Virkajättönä
Mutta ei kauan senjälkeen kuin Zarathustra oli eronnut loihtijasta, näki hän jälleen jonkun istuvan tien ohessa, jota hän kulki: mustan pitkän miehen, jolla oli laihat kelmeät kasvot: tämä näky suututti häntä suuresti. "Voi, puhui hän sydämelleen, tuolla istuu naamioitu alakuloisuus, minusta näyttää, että hän kuuluu pappien lajiin: mitä he tahtovat minun valtakunnassani?
"Kuinka! Tuskin olen päässyt loihtijaa pakoon, niin täytyy heti toisen velhon juosta minun tieni ylitse – " – velhon kättenpäällepanemisineen, pimeän ihmeittentekijän jumalan armosta, voidellun maailmansoimaajan, jonka perkele periköön!
"Mutta perkele ei ole milloinkaan läsnä paikalla, missä hän olisi paikallansa: aina hän tulee liian myöhään, tuo kirottu kääpiö ja kämpäjalka!" – Näin kirosi Zarathustra kärsimättömänä sydämessään ja ajatteli kuinka hän voisi hiipiä katse poispäin käännettynä tuon mustan miehen ohitse: mutta katso, toisin tapahtui. Samassa silmänräpäyksessä näet oli istuva jo huomannut hänet ja senkaltaisena, jota kohtaa odottamaton onni, hyppäsi hän ylös ja kulki suoraan Zarathustraa kohti.
"Ken lienetkin, vaeltaja, puhui hän, auta eksynyttä, etsiväistä vanhusta, jonka täällä helposti voi käydä pahoin. Tämä maailma on minulle vieras ja kaukainen, petoeläintenkin minä kuulin ulvovan; ja sitä, ken minua olisi voinut suojella, häntä itseään ei enää ole.
"Minä etsin viimeistä hurskasta ihmistä, pyhää miestä ja erakkoa, joka yksin metsässään ei ollut vielä kuullut mitään siitä, minkä kaikki maailma tänään tietää."
"Mitä tietää kaikki maailma tänään? kysyi Zarathustra. Ehkä tämän, että vanha jumala ei elä enää, johon kaikki maailma on kerran uskonut?"
"Sinäpä sen sanot, vastasi vanhus murheellisena. Ja minä palvelin tätä vanhaa jumalaa aina hänen viimeiseen hetkeensä saakka.
"Mutta nyt minä olen virkajättönä, vailla herraa, enkä kuitenkaan vapaana, ei ole minulla myöskään yhtään iloista hetkeä enää, muutoin kuin muistoissa.
"Senvuoksi minä nousin näille vuorille, jotta voisin viimeinkin valmistaa itselleni jälleen juhlan, niinkuin vanhalle paaville ja kirkkoisälle sopii: sillä tiedä, minä olen viimeinen paavi! – hurskaiden muistojen ja jumalanpalveluksien juhlan.
"Mutta nyt hän on itse kuollut, hurskain ihminen, pyhä mies metsässä, joka alati ylisti jumalaansa laululla ja mörinällä.
"Häntä itseään minä en enää löytänyt, löytäessäni hänen majansa, – mutta näin siellä kaksi sutta, jotka ulvoivat hänen kuolemaansa – sillä kaikki eläimet rakastivat häntä. Silloin minä riensin sieltä pois.
"Olinko minä siis turhaan tullut näihin metsiin ja näille vuorille?
Silloin minun sydämeni päätti, että etsisin toista, hurskainta kaikista niistä, jotka eivät usko jumalaan, että etsisin Zarathustraa!"
Näin puhui vanhus ja katseli terävästi sitä, joka seisoi hänen edessään; mutta Zarathustra tarttui vanhan paavin käteen ja katseli sitä kauan ihaillen.
"Katso, sinä kunnianarvoinen, mikä ihana ja pitkä käsi. Se käsi on sellaisen, joka alati on jakanut siunauksia. Mutta nyt se pitelee sitä, jota sinä etsit, minua, Zarathustraa.
"Minä olen se, jumalaton Zarathustra, joka puhuu: ken on jumalattomampi kuin minä, että minä hänen opetuksestaan riemuitsisin?" – Näin puhui Zarathustra ja lävisti katseillaan vanhan paavin ajatukset ja sala-ajatukset. Viimein alkoi tämä:
"Ken häntä enimmän rakasti ja kenen oma hän enimmän oli, hän on nyt myös hänet enimmän kadottanut – :
" – katso, minä itse kaiketi olen meistä molemmista nyt jumalattomin? Mutta ken voisi siitä riemuita?" – "Sinä palvelit häntä viimeiseen saakka? kysyi Zarathustra miettien, syvän vaitiolon jälkeen, sinä tiedät, kuinka hän kuoli? Onko se totta, mitä puhutaan, että sääli kuristi hänet kuoliaaksi, " – että hän näki, kuinka ihminen riippui ristillä, eikä kestänyt sitä, että rakkaus ihmiseen tuli hänen helvetikseen ja viimein hänen kuolemakseen?" – Mutta vanha paavi ei vastannut, vaan katseli sivulle arasti ja kasvoillaan tuskallinen ja synkkä ilme.
"Anna hänen mennä, sanoi Zarathustra kauan mietittyään, ja katseli yhä edelleen vanhusta suoraan silmään.
"Anna hänen mennä, hän on poissa. Ja vaikkakin se tuottaa sinulle kunniaa, että puhut tästä vainajasta vain hyvää, niin sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, kuka hän oli; ja että hän kulki kummallisia teitä."
"Kolmen silmän kesken puhuen, sanoi vanha paavi ilostuneena (hänen toinen silmänsä oli näet sokea), jumalan asioissa minä olen valaistumpi kuin Zarathustra itse – ja saan ollakin.
"Minun rakkauteni palveli häntä monet vuodet, minun tahtoni taipui kaiken hänen tahtonsa alle. Mutta hyvä palvelija tietää kaikki, ja myöskin paljon, mitä hänen herransa salaa itseltään.
"Hän oli umpimielinen jumala, täynnä salaisuuksia. Totisesti, ei hän saanut edes poikaa muutoin kuin salajuonilla. Hänen uskonsa ovella on aviorikos.
"Ken häntä ylistää rakkauden jumalaksi, hän ei ajattele kyllin korkeasti itse rakkaudesta. Eikö tämä jumala tahtonut myöskin olla tuomari? Mutta rakastavainen on rakkaudessaan tuollapuolen palkkaa ja töitten maksoa.
"Kun hän oli nuori, tämä jumala itäisiltä mailta, silloin hän oli kova ja kostonhimoinen ja rakensi itselleen helvetin lemmikkiensä huvitukseksi.
"Mutta viimein hänestä tuli vanha ja pehmeä ja murea ja sääliväinen, enemmän isoisän kaltainen kuin isän, mutta enimmän horjuvan vanhan isoäidin kaltainen.
"Siinä hän istui, kuihtuneena, uuninloukossaan, harmitteli huonoja jalkojaan, maailmaanväsyneenä, tahtoonväsyneenä, ja tukahtui eräänä päivänä liian suureen sääliinsä" – "Sinä vanha paavi, puuttui Zarathustra tässä puheeseen, oletko sinä silmin nähnyt tämän? Näin on saattanut tapahtua: näin, ja myöskin toisin. Kun jumalat kuolevat, niin he kuolevat aina monenlaisen kuoleman.
"Mutta olkoon! Niin tai näin, hän on poissa. Hän oli minun korvilleni ja silmilleni vastenmielinen, huonompaa jälkimuistoa minä en tahdo hänelle antaa.
"Minä rakastan kaikkea, mikä kirkkaasti katselee ja rehellisesti puhuu. Mutta hän – sinähän tiedät sen, vanha pappi, hänessä oli jotakin sinun lajiasi, pappislajia – hän oli monella tavoin selitettävä.
"Hän oli myöskin epäselvä. Kuinka hän on suuttunut meihin, tuo vihanpurskuja, siitä että me ymmärsimme häntä huonosti! Mutta miksi hän ei puhunut selvemmin?
"Ja jos vika oli meidän korvissamme, miksi hän antoi meille korvat, jotka kuulivat häntä huonosti? Jos oli liejua korvissamme, no niin! Ken sen sinne pani?
"Liian paljon epäonnistui hänelle, tälle savenvalajalle, joka ei ollut päättänyt oppivuosiaan! Mutta että kosti hän ruukuilleen ja luontokappaleilleen, siksi että ne onnistuivat huonosti, – se oli synti hyvää makua vastaan.
"Myöskin hurskaudessa on olemassa hyvä maku: se puhui viimein: pois tuollainen jumala! Mieluummin ei mitään jumalaa, mieluummin omin päin säätää kohtaloa, mieluummin olla narri, mieluummin itse olla jumala!'" – "Mitä minä kuulen! puuttui vanha paavi tässä puheeseen heristäen korviaan; oi Zarathustra, sinä olet hurskaampi kuin luulet, tuollaista epäuskoa kantaen! Joku jumala sinussa käänsi sinut jumalattomuuteesi!
"Eikö se ole juuri sinun hurskautesi, joka ei enää anna sinun uskoa jumalaan? Ja sinun ylensuuri rehellisyytesi tulee viemään sinut vielä tuollepuolen hyvää ja pahaa!
"Katso vain, mitä sinulle on säästynyt. Sinulla on silmät ja käsi ja suu, ne ovat hamasta iankaikkisuudesta säädetyt siunaamaan. Ei yksin kädellä siunata.
"Sinun läheisyydessäsi, vaikkakin sinä tahdot olla jumalattomin, minä tunnen pitkien siunauksien salaisen pyhänsavun ja sulotuoksun: riemua ja tuskaa minä tunnen tässä.
"Salli minun olla vieraanasi, oi Zarathustra, yksi ainoa yö. Missään koko maan päällä en viihdy nyt paremmin kuin sinun luonasi!" – "Aamen! Niin tapahtukoon! puhui Zarathustra suuresti ihmetellen, tuonne ylös käy tie, siellä on Zarathustran luola.
"Mielelläni, totisesti, saattaisin sinut itse sinne, sinä kunnianarvoinen, sillä minä rakastan kaikkia hurskaita ihmisiä. Mutta nyt minua kutsuu hätähuuto kiireesti sinun luotasi.
"Minun valtakunnassani ei sinulle ole mitään pahaa tapahtuva; minun luolani on hyvä satama. Ja mieluimmin minä tahtoisin asettaa jokaisen murheellisen jälleen vakaalle maalle ja vakaille jaloille.
"Mutta ken voisi nostaa sinun alakuloisuutesi hartioiltasi? Siihen minä olen liian heikko. Kauan, totisesti, me saamme odottaa, ennenkuin joku herättää sinulle jälleen jumalasi.
"Tämä vanha jumala ei näet elä enää: hän on perinpohjin kuollut." – Näin puhui Zarathustra.
Rumin ihminen
– Ja jälleen Zarathustran jalat juoksivat halki vuorien ja metsien, ja hänen silmänsä etsivät ja etsivät, mutta missään ei näkynyt sitä, jonka ne tahtoivat nähdä, tuota suurta hätääkärsivää ja hätäänhuutavaa. Mutta kaiken matkaa hän riemuitsi sydämessään ja oli kiitollinen. "Mitä hyviä lahjoja, puhui hän, soikaan tämä päivä minulle korvaukseksi siitä, että se alkoi huonosti! Kuinka kummallisia puhekumppaneita olen kohdannut!
" – Heidän sanojaan minä tahdon nyt pureksia kauan ikäänkuin hyviä siemeniä; pieniksi on minun hampaani jauhava ja pureksiva ne, kunnes ne valuvat kuin maito minun sieluuni!" – Mutta kun tie jälleen kääntyi erään kallion ympäri, muuttui maisema yhdellä erää, ja Zarathustra vaelsi kuoleman valtakunnassa. Täällä kohosi jyrkkiä, mustia ja punaisia kallioita: ei ruohoa, ei puuta, ei linnunääntä. Se oli nimittäin laakso, jota kaikki eläimet karttoivat, petoeläimetkin; ainoana poikkeuksena oli eräs laji rumia, paksuja, viheriäisiä käärmeitä, jotka vanhoiksi tultuaan saapuivat tänne kuolemaan. Senvuoksi paimenet kutsuivat tätä laaksoa: Käärmeen-kuolemaksi.
Mutta Zarathustra vaipui synkkään muisteloon, sillä hänestä tuntui niinkuin hän olisi jo kerran ennen ollut tässä laaksossa. Ja paljon raskasta kasaantui hänen mieleensä: niin että hän kulki hitaasti ja yhä hitaammin ja seisattui viimein. Mutta kun hän aukaisi silmänsä, silloin hän näki jotakin, joka istui tien ohessa, muodoltaan kuin ihminen ja tuskin kuin ihminen, jotakin sanomatonta. Ja yht'äkkiä valtasi Zarathustran suuri häpeä siitä, että hänen silmänsä olivat nähneet sellaista: punehtuen ylös aina valkeaan tukkaansa saakka hän käänsi katseensa pois ja kohotti jalkansa poistuakseen tuosta ilkeästä paikasta. Mutta silloin tuo kuollut autius sai äänen: maasta kumpusi näet ääni solisten ja koristen, niinkuin vesi yöllä solisee ja korisee tukkeutuneiden vesiputkien läpi; ja viimein se kävi ihmisääneksi ja ihmispuheeksi: – se kuului näin:
"Zarathustra! Zarathustra! Arvaa minun arvoitukseni! Puhu, puhu! Mikä on kosto todistajalle?
"Minä houkuttelen sinut takaisin, täällä on liukasta jäätä! Kavahda, kavahda, että sinun ylpeytesi ei taita täällä jalkojaan!
"Sinä pidät itseäsi viisaana, ylpeä Zarathustra! Niinpä arvaa arvoitus, sinä kova pähkinänsärkijä, – arvoitus, joka minä olen! Sano siis: kuka minä olen!"
– Mutta kun Zarathustra oli kuullut nämä sanat mitä te luulette, että hänen sielulleen tapahtui? Sääli valtasi hänet; ja hän vaipui yhdellä kertaa maahan, niinkuin tammi, joka kauan on vastustanut monia puunhakkaajia, – raskaasti, äkkiä, niidenkin kauhuksi, jotka sen tahtoivat kaataa. Mutta hän nousi heti jälleen ylös maasta, ja hänen kasvonsa muuttuivat koviksi.
"Minä tunnen sinut kyllä, puhui hän metallisella äänellä: sinä olet jumalan murhaaja! Anna minun mennä.
"Sinä et kestänyt sitä, joka näki sinut, – joka näki sinut alati ja läpikotaisin, sinä rumin ihminen! Sinä kostit tälle todistajalle!"
Näin puhui Zarathustra ja tahtoi poistua, mutta tuo sanomaton tarttui hänen vaatteensa helmaan ja alkoi uudelleen korista ja tapailla sanoja. "Jää!" sanoi hän viimein. – " – Jää! Älä käy ohitse! Minä arvaan, mikä kirves löi sinut maahan:
Terve sinulle, oi Zarathustra, että seisot jälleen!
"Sinä arvasit, minä tiedän sen hyvin, millä mielellä se on, joka on surmannut hänet – jumalan murhaaja. Jää! Istuudu tänne luokseni, sitä et tee turhaan.
"Kenen luokse minä tahdoin, ellen sinun luoksesi? Jää! istuudu! Mutta älä katsele minua! Kunnioita siten minun rumuuttani!
"He vainoavat minua: nyt sinä olet minun viimeinen turvapaikkani. Eivät vihallaan, eivät takaa-ajajillaan: oi, sellaista vainoamista minä pilkkaisin ja olisin ylpeä ja iloinen siitä!
"Eikö kaikki menestys ollut tähän saakka hyvin-vainotuilla. Ja ken hyvin vainoaa, oppii helposti seuraamaan: – hänhän on jo – jälempänä! Mutta se on heidän säälinsä. – " – heidän säälinsä on se, jota minä pakenen ja pakenen sinun turviisi. Oi Zarathustra, suojele minua, sinä viimeinen turvapaikkani, sinä ainoa, joka minut arvasit:
" – sinä arvasit, millä mielellä se on, joka hänet surmasi. Jää! Ja jos tahdot lähteä, sinä kärsimätön: älä kulje sitä tietä, jota minä tulin. Se tie on huono.
"Suutuitko sinä minuun, että olen liian kauan mongerrellut sanojani.
Että neuvon sinua. Mutta tiedä, että se olen minä, rumin ihminen, " – jolla on myöskin suurimmat, raskaimmat jalat. Missä minä kuljin, siinä on tie huonoa. Minä poljen kaikki tiet kuoliaaksi ja raiskiolle.
"Mutta että sinä kuljit minun ohitseni, vaieten, että sinä punehduit, minä näin sen hyvin: siitä minä tunsin sinut Zarathustraksi.
"Jokainen toinen olisi heittänyt minulle almunsa, säälinsä, katsein ja sanoin. Mutta siihen – minä en ole kylliksi kerjäläinen, sen sinä arvasit – " – siihen minä olen liiaksi rikas, rikas suuresta, peljättävästä, rumimmasta, sanomattomimmasta! Sinun häpeämisesi, oi Zarathustra, kunnioitti minua!
"Vaivalla minä pääsin ulos sääliväisten tungoksesta, jotta löytäisin sen ainoan, joka tänään opettaa, sääli on tunkeilevaista – sinut, oi Zarathustra!
" – olkoon se jumalan, olkoon se ihmisten sääliä: sääli sotii häveliäisyyttä vastaan. Ja että ei tahdo auttaa, se voi olla ylhäisempää kuin tuo hyve, joka rientää luokse.
"Mutta sääli, juuri se on tänään kaikkien pienten ihmisten hyve: – heillä ei ole mitään kunnioitusta suurta onnettomuutta, suurta rumuutta, suurta epäonnistumista kohtaan.
"Näiden kaikkien yli minä katselen kuin koira katselee vilisevän lammaslauman selkien ylitse. Ne ovat pieniä hyvänahkaisia, hyväntahtoisia harmaita ihmisiä.
"Niinkuin haikara katselee halveksien yli matalien lampien, pää takakenossa: niin minä katselen yli harmaiden pienten aaltojen ja tahtojen ja sielujen vilinän.
"Liian kauan on myönnetty oikeus näiden pienten ihmisten puolelle: niin annettiin heille viimein myöskin valta – nyt he opettavat: hyvää on ainoastaan se, mitä pienet ihmiset kutsuvat hyväksi!
"Ja 'totuus' on tänään se, mitä saarnaaja puhui, joka itse oli heistä syntyisin, tuo pienten ihmisten kummallinen pyhimys ja puoltaja, joka todisti itsestään: 'minä olen totuus.' "Tämä julkea on nyt kauan saanut noiden pienten ihmisten harjat pöyhistymään – hän, joka ei opettanut mitään pientä harhaluuloa opettaessaan: 'minä – olen totuus.' "Onko julkea milloinkaan saanut kohteliaampaa vastausta? – Mutta sinä, oi Zarathustra, kävit hänen ohitsensa ja sanoit: 'Ei. Ei! Kolmasti ei'!
"Sinä varoitit hänen eksytyksestään, sinä varoitit ensimäisenä säälistä – et kaikkia, et ei-ketään, vaan itseäsi ja omaa lajiasi.
"Sinä häpeät suuren kärsiväisen häpeää! ja totisesti, kun sinä puhut:,säälistä nousee suuri pilvi, kavahtakaa, ihmiset!' " – kun sinä opetat: 'kaikki luovat ovat kovia, kaikki suuri rakkaus on säälinsä yläpuolella': oi Zarathustra, kuinka sinä näytät minusta hyvin perehtyneeltä säänmerkkejä selittämään!
"Mutta sinä itse – varoita myöskin itseäsi omasta säälistäsi! Sillä monet ovat matkalla sinun luoksesi, monet kärsiväiset, epäileväiset, epätoivoiset, hukkuvaiset, palelevaiset – "Minä varoitan sinua myöskin itsestäni! Sinä olet arvannut minun parhaimman, pahimman arvoitukseni, minut itseni ja mitä minä tein. Minä tunnen kirveen, joka kaataa minut.
"Mutta hänen – täytyi kuolla: hän katsoi silmin, jotka näkivät kaikki, – hän näki ihmisen syvyydet ja pohjat, hänen kaiken kätketyn häpeänsä ja rumuutensa.
"Hänen säälinsä ei tuntenut mitään häpeää: hän ryömi minun likaisimpiin soppiini. Tämän uteliaimman, ylentungettelevaisen, ylensääliväisen täytyi kuolla.
"Hän näki alati minut: tällaiselle todistajalle minä tahdoin kostaa – tai lakata itse elämästä.
"Sen jumalan, joka näki kaiken, myöskin ihmisen: tämän jumalan täytyi kuolla! Ihminen ei kestä sitä, että sellainen todistaja elää."
Näin puhui rumin ihminen. Mutta Zarathustra nousi ja hankkiutui lähtemään: sillä häntä vilutti vähän aina ytimiin saakka.
"Sinä sanomaton, sanoi hän, sinä varoitit minua tiestäsi. Kiitokseksi siitä minä ylistän omaani. Katso, tuolla ylhäällä on Zarathustran luola.
"Minun luolani on suuri ja syvä ja siinä on monia soppia; siellä löytää piileväisinkin piilopaikan. Ja aivan sen vieressä on sata loukkoa ja salatietä mateleville, räpytteleville ja hyppiville eläimille.
"Sinä hylyksi heitetty, joka itse olet itsesi hylyksi heittänyt, sinä et tahdo asua ihmisten ja ihmissäälin seassa? Niinpä siis tee niinkuin minä! Niin sinä opit myöskin minusta; vain tekevä oppii.
"Ja puhu etenkin minun eläinteni kanssa! Ylpein eläin ja viisain eläin – niiden pitäisi kai olla meille molemmille oikeat neuvonantajat!" – Näin puhui Zarathustra ja kulki tietänsä, miettiväisemmin ja hitaammin kuin ennen: sillä hän kysyi itseltään paljoa eikä tiennyt helposti vastata itselleen.
"Kuinka poloinen ihminen kuitenkin on! ajatteli hän sydämessään, kuinka ruma, kuinka koriseva, kuinka täynnä kätkettyä häpeää!
"Minulle sanotaan, että ihminen rakastaa itseänsä: oi, kuinka suuri tämän itsensä rakastamisen tulee olla! Kuinka paljon halveksimista sillä on vastassaan!
"Myöskin tämä ihminen rakasti itseään niinkuin hän itseään halveksi – suuri rakastavainen hän on minusta ja suuri halveksivainen.
"Ketään en löytänyt vielä, joka oli syvemmin halveksinut itseään: sekin on korkeutta. Voi, oliko hän ehkä se korkeampi ihminen, jonka huudon minä kuulin?
"Minä rakastan suuria halveksivaisia. Mutta ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi." —
Vapaaehtoinen kerjäläinen
Kun Zarathustra oli jättänyt rumimman ihmisen, vilutti häntä ja hän tunsi itsensä yksinäiseksi: hänen mielensä läpi kulki näet paljon kylmää ja yksinäistä, niin että hänen jäsenensäkin kävivät siitä kylmemmiksi. Mutta kulkiessaan yhä etemmäksi ja etemmäksi, ylöspäin, alaspäin, vuoroin ohi viheriäisten laitumien, mutta myöskin yli karujen kivilouhujen, joiden vuoteelle ehkä muinoin joku kärsimätön puro oli laskeutunut levolle: silloin hänen mielensä kävi yhdellä kertaa jälleen lämpöisemmäksi ja sydämellisemmäksi.
"Mitä minulle onkaan tapahtunut? kysyi hän itseltään, jokin lämmin ja eläväinen virvoittaa minua, sen täytyy olla minun läheisyydessäni.
"Minä olen jo vähemmin yksin; tuntemattomia tovereita ja veljiä liehuu minun ympärilläni, heidän lämmin hengityksensä koskettaa minun sieluani."
Mutta kun hän katseli ympärilleen ja etsi yksinäisyytensä lohduttajia: katso, silloin ne olivat lehmiä, jotka seisoivat toinen toisensa vieressä lähikummulla; niiden läheisyys ja haju olivat lämmittäneet hänen sydäntään. Mutta nämä lehmät näyttivät innokkaasti kuuntelevan erästä puhuvaa eivätkä havainneet sitä, joka lähestyi. Mutta kun Zarathustra oli ihan lähellä niitä, kuuli hän selvästi, että ihmisääni puhui niiden keskeltä ja nähtävästi olivat kaikki tyynni kääntäneet päänsä puhuvaa kohti.
Silloin Zarathustra juoksi nopeasti esiin ja työnsi eläimet erilleen toisistaan, sillä hän pelkäsi, että täällä oli tapahtunut jollekin pahaa, jota lehmien sääli tuskin saattoi auttaa. Mutta siinä hän oli pettynyt; sillä katso, siinä istui ihminen maassa ja näytti kehoittavan eläimiä, että ne eivät lainkaan pelkäisi häntä, rauhallista ihmistä ja vuorisaarnaajaa, jonka silmistä itse hyvyys saarnasi. "Mitä sinä etsit täältä?" huusi Zarathustra kummastuneena.
"Mitäkö minä täältä etsin? vastasi hän, samaa kuin sinä etsit, rauhanrikkoja! nimittäin onnea maan päällä.
"Mutta sitä varten minä tahdoin oppia näiltä lehmiltä. Sillä, tiedätkö, puolen aamua minä olen jo puhunut niille, ja juuri nyt ne olivat antamaisillaan minulle vastauksen. Miksi sinä häiritsit niitä?
"Jollemme me käänny ja tule lehmien kaltaisiksi, niin emme me tule sisälle taivaanvaltakuntaan. Meidän on nimittäin opittava niiltä yksi: märehtiminen.
"Ja totisesti, vaikka ihminen koko maailman voittaisi eikä oppisi tätä yhtä, märehtimistä: mitä se auttaisi! Hän ei pääsisi vapaaksi murheestaan.
" – suuresta murheestaan: mutta sen nimi on tänään iljetys. Kenen sydän, suu ja silmät eivät ole tänään täynnä iljetystä! Myöskin minun! Myöskin sinun! Mutta katso näitä lehmiä!" – Näin puhui vuorisaarnaaja ja käänsi senjälkeen oman katseensa Zarathustraa kohti, – sillä siihen saakka se oli rakkaudella levännyt lehmissä – : mutta silloin hän muuttui. "Ken on se, jonka kanssa minä puhun? huusi hän peljästyneenä ja hyppäsi ylös maasta.
"Se on ihminen, vailla iljetystä, se on Zarathustra itse, suuren iljetyksen voittaja, tämä on Zarathustran oma silmä, hänen oma suunsa, hänen oma sydämensä."
Ja puhuessaan näin suuteli hän sen käsiä, jolle puhui, silmät tulvillaan, ja käyttäytyi aivan kuin se, jolle kallisarvoinen lahja ja koru putoo taivaasta. Mutta lehmät katselivat kaikkea tätä ja ihmettelivät.
"Älä puhu minusta, sinä kummallinen, herttainen! sanoi Zarathustra ja suojeli itseään hänen hellyydeltään, puhu ensin minulle itsestäsi! Etkö sinä ole se vapaaehtoinen kerjäläinen, joka kerran viskasi luotansa suuren rikkauden, " – joka häpesi rikkauttaan ja rikkaita ja pakeni köyhimpien tykö, lahjoittaakseen heille runsautensa ja sydämensä? Mutta he eivät ottaneet vastaan häntä."
"Mutta he eivät ottaneet minua vastaan, sanoi vapaaehtoinen kerjäläinen, sinähän tiedät sen. Niin minä menin viimein eläinten tykö ja näiden lehmien tykö."
"Silloin sinä opit, keskeytti Zarathustra puhuvan, kuinka antaa oikeus on vaikeampaa kuin ottaa oikeus ja että lahjoittaa hyvin on taito ja hyvyyden viimeinen viekkain mestaritaito."
"Varsinkin meidän päivinämme, vastasi vapaaehtoinen kerjäläinen: tänään nimittäin, jolloin kaikki alhainen on käynyt kapinalliseksi ja araksi ja omalla tavallaan ylpeäksi: nimittäin roskaväen-tavalla.
"Sillä sinähän tiedät sen, suuren ilkeän pitkän vitkallisen roskaväki- ja orjankapinanhetki tuli: se kasvaa kasvamistaan.
"Nyt saattaa kaikki hyvänteko ja pieni lahjoittaminen alhaiset kapinoimaan; ja ylenrikkaat kavahtakoot!
"Ken tänään isovatsaisten pullojen lailla pisaroi liian ahtaista kauloista: – sellaisilta pulloilta katkaistaan tänään kernaasti kaula.
"Himokas ahneus, sappimainen kateus, mielikarvas kostonhimo, roskaväen-ylpeys: tämä kaikki kuohahti vasten kasvojani. Ei ole enää totta, että köyhät ovat autuaita. Mutta taivaanvaltakunta on lehmien tykönä."
"Ja miksi ei rikkaitten?" kysyi Zarathustra koetellen, torjuessaan lehmiä, jotka arkailematta nuuskivat rauhallista. "Miksi koettelet minua? vastasi tämä. Sinä itse tiedät sen vielä paremmin kuin minä. Mikä sitten ajoi minut köyhimpien luo, oi Zarathustra? Eikö se ollut iljetys meidän rikkaimpiamme kohtaan?
" – rikkauden rangaistusvankeja kohtaan, jotka poimivat itselleen etunsa jokaisesta rikkaläjästä, kylmin silmin, kiimaisin ajatuksin, tuota roskaväkeä kohtaan, joka löyhkää taivasta kohti, " – tuota kullattua, väärennettyä roskaväkeä kohtaan, jonka isät olivat pitkäkyntisiä tai haaskalintuja tai lumppureita, naisten joukossa myöntyväisiä, himokkaita, unohtavaisia: – kaikilla heillä näet ei ole pitkältä porttoon. – "Roskaväkeä ylhäällä, roskaväkeä alhaalla! Mikä on tänään vielä 'köyhää' ja 'rikasta'! En osannut enää eroittaa heitä toisistaan – silloin minä pakenin sieltä, kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kunnes tulin näiden lehmien tykö."
Näin puhui rauhallinen ja puuskui itse ja hikoili sanoistaan: niin että lehmät ihmettelivät uudelleen. Mutta Zarathustra katseli häntä yhä hymyillen kasvoihin, kun hän puhui niin kovasti, ja pudisti lisäksi vaieten päätänsä.
"Sinä teet väkivaltaa itsellesi, vuorisaarnaaja, kun käytät tuollaisia kovia sanoja. Sellaista kovuutta varten ei sinun suusi ole kasvanut, eikä silmäsi.
"Ei myöskään, niinkuin minusta näyttää, vatsasi: kaikki tuollainen raivoaminen ja vihaaminen, ja vaahtoaminen on sille vastenmielistä. Sinun vatsasi tahtoo lempeämpiä asioita: sinä et ole lihansyöjä.
"Pikemmin sinä näytät minusta kasvinsyöjältä ja juurienkerääjältä. Sinä ehkä jyrsit jyviä. Mutta varmasti sinä olet nurja lihallisia riemuja kohtaan ja rakastat hunajaa."
"Sinä arvasit minut oikein, vastasi vapaaehtoinen kerjäläinen keventynein sydämin. Minä rakastan hunajaa, minä jyrsin myöskin jyviä, sillä minä etsin sitä, mikä on suulle suloista ja tekee hengityksen puhtaaksi:
" – myöskin sitä, mikä tarvitsee pitkän ajan, päivä- ja suutyötä leppeille laiskureille ja päivävarkaille.
"Pisimmäksi ovat varmaan nämä lehmät sen vieneet: ne keksivät itselleen märehtimisen ja päivänpaisteessa makaamisen. Myöskin ne pidättäytyvät kaikista raskaista ajatuksista, jotka paisuttavat sydämen."
– "Niinpä! sanoi Zarathustra, sinun tulisi nähdä myöskin minun eläimeni, minun kotkani ja minun käärmeeni, – niiden kaltaisia ei ole tänään olemassa maan päällä.
"Katso, tuonne ylös käy tie minun luolaani: ole tänä yönä sen vieras.
Ja puhu minun eläinteni kanssa eläinten onnesta, – " – kunnes minä itse tulen kotia. Sillä nyt minua kutsuu eräs hätähuuto kiireesti sinun luotasi. Uutta hunajaa sinä löydät myös minun tyköäni, jääraikasta kaakkukultahunajaa: syö sitä!
"Mutta nyt heitä pikaiset hyvästit lehmillesi, sinä kummallinen! herttainen! vaikkakin se tuntuu sinusta raskaalle. Sillä ne ovat sinun lämpimimmät ystäväsi ja opettajasi!" – " – Lukuunottamatta yhtä, joka on minulle vielä rakkaampi, vastasi vapaaehtoinen kerjäläinen. Sinä itse olet hyvä ja vielä parempi kuin lehmä, oi Zarathustra!"
"Pois, pois minusta! sinä ilkeä imartelija! huusi Zarathustra suuttuneena, miksi sinä turmelet minut tuollaisella ylistyksellä ja imartelu-hunajalla?"
"Pois, pois minusta!" huusi hän vielä kerran ja heilutti sauvaansa tuon mielistelevän kerjäläisen jälkeen: mutta tämä juoksi nopeasti pois.