Sivistyksen maasta
Liian kauaksi minä lensin tulevaisuuteen: kauhu valtasi minut.
Ja kun minä katselin ympärilleni, katso! silloin oli aika ainoa aikalaiseni.
Silloin minä pakenin takaisin, kotiapäin – ja yhä nopeammin: niin minä tulin teidän luoksenne, te nykyaikaiset, ja sivistyksen maahan.
Ensi kerran minulla oli silmää teitä kohtaan ja hyvää mieltymystä: totisesti, kaipuu sydämessä minä tulin.
Mutta mitä minulle tapahtui? Niin tuskissani kuin olinkin, – minun täytyi nauraa! Milloinkaan ei silmäni nähnyt mitään niin kirjavatäpläistä!
Nauramistani minä nauroin, jalkani vielä vavistessa ja sydämenikin: "täällähän on kaikkien värikuppien kotimaa!" – sanoin minä.
Viisikymmentä väripilkkua kasvoihin ja jäseniin maalattuna: niin te istuitte siellä minun kummastuksekseni, te nykyaikaiset!
Ja viisikymmentä kuvastinta ympärillänne, jotka imartelivat ja jäljittelivät teidän värivälkettänne!
Totisesti, ei voisi teillä olla parempaa naamiota, te nykyaikaiset, kuin omat kasvonne ovat! Kuka voisi teitä – tuntea!
Kirjoitettuina täyteen menneisyyden merkkejä ja nämäkin merkit uusilla merkeillä tuhrittuina: näin te olette kätkeneet itsenne hyvin kaikilta merkkeinselittäjiltä!
Ja jos on munaskuittenkin tutkija: kukapa vielä uskoo, että teillä on munaskuut! Väreistä te näytätte olevan leivotuita ja yhteenliimatuista liuskoista.
Kaikki ajat ja kansat katsovat kirjavina teidän hunnuistanne; kaikki tavat ja uskot puhuvat kirjavina teidän liikkeistänne.
Ken riisuisi yltänne hunnut ja verhot ja värit ja liikkeet: kyllin paljon hänellä olisi jäljellä peloittaakseen sillä linnut.
Totisesti, minä itse olen peljästynyt lintu, joka kerran näki teidät alastomina ja ilman väriä; ja minä lensin pois, kun luuranko tarjosi minulle rakkautta.
Ennemmin minä toki olisin vaikka päiväläisenä Manalassa ja menneisyyden varjojen luona! – Uhkeampia ja täyteläisempiähän ovat itse manalaisetkin kuin te!
Tämä, niin tämä on minun sisälmysteni kirvely, etten voi sietää teitä alastomina enkä vaatetettuina, te nykyaikaiset!
Tulevaisuuden kaikki kauhu ja kaikki, mikä milloinkaan sai paenneet linnut värisemään, on totisesti mieluisampaa ja vähemmän vierasta kuin teidän "todellisuutenne".
Sillä näin te puhutte: "Todellisia me olemme kokonaan, ja ilman uskoa ja harhauskoa": näin te röyhistelette rintaanne – oi, vielä rinnattominakin!
Niin, miten te voisitte uskoa, te kirjavatäpläiset! jotka olette kuvia kaikesta, mitä maailmassa on uskottu!
Itse uskon vaeltavia kumoamisia te olette, ja kaikkien ajatusten niveliltä nyrjähtämistä. Epäuskottavia: näin kutsun minä teitä, te todelliset!
Kaikki ajat kinastelevat toisiansa vastaan teidän hengissänne; ja kaikkien aikojen unet ja kinastelut olivat todellisempia kuin teidän valveillaolonne!
Hedelmättömiä te olette: siksi teiltä puuttuu uskoa. Mutta kenen täytyi luoda, hänellä oli alati myöskin tosiunensa ja tähtienteensä – ja hän uskoi uskoon! – Puoliavoimia portteja te olette, joilla haudankaivajat odottavat. Ja tämä on teidän todellisuutenne: "hävitä vain kaikki ansaitsee."
Oi millaisina te siinä seisotte, te hedelmättömät, miten laihoina kylkiluilta! Ja moni teistä varmaan itsekin tiesi sen.
Ja hän puhui: täällä on varmaan käynyt jumala minun nukkuessani ja salaa ottanut minulta jotakin? Totisesti, kylliksi tehdäkseen itselleen siitä vaimon!
"Ihmeellinen on kylkiluitteni köyhyys!" – näin puhui jo moni nykyaikainen.
Niin, nauruksi te olette minulle, te nykyaikaiset! Ja vallankin kun te ihmettelette itseänne!
Ja voi minua, ellen voisi nauraa teidän ihmettelyllenne, vaan täytyisi minun niellä kaikki inhoittava, mitä maljoissanne on!
Mutta siksi minä tahdon ottaa teidät keveämmin, kun minulla on raskasta kannettavana; ja mitä se tekee vaikka kovakuoriaisia ja lentäviä itikoita vielä asettuu taakalleni!
Totisesti, se ei käy minulle siitä raskaammaksi! Eikä teistä, te nykyaikaiset, ole suuri väsymys minuun tuleva. – Oi, mihin minä nyt olen kaipuuni kera nouseva! Kaikilta vuorilta minä etsien katselen isän- ja äidinmaita.
Mutta kotiseutua minä en löytänyt mistään: epävakainen minä olen kaikissa kaupungeissa ja matkallelähtö kaikilla porteilla.
Vieraita ovat minulle ja ilvettä kaikki nykyaikaiset, joiden luo sydän minut äsken ajoi; ja karkoitettu minä olen kaikista isän- ja äidinmaista.
Niin minä rakastan nyt ainoastaan lasteni maata, tuota löytämätöntä, kaukaisimmassa meressä: sitä minä käsken purjeeni etsimään ja etsimään.
Lapsissani minä tahdon sovittaa, että olen isieni lapsi ja kaikessa tulevaisuudessa – tämän nykyisyyden!
Näin puhui Zarathustra.
Tahrattomasta tiedosta
Kun eilen kuu nousi, luulin minä, että se aikoi synnyttää auringon: niin leveänä ja raskaana se lepäsi taivaanrannalla.
Mutta valhettelija se oli raskauksineen; ja mieluummin minä tahdon uskoa mieheen kuussa kuin naiseen.
Tosin, vähän on miestä hänessäkin, tuossa kainossa öitsijässä.
Totisesti, pahalla omallatunnolla se vaeltaa yli kattojen.
Sillä se on himokas ja kateellinen, munkki kuussa, maata se himoitsee ja rakastavaisten kaikkia riemuja.
Ei, minä en pidä tuosta kissasta katoilla! Inhoittavia ovat minulle kaikki, jotka hiipien kiertävät puoleksi suljetulta ikkunoita.
Hurskaana ja äänettömänä se vaeltaa tähtitantereilla: mutta minä en suvaitse hiljaaliikkuvia miesjalkoja, joissa ei edes kannus kilise.
Jokaisen rehellisen askel puhuu; mutta kissa kulkee varkain yli maan.
Katso, kissan kaltaisena tulee kuu esiin ja epärehellisenä. – Tämän vertauksen minä annan teille, te herkkätunteiset teeskentelijät, teille, te "puhtaasti-tietäväiset"! Teitä minä kutsun – himokkaiksi!
Tekin rakastatte maata ja maallista: minä ymmärrän teidät hyvin! – mutta häveliäisyyttä on teidän rakkaudessanne ja pahaa omaatuntoa, – kuun kaltaisia te olette!
Ylenkatseeksi maallista kohtaan on teidän henkenne houkuteltu, mutta ei teidän sisälmyksiänne: mutta ne ovat väkevimmät teissä!
Ja nyt häpeää teidän henkenne, että se noutaa sisälmystenne mieltä, ja kulkee oman häpeänsä takia piilo- ja valheteitä.
"Tämä olisi minulle korkeinta, – näin puhuu itselleen teidän valheellinen henkenne – katsella elämää ilman himoa eikä, koiran tavoin, kieli suusta riippuen.
"Olla onnellinen katselemisessa, tahto kuolleena, vailla itsekkäisyyden sieppaamista ja himoa – koko ruumis kylmänä ja tuhkanharmaana, mutta silmä juopuneena kuusilmänä!
"Tämä olisi minulle rakkainta, – näin viettelee itseään tuo vietelty – rakastaa maata niinkuin kuu sitä rakastaa, ja ainoastaan silmällä koskettaa sen kauneutta.
"Ja tämä olkoon minulle tahratonta tietoa kaikista kappaleista, että minä en kappaleilta mitään tahdo, paitsi että saan olla niiden edessä kuin satasilmäinen kuvastin." – Oi, te herkkätunteiset teeskentelijät, te himokkaat! Teiltä puuttuu pyyteen viattomuutta: ja nyt te solvaatte senvuoksi pyytämistä!
Totisesti, te ette luovina, synnyttävinä, syntymishaluisina rakasta maata!
Missä on viattomuutta? Siellä missä on tahtoa synnyttämiseen. Ja ken tahtoo itseään ylempää luoda, hänellä on puhtain tahto.
Missä on kauneutta? Siellä missä minun täytyy tahtoa kaikella tahdolla; missä minä tahdon rakastaa ja käydä perikatoon, jotta kuva ei jäisi ainoastaan kuvaksi.
Rakastaa ja käydä perikatoon: ne ovat hamasta iankaikkisuuksista sointuneet yhteen. Tahto rakkauteen: se on olla valmis kuolemaankin. Näin puhun minä teille, te pelkurit!
Mutta nyt teidän epämiehuullinen kieroonkatsomisenne tahtoo saada nimen "mietiskeleväisyys"! Ja mikä arkojen silmien antaa koskettaa itseään, on ristittävä "kauniiksi"! Oi te jalojen nimien tahraajat!
Mutta tämä on oleva: teidän kirouksenne, te tahrattomat, te puhtaasti-tietäväiset, että te ette tule milloinkaan synnyttämään: vaikkakin te lepäätte leveinä ja raskaina taivaanrannalla!
Totisesti, te ahdatte suunne täyteen jaloja sanoja: ja meidän tulee uskoa, että teidän sydämenne tulvii yli äänensä, – te valhettelijat?
Mutta minun sanani ovat halpoja, halveksittuja, käyriä sanoja: kernaasti minä poimin ylös, mitä teidän aterioillanne pöydän alle putoo.
Aina minä niillä voin – sanoa teeskentelijöille totuuden! Niin, minun ruotoni, näkinkenkäni ja piikkiset lehteni tulevat – kutittelemaan teeskentelijäin neniä!
Huono ilma on alati teidän ympärillänne ja teidän aterioittenne: teidän himokkaat ajatuksenne, teidän valheenne ja salaisuutennehan ovat ilmassa!
Uskaltakaa toki ensin uskoa itseänne – teitä ja teidän sisälmyksiänne! Ken itseään ei usko, hän valhettelee alati.
Jumalan naamion te ripustitte eteenne, te "puhtaat": jumalan naamioon kätkeytyi teidän inhoittava rengasmatonne.
Totisesti, te petätte, te "mietiskeleväiset"! Kerran oli Zarathustrakin teidän jumalallisten nahkojenne narri; ei hän oivaltanut sitä käärmeenkiemuraa, jolla ne olivat täytetyt.
Jumalan sielun minä luulin kerran näkeväni teidän juonissanne, te puhtaasti-tietäväiset! Parempaa taitoa minä en kerran aavistanut kuin teidän taitonne!
Käärmesaastaa ja pahaa hajua minä en nähnyt kaukaisuudestani: ja että sisiliskon kavaluus täällä hiiviskeli ympäri.
Mutta minä tulin teidän lähellenne: silloin minulle valkeni päivä – ja nyt se valkenee teille, – loppunut on lemmenliitto kuun kanssa!
Katsokaa toki tuonne! Kiinnisaatuna ja kalvaana se on tuolla – aamuruskon edessä!
Sillä se tulee jo, tuo hehkuva, – sen rakkaus maahan tulee!
Viattomuutta ja luomishalua on kaikki auringonrakkaus!
Katsokaa toki tuonne, miten se kärsimättömänä tulee yli meren! Ettekö tunne sen rakkauden janoa ja kuumaa hengitystä?
Merta se tahtoo imeä ja juoda sen syvyyden luoksensa korkeuteen: silloin kohoaa meren himo tuhansin rinnoin.
Auringon janon suutelemaksi ja imemäksi se tahtoo tulla; ilmaksi se tahtoo tulla ja korkeudeksi ja valon uraksi ja itse valoksi!
Totisesti, auringon lailla minä rakastan elämää ja kaikkia syviä meriä.
Ja tämä on minulle tietoa: kaiken syvän tulee nousta ylös – minun korkeuteeni! – Näin puhui Zarathustra.
Oppineista
Kun minä lepäsin unessa, silloin söi lammas murattiseppelettä, joka oli päässäni – söi ja virkkoi: "Zarathustra ei ole enää oppinut."
Puhui ja läksi lyllertäen pois ja ylväänä. Eräs lapsi kertoi sen minulle.
Kernaasti minä lepään täällä, missä lapset leikkivät, murtuneen muurin luona, ohdakkeitten ja punaisien unikkojen alla.
Oppinut minä olen vielä lapsille ja ohdakkeillekin ja punaisille unikoille. Viattomia ne ovat, vieläpä häijyydessäänkin.
Mutta lampaalle minä en ole enää oppinut: niin tahtoo minun osani – siunattu olkoon se!
Sillä tämä on totuus: ulos minä olen lähtenyt oppineitten huoneesta, ja oven olen vielä viskannut jälkeeni kiinni.
Liian kauan minun sieluni istui nälkäisenä heidän pöytänsä ääressä; en minä ole heidän laillaan totutettu tietämiseen kuin pähkinänsärkemiseen.
Vapautta minä rakastan ja ilmaa terveen maan yllä; mieluumin minä vielä tahdon nukkua häränvuodilla kuin heidän arvosijoillaan ja kunniallisuuksillaan.
Minä olen liian kuuma ja palanut omista ajatuksistani: usein tahtoo se tukauttaa hengitykseni. Silloin minun täytyy päästä ulos ja pois kaikista pölyisistä tuvista.
Mutta he istuvat kylminä kylmässä varjossa: he tahtovat kaikessa olla vain katselijoita ja ovat varuillaan, etteivät istu siellä, missä aurinko paahtaa portaille.
Kuten sellaiset, jotka seisovat kadulla ja töllistelevät ohikulkijoita: näin odottavat hekin ja töllistelevät ajatuksia, joita toiset ovat ajatelleet.
Jos heihin käsineen tarttuu, niin he pölyävät kuin jauhosäkit, ja vastoin tahtoaan: mutta kenpä arvaisi, että heidän pölynsä on syntynyt jyvistä ja suvisten kenttien keltaisesta riemusta?
Jos he ovat olevinaan viisaita, niin minua hiukan vituttaa heidän pienet mietelauseensa ja totuutensa: usein on heidän viisaudessaan sellainen haju kuin se nousisi lätäköstä: ja totisesti, minä olenkin jo kuullut sammakon kurnuttavan siitä!
Taitavia he ovat, heillä on älykkäät sormet: mitä on minun yksinkertaisuuteni heidän moninaisuutensa rinnalla! Kaiken langanpujottamisen ja solmimisen ja kutomisen heidän sormensa ymmärtävät: näin he kutovat hengen sukkia!
Hyviä kellolaitoksia he ovat, kun vain pidetään huoli siitä, että ne vedetään oikein vireeseen! Sitten ne näyttävät petoksetta tunnin ja pitävät pientä melua senohella.
Myllylaitoksen tavoin he tekevät työtä ja jyskyttävät: heille tulee vain heittää hedelmäjyvänsä! – he kyllä ymmärtävät jauhaa jyvän pieneksi ja tehdä siitä valkeata pölyä.
He tähystelevät tarkasti toisiaan eivätkä luota suuresti toisiinsa. Kekseliäinä pienissä viekkauksissa he odottavat sellaisia, joiden tietäminen kulkee veltoin jaloin, – hämähäkkien lailla he odottavat.
Minä näin heidän alati valmistavan varovasti myrkkyä; ja aina he vetivät silloin lasiset hansikkaat sormiinsa.
Väärillä arvoillakin he osaavat pelata; ja niin innokkaasti näin heidän pelaavan, että he siinä hikoilivat.
Me olemme toisillemme vieraita, ja heidän hyveensä ovat minulle vieläkin vastenmielisempiä kuin heidän vääryytensä ja väärät arpansa.
Ja kun minä asuin heidän luonaan, silloin minä asuin yläpuolella heitä. Siksi he suuttuivat minuun.
He eivät tahdo kuulla siitä mitään, että joku vaeltaa heidän päittensä päällä; ja niin he asettivat puuta ja maata ja rikkoja minun ja päittensä väliin.
Näin he vaimensivat minun askeleitteni kaiun: ja huonoimmin ovat minua tähän saakka oppineimmat kuulleet.
Kaikkien ihmisten malat ja raiskat he asettivat itsensä ja minun väliini: – "malkaorreksi" he kutsuvat sitä huoneissaan.
Mutta siitä huolimatta minä vaellan ajatuksineni heidän päittensä päällä; ja vaikka tahtoisin vaeltaa omilla vioillanikin, niin olisin kuitenkin yläpuolella heitä ja heidän päitään.
Sillä ihmiset eivät ole yhdenvertaisia: näin puhuu oikeus. Ja mitä minä tahdon, sitä he eivät saaneet tahtoa!
Näin puhui Zarathustra.
Runoilijoista
"Sittenkuin paremmin opin tuntemaan ruumiin, – sanoi Zarathustra eräälle oppilaalleen – on minulle henki ainoastaan kuin kummitus; ja kaikki 'katoamaton' – sekin on vain vertausta."
"Niin minä kuulin sinun jo kerran sanovan, vastasi oppilas; ja sillä kertaa sinä lisäsit: 'mutta runoilijat valhettelevat liian paljon'. Miksi sinä sanoit silloin, että runoilijat valhettelevat liian paljon?"
"Miksi? sanoi Zarathustra. Sinä kysyt miksi? Minä en kuulu niihin, joilta saa kysyä heidän syitään.
"Onko minun kokemukseni sitten eilispäivän lapsi? Siitä on kauan kuin minä elin mielipiteitteni syyt.
"Eikö minun täytyisi olla muiston malja, jos tahtoisin pitää vielä syynikin luonani?
"Liian paljon on minulle jo siinä, että säilytän itse mielipiteet; ja moni lintu lentää minun luotani.
"Ja joskus minä löydän kyyhkyslakastanikin sinnelentäneen eläimen, joka on minulle outo, ja joka vapisee, kun lasken käteni sen päälle.
"Kuitenkin, mitä Zarathustra sanoi sinulle kerran? Että runoilijat valhettelevat liian paljon? – Mutta Zarathustrakin on runoilija.
"Uskotko sinä nyt, että hän lausui tässä totuuden? Miksi uskot niin?"
Oppilas vastasi: "minä uskon Zarathustraan." Mutta Zarathustra pudisti päätään ja hymyili.
Usko ei tee minua autuaaksi, sanoi hän, vallankaan ei usko minuun.
Mutta siinä tapauksessa, että joku täydellä todella sanoisi, että runoilijat valhettelevat liian paljon: niin hän on oikeassa, – me valhettelemme liian paljon.
Me tiedämmekin liian vähän ja olemme huonoja opettajia:, siksi meidän jo täytyy valhetella.
Ja ken meistä runoilijoista ei olisi viiniänsä väärentänyt? Moni myrkyllinen sekoitus tehtiin meidän kellareissamme, paljon sanomatonta siellä tapahtui.
Ja koska me tiedämme vähän, niin me rakastamme sydämestämme hengellisesti vaivaisia, vallankin jos ne ovat nuoria naisia!
Ja vieläpä me himoitsemme niitäkin asioita, joita vanhat naiset kertovat toisilleen iltaisin. Sitä me itse kutsumme iäti-naiselliseksi itsessämme.
Ja ikäänkuin olisi olemassa erityinen salainen tie tietoon, joka menee umpeen niiltä, jotka jotakin oppivat: niin me uskomme kansaan ja sen "viisauteen".
Mutta tämän uskovat kaikki runoilijat: että se, ken nurmella maaten tai yksinäisellä mäenrinteellä heristää korviaan, saa tietää jotakin niistä kappaleista, jotka ovat taivaan ja maan välillä.
Ja jos heissä syntyy hentoja liikutuksia, niin runoilijat luulevat alati, että itse luonto on heihin rakastunut:
Ja se hiipii heidän korvaansa kuiskatakseen sinne salaisuuksia ja lemmekkäitä hyväilysanoja: siksi he ylpeilevät ja ylvästelevät kaikkien kuolevaisten edessä!
Oi, taivaan ja maan välillä on olemassa niin paljon kappaleita, joista vain runoilijat ovat antautuneet jotakin uneksimaan!
Ja vallankin yläpuolella taivasta: sillä kaikki jumalat ovat runoilija-vertausta, runoilija-veijausta!
Totisesti, alati se vetää meitä sinne – nimittäin pilvien valtakuntaan: niille me asetamme kirjavat haamumme ja kutsumme niitä sitten jumaliksi ja yli-ihmisiksi: – Ja eivätkö ne sitten ole kyllin kevyitä sellaisille istuimille! – kaikki nuo jumalat ja yli-ihmiset.
Oi, miten väsynyt minä olen kaikkeen tuohon riittämättömään, jonka välttämättä tulee olla tapahtumus! Oi, miten väsynyt minä olen runoilijoihin! – Kun Zarathustra puhui näin, suuttui hänen oppilaansa häneen, mutta hän vaikeni. Ja Zarathustrakin vaikeni; ja hänen silmänsä oli kääntynyt sisäänpäin, ikäänkuin se olisi katsellut kaukaisiin etäisyyksiin. Viimein hän huokasi ja veti henkeään.
Minä olen tämänpäivän ja menneisyyden lapsi, sanoi hän sitten; mutta jotakin on minussa, joka on huomisesta ja ylihuomisesta ja tulevaisesta.
Minä olen väsynyt runoilijoihin, vanhoihin ja uusiin; pintapuolisia he ovat minulle kaikki ja matalia meriä.
He eivät ajatelleet kyllin syvästi: siksi heidän tunteensa ei vajonnut alas pohjiin saakka.
Hiukan hekumaa ja hiukan ikävää: se on heidän parhain ajattelunsa ollut.
Aavehenkäystä ja – liihoittelua on minulle kaikki heidän harpunhelinänsä: mitä he tiesivät tähänsaakka sävelten palavuudesta! – He eivät ole minulle myöskään kyllin puhtaita: he sekoittavat kaikki vetensä, jotta se näyttäisi syvältä.
Ja kernaasti he tahtovat käydä sovittajista siten: mutta välittäjiä ja sekoittajia he ovat minulle, ja puolittaisia ja saastaisia! – Oi, minä viskasin kyllä verkkoni heidän mereensä ja tahdoin pyydystää hyviä kaloja; mutta alati minä vedin ylös jonkun vanhan jumalan pään.
Niin antoi meri nälkäiselle kiven, ja he itse lienevät merestä syntyisin.
Epäilemättä, heistä löytää helmiä: sitä enemmän he ovat itse kovien kuoriaiseläinten kaltaisia. Ja sielun asemasta minä löysin usein suolaista limaa heissä.
Mereltä he oppivat vielä turhamaisuutensakin: eikö meri ole riikinkukkojen riikinkukko?
Kaikkein rumimmallekin puhvelille se levittää pyrstönsä, milloinkaan se ei väsy hopeisiin ja silkkisiin koristuksiinsa.
Jurona puhveli katselee sitä, hieta lähellä sen sielua, vielä lähempänä metsäntiheikkö, mutta lähinnä lieju.
Mitä on sille kauneus ja meri ja riikinkukonkoru! Tämän vertauksen minä sanon runoilijoille.
Totisesti, heidän henkensä itse on riikinkukkojen riikinkukko ja turhamaisuuden meri!
Katselijoita tahtoo runoilijan henki: vaikkapa olisivat puhveleita! – Mutta tähän henkeen minä olen väsynyt: ja minä näen sen päivän tulevan, jolloin se väsyy itseensä.
Muuttuneina minä näin jo runoilijat, ja heidän katseensa heitä itseään kohti suunnattuna.
Hengen parannuksentekijöitä minä näin tulevan: ne kasvoivat heistä. – Näin puhui Zarathustra.
Suurista tapauksista
Meressä on saari – lähellä Zarathustran autuaita saaria – , jolla tulivuori alati suitsuaa; siitä kansa kertoo, ja etenkin vanhat naiset kansan keskuudessa sanovat, että se on asetettu kuin kallionlohkare Manalan portin edustalle: mutta itse tulivuoren läpi kulkee kaita tie alaspäin, joka vie tuolle Manalan portille.
Siihen aikaan, kun Zarathustra oleskeli autuailla saarilla, tapahtui, että eräs laiva laski ankkurin sen saaren luona, jolla tuo suitsuava vuori on; ja sen miehistö nousi maihin kaniineja ampumaan. Mutta puolenpäivän tienoissa, kun kapteeni ja hänen väkensä olivat jälleen yhdessä, näkivät he äkkiä miehen tulevan halki ilman heitä kohti, ja ääni sanoi selvästi: "on aika! On tärkin aika!" Ja kun olento oli lähimpänä heitä mutta se lensi nopeasti kuin varjo siihen suuntaan, missä tulivuori oli – , silloin he tunsivat suurimmaksi hämmästykseksi, että se oli Zarathustra; sillä he olivat jo kaikki nähneet hänet, lukuunottamatta itse kapteenia, ja he rakastivat häntä kuten kansa rakastaa: niin että rakkautta ja arkuutta on yhtä paljon yhdessä.
"Katsokaahan toki! sanoi vanha perämies, tuolla menee Zarathustra helvettiin!" – Samaan aikaan, kun nämä merimiehet laskivat maihin tulisaaren luona, oli huhu liikkeellä, että Zarathustra oli kadoksissa; ja kun hänen ystäviltään kysyttiin, kertoivat he, että hän yönaikaan oli astunut laivaan sanomatta, minne hän aikoi matkustaa.
Näin syntyi levottomuus; mutta kolmen päivän päästä tuli tämän levottomuuden lisäksi laivaväen kertomus ja nyt sanoi kaikki kansa, että perkele on ottanut Zarathustran. Hänen oppilaansa nauroivat kyllä tälle puheelle; ja vieläpä eräs heistä sanoi: "ennemmin minä uskon, että Zarathustra on ottanut perkeleen." Mutta sielunsa pohjasta he kaikki olivat huolestuneita ja täynnänsä kaipuuta: niin oli heidän riemunsa suuri, kun Zarathustra viidentenä päivänä ilmestyi heidän keskellensä.
Ja tämä on kertomus Zarathustran puhelusta tulikoiran kanssa:
"Maalla, sanoi hän, on iho; ja tässä ihossa on sairauksia. Yksi näistä sairauksista esimerkiksi on nimeltään 'ihminen'.
"Ja eräs toinen näistä sairauksista on nimeltään 'tulikoira': siitä ovat ihmiset kuvitelleet ja antaneet itselleen kuvitella paljon.
"Saadakseni selville tämän salaisuuden minä menin yli meren: ja minä olen nähnyt totuuden alastomana, totisesti! paljainjaloin aina kaulaan asti.
"Mikä tulikoirassa piilee, sen minä tiedän nyt; ja samoin kaikissa niissä ulostus- ja mullistusperkeleissä, joita eivät ainoastaan vanhat naiset pelkää.
"Ulos, tulikoira, syvyydestäsi! huusin minä, ja tunnusta, miten syvä tuo syvyys on! Mistä se tulee, jota sinä puuskutat ylös?
"Sinä juot runsaasti merestä: sen ilmaisee sinun rutisuolainen kaunopuheisuutesi! Tosiaan, ollaksesi syvyyden koira, otat sinä ravintosi liian pinnalta!
"Korkeintaan maan vatsastapuhujana minä pidän sinua: ja alati, kun olen kuullut mullistus- ja ulostusperkeleitten puhuvan, olen havainnut ne sinun kaltaisiksesi: suolaisiksi, valhetteleviksi ja löyhiksi.
"Te ymmärrätte mylviä ja tuhkalla pimentää! Te olette parhaita suunpieksäjiä ja olette tarpeeksi oppineet taidon keittää liejun kuumaksi.
"Missä te olette, siellä täytyy alati olla liejua läheisyydessä, ja paljon sienimaista, onttoa, pakotettua: se tahtoo vapauteen.
"'Vapaus' mylvitte te kaikki kernaimmin: mutta minä olen kadottanut uskon 'suuriin tapauksiin', niinpiankuin paljon mylvintää ja savua on niiden ympärillä.
"Ja usko vain minua, ystävä Helvetinmelu! Suurimmat tapaukset, – ne eivät ole meidän äänekkäimpiä, vaan hiljaisimpia hetkiämme.
"Ei uuden melun keksijäin ympäri: uusien arvojen keksijäin ympäri pyörii maailma: kuulumattomasti se pyörii.
"Ja myönnä se vain! Vähän oli vain aina tapahtunut, kun sinun melusi ja savusi hälveni pois. Mitä siitä, että jostakin kaupungista tuli muumio ja että jokin kuvapatsas makaa liejussa!
"Ja tämän sanan minä sanon vielä kuvapatsaiden kukistajille. Suurin hulluus on varmaan viskata suolaa mereen ja kuvapatsaita liejuun.
"Teidän ylenkatseenne liejussa makasi kuvapatsas: mutta se juuri on teidän lakinne, että teille ylenkatseesta kasvaa jälleen elämä ja elävä kauneus!
"Piirteet jumalallisempina se nousee nyt ylös ja kärsivän-vietteleväisenä; ja totisesti! se on teitä vielä kiittävä siitä, että te kukistitte sen, te kukistajat!
"Mutta tämän neuvon minä annan kuninkaille ja kirkoille ja kaikelle, mikä vanhuudenheikkoa ja heikkohyveistä on, – antakaa vain kukistaa itsenne! Jotta te jälleen palaisitte elämään, ja teidän luoksenne – hyve! – " Näin minä puhuin tulikoiran edessä: silloin se keskeytti minut muristen ja kysyi: "Kirkko? Mikä se sitten on?"
"Kirkko? vastasin minä, se on jonkunlainen valtio, vieläpä valheellisin. Mutta vaikene, sinä teeskentelijäkoira! Sinä tunnet jo kai parhaiten oman lajisi!
"Kuten sinä itse, on valtio teeskentelijäkoira; sinun laillasi se puhuu mielellään savulla ja melulla, – jotta se saisi sinun laillasi uskotelluksi, että se puhuu olioiden vatsasta.
"Sillä se tahtoo ehdottomasti olla tärkein eläin maan päällä, tuo valtio; ja niin siitä uskotaankin." – Kun minä olin sanonut tämän, käyttäytyi tulikoira ikäänkuin se olisi ollut mieletön kateudesta. "Mitä? huusi se, tärkein eläin maan päällä? Ja niinkö uskotaankin? Ja niin paljon savua ja hirvittäviä ääniä tuli sen kidasta, että minä uskoin sen tukehtuvan mieliharmista ja kateudesta.
"Viimein se kävi levollisemmaksi ja sen puuskunta taukosi; mutta niinpiankuin se vaikeni, sanoin minä nauraen:
"Sinä harmistut, tulikoira: siis olen sinun suhteesi oikeassa!
"Ja jotta nyt vielä jäisin olemaankin oikeassa, niin kuuntele eräästä toisesta tulikoirasta: se todellakin puhuu maan sydämestä.
"Kultaa huokuu sen hengitys ja kultaista sadetta: niin tahtoo sen sydän. Mitä on tuhka ja savu ja kuuma lieju sille!
"Nauru leijailee siitä kuin kirjava pilvi; nurja se on sinun korinaasi ja puuskuttamistasi ja sisälmystesi raivoa kohtaan!
"Mutta kullan ja naurun – sen se ottaa maan sydämestä: sillä, jotta sen nyt tietäisit, – maan sydän on kullasta."
Kun tulikoira kuuli tämän, ei se saattanut enää kauemmin kuunnella minua. Häpeissään se pisti hännän koipiensä väliin, sanoi nolona vou! vou! ja ryömi alas luolaansa. – Näin kertoi Zarathustra. Mutta hänen oppilaansa kuuntelivat häntä tuskin: niin suuri oli heidän halunsa saada kertoa hänelle laivaväestä, kaniineista ja lentävästä miehestä. "Mitä minun tulee ajatella siitä! sanoi Zarathustra. Olenko minä sitten kummitus?
"Mutta se on varmaan ollut minun varjoni. Te olette varmaan kuulleet jo jotakin vaeltajasta ja hänen varjostaan?
"Mutta tämä on varmaa: minun täytyy pitää se lyhyempänä, – muutoin se turmelee minun maineeni."
Ja vielä kerran pudisti Zarathustra päätään ja ihmetteli. "Mitä minun tulee ajatella siitä!" sanoi hän vielä kerran.
"Miksi sitten kummitus huusi: 'on aika! On tärkin aika!' "Mihin sitten on – tärkin aika?" – Näin puhui Zarathustra.