Alakuloisuuden laulu
1
Kun Zarathustra piti nämä puheet, seisoi hän lähellä luolansa sisäänkäytävää; mutta heti kun hän oli sanonut viimeiset sanat, pujahti hän vieraittensa luota ja pakeni lyhyeksi hetkeksi ulkoilmaan.
"Oi puhtaita tuoksuja minun ympärilläni, huudahti hän, oi autuasta hiljaisuutta minun ympärilläni! Mutta missä ovat minun eläimeni? Esille, esille, minun kotkani ja minun käärmeeni!
"Sanokaa minulle, eläimeni: nämä korkeammat ihmiset – eivätkö ne ehkä haise hyvältä? Oi puhdas tuoksu minun ympärilläni! Nyt vasta minä tiedän ja tunnen, kuinka minä rakastan teitä, eläimeni."
– Ja Zarathustra virkkoi vielä kerran: "minä rakastan teitä, eläimeni!" Mutta kotka ja käärme tunkeutuivat hänen luoksensa, kun hän puhui nämä sanat, ja katselivat ylös häneen. Täten he olivat kolmen kesken hiljaa yhdessä ja nauttivat ja ahmivat toistensa seurassa hyvää ilmaa. Sillä ilma oli täällä ulkona parempi kuin korkeampien ihmisten luona.
2
Mutta tuskin Zarathustra oli jättänyt luolansa, niin vanha loihtija nousi, katseli viekkaana ympärilleen ja puhui: "Hän on ulkona!
"Ja jo, te korkeammat ihmiset – jotta kutittaisin teitä tällä ylistys- ja hyväilynimellä, niinkuin hän itse – jo käy minun kimppuuni ilkeä pettäjä- ja loihtimishenkeni, minun alakuloinen perkeleeni, " – joka on tämän Zarathustran vastustaja ytimiä myöten: suokaa se hänelle anteeksi! Nyt hän tahtoo loihtia teille, että hänen hetkensä on juuri; turhaan minä taistelen tätä pahaa henkeä vastaan.
"Teille kaikille, minkä kunnianimityksen te antanettekin itsellenne, joko te nimitätte itseänne 'vapaiksi hengiksi' tai 'totisiksi' tai 'hengen parannuksentekijöiksi' tai 'vapautetuiksi' tai 'suuriksi kaipaavaisiksi', " – teille kaikille, jotka minun laillani kärsitte suuresta iljetyksestä, joille vanha jumala on kuollut eikä vielä yksikään uusi jumala makaa kehdossa ja kapaloissa, – teille kaikille on minun paha henkeni ja loihtimisperkeleeni lempeä.
"Minä tunnen teidät, te korkeammat ihmiset, minä tunnen hänet – minä tunnen myöskin tuon häijyhengen, jota minä rakastan vastoin tahtoani, tuon Zarathustran: hän itse tuntuu minusta hyvin usein ihanalta pyhimysnaamiolta, " – uudelta kummalliselta valheverholta, joka miellyttää minun pahaa henkeäni, tuota alakuloista perkelettä: – minä rakastan Zarathustraa, niin minusta usein tuntuu, pahan henkeni takia. – "Mutta nyt se käy minun kimppuuni ja voittaa minut, tämä alakuloisuuden henki, tämä iltahämärä-perkele: ja, totisesti, te korkeammat ihmiset, häntä haluttaa – " – aukaiskaa vain silmänne! – häntä haluttaa tulla alastomana, miehenäkö vai naisena, sitä minä en vielä tiedä: mutta hän tulee, hän voittaa minut, voi! aukaiskaa mielenne!
"Päivä soinnahtaa pois, kaikelle tulee nyt ilta, parhaimmallekin; kuulkaa nyt ja nähkää, te korkeammat ihmiset, mikä perkele, olipa mies tai nainen, tämä ilta-alakuloisuuden henki on!"
Näin puhui vanha loihtija, katsoi viekkaana ympärilleen ja tarttui sitten harppuunsa.
3
Ilmassa seljenneessä, kun kasteen lohdutus jo alas maahan kumpuaa, näkymättä ja kuulumatta – näet pehmeä-anturainen on lohduntuoja kaste kuin lohdutus-lempeät kaikki – : sydän kuuma, sa muistatko silloin, miten janosit kerran, pisarkylpyä kyynelten taivahisten, palaneena ja pakahtuneena, kulonurmi-poluilla kun pahat iltaisen auringon-katseet sua kiersivät lomitse mustien puitten, tulihehkuvat, ilkkuvat häikäisy-katseet?
Sinä? – totuuden vapaa mieskö? – ne ilkkui – Ei! Runoniekka vain! vain eläin, viekas, ryöstävä, hiipivä, jonk' on valhetella pakko, pakko valhetella tieten ja taiten: peto saaliin-ahne, kirjo-naamioinen, oma naamionsa, oma saalihinsa – sekö – totuuden vapaa mies? Ei! Narri vain! Runoniekka vain! Vain kirjavia puhuva, vain narrin-naamiosta kirjavia kirkuva, sanasiltoja valheen kiipeileväinen, kirjokaaria käyden, välisiltoja vaappuen valetaivasten, valemaitten, ympäri liidellen, ympäri laadellen, – vain narri, vain runoniekka!
Sekö – totuuden vapaa mies? Ei tyyni, jäykkä, sileä, kylmä, kuvapatsaaksi tullut ei, jumal-pylvähäksi ei temppelin eteen pantu, ovenvartiaksi jumalan jonkun: Ei! vihankarsas totuuden-patsaille noille, koteutuneempi korpeen kuin temppelitarhaan, sydän kissan-kiihkoja täynnä, joka ikkunasta hypähtävä, suin päin joka sattumaan, joka aarniometsän vaaniva, himomielin vaaniva, juosta jott' aarniometsissä saisit kera petojen kirjavatäpläisten sa syntisen-terveenä, kauniina, kirjavana, himon-polttavin huulin, peto autuaan-ilkkuva, autuaan-pirullinen, autuaan-verenahne rosvoten, hiipien, valhetellen: —
Tai kotkan lailla, mi kauan, kauan kuiluihin tuijottaa,
kuiluihin omihinsa: —
oi kuinka ne suikertelevat
alas, alle, sisälle maan
yhä syvempiin syvyyksiin! —
silloin,
yht'äkkiä, päistikkaa,
kuin salama syöstä
alas karitsoihin
nälänvimmassa, himoiten
karitsa-riistaa,
kato kaikkien karitsa-sieluin,
kato kiukkuinen kaiken, mi katselee
karitsansilmäisesti, käkkärävillaisesti,
harmaasti, hurskaan lammas-laakeasti!
Näin:
kotkamainen, pantterimainen
on runoniekan kaipuu,
on sun kaipuusi tuhannen naamion alla,
sa narri! sa runoniekka!
Sa, joka ihmisen näit niin jumalana kuin lampaanakin – : repiä jumala ihmisessä kuin lammaskin ihmisessä, ja repien nauraa – se, se on sun autuutesi kotkan ja pantterin autuus! runoniekan ja narrin autuus! – Ilmassa seljenneessä, kun kuun sirppi jo hiipii välitse purppuraruskoin vihertäin kateudesta: – vihamielisnä päivälle, salaa jok' askeleella vitaisten ruusu-uutimiin, kunnes ne vaipuvat, yöhön vaipuvat vaalentuin: – niin vaivuin ma itse kerran totuuden-vimmastani, päivän-kaipiostani, mies väsynyt päivään, valosta sairas, – alas vaivuin, iltahan, varjoon: totuuden yhden tulessa janoten: – sydän kuuma, sa muistatko vielä, miten janosit silloin? Maanpaossa luota totuuden kaiken, vain narri! Vain runoniekka!
Tieteestä
Näin lauloi loihtija; ja kaikki, jotka olivat yhdessä, menivät lintujen lailla huomaamatta hänen viekkaan ja alakuloisen hekumansa paulaan. Ainoastaan hengeltä tunnollinen ei ollut antanut vangita itseään: hän otti äkkiä harpun loihtijalta ja huusi: "Ilmaa! Laskekaa hyvää ilmaa sisään! Laskekaa Zarathustra sisään! Sinä teet tämän luolan helteiseksi ja myrkylliseksi, sinä ilkeä vanha loihtija!
"Sinä viettelet, sinä väärä, hieno, tuntemattomiin himoihin ja erämaihin. Ja voi, jos sellaiset kuin sinä, rupeavat puhumaan ja meluamaan totuudesta!
"Voi kaikkia vapaita henkiä, jotka eivät kavahda tuollaisia loihtijoita. Mennnyttä on heidän vapautensa: sinä opetat ja houkuttelet takaisin vankiloihin – " – sinä vanha alakuloinen perkele, sinun valituksestasi kaikuu houkutuspilli, sinä olet niiden kaltainen, jotka siveyden ylistyksellään salaisesti kutsuvat hekumoihin!"
Näin puhui tunnollinen; mutta vanha loihti ja katseli ympärilleen, nautti voitostaan ja nieli senvuoksi sen harmin, jonka tunnollinen valmisti hänelle. "Vaikene! sanoi hän häveliäällä äänellä, hyvät laulut tahtovat hyvän vastakaiun; hyvien laulujen jälkeen on kauan vaiettava.
"Niin he tekevät kaikki, nämä korkeammat ihmiset. Mutta sinä olet varmaan vähän ymmärtänyt minun laulustani? Sinussa on vähän loihtimishenkeä."
"Sinä ylistät minua, vastasi tunnollinen, kun eroitat minut itsestäsi, no niin! Mutta te toiset, mitä minä näen? Te kaikki istutte vielä siinä silmät himokkaina – :
"Te vapaat sielut, missä on teidän vapautenne! Minusta melkein tuntuu, kuin olisitte niiden kaltaisia, jotka ovat katselleet kauan huonoja tanssivia alastomia tyttöjä: teidän sielunne tanssivat itse!
"Teissä, te korkeammat ihmiset, mahtanee olla enemmän sitä, mitä loihtija kutsuu pahaksi loihtimis- ja petoshengekseen: – meidän täytynee kai olla erilaisia.
"Ja totisesti, me puhuimme ja ajattelimme kylliksi yhdessä, ennenkuin Zarathustra tuli kotia luolaansa, jotta tiedänkin: me olemme erilaisia.
"Me etsimme erilaista myöskin täällä ylhäällä, te ja minä. Minä näet etsin enemmän varmuutta, senvuoksi minä tulin Zarathustran tykö. Hän näet on vieläkin lujin torni ja tahto – " – tänään, jolloin kaikki vaappuu, jolloin kaikki maa vapisee. Mutta te, kun näen teidän silmienne ilmeen, niin minusta melkein tuntuu, että te etsitte enemmän epävarmuutta, " – enemmän kauhua, enemmän vaaraa, enemmän maanjäristystä. Te himoitsette, niin minusta melkein tuntuu, suokaa minulle anteeksi kuvitteluni, te korkeammat ihmiset, – " – te himoitsette huonointa, vaarallisinta elämää, joka minua enimmän peljättää, villipetojen, metsien, luolien, jyrkkien vuorien ja harhakuilujen elämää. "Eivätkä ne, jotka johtavat pois vaarasta, miellytä teitä parhaimmin, vaan ne, jotka vievät teidät pois kaikilta teiltä, viettelijät. Mutta, jos sellainen himo on teissä todellinen, niin tuntuu se minusta sittenkin mahdottomalta.
"Pelko näet – se on ihmisen peri- ja perustunne, pelko selittää kaiken, perisynnin ja perihyveen. Pelosta kasvoi minunkin hyveeni, sen nimi on: tiede.
"Sillä pelko villiä eläimiä kohtaan – sitä ihminen kauimmin kasvatti, lukuunottaen eläimen, jonka hän kätkee itseensä ja jota hän pelkää: Zarathustra kutsuu sitä 'sisälliseksi elukaksi'.
"Sellainen pitkä vanha pelko, joka on käynyt viimein hienoksi, hengelliseksi, henkiseksi – minusta sen nimenä on tänään: tiede." – Näin puhui tunnollinen; mutta Zarathustra, joka juuri tuli takaisin luolaansa ja oli kuullut ja ymmärtänyt hänen puheensa, viskasi kourallisen ruusuja tunnolliselle ja nauroi hänen "totuuksilleen". "Kuinka! huusi hän, mitä minä kuulin juuri? Totisesti, sinä olet narri, tai olen minä itse se: ja sinun 'totuutesi' minä asetan tuota pikaa päälaelleen.
"Pelko näet – on poikkeuksena meissä. Mutta rohkeus ja seikkailu ja halu epätietoiseen, vielä ennen uskaltamattomaan – rohkeus näyttää minusta olevan ihmisen koko esihistoria.
"Kesyttömimpiä rohkeimpia eläimiä hän on kadehtinut ja ryöstänyt niiltä niiden kaikki hyveet: niin hänestä tuli vasta – ihminen.
"Tämä rohkeus, joka on käynyt viimein hienoksi, hengelliseksi, henkiseksi, tämä ihmis-rohkeus, jolla on kotkan siivet ja käärmeenviisaus: se näyttää minusta kantavan tänään nimeä – " "Zarathustra!" huusivat kaikki, jotka istuivat yhdessä, ikäänkuin yhdestä suusta ja puhkesivat senjälkeen suureen nauruun; mutta heistä kohosi niinkuin raskas pilvi. Myöskin loihtija nauroi ja puhui nämä viisaat sanat: "No niin! Hän on poissa, minun paha henkeni!
"Ja enkö minä itse ole varoittanut teitä hänestä, kun sanoin, että hän on pettäjä, valhe- ja petoshenki?
"Varsinkin kun hän ilmestyy alastomana. Mutta mitä minä mahdan hänen petokselleen! Olenko minä luonut hänet ja maailman?
"Niinpä siis! Olkaamme jälleen hyviä ja hyvällä tuulella! Ja vaikkakin Zarathustra on vihaisen näköinen katsokaahan häntä! hän on vihoissaan minulle – :
" – ennenkuin yö saapuu, oppii hän jälleen rakastamaan ja ylistämään minua, hän ei voi kauan elää tekemättä sellaisia hulluuksia.
"Hän rakastaa vihollisiaan: tämän taidon hän ymmärtää parhaimmin kaikista, joita olen nähnyt. Mutta hän kostaa sen – ystävilleen!"
Näin puhui vanha loihtija, ja korkeammat ihmiset osottivat hänelle suosiota: niin että Zarathustra kulki ympäri ja pudisti pahuudella ja rakkaudella ystäviensä käsiä, sen kaltaisena, jolla on kaikille jotakin hyvitettävää ja kaikilta anteeksipyydettävää. Mutta kun hän tuli silloin luolansa ovelle, katso, silloin häntä halutti jo jälleen päästä hyvään ilmaan tuonne ulos ja eläintensä luo, – ja hän aikoi hiipiä ulos.
Erämaan tyttärien joukossa
1
"Älä mene pois! sanoi silloin se vaeltaja, joka kutsui itseään Zarathustran varjoksi, jää meidän luoksemme muutoin saattaisi tuo vanha kolkko murhe jälleen karata kimppuumme.
"Tuo vanha loihtija antoi jo huonoimpansa meille parhaaksi, ja katso vain, vanhalla hurskaalla paavilla tuolla on kyyneleet silmissä ja hän on jälleen kokonaan laskenut laivansa alakuloisuuden merelle.
"Nämä kuninkaat voivat tosin vielä näyttää hyvää naamaa meidän edessämme: sen he oppivat näet parhaiten meistä kaikista tänään! Mutta jos heillä ei olisi yhtään todistajaa, niin minä lyön vetoa, että tuo ilkeä leikki valtaisi jälleen heidätkin – " – vaeltavien pilvien, kostean alakuloisuuden, peitettyjen taivasten, varastettujen aurinkojen, ulvovien syystuulien ilkeä leikki, " – meidän ulvontamme ja hätähuutomme ilkeä leikki: jää meidän luoksemme, oi Zarathustra! Täällä on paljon kätkettyä kurjuutta, joka tahtoo puhua, paljon iltaa, paljon pilveä, paljon helteistä ilmaa!
"Sinä ravitsit meitä vahvalla miehenruualla ja voimakkailla lauseilla: älä salli, että jälkiruuan aikana mietomieliset naiselliset henget karkaavat jälleen kimppuumme!
"Sinä yksin teet ilman ympärilläsi voimakkaaksi ja kirkkaaksi. Löysinkö minä milloinkaan maan päällä niin hyvää ilmaa kuin sinun tykönäsi luolassasi?
"Monta maata minä olen nähnyt, minun nenäni on oppinut koettelemaan ja arvostelemaan monenlaista ilmaa: mutta sinun tykönäsi minun sieraimeni maistavat suurimman nautintonsa!
"Ellei ehkä, – ellei ehkä sitten – , oi suo anteeksi vanha muisto! Suo anteeksi vanha jälkiruokalaulu, jonka minä sepitin kerran erämaan tyttärien joukossa: – " – heidän tykönään oli näet yhtä hyvä kirkas itämainen ilma; siellä minä olin kauimpana poissa kosteasta alakuloisesta Vanhasta-Europasta!
"Siihen aikaan minä rakastin näitä Itämaan-tyttöjä ja toista sinistä taivaanvaltakuntaa, jonka ylitse ei yhtään pilveä eikä ajatusta riipu.
"Te ette usko, kuinka somina he istuivat siinä, kun eivät tanssineet, syvinä, mutta vailla ajatuksia, niinkuin pienet salaisuudet, niinkuin suljetut arvoitukset, niinkuin jälkiruoka-pähkinät – " – kirjavina ja vieraina tietysti, mutta pilvettöminä: arvoituksina, jotka antavat ratkaista itsensä: näiden tyttöjen huviksi minä mietin silloin jälkiruoka-virren."
Näin puhui vaeltaja ja varjo; ja ennenkuin yksikään vastasi hänelle, oli hän jo tarttunut vanhan loihtijan harppuun, pannut jalkansa ristiin ja katseli hiljaisesti ja viisaasti ympärilleen: – mutta sieraimilla hän imi sisäänsä hitaasti ja kysyvästi ilmaa, ikäänkuin se, joka on maistanut uusissa maissa uutta ilmaa. Sitten hän alkoi jonkinlaisella mylvinnällä laulaa.
2
Erämaa kasvaa: voi sitä, ken erämaita kätkee!
– Haa! Juhlallista! Toden totta juhlallista! Arvokas alku! Afrikalaisen juhlallista! Jalopeuran arvoista tai moraalisen möly-apinan – mutt' teille ei mitään, te ystävättäret armahimmat, joiden jalkojen juureen mun ensi kerran, mun europalaisen palmujen alle, on istua suotu. Sela.
Toden tottakin kummallista! Täss' istun nyt, lähell' erämaata, ja kohta niin kaukana taas erämaasta, myös mistään viel' erämaatumatta: nimittäin nielemänä tämän pienimmän keitaan – : – juurikaan se haukoitellen avas armahan suunsa, sulotuoksuisimman kaikista suista. Ma silloin suljahdin siihen, alas, lävitse – keskeenne teidän, ystävättäret armahimmat! Sela.
Terve, terve valaskalalle tuolle, jos näin piti vierahansa se hyvänä! – kai käsitätte tämän oppineen vihjauksen? Sen vatsalle terve, jos oli se näin, näin herttainen keidas-vatsa kuin tää: mitä kuitenkin epäilen, – näet tulenhan Europasta, jok' on epäileväisempi kuin kaikk' aviovaimot vanhahtavaiset. Sen jumala paratkohon! Aamen!
Täss' istun ma nyt, tässä keitaassa pienimmässä, kuin taateli ikään, läpipehmeä, ruskea, kultasyinen, himoiten pyöreää tytön suuta, mut enemmän vielä tyttömäisiä jääkylmiä valkeita viiltäviä puru-hampaita: niit' ikävöitsee näät sydän jokaisen taatelin kuuman. Sela.
Etelän hedelmäin näitten nyt kaltaisena, ylenkaltaisena makaan ma tässä ja mun ylt'ympäröitsevät pienet siipikuoriaiset iloparvineen, imusarvineen, kuin myöskin pienemmät vielä, houkkiommat, syntisemmät sydäntoiveet ja oikut, – mun ympärisaarratte te, te mykät, te aavistavaiset tyttö-kissat, Dudu ja Suleika, – mun ympäri-sfinksitätte, jott' yhtehen sanaan monet sulloisin tunteet: (jumal' anteeksi suokoon tämän kielisynnin!) – täss' istun, imien puhtainta ilmaa, paratiisin-ilmaa ilmettyistä, kulta-juovaista, valoista, kevyttä ilmaa, niin hyvää, kuin joskus vain alas putosi kuusta – joko sattuma syynä lie ollut tai ylimielisyys, kuten kertovat laulajat vanhat. Sit' epäilen kuitenkin ma epäilijä, sill' enhän ma suotta tule Europasta, jok' on epäileväisempi kuin kaikk' aviovaimot vanhahtavaiset. Sen jumala paratkohon! Aamen!
Ihaninta särpien ilmaa, auki sieramet kuin kupu maljan, vailla vastaisuutta, vailla muisteloita, niin istun ma tässä, ystävättäret armahimmat, ja katselen palmua, kuinka, kuin tanssijatar, se keijuu ja leijuu ja lanteilta keinuu, – niin tekee sen myötä, jos kauemmin katsoo! kuin tanssijatar, – niin minusta tuntuu – joka liian kauan jo, vaarallisen kauan yhä, yhä vain yhdellä jalalla seisoi? – hän unhoitti siinä, – niin minusta tuntuu – pois jalkansa toisen? Ma ainakin turhaan kadonnutta etsin kaksois-kalleutta – eli tuota toista jalkaa – pyhästä läheisyydestä hänen kaikkein armaimman, kaikkeinsiroimman poimu- ja hulmu- ja hely-hamosensa. Niin, jos, ystävättäret ihanaiset, mua tahdotte uskoa oikein: hän on hukannut sen! se on poissa! ikipäiviksi poissa! tuo toinen jalka! Oi vahinko armasta toista jalkaa! Miss' – ollevi nyt ja surrevi orpouttaan! tuo yksinäinen jalka? Ehkä pelkää se julmaa kellerväkiharaista jalopeura-hirviötä? Vai ehk' on jo kaluttuna, nakerreltuna – voi, surkeasti nakerreltuna! Sela.
Oi älkää itkekö, sydämet herkät! Oi älkää itkekö, taatelisydämet! Maito-rinnat! Te lakerijuuri-sydän- sykkeröiset! Älä itke enää, kalpea Dudu! Ole mies, Suleika! Rohkeutta! – Vai oisko täss' ehkä joku vahvistus-, sydämenvahvistus-tippa nyt paikallaan? joku palsami-lause? joku juhlallinen manaus! —
Haa! Ylös, arvokkuus!
Hyve-arvo! Europalais-arvo!
Puhkukaa, puhkukaa jälleen
hyve-palkeet!
Haa!
Viel' yksi mylväys!
moraalinen mylväys!
moraalisen jalopeuran
mylväys erämaan tyttärille!
– Näet hyve-ulvonta,
te tyttöset armahimmat,
on enemmän kuin kaikki
europalais-himo, europalais-ikinälkä!
Ja tässä minä seison
jo europalaisena,
enkä muuta taida, mua jumala auttakoon!
Aamen!
Erämaa kasvaa: voi sitä, ken erämaita kätkee!
Herätys
1
Vaeltajan ja varjon laulun jälkeen täyttyi luola yhdellä erää melusta ja naurusta; ja kun kokoontuneet vieraat puhuivat kaikki yht'aikaa, eikä edes aasi pysynyt enää hiljaa sellaisen rohkaisun jälkeen, valtasi Zarathustran pieni vastenmielisyys ja halu pilkata vieraitaan: vaikkakin heidän iloisuutensa ilahutti häntä. Sillä se tuntui hänestä heidän elpymisensä merkiltä. Niin hän hiipi ulkoilmaan ja puhui eläintensä kanssa.
"Missä on heidän hätänsä nyt? puhui hän, ja tunsi jo itse vapautuvansa pienestä suuttumuksestaan – minun tykönäni he unhoittivat, tuntuu minusta, hätähuutonsa!
" – vaikkakaan eivät vielä, valitettavasti, huutamista." ja Zarathustra sulki korvansa, sillä nyt sekoittui aasin J-A-A kummallisesti näiden korkeampien ihmisten riemumeluun.
"He ovat iloisia, alkoi hän uudelleen, ja ken tietää? ehkä isäntänsä kustannuksella; ja jos he oppivat minusta nauramaan, niin se ei ole kuitenkaan minun nauruani, jonka he oppivat.
"Mutta mitä siitä! He ovat vanhoja ihmisiä: he elpyvät omalla tavallaan, he nauravat omalla tavallaan; minun korvani ovat kestäneet pahempia asioita äreiksi tulematta.
"Tämä päivä on voitto: hän väistyy jo, hän pakenee, raskauden henki, minun vanha veriviholliseni! Kuinka hyvin mieliikään tämä päivä päättyä, joka alkoi niin huonosti ja raskaasti.
"Ja päättyä se mielii. Ilta tulee jo: yli meren se ratsastaa, tuo hyvä ratsastaja! Kuinka se keinuu, tuo autuas, kotiapalaavainen, purppurasatulassaan!
"Taivas katsoo kirkkaana sitä, maailma lepää syvänä: oi te kaikki kummalliset, jotka tulitte minun tyköni, minun tykönäni kannattaa elää!"
Näin puhui Zarathustra, ja jälleen kuului korkeampien ihmisten huuto ja nauru luolasta: silloin hän alkoi uudelleen.
"He käyvät onkeen, minun syöttini vaikuttaa, myöskin heidän vihollisensa väistyy, raskauden henki. He ovat oppineet nauramaan jo itseänsä: kuulenko minä oikein?
"Minun miehenruokani vaikuttaa, minun mehu- ja voimakieleni: ja totisesti, minä en ravinnut heitä vihanneksilla! Vaan sotilasruualla, valloittajaruualla: uusia pyyteitä minä herätin.
"Uusia toiveita on heidän käsivarsissaan ja jaloissaan, heidän sydämensä laajentuu. He löytävät uusia sanoja, kohta on heidän henkensä hengittävä ylimielisyyttä.
"Tällainen ruoka ei tosin liene lapsia varten, ei myöskään kaipaavia vanhoja ja nuoria naisia varten. Heidän sisälmyksiänsä houkutellaan toisin; heidän lääkärinsä ja opettajansa minä en ole.
"Iljetys väistyy näistä korkeammista ihmisistä: hyvä! se on minun voittoni. Minun valtakunnassani he käyvät varmoiksi, kaikki tyhmä häveliäisyys juoksee tiehensä, he tyhjentävät itsensä.
"He tyhjentävät sydämensä, hyvät hetket palaavat takaisin heidän luoksensa, he juhlivat ja märehtivät, – he käyvät kiitollisiksi.
"Sitä minä pidän parhaana merkkinä: he käyvät kiitollisiksi. Ei aikaakaan, niin he ajattelevat itselleen juhlia ja pystyttävät muistopatsaita vanhoille ystävilleen.
"He ovat elpyviä!" Näin puhui Zarathustra iloisena sydämelleen ja katseli ulos; mutta hänen eläimensä tunkeutuivat hänen tykönsä ja kunnioittivat hänen onneaan ja äänettömyyttään.