Puhelu kuninkaitten kanssa
1
Zarathustra ei ollut vaeltanut vielä tuntiakaan vuorillaan ja metsissään, silloin hän näki yht'äkkiä eriskummallisen juhlakulkueen. Juuri sitä tietä, jota hän aikoi alas, tuli kaksi kuningasta käyden, kruunuin ja purppuravöin koristeltuina ja kirjavina kuin flamingo-linnut: he ajoivat kuormitettua aasia edellään. "Mitä nämä kuninkaat tahtovat minun valtakunnassani?" puhui Zarathustra hämmästyen sydämelleen ja piiloutui kiireesti pensaan taakse. Mutta kun kuninkaat ennättivät siihen paikkaan, missä hän oli, sanoi hän puoliääneen, ikäänkuin se, joka puhuu itsekseen: "Kummallista! Kummallista! Kuinka se sopii yhteen? Kaksi kuningasta minä näen – mutta ainoastaan yhden aasin!"
Silloin molemmat kuninkaat seisattuivat, hymyilivät, katselivat sitä paikkaa kohti, josta ääni kuului, ja katsoivat sitten toisiaan kasvoihin. "Sellaista ajatellaan kyllä meidänkin joukossamme, sanoi oikeanpuolinen kuningas, mutta sitä ei lausuta julki."
Mutta vasemmanpuolinen kuningas kohautti olkapäitään ja vastasi: "Se on ehkä joku vuohipaimen. Tai erakko, joka on elänyt liian kauan kallioiden ja puiden keskellä. Ei lainkaan seuraa, se näet turmelee myöskin hyvät tavat."
"Hyvät tavat? vastasi toinen kuningas mielipahoillaan ja katkerana: mitä me sitten lähdimme pakoon? Emmekö 'hyviä tapoja'? 'Hyvää seuraamme'?
"Mieluisempaa, totisesti, on elää erakkojen ja vuohipaimenien joukossa kuin yhdessä kullatun väärän maaliposkisen roskaväkemme kanssa, – vaikka sen nimi on hyvä seura', " – vaikka sen nimi on 'aateli'. Mutta sen keskuudessa on kaikki väärää ja mätää, etupäässä veri, kiitos vanhojen pahojen tautien ja vielä huonompien lääkitystaiturien.
"Parhain ja mieluisin on minulle tänään terve talonpoika, karkea, viekas, itsepintainen, kestäväinen: se on tänään ylhäisin laji.
"Talonpoika on tänään parhain; ja talonpoikaislajin tulisi olla herra! Mutta nyt on roskaväen valtakunta, minä en anna kuvitella enää itselleni mitään. Mutta roskaväki, se on: sekasotku.
"Roskaväki-sekasotku: siinä on kaikkea sikin sokin, pyhimyksiä ja lurjuksia, junkkareita ja juutalaisia ja jok'ainoa eläin Nooan arkista.
"Hyvät tavat! Kaikki on meidän keskuudessamme väärää ja mätää. Kukaan ei osaa enää kunnioittaa: heidän kunnianosotuksiaan me juuri pakenemme. He ovat maireita tungettelevaisia koiria, he kultaavat palmunlehdet.
"Tämä inho tukahuttaa minut, että me kuninkaat itse kävimme vääriksi, peitetyiksi ja valhepukuun puetuiksi vanhalla kellastuneella isoisän-loistolla, muistorahoiksi tyhmimmille ja viekkaimmille ja kaikille, jotka tänään kaupustelevat vallalla!
"Me emme ole ensimäisiä – ja meidän täytyy kuitenkin merkitä sitä: tähän petokseen me olemme viimein kyllästyneet ja ruvenneet inhoamaan sitä.
"Roskaväen tieltä me väistyimme, kaikkien noiden kirkujien ja kirjoitus-likakärpästen, kaupustelijalöyhkän, kunnianhimonpyristelyn, huonon hengityksen – : hyi, elää roskaväen joukossa, " – hyi, merkitä ensimäistä roskaväen joukossa! Oi iljetys! iljetys! iljetys! Mitä enää meistä kuninkaista!" – "Sinun vanha sairautesi kohtaa sinua jälleen, sanoi nyt vasemmanpuolinen kuningas, iljetys kohtaa sinua jälleen, poloinen veljeni. Mutta sinähän tiedät, että meillä on kuuntelija."
Heti nousi Zarathustra, joka oli avannut suun ja silmät selki seljälleen tämän puheen aikana, piilopaikastaan, astui kuningasten eteen ja aloitti:
"Ken teitä kuuntelee, ken teitä kernaasti kuuntelee, te kuninkaat, hänen nimensä on Zarathustra.
"Minä olen Zarathustra, joka kerran puhuin: 'mitä enää kuninkaista!' Suokaa minulle anteeksi, minä iloitsin, kun te sanoitte toisillenne: 'mitä enää meistä kuninkaista!' "Mutta täällä on minun valtakuntani ja minun herruuteni: mitä te saattanette etsiä minun valtakunnastani? Mutta ehkä te löysitte matkalla sen, mitä minä etsin: nimittäin korkeamman ihmisen."
Kun kuninkaat kuulivat tämän, löivät he rintojaan ja huusivat yhdestä suusta: "meidät on tunnettu!
"Tämän sanan miekalla sinä isket rikki meidän sydämemme sankimman pimeyden. Sinä huomasit meidän hätämme, sillä katso! Me olemme matkalla siksi, että löytäisimme korkeamman ihmisen – " – ihmisen, joka on korkeampi kuin me: vaikka me olemme kuninkaita. Hänelle me viemme tämän aasin. Korkein ihminen on näet oleva maan päällä myöskin korkein herra.
"Ei ole olemassa mitään kovempaa onnettomuutta kaikessa ihmiskohtalossa, kuin jos maan mahtavat eivät ole myöskin ensimäisiä ihmisiä. Silloin käy kaikki vääräksi ja nurinkuriseksi ja luonnottomaksi.
"Ja jos he ovat perin viimeisiä ja enemmän eläimiä kuin ihmisiä: silloin roskaväen arvo nousee nousemistaan, ja vieläpä roskaväki-hyve puhuu viimein: 'katso, minä yksin olen hyve!' – "Mitä minä kuulinkaan? vastasi Zarathustra, mikä viisaus kuninkailla! Minä olen ihastuksissani, ja, totisesti, minua haluttaa tehdä runo siitä: – " – tulkoon siitä myös runo, joka ei ole jokaisen korville kelvollinen. Minä olen jo kauan sitten unhoittanut kursailemisen pitkille korville. No niin! Hyvä!"
(Mutta tässä tapahtui, että aasikin puhkesi puhumaan: mutta se sanoi selvästi ja pahansisuisesti J-A-A.)
Kerran – armon vuonna ensimäisenä kai —
Sibylla, viinittä juopuin, sanoiksi sai:
"Nyt käy nurin päin!
Ei matalassa viel' ollut maailma näin!
Voi, Rooma suur' on nyt naurava porttolan nainen,
ja Caesar elukka, jumala – juutalainen!"
2
Tästä Zarathustran runosta kuninkaat iloitsivat; mutta oikeanpuolinen kuningas puhui: "oi Zarathustra, kuinka hyvin me teimme, kun läksimme sinua katselemaan!
"Sinun vihollisesi näyttivät nimittäin meille kuvasi omassa kuvastimessaan: siitä sinä silmäilit perkeleen irvinaamalla ja pilkallisesti nauraen: niin että me pelkäsimme sinua.
"Mutta mitä apua siitä! Yhä uudelleen sinä pistit lauseillasi meitä korvaan ja sydämeen. Silloin me puhuimme viimein: mitä siitä, minkä näköinen hän on!
"Meidän täytyy saada kuulla häntä, häntä joka opettaa: 'teidän tulee rakastaa rauhaa välikappaleena uuteen sotaan. Ja lyhyttä rauhaa enemmän kuin pitkää!' "Kukaan ei puhunut milloinkaan niin sotaisia sanoja: 'Mikä on hyvää? Olla urhoollinen on hyvää. Hyvä sota on se, joka jokaisen asian pyhittää!' "Oi Zarathustra, meidän isiemme veri liikahti ruumiissamme kun kuulimme nämä sanat: se oli kuin kevään puhetta vanhoille viinitynnyreille.
"Kun miekat juoksivat sikin sokin kuin punatäpläiset käärmeet, silloin meidän isämme mielistyivät elämään; kaiken rauhan aurinko tuntui heistä voimattomalta ja laimealta, mutta pitkä rauha tuotti häpeää.
"Kuinka he huokasivat, meidän isämme, kun he näkivät seinällä salamankirkkaita kuivuneita miekkoja! Niiden lailla he janosivat sotaa. Miekka näet tahtoo juoda verta ja säihkyy himosta." – Kun kuninkaat sellaisella innolla puhuivat ja lavertelivat isiensä onnesta, valtasi Zarathustran sangen suuri halu pilkata heidän intoaan: sillä nähtävästi ne olivat hyvin rauhallisia kuninkaita, jotka hän näki edessään, tuollaisia, joilla oli vanhat ja hienot kasvot. Mutta hän voitti itsensä. "Hyvä! puhui hän, tuonne ylös käy tie, siellä on Zarathustran luola; ja tällä päivällä on oleva pitkä ilta! Mutta nyt kutsuu eräs hätähuuto minua kiireellisesti teidän tyköänne.
"Minun luolalleni on kunniaksi, jos kuninkaat tahtovat istua siinä ja odottaa: mutta epäilemättä, te saatte kauan odottaa!
"No niin! Mitä siitä! Missä oppii tänään paremmin odottamaan kuin hoveissa? Ja kaikki hyve, mikä on jäänyt kuninkaille tähteeksi, – eikö sen nimi ole tänään: osata-odottaa?" – Näin puhui Zarathustra.
Veri-iili
Ja Zarathustra kulki mietiskellen etemmäksi ja syvemmälle, läpi metsien ja ohi rämeisten maiden; mutta niinkuin jokaiselle tapahtuu, joka miettii vaikeita asioita, niin hän polkaisi äkkiarvaamatta erästä ihmistä. Ja katso, silloin sähähti vasten hänen kasvojaan yhdellä erää tuskanhuuto ja kaksi kirousta ja parikymmentä ilkeätä herjasanaa: niin että hän peljästyksissään kohotti sauvan ja iski vielä tuota tallattua kohti. Mutta heti senjälkeen malttoi hän mielensä; ja hänen sydämensä nauroi hulluudelle, jonka hän juuri oli tehnyt.
"Suo anteeksi, sanoi hän tallatulle, joka kiukkuisena oli noussut pystyyn ja istuutunut, suo anteeksi ja salli ennen kaikkea yksi vertaus.
"Niinkuin vaeltaja, joka uneksii etäisistä asioista, äkkiarvaamatta survaisee tyhjällä kadulla nukkuvaa koiraa, joka makaa auringonpaahteessa:
" – niinkuin silloin molemmat hypähtävät pystyyn, karkaavat kohti toisiaan, verivihollisten lailla, nuo kaksi kuolemakseen peljästynyttä: näin tapahtuu meille.
"Ja kuitenkin! Ja kuitenkin – miten vähän puuttui, että he olisivat hyväilleet toisiansa, tuo koira ja tuo yksinäinen! Sillä molemmathan he ovat – yksinäisiä!"
– "Ken sinä lienetkin, sanoi tallattu yhä vielä vihoissaan, sinä loukkaat vertauksellasikin minua, etkä ainoastaan jalallasi, katso vain, olenko minä mikään koira?" – ja näin sanoen istuva nousi ja veti paljaan käsivartensa lammikosta. Ensin hän oli näet maannut pitkänään maassa, kätkettynä ja mahdottomana tuntea niinkuin ne, jotka väijyvät lammikko-otuksia.
"Mutta mitä sinä teetkään!" huusi Zarathustra peljästyneenä, sillä hän näki, että paljaasta käsivarresta vuoti paljon verta, – "mitä sinulle on tapahtunut? Puriko sinua, poloinen, joku ilkeä eläin?"
Vertavuotava nauroi, yhä vielä suutuksissaan: "Mitä se sinuun koskee! sanoi hän ja tahtoi poistua. Täällä minä olen kotona ja omassa valtakunnassani. Kysyköön minulta, ken kysyä tahtoo: mutta tolvanalle minä tuskin vastaan."
"Sinä erhetyt, sanoi Zarathustra sääliväisesti ja pidätti hänet, sinä erhetyt: täällä sinä et ole kotonasi, vaan minun valtakunnassani, ja täällä sinulle ei ole mitään pahaa tapahtuva.
"Mutta kutsu minua vain miksi tahdot – minä olen se, mikä minun täytyy olla. Minä itse kutsun itseäni Zarathustraksi.
"No niin! Tuonne ylös käy tie Zarathustran luolaan: se ei ole kaukana, – etkö tahdo luonani hoitaa haavojasi?
"Sinun on käynyt huonosti, poloinen, tässä elämässä: ensin sinua puri eläin, ja sitten – tallasi sinua ihminen!" – Mutta kun tallattu kuuli Zarathustran nimen, muuttui hän. "Mitä minulle tapahtuukaan! huudahti hän, kenestä muusta minä tässä elämässä välitän enää kuin tästä yhdestä ihmisestä, nimittäin Zarathustrasta, ja tästä yhdestä eläimestä, joka verestä elää, veri-iilistä?
"Veri-iilin tähden minä makasin tämän lammikon ääressä kuin kalastaja, ja jo oli sattunut minun ojennettuun käteeni kymmenen puremaa, silloin juuri purihe vielä ihanampi veri-iili minun vereeni, Zarathustra itse!
"Oi onnea! Oi ihmettä! Ylistetty olkoon tämä päivä, joka houkutteli minut tämän lammikon luo! Ylistetty olkoon parhain elävin kuppasarvi, joka tänään elää, ylistetty olkoon suuri omantunnon veri-iili Zarathustra!" – Näin puhui tallattu; ja Zarathustra iloitsi hänen sanoistaan ja niiden hienosta kunnioittavasta laadusta. "Ken sinä olet? kysyi hän ja ojensi hänelle käden, meidän keskemme on paljon selitettävää ja rohkaistavaa: mutta minusta näyttää, että jo tulee puhdas kirkas päivä."
"Minä olen hengeltä tunnollinen, vastasi kysytty, ja hengen asioita ei yksikään ota ankarammin, ahtaammin ja kovemmin kuin minä, lukuunottamatta Zarathustraa itseään, jolta olen sen oppinut.
"Mieluummin olla mitään tietämättä, kuin tietää paljon puoliksi!
Mieluummin olla ominpäinsä narri, kuin viisas vieraan mieltä myöten!
Minä – tunkeudun pohjaan:
" – mitä siitä, onko se suuri tai pieni? Onko sen nimi helvetti tai taivas. Kämmenen levyinen pohja on minulle kylliksi: kunhan se vain on todella pohjaa ja perustaa!
" – kämmenen leveys pohjaa: sen päällä voi seisoa! Todellisessa tieto-tieteessä ei ole olemassa mitään suurta eikä mitään pientä!"
"Niinpä sinä ehkä olet veri-iilin tuntija? kysyi Zarathustra; ja sinä tutkit veri-iiliä aina viimeisiin perustoihin saakka, sinä tunnollinen?"
"Oi Zarathustra, vastasi tallattu, se olisi liian suunnatonta, kuinka minä uskaltaisin ryhtyä siihen!
"Mutta se ala, minkä mestari ja tutkija minä olen, on veri-iilin aivot: – se on minun maailmani!
"Ja se myöskin on maailma! Mutta suo anteeksi, että minun ylpeyteni puuttuu tässä puheeseen, sillä tässä minulla ei ole vertaista. Senvuoksi minä sanoin: 'täällä minä olen kotona!' "Kuinka kauan minä jo olenkaan tutkinut tätä yhtä ainoata, veri-iilin aivoja, jotta tuo liukas totuus ei pääsisi käsistäni! Täällä on minun valtakuntani!
" – Siksi minä heitin pois kaiken muun, siksi minulle kävi kaikki muu yhdentekeväksi; ja aivan minun tietoni vieressä lepää minun musta tietämättömyyteni.
"Minun henkeni omatunto vaati, että minä tiedän yhden enkä muutoin tiedä mitään: minua inhoittaa kaikki hengeltä puolinaiset, kaikki sumuiset, haihattelevaiset, haaveksivaiset.
"Missä minun rehellisyyteni taukoo, siinä minä olen sokea ja tahdon ollakin sokea. Mutta missä minä tahdon tietää, siinä tahdon olla myös rehellinen, nimittäin kova, ankara, ahdas, julma, heltymätön.
"Että sinä kerran puhuit, oi Zarathustra: 'Henki on se elämä, joka itse uurtaa elämää', se vei ja vietteli minut sinun oppiisi. Ja totisesti, omalla verelläni minä lisäsin omaa tietämistäni!"
– Kuten omin silmin näemme, keskeytti Zarathustra; sillä yhä vielä vuoti tunnollisen paljaasta käsivarresta verta. Siihen näet oli pureutunut kiinni kymmenen veri-iiliä.
"Oi sinä kummallinen toveri, kuinka paljon tämä näky opettaa minulle, nimittäin sinä itse! Ja ehkä en haluaisi vuodattaa kaikkea sinun ankariin korviisi!
"No niin! Niinpä erotkaamme tässä! Kuitenkin tahtoisin kernaasti tavata sinua jälleen. Tuonne ylös käy tie minun luolaani: tänä yönä sinä olet oleva siellä minun rakas vieraani!
"Kernaasti minä tahtoisin myöskin hyvittää ruumiillesi, että Zarathustra tallasi sinua: mietin tätä asiaa. Mutta nyt minua kutsuu eräs hätähuuto kiireesti sinun luotasi." – Näin puhui Zarathustra.
Loihtija
1
Mutta kun Zarathustra kiersi erään kallion kulmitse, silloin hän näki, ei kaukana allansa, samalla tiellä, ihmisen, joka viskoi jäseniään kuin raivotautinen ja syöksyi viimein suin päin maahan. "Seis! puhui Zarathustra silloin sydämelleen, tuon tuolla täytynee olla korkeampi ihminen, häneltä lähti tuo ilkeä hätähuuto, – minä tahdon katsoa onko tässä apu mahdollinen!" Mutta kun hän juoksi sille paikalle, missä ihminen makasi maassa, löysi hän vapisevan vanhan miehen, jolla oli tuijottavat silmät; ja miten paljon Zarathustra ponnistelikaan saadakseen hänet pystyyn ja asetetuksi jälleen jalkeille, oli se turhaa. Myöskään ei onneton näyttänyt huomaavan, että kukaan oli hänen tykönään; pikemmin hän silmäili ympärilleen tehden liikuttavia eleitä, ikäänkuin olisi ollut kaikkien hylkäämä ja yksinäistynyt. Mutta viimein, monen vavahduksen, nytkähdyksen ja kokoonkyyristymisen jälkeen, alkoi hän vaikeroida näin:
Viel' lämpöä, lempeä ken mulle suo? Kädet tänne kuumat! Tänne sydän-hiillosmaljat! Suorana maassa, värjyin kuin puolikuollut, jonka jalkoja lämmitetään, ja puistamana, oi! kuumetten outoin, vilun jääota-nuolista väriseväisnä, sun ajo-riistanas, aatos! sa sanomaton, sa peitetty, peljättäväinen! Sa metsämies pilvien takainen! Sun maahan-vasamoitsemanas, Sa ilkku-silmä, mua mi pimeydestä vaanit: – niin minä makaan, kiemurtelen, kierielen kiduttamana iankaikkisten tuskien kaikkein, sun osumanas, sa metsämiesten julmin, sa tuntematon – jumala!
Osu syvempään! Osu vielä kerran! Sydän lävistä, särje tää! Miksi kidutat näin väkätylsin nuolin? Miksi katsot jälleen, sa ikiahne inehmotuskan, pahansuovin jumal-salama-silmin? Et tappaa tahdo, vain kiduttaa, kiduttaa? Mitä – minusta kidutat, sa pahansuopa tuntematon jumala? —
Hahaa! Sa hiivit luo?
Tulet keskellä sydänyön,
mitä tahdot? Puhu!
Mua ahdistat, painat —
Haa! lähell' olet jo liian!
Pois! Pois!
Mun kuulet hengittävän, mun sydäntäni kuuntelet, sa kade, lemmenkade – mille sitten? Pois! Pois! Miks sulla portaat? Vai mielitkö mennä mun sydämeeni, mun salaisimpiin aatoksiini niill' astua, niinkö? Hävytön! Tuntematon – varas! Mitä mielit varastaa? Mitä mielit urkkia?, Mitä ilmi kiduttaa, sa kiduttaja! sa – jumal-teloittaja! Vai tuleeko mun koirana maassa ryömiä sulle? Pois suunnilta innoittuneena, lempeä – liehiä sulle?
Työ turha! Pistä vain, sa tutkain julmin! Ei, en ole koira, – sun riistasi vain, sa julmin metsämies! Sun vankisi ylpein, sa ryöväri pilvien takainen! Jo puhu viimein! Mitä minulta tahdot, sa väijyjä teitten? Sa salama-vaippainen! Tuntematon! Sano, mitä tahdot, tuntematon – jumala? —
Vai lunnahia?
Mitä lunnaiksi tahdot?
Vaadi paljon – niin ylpeyteni neuvoo!
Lyhyt tili – niin neuvoo mun toinen ylpeytein!
Hahaa!
Sa – minut tahdot?
Minut – kokonaan?..
Hahaa!
Ja kidutat minua, narri,
kidutat kuoliaaksi ylpeyteni?
Suo lempeä – ken mua lämmittää vielä?
Ken lempii? – kädet kuumat anna,
anna sydän-hiillosmaljat
minulle, yksinäisimmälle,
jonka jää, jää seitsenkertainen
opetti janoamaan
vihamiehiäkin,
suo mulle, suo,
vihamies sa julmin,
suo mulle – itses! —
Tiessään! Siinä hän pakeni, hänkin, mun seurani ainoa, viimeinen, mun vihamieheni suuri, mun tuntemattomani, mun jumal-teloittajani!
– Ei! Saavu taas, tuo kidutuksesi kaikki! Luo yksinäisimmän oi saavu taas! Sua kohti kyynelvirtani nyt kaikki juoksee! Sydänliekkini viimeinen, se sinulle liekkii. Oi saavu taas, mun tuntematon jumalani! mun tuskani! mun – onneni viimeinen!
2
– Mutta tässä ei Zarathustra voinut pidättää kauemmin itseään, vaan otti sauvansa ja alkoi hutkia kaikin voimin tuota vaikeroivaa.
"Lakkaa! huusi hän hänelle vihaisesti nauraen, lakkaa, näyttelijä!
Vääristelijä! Perinpohjainen valhettelija! Minä tunnen sinut hyvin!
"Minä olen kohta lämmittävä sinun jalkasi, katala loihtija, minä osaan hyvin – lämmittää sellaisia kuin sinä olet!"
– "Lopeta, sanoi vanha mies ja hyppäsi ylös maasta, älä lyö enää, oi Zarathustra! Minä tein niin vain leikilläni!
"Sellainen kuuluu minun taitooni; sinua itseäsi minä tahdoin koetella, kun esitin sinulle tämän kokeen! Ja, totisesti, sinä olet hyvin arvannut minun ajatukseni!
"Mutta vähäpätöistä koetta et myöskään sinä minulle pannut: sinä olet kova, sinä viisas Zarathustra! Kovasti sinä isket 'totuuksillasi', sinun ryhmysauvasi pakottaa minun lausumaan – tämän totuuden!"
– "Älä imartele, vastasi Zarathustra, yhä vielä kiihtyneenä ja katse synkkänä, sinä perinpohjainen näyttelijä! Sinä olet väärä: mitä sinä puhut totuudesta!
"Sinä riikinkukkojen riikinkukko, sinä turhamaisuuden meri, mitä näyttelit minulle, katala loihtija, keneksi minun olisi pitänyt luulla sitä, joka vaikeroi tuossa hahmossa?"
"Hengen parannuksentekijäksi, sanoi vanha mies sitä – minä näyttelin: sinä itse olet kerran keksinyt tämän sanan – " – runoilijaa ja loihtijaa, joka kääntää viimein itseänsä vastaan oman henkensä, muuttunutta, joka paleltuu kuoliaaksi pahaan tietoonsa ja omaantuntoonsa.
"Ja myönnä vain: kesti kauan, oi Zarathustra, ennenkuin sinä pääsit perille minun taidostani ja valheestani! Sinä uskoit minun hätääni, kun pitelit päätäni molemmin käsin – " – minä kuulin sinun vaikeroivan: 'häntä on liian vähän rakastettu, liian vähän rakastettu!' Että minä petin sinua siihen määrin, siitä riemuitsi sisällisesti minun häijyyteni."
"Sinä olet tainnut pettää minua hienompia, sanoi Zarathustra kovasti. Minä en kavahda itseäni pettäjistä, minun täytyy olla ilman varovaisuutta: niin tahtoo minun arpani.
"Mutta sinun – täytyy pettää: siihen määrin minä tunnen sinut! Sinun täytyy alati olla kaksi-kolmi-neliviisimielinen! Myöskään se, minkä nyt tunnustit, ei ollut minulle läheskään totta eikä kylliksi valhetta!
"Sinä kehno vääristelijä, kuinka sinä muuta voisit! Sairautesi sinä vielä ihomaalilla maalaisit, jos näyttäytyisit alastomana lääkärillesi.
"Niin sinä maalasit äsken valheesi minulle, kun sanoit: 'minä tein niin vain leikilläni!' Siinä oli myöskin totta, sinussa on jotakin hengen parannuksentekijää!
"Minä oivallan sinut hyvin: sinusta tuli kaikkien lumooja, mutta itseäsi kohtaan sinulla ei ole jäljellä enää yhtään valhetta ja viekkautta, – oman itsesi lumouksesta sinä olet irti!
"Sinä korjasit inhon ainoana totuutenasi. Sinun yksikään sanasi ei ole enää oikea, ainoastaan sinun suusi: nimittäin inho, joka takertuu kiinni sinun suuhusi." – "Ken sinä sitten olet! huusi vanha loihtija uhkamielisellä äänellä, ken uskaltaa puhua minulle sellaista, suurimmalle, joka tänään elää?" – ja vihreä salama sinkosi hänen silmästään Zarathustraa kohti. Mutta heti senjälkeen hän muuttui ja sanoi surullisesti:
"Oi Zarathustra, minä olen väsynyt tähän, minun taitoni inhoittavat minua, minä en ole suuri, miksi minä teeskentelen! Mutta, sinähän tiedät sen – minä olen etsinyt suuruutta!
"Suurta ihmistä minä tahdoin esittää ja sain monet uskomaan: mutta tämä valhe kävi yli voimani. Siihen minä murrun.
"Oi Zarathustra, kaikki on valhetta minussa; mutta että minä murrun – tämä minun murtumiseni on oikeata!"
"Se on sinulle kunniaksi, puhui Zarathustra synkkänä ja katseli syrjään, se on sinulle kunniaksi, että sinä olet etsinyt suuruutta, mutta se ilmaisee sinut myöskin. Sinä et ole suuri.
"Sinä katala vanha loihtija, tämä on sinun parhaimpasi ja rehellisimpäsi, jota minä kunnioitan sinussa, että sinä väsyit itseesi ja lausuit tämän: 'minä en ole suuri!' "Siinä minä kunnioitan sinua hengen parannuksentekijänä; vaikkapa sitä oli vain silmänräpäys. Sen ainoan silmänräpäyksen sinä olit – oikeata.
"Mutta puhu, mitä sinä haet täältä minun metsistäni ja kallioiltani? Ja jos sinä asetuit minun tielleni, niin mitä koetta sinä tahdoit minulta? – " – miksi sinä koettelit minua?" – Näin puhui Zarathustra ja hänen silmänsä säihkyivät. Vanha loihtija oli hetken vaiti, sitten hän sanoi: "Koettelinko minä sinua? Minä – etsin vain.
"Oi Zarathustra, minä etsin oikeata, rehellistä, puhdasta, yksinkertaista, yhdellä tavoin selitettävää, ihmistä, jossa on kaikki rehellisyys, viisauden maljaa, tiedon pyhimystä, suurta ihmistä!
"Etkö sinä sitten tiedä sitä, oi Zarathustra? Minä etsinZarathustraa."
– Ja tässä syntyi pitkä äänettömyys molempien kesken; mutta Zarathustra vaipui syvälle itseensä, niin että hän sulki silmänsä.
Mutta sitten, käännyttyään jälleen vastamiehensä puoleen, tarttui hän loihtijan käteen ja puhui, täynnä kohteliaisuutta ja häijyyttä:
"No niin! Tuonne ylös käy tie, siellä on Zarathustran luola. Sieltä voit etsiä sitä, jonka toivoit löytäväsi.
"Ja kysy neuvoa minun eläimiltäni, minun kotkaltani ja minun käärmeeltäni: he auttavat sinua etsinnässä. Mutta minun luolani on suuri.
"Minä itse tosin – minä en nähnyt vielä yhtään suurta ihmistä. Mikä suurta on, sille on hienoimmankin silmä tänään karkea. On roskaväen valtakunta.
"Niin monen minä huomasin jo, joka oikoi itseään ja pullistelihe, ja kansa huusi: Katsokaas suurta ihmistä! Mutta mitä apua kaikista palkeista! Lopulta lähtee tuuli ulos.
"Lopulta halkeaa sammakko, joka paisutti liian kauan itseään: silloin lähtee tuuli ulos. Pistää paisunutta vatsaan, sitä minä kutsun kelpo ajankulukkeeksi. Kuulkaa se, pojat!
"Tämä tämänpäinen on roskaväen: ken täällä tietää vielä, mikä on suurta, mikä on pientä! Ken etsisi täällä menestyksellä suuruutta! Ainoastaan narri: narreilla on onnea.
"Sinä etsit suuria ihmisiä, sinä kummallinen narri? Ken opetti sinulle sen? Onko tänään aikaa siihen? Oi sinä huono etsijä, miksi – sinä koettelet minua?" – Näin puhui Zarathustra, sydän lohdutettuna, ja läksi nauraen tietänsä eteenpäin.