. Hyvät ovat valhetelleet ja vääntäneet kaiken aina pohjia myöten.
Mutta ken löysi maan "ihminen", hän löysi myöskin maan "ihmistulevaisuus". Nyt teidän tulee olla merenkulkijoita, urhoollisia, kärsivällisiä!
Suorina kulkekaa ajoissa, oi veljeni, oppikaa suorina kulkemaan! Meri myrskyää: monet tahtovat nousta pystyyn teidän varassanne.
Meri myrskyää: kaikki on meressä. No niin! Hyvä! Te vanhat merimiessydämet!
Mitä isänmaasta! Sinne tahtoo meidän peräsimemme, missä meidän lastemme maa on! Sinne, myrskyisempänä kuin meri, myrskyää meidän suuri kaipuumme! —
29
"Miksi niin kova? – puhui kerran uunihiili timantille; emmekö me sitten ole läheistä sukua?" – Miksi niin pehmeitä? Oi veljeni, näin minä kysyn teiltä: ettekö te sitten ole – minun veljiäni?
Miksi niin pehmeitä, niin peräytyviä ja myöntyväisiä? Miksi on niin paljon kieltoa, kieltämistä teidän sydämessänne? Niin vähän kohtaloa teidän katseessanne?
Ja jollette te tahdo olla kohtaloita ja heltymättömiä: mitenkä te voisitte minun kanssani – voittaa?
Ja jollei teidän kovuutenne tahdo salamoida ja viiltää ja rikkileikata: mitenkä te voisitte kerran minun kanssani – luoda?
Sillä kaikki luovat ovat kovia. Ja autuudelta teistä täytyy tuntua painaa kätenne vuosituhansille kuin vahaan, – autuudelta, kirjoittaa vuosituhansien tahdolle kuin metalliin, – kovempina kuin metalli, jalompina kuin metalli. Täydellisesti kova on yksin jaloin.
Tämän uuden taulun, oi veljeni, minä asetan teidän yllenne: tulkaa koviksi! —
30
Oi sinä minun tahtoni! Sinä kaiken hädän kääntyminen, sinä välttämättömyyteni! Varjele minut kaikista pienistä voitoista!
Sinä sieluni sallimus, jota minä kohtaloksi kutsun! Sinä minussa, minun ylläni oleva! Varjele ja säästä minut yhteen ainoaan suureen kohtaloon!
Ja sinun viimeinen suuruutesi, minun tahtoni, säästä se viimeisesi varalle – jotta sinä olet järkähtämätön voitossasi! Oi, ken ei voittoonsa kukistunut!
Oi, kenen silmä ei pimentynyt tässä juopuneessa hämäryydessä! Oi, kenen jalka ei horjunut ja unhoittanut voitossa – seisoa! – Jotta minä kerran olisin valmis ja kypsynyt suurena keskipäivänä: valmis ja kypsä kuin hehkuva metalli, salamoista raskas pilvi ja paisuva maitoutare: – valmis itseeni ja kätketyimpään tahtooni: jousi, palaen kaipuusta nuoleensa, nuoli, palaen kaipuusta tähteensä: – tähti, valmis ja kypsä keskipäivässään, hehkuva, lävistetty, autuas hävittävistä auringonnuolista: – aurinko itse ja järkähtämätön auringontahto, valmis hävitykseen voitossa! Oi tahto, kaiken hädän kääntyminen, sinä minun välttämättömyyteni!
Säästä minut yhteen ainoaan suureen voittoon! – Näin puhui Zarathustra.
Elpyvä
1
Eräänä aamuna, ei kauan sen jälkeen kuin Zarathustra oli palannut takaisin luolaan, ponnahti hän ylös vuoteeltaan kuin mieletön, huusi hirvittävällä äänellä ja käyttäytyi ikäänkuin vuoteella olisi maannut vielä joku, joka ei tahtonut nousta siitä ylös; ja niin kaikui Zarathustran ääni, että hänen eläimensä saapuivat peljästyneinä paikalle, ja että kaikista luolista ja lymypaikoista, jotka olivat lähellä Zarathustran luolaa, kaikki eläimet pakenivat, – lentäen, räpytellen, madellen, hyppien, kukin jalkansa ja siipensä laadun mukaan, jonka he saaneet olivat. Mutta Zarathustra puhui nämä sanat:
Ylös, pohjattomuus-ajatus, minun syvyydestäni! Minä olen sinun kukkosi ja aamunsarastuksesi, unikeko: ylös! ylös! Minun ääneni on kyllä kiekuva sinut valveille!
Irroita korvasi kahleet: kuuntele. Sillä minä tahdon kuulla sinua! Ylös! Ylös! Täällä on kylliksi jyrinää, jotta haudatkin oppivat kuuntelemaan!
Ja hiero uni ja kaikki heikkonäköisyys, sokeus silmistäsi! Kuule minua myöskin silmilläsi: minun ääneni on lääke sokeina syntyneillekin.
Ja jos kerran olet valveillasi, niin sinä olet alati jäävä valveille. Ei minun tapani ole herättää isoäidin-äitejä unesta, saadakseni käskeä heitä – nukahtamaan jälleen!
Sinä liikahdat, ojennat itseäsi, kuorsaat? Ylös! Ylös! Ei kuorsata – puhua sinun tulee! Zarathustra, jumalaton, huutaa sinua!
Minä, Zarathustra, elämän puoltaja, kärsimyksen puoltaja, ympyrän puoltaja, – sinua minä huudan, pohjattominta ajatustani!
Terve minulle! Sinä tulet, – minä kuulen sinut! Minun pohjattomuuteni puhuu, viimeisimmän syvyyteni minä olen valoon suistanut!
Terve minulle! Tännepäin! Anna kätesi – haa! päästä! Hahaa! – Iljetys, iljetys, iljetys – voi minua!
2
Mutta tuskin Zarathustra oli puhunut nämä sanat, silloin hän syöksyi maahan kuin kuollut ja jäi kauan kuolleen lailla makaamaan. Mutta kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, silloin hän oli kalpea ja vapisi ja jäi makaamaan eikä tahtonut pitkään aikaan syödä eikä juoda. Sellaista tilaa kesti seitsemän päivää; mutta hänen eläimensä eivät hyljänneet häntä päivällä eivätkä yöllä, paitsi että kotka lensi ulos ravintoa etsimään. Ja mitä se toi ja ryösti kokoon, sen se asetti Zarathustran vuoteelle: niin että Zarathustra lepäsi viimein keltaisien ja punaisien marjojen, rypäleiden, ruusuomenien, hyvänhajuisten yrttien ja pinjankäpyjen alla. Mutta hänen jalkojensa juureen oli levitetty kaksi lammasta, jotka kotka oli vaivalla ryöstänyt niiden paimenilta.
Viimein, seitsemän päivän päästä, kohensihe Zarathustra istumaan vuoteelleen, otti ruusuomenan käteensä, haistoi sitä ja huomasi sen hajun suloiseksi. Silloin hänen eläimensä uskoivat, että aika oli tullut puhua hänen kanssaan.
"Oi Zarathustra, sanoivat he, nyt sinä olet jo seitsemän päivää maannut noin, silmät raskaina: etkö sinä tahdo viimein nousta jälleen jaloillesi?
"Astu ulos luolastasi: maailma odottaa sinua kuin yrttitarha. Tuuli leikkii raskailla sulotuoksuilla, jotka tahtovat sinun luoksesi; ja kaikki purot tahtoisivat juosta sinun jäljessäsi.
"Kaikki kappaleet kaipaavat sinua, koska sinä nyt seitsemän päivää olet ollut yksin, – astu ulos luolastasi! Kaikki kappaleet tahtovat olla sinun lääkäreitäsi!
"Tuliko ehkä uusi tieto sinun tykösi, hapan, raskas lieto? Hapatetun taikinan lailla sinä lepäsit, sinun sielusi nousi ja paisui yli kaikkien laitojensa. – " Oi eläimeni, vastasi Zarathustra, jatkakaa haasteluanne ja antakaa minun kuunnella! Minua virvoittaa niin, kun te haastelette: missä haastellaan, siellä on maailma minulle jo kuin yrttitarha.
Miten ihanaa se on, että on olemassa sanoja ja säveliä: eivätkö sanat ja sävelet ole sateenkaaria ja kangastussiltoja ikuisesti-eroitetun välillä?
Jokaisella sielulla on toinen maailma omanaan; jokaiselle sielulle on jokainen toinen sielu tuonpuoleinen maailma.
Juuri samankaltaisimpien välillä näkö valhettelee ihanimmin; sillä pienimmän kuilun yli on vaikeinta rakentaa silta.
Minulle – miten voisi minulle olla olemassa mitään ulkopuolella-olevaista? Ei ole olemassa mitään ulkopuolella! Mutta sen me kaikkien sävelien soidessa unhoitamme; miten ihanaa on, että me unhoitamme!
Eivätkö nimet ja sävelet ole kappaleille lahjoitetut siksi, että ihminen saisi virvoitusta kappaleista? Ihanaa ilvettä on puhuminen: sillä tanssii ihminen yli kaikkien kappaleiden.
Miten ihanaa on kaikki puhuminen ja sävelien kaikki valheet! Sävelin meidän rakkautemme tanssii kirjavilla sateenkaarilla. – "Oi Zarathustra, sanoivat eläimet nyt, sellaisille, jotka ajattelevat niinkuin me, tanssivat kaikki kappaleet itsestään: saapuu ja sulkee käden käteen ja nauraa ja pakenee – ja tulee takaisin.
"Kaikki menee, kaikki tulee takaisin; iankaikkisesti pyörii olemisen pyörä. Kaikki kuolee, kaikki jälleen kukkii; iankaikkisesti kulkee olemisen vuosi.
"Kaikki murtuu, kaikki liittyy jälleen; iankaikkisesti itseänsä rakentaa sama olemisen huone. Kaikki eroo, kaikki kohtaa jälleen; iankaikkisesti uskollinen itselleen on olemisen sormus.
"Jokainen 'nyt' on olemisen alku; jokainen 'täällä' sitä pallona kiertää 'siellä'. Keskus on kaikkialla. Käyrä on iankaikkisuuden polku." – Oi te ilvehtijät ja vääntöurut! vastasi Zarathustra ja hymyili jälleen, kuinka hyvin te tiedätte, minkä seitsemässä päivässä täytyi käydä toteen: – ja kuinka tuo peto mateli minun kurkkuuni ja tukahutti minut! Mutta minä purin siltä pään poikki ja syljin sen kauaksi luotani.
Ja te – te teitte jo laulun siitä? Mutta nyt minä makaan tuossa, väsyneenä vielä tästä puremisesta ja sylkemisestä, sairaana vielä omasta lunastuksesta.
Ja te olitte kaiken tämän katsojina? Oi eläimeni, oletteko tekin julmia? Oletteko te tahtoneet katsoa minun suurta tuskaani, niinkuin ihmiset tekevät? Sillä ihminen on julmin eläin.
Murhenäytelmät, härkätaistelut ja ristiinnaulitsemiset ovat häntä tähän saakka parhaiten miellyttäneet maan päällä; ja kun hän keksi itselleen helvetin, katso, silloin se oli hänen taivaansa maan päällä.
Kun suuri ihminen huutaa – : heti paikalla juoksee pieni sinne; ja himosta riippuu kieli hänen kurkustaan. Mutta hän kutsuu sitä "säälikseen".
Pieni ihminen, varsinkin runoilija – kuinka innokkaasti hän syyttää sanoissa elämää! Kuulkaa häntä, mutta älkää ummistako korvianne siltä himolta, mikä on kaikessa syytöksessä!
Tuollaiset elämän syyttäjät: ne elämä voittaa yhdellä silmäniskulla. "Sinä rakastat minua? sanoo tuo julkea; odota vielä hiukan, vielä minulla ei ole sinua varten aikaa."
Ihminen on itseänsä kohtaan julmin eläin; ja kaikessa, mikä kutsuu itseään "syntiseksi" ja "ristinkantajaksi" ja "parannuksentekijäksi", älkää ummistako korvianne siltä hekumalta, mikä on tässä valittamisessa ja syyttämisessä!
Ja minä itse – tahdonko minä sillä olla ihmisen syyttäjä? Oi, eläimeni, tämän yksin minä opin tähän saakka, että ihmiselle on hänen pahimpansa välttämätön saavuttaakseen parhaimpansa, – että kaikki pahin on hänen parhain voimansa ja kovin kivi korkeimmalle luovalle, ja että ihmisen täytyy tulla paremmaksi ja pahemmaksi:
Ei minua ole tähän kidutuspuuhun naulittu, että minä tiedän ihmisen olevan pahan, – vaan minä huusin, niinkuin yksikään ei ole vielä huutanut:
Oi, että hänen pahimpansa on niin ylen pieni! Oi, että hänen parhaimpansa on niin ylen pieni!
Suuri kyllästys ihmiseen – se tukahutti minut ja oli madellut minun kurkkuuni: ja mitä tietäjä ennusti: "kaikki on yhtäläistä, ei kannata, tietäminen tukahuttaa."
Pitkä hämäryys ontui minun edessäni, kuolonväsynyt, kuolonjuopunut surullisuus, joka puhui haukoittelevalla suulla.
"Iankaikkisesti hän palaa takaisin, ihminen, johon sinä olet väsynyt, pieni ihminen" – niin haukoitteli minun surullisuuteni ja laahasi jalkojaan eikä voinut vaipua uneen.
Luolaksi muuttui minulle ihmistenmaa, sen rinta painui sisään, kaikki elävä tuli minulle ihmismullaksi ja luuksi ja lahoksi menneisyydeksi.
Minun huokaukseni istui kaikilla ihmishaudoilla eikä voinut enää nousta ylös; minun huokaukseni ja kysymiseni vaikeroi ja tukahutti ja kalvoi ja valitti päivin ja öin:
– "oi, ihminen palaa iankaikkisesti takaisin! Pieni ihminen palaa iankaikkisesti takaisin!" – Alastomina olin kerran nähnyt molemmat, suurimman ihmisen ja pienimmän ihmisen: liiaksi toistensa kaltaisina, – liian-inhimillisenä suurimmankin!
Liian pieni suurin! – se oli minun kyllästymiseni ihmiseen! Ja pienimmänkin iankaikkinen takaisintulo! se oli minun kyllästymiseni kaikkeen olemassaoloon!
Oi, iljetys! lljetys! lljetys! – Näin puhui Zarathustra ja huokasi ja vapisi; sillä hän muisti sairautensa. Mutta silloin hänen eläimensä eivät antaneet hänen puhua kauemmin.
"Älä puhu enää, sinä elpyvä! – niin vastasivat hänelle hänen eläimensä, vaan käy ulos sinne, missä maailma odottaa sinua yrttitarhan lailla.
"Käy ruusujen ja mehiläisten ja kyyhkysparvien luo. Mutta varsinkin laululintujen luo: jotta oppisit heiltä laulamaan!
"Laulaminen on näet elpyviä varten; terve puhukoon. Ja jos tervekin tahtoo lauluja, niin hän tahtoo kuitenkin toisia lauluja kuin elpyvä."
– "Oi te ilvehtijät ja vääntöurut, vaietkaa toki! vastasi Zarathustra ja hymyili eläimilleen. Kuinka hyvin te tiedätte, minkä lohdutuksen minä löysin itselleni seitsemässä päivässä!
"Että minun jälleen täytyy laulaa, – sen lohdutuksen minä löysin itselleni ja tämän elpymisen: tahdotteko te siitäkin heti tehdä laulun?"
– "Älä puhu enää, vastasivat hänen eläimensä hänelle uudelleen; ennemmin, sinä elpyvä, valmista itsellesi ensin lyyry, uusi lyyry!
"Sillä katso, oi Zarathustra! Sinun uusiin lauluihisi tarvitaan uusia lyyryjä.
"Laula ja kuohu yli ääriesi, oi Zarathustra, paranna uusilla lauluilla sielusi: jotta sinä kantaisit suuren kohtalosi, jollaista ei yhdelläkään ihmisellä vielä ollut!
"Sillä sinun eläimesi tietävät hyvin, oi Zarathustra, ken sinä olet ja keneksi sinun täytyy tulla: katso, sinä olet iankaikkisen takaisintulon julistaja – , se nyt on sinun kohtalosi!
"Että sinun täytyy ensimäisenä julistaa tämä oppi, kuinka ei tämä suuri kohtalo olisi sinun suurin vaarasi ja sairautesikin!
"Katso, me tiedämme, mitä sinä julistat: että kaikki oliot palaavat iankaikkisesti takaisin ja mekin itse, ja että me jo olemme olleet iankaikkisia kertoja olemassa ja kaikki oliot meidän kanssamme.
"Sinä julistat, että on olemassa syntymisen suuri vuosi, suurvuoden hirviö: sen täytyy jälleen, tiimalasin lailla, kääntyä alati uudelleen, jotta se uudelleen juoksisi pois ja ulos: – " – niin että kaikki nämä vuodet ovat itsensä kaltaisia, suurimmassa ja pienimmässäkin, – niin että me itse jokaisena suurena vuotena olemme itsemme kaltaisia, suurimmassa ja pienimmässäkin.
"Ja jos sinä nyt tahtoisit kuolla, oi Zarathustra: katso, me tiedämme myöskin, miten sinä silloin puhuisit itsellesi: – mutta sinun eläimesi pyytävät, että sinä et vielä kuolisi!
"Sinä puhuisit, ja vapisematta, pikemmin hengittäen kevyemmin autuudesta: sillä suuri taakka ja helle olisi otettu sinun hartioiltasi, sinä kärsivällisin! – "Nyt minä kuolen ja katoan, sanoisit sinä, ja nyt minä olen 'ei-mikään'. Sielut ovat yhtä kuolevaisia kuin ruumiitkin.
"Mutta se syiden solmu palaa takaisin, johon minä olen takertunut, – se luo minut uudelleen! Minä itse kuulun iankaikkisen takaisintulon syihin.
"Minä tulen takaisin, tämän auringon kanssa, tämän maan kanssa, tämän kotkan kanssa, tämän käärmeen kanssa – en uuteen elämään tai parempaan elämään tai tämän kaltaiseen elämään:
" – minä tulen iankaikkisesti takaisin tähän yhtäläiseen ja samaan elämään, suurimmassa ja pienimmässäkin, jotta minä jälleen julistaisin kaikkien olioiden iankaikkisen takaisintulon, – " – jotta minä jälleen puhuisin sanan suuresta maan- ja ihmisen-keskipäivästä, jotta minä jälleen julistaisin ihmisille yli-ihmisen.
"Minä puhuin sanani, minä murrun sanaani: niin tahtoo minun iankaikkinen osani – , julistajana minä käyn perikatoon!
"Hetki tuli nyt, että sortuva siunaa itseänsä. Näin päättyy Zarathustran käyminen perikatoon." – Kun eläimet olivat puhuneet nämä sanat, vaikenivat ne ja odottivat, että Zarathustra sanoisi niille jotakin: mutta Zarathustra ei kuullut, että ne vaikenivat. Hän makasi hiljaa, silmät suljettuina, nukkuvan lailla, vaikka hän ei nukkunut: sillä hän puhui juuri sielunsa kanssa. Mutta kun käärme ja kotka huomasivat hänet sillä lailla vaiteliaaksi, kunnioittivat he suurta hiljaisuutta hänen ympärillään ja läksivät varovaisesti sieltä pois.
Suuresta kaipuusta
Oi sieluni, minä opetin sinut sanomaan "tänään" niinkuin "kerran" ja "muinoin" ja tanssimaan piiritanssisi yli kaiken, jonka nimi on "täällä" ja "silloin" ja "tuolla".
Oi sieluni, minä lunastin sinut kaikista sopista, minä lakaisin sinut puhtaaksi pölystä, hämähäkeistä ja hämärästä.
Oi sieluni, minä pesin sinusta pois pienen häpeän ja soppi-hyveen ja sain sinut alasti seisomaan auringon silmien edessä.
Myrskyllä, jonka nimi on "henki", puhalsin minä aaltoilevan meresi yli; kaikki pilvet minä puhalsin sieltä pois, minä kuristin sen kuristajankin, jonka nimi on "Synti".
Oi sieluni, minä annoin sinulle oikeuden sanoa "ei" kuten myrsky, annoin oikeuden sanoa "on", kuten selkeä taivas sanoo: hiljaa kuten valo sinä seisot ja käyt nyt läpi kieltävien myrskyjen.
Oi sieluni, minä annoin sinulle takaisin vapauden luodun ja luomattoman ylitse: ja ken tuntee, niinkuin sinä sen tunnet, tulevaisien hekuman?
Oi sieluni, minä opetin sinulle sen halveksimisen, joka ei tule kuin madonpisto, suuren, rakastavaisen halveksimisen, joka eniten rakastaa siinä, missä se eniten halveksii.
Oi sieluni, minä opetin sinut niin houkuttelemaan, että sinä houkuttelet itse perustat puolellesi: auringon lailla, joka houkuttelee itse merenkin ylös korkeuteensa.
Oi sieluni, minä otin sinulta pois kaiken kuuliaisuuden, polvistumisen ja herraksi sanomisen; minä annoin sinulle itsellesi nimen "hädän kääntyminen" ja "kohtalo".
Oi sieluni, minä annoin sinulle uusia nimiä ja kirjavia leikkikaluja, minä kutsuin sinua "kohtaloksi" ja "piirien piiriksi" ja "ajan napanuoraksi" ja "taivaansini-kelloksi".
Oi sieluni, sinun maanvaltakuntasi minä annoin juoda kaiken viisauden, viisauden kaikkia uusia viinejä ja kaikkia sen ikivanhoja väkeviä viinejäkin.
Oi sieluni, kaiken auringon minä vuodatin sinun yllesi ja kaiken yön ja kaiken äänettömyyden ja kaiken kaipuun: – silloin sinä kasvoit minulle kuin viiniköynnös.
Oi sieluni, yltäkylläisenä ja raskaana sinä seisot nyt tuossa, viiniköynnös paisuvin utarein ja sullotuin ruskein kulta-viinirypälein: – onnesi sullomin ja pusertamin, runsaudesta odottaen ja häveliäänä vielä odotuksestasi.
Oi sieluni, nyt ei ole olemassa missään sielua, joka olisi rakastavaisempi ja laajempi ja avarampi? Missä olisi tulevaisuus ja menneisyys lähempänä toisiaan kuin sinussa?
Oi sieluni, minä annoin sinulle kaikki, ja käteni kaikki ovat sinuun tyhjentyneet: – ja nyt! Nyt sinä sanot hymyillen ja alakuloisesti: "Kenen meistä tulee kiittää? – " – eikö antajan tule kiittää siitä, että ottaja otti? Eikö lahjoittaminen ole tarvetta? Eikö ottaminen ole – armahtamista?" – Oi sieluni, minä ymmärrän sinun alakuloisuutesi hymyilyn: sinun yltäkylläisyytesi itse ojentaa nyt kaivaten kätensä!
Sinun täyteläisyytesi katselee yli kuohuvien merien ja etsii ja odottaa; yltäkylläisyyden kaipuu katselee sinun hymyilevästä silmien-taivaastasi.
Ja totisesti, oi sieluni! Ken näkisi sinun hymysi kyyneliin heltymättä? Enkelit itse heltyvät kyyneliin sinun hymysi kukkuraisesta hyvyydestä.
Sinun hyvyytesi ja hyvyyden-kukkurasi on se, mikä ei tahdo valittaa ja itkeä: ja kuitenkin halajaa, oi sieluni, sinun hymysi kyyneleitä ja sinun vapiseva suusi nyyhkytyksiä.
"Eikö kaikki itku ole valitusta? Ja kaikki valitus syytöstä?" Näin sinä puhut itsellesi, ja siksi sinä tahdot, oi sieluni, mieluummin hymyillä kuin tyhjentää kärsimyksesi.
– katkeriin kyyneliin tyhjentää kaiken kärsimyksesi täyteläisyytesi takia ja viiniköynnöksen kaiken himon viinitarhuriin ja hänen veitseensä!
Mutta ellet sinä tahdo itkeä, et itkeä purppuraista alakuloisuuttasi tyhjiin, niin sinun on pakko laulaa, oi sieluni! – katso, minä hymyilen itse, minä joka sinulle tätä ennustan:
– laulaa kuohuvin lauluin, kunnes kaikki meret vaikenevat, kuunnellakseen sinun kaipuutasi, – kunnes yli hiljaisten kaipaavien merien venhe leijailee, kultainen ihme, jonka kullan ympärillä kaikki hyvät häijyt kummalliset oliot hyppivät: – myöskin monet suuret ja pienet eläimet ja kaikki, jolla on kevyet ihmeelliset jalat, jotta se voi sinipunervia polkuja juosta, – tuon kultaisen ihmeen luo, vapaatahtoisen venheen luo ja hänen herransa: mutta se on viinitarhuri, joka vartoo timanttinen viinitarhaveitsi kädessään, – sinun suuri päästäjäsi, oi sieluni, tuo nimetön – jolle tulevaiset laulut vasta keksivät nimen! Ja totisesti nyt jo tuoksuu sinun hengityksesi tulevaisille lauluille, – nyt jo sinä hehkut ja uneksit, nyt jo sinä juot kaikista syvistä helisevistä lohdutuskaivoista, nyt jo lepää sinun alakuloisuutesi tulevaisten laulujen autuudessa! – Oi sieluni, nyt minä annoin sinulle kaiken ja myöskin viimeiseni, ja käteni kaikki ovat sinuun tyhjentyneet: että minä käskin sinun laulamaan, katso, se oli minun viimeiseni!
Että minä käskin sinun laulamaan, puhu nyt, puhu: kenen meistä nyt tulee – kiittää? – Mutta vielä paremmin: laula minulle, laula, oi sieluni! Ja minun anna kiittää! – Näin puhui Zarathustra.