Samoin on eläintieteellisten tarhain laita, joihin pääsemästä kuitenkin tuo onneton sisäänpääsymaksu estää köyhän miehen. Kuinka helposti voisivat ne, joilla on miljoonia hallussaan, tehdä tämän maksun tarpeettomaksi tahi vähentää sen pienimpään summaan! Minä olen edelleen maininnut, että Lontoossa on yritetty toimittamaan köyhiä varten teaatteria, missä sillä on tilaisuus helposta sisäänpääsymaksusta nähdä tosiaankin hyviä ja siveelliseltä kannalta puhtaita kappaleita, ja minä voin kertoa, että monet tuhannet ovat kiitelleet sangen paljon näitä laitoksia.
Vielä on monta muuta keinoa, joiden kautta kansaa voi johdattaa jalommille poluille. Tässä minä mainitsen ainoastaan kaikenlaisia säästörahastoja. Semmoisia ei koskaan voi olla liian paljon. Jos jollakin perheellä on vaan säästörahastokirja hallussaan, niin on, vaikka se olisikin alkanut säästönsä mitä vähäpätöisimmästä summasta, kuten jokainen ihmistuntija tietää, halu sitä enentämään sangen suuri. Ja tunto siitä, ett'ei ole perin köyhä, herättää jonkunmoisen siveellisen tunnon, joka suojelee kaikkea alhaista vastaan. Senmoinen kaapissa oleva säästörahastokirja on ikään kuin huoneen hyvä henki, jokainen siihen kirjoitettu markka on viinaperkeleeltä temmattu saalis. Mutta kaikki, mitä sanon säästörahastoista, koskee myöskin kaikenmoisia jaloja ja sivistyttäviä askareita, joita koetetaan saada toimeen köyhissä kodeissa. Minä tarkoitan _käsitöitä, lehtisahausta ja muuta senlaista. Tässä tulee tuumia ja ajatella, kuinka voisi keksiä uusia apukeinoja. Vaikka siihen tarvittavat ajan-, voiman- ja rahan-uhraukset olisivatkin suuret, on kuitenkin itse tarkoitus nim. kansamme pelastus vieläkin paljoa suurempi. Minä sanon pelastus; sillä meidän kansamme ei opi minkään muun kautta uskomaan niin vakavasti taivaalliseen rakkauteen, kuin sen kautta, että niiden ihmisten rakkaus, jotka ilman itsekkäisyyttä ja huolimatta vaivoistaan koettavat sitä kohoittaa lo'asta, voittaa sen sydän puoleensa. Mutta suuret rahakukkarot täytyy panna liikkeelle, muutoin me tuskin voimme välttää yhteiskunnallista vallankumousta.
Me uskomme siis, että juopumusta vastaan voidaan menestyksellä taistella ainoastaan alttiiksi antavaisuudella, itsestänsä huolimattomalla rakkaudella, sillä rakkaudella, joka on Kristuksen hengen hedelmä ja jonka olento ja vaikutus ilmestyy tuhansittain tuhansille sellaisille, jotka vielä vierastelevat uskon tunnustamista. Tämän rakkauden hedelmiä ovat myöskin juoppojen pelastuskodit, joidenka tarkoituksena on juoppouden orjiksi joutuneiden parantaminen. Niissä käytettävät lääkkeet ovat työ, järjellinen elantotapa, terveydenhoito, hyvä esimerkki, Jumalan sana ja rukous. Ja suuri on näistä laitoksista tuleva siunaus, vaikk'ei kaikki sinne tulleet olisikaan autettavissa. Kyllä minä tiedän, että moni epäilevästi tahi halveksien katsoo tänlaisia pyrinnöitä, tahi vieläpä kysyy: Kuinka voi tämä riittää niin monelle? – Mutta se, joka tietää kuinka suuri arvoltaan yksi ainoa ihmissielu on, se ei sano sillä tavoin. Se joka edelleen tietää, kuinka yhden ainoan parannuksen kautta usein kokanainen suuri perhe voi saavuttaa elämän onnen, se joka tietää, kuinka jokainen parantunut on mahtavana, elävänä saarnana niille, jotka vielä palvelevat pahetta, se ei koskaan puhu siliä tavoin. Näiden turvakotien olemassa olokin jo itsessään on mahtava ja liikuttava todistus viinaturmiota vastaan. Ja vaikka näitä turvakotia on ainoastaan vähän, niin eihän mikään estä perustamasta useampia riittämään useammille. Tähän on sitä suurempi syy, kun on huomattu, että missä maanviljelystä hoidetaan suuremmassa määrässä, voidaan niin toimittaa, että niihin tarvitaan hyvin vähän aineellista uhraavaisuutta.
Mutta nyt tulemme vihdoinkin viimein hyvin tärkeään kohtaan. Me luulemme, että myöskin valtion ja esivallan, Jumalan säätämänä, täytyy auttaa tässä. Me emme tässä tarkoita etupäässä korkeata viinaveroa, – voihan sekin kyllä olla hyvin terveellinen, – mutta esivallalla on vielä paljoa pätevämpiä keinoja käytettävänänsä. Jos hyvä tilaisuus todellakin tekee ihmisen varkaaksi, niin on varmaan meidän lainsäädäntömme tähden, joka tekee mahdolliseksi tuon kauhean suuren määrän viinakapakoita ja olutkrouvia, se pahe, josta nyt on kysymys, laajennut kauhean suuressa määrin. Tämä täytyy jokaisen rehellisen ja puolueettoman ihmisen myöntää. Mutta jos tämän huomaa todeksi, täytyy myöskin huomata, että anniskeluoikeus on vähennettävä. Uskomattoman kevytmielisesti on hallitus antanut myönnytyksiä krouvien ja olutkapakoitten pitämiseen. Joll'ei lakata kulkemasta eteenpäin tätä tietä, vieläpä joll'ei tässä suorastaan tehdä vastavaikutusta, niin ovat kaikki muut pelastuskeinot ponnettomia. Kaikkien puolueiden isänmaanystävien tulisi yhdistyä panemaan toimeen suurenmoisia yllytyksiä. Kaikkein paraiten palvelevat he valtiota yksimielisesti julistamalla vastustavansa nyt voimassa olevia lakeja ja vaatimalla perinpohjaista apua s.o. niin suurta anniskeluoikeuden rajoittamista kuin mahdollista. Tämä ei vastusta enemmin vapaamielisiä periaatteita kuin sekään, ett'ei mille rihkamakauppiaalle tahi maankulkijalle tahansa myönnetä oikeutta myydä mcrfiinia, sinihappoa ja muuta senlaista.
Me saamme Ruotsista erinomaisen esimerkin siihen, mitenkä valtion ja kuntien virastot voivat antaa apua viinaturmion alalla. Sallittakoon minun mainita tässä siitä.16
Sen jälkeen kuin vuonna 180817 viinanpolttaminen viattomana asiana Ruotsissa oli julistettu vapaaksi, tultiin vihdoin niin kau'aksi, että 21 vuotta myöhemmin valmistettiin 160 miljoonaa liter'iä paloviinaa 173,000: ssa polttimossa. Punnittakoonpa näitä kauheita lukuja! Ruotsissa on 4 miljoonaa asujamia; siis tuli joka hengen osaksi (siihen luettuina rintalapsetkin) 40 liter'iä vuodessa, ja joka viides rakennus oli aina polttimo tahi kapakka. Nykyjään nautitaan ainoastaan 12 liter'iä kunkin henkilön osalle, ja samassa suhteessa on "rikostilastokin" saanut aivan toisen näön. Tarkastakaammepa, kuinka tämmöinen parannus on saatu aikaan.
1830-luvun keskipaikoilla syntyi voimakas vastustus tätä menoa vastaan, eikä se liike rauennut, kuten monta kertaa oli laita sitä vastaavan liikkeen Saksassa ja Sveitsissä jälkeen vuoden 1848. Jo vuonna 1855 kielsi hallitus tykkänään kotitarpeenpolton, ja vuodesta 1861 alkain sai viinaa valmistaa ainoastaan höyrypolttimoissa. Niinpä aleni polttimojen lukumäärä vähitellen 173,000: sta vuonna 1830 442: een vuonna 1879. Hyväksi avuksi oli myöskin paloviinan suuri veroitus ja lain määräämä kapakoitten lukumäärän rajoitus. Vuonna 1855 saivat K. Mjt: n käskynhaltijat oikeuden määrätä anniskelu-oikeuksien lukumäärän eri lääneissä. Kymmenen vuotta myöhemmin jätettiin kunnallisvirastoille oikeus K. Mjt: n myöntymyksen saatuansa määrätä anniskelupaikkojen lukumäärän joka pitäjässä. Muutaman la'in kautta vuodelta 1858 otettiin vihdoin se johdonmukainen askel, että kunnallishallituksien annettiin vapaasti, rahastojen myöntymyksellä, antaa arennille lu'ultaan edeltäkäsin määrätyt anniskeluoikeudet niille henkilöille, jotka tekivät korkeimman tarjoomuksen, mutta samalla antoivat takauksen niiden oikeasta käyttämisestä. Maalla käytettiin sitä niin laajalta, että maakansan varalta tässä harvaan asutussa maassa vuonna 1877 oli ainoastaan 324 kapakkaa ja 136 myymälää, siis yksi kapakka 10,500:n hengen osalle ja yksi myymälä 25,000:n hengen osalle.
Tämän muutoksen vaikutus oli todellakin ihmeteltävä. Jäykimpäinkin rajoittamattoman anniskeluvapauden puolustajien täytyi näitä tosi-asioita nähdessään luopua taistelustaan, tässäkin kävi koetteleminen tutkistelemisen edellä, "käytäntö" "teorian" edellä. Ainoastaan kaupungeissa oli enään suuria vaikeuksia voitettavana. Sillä siellä voitiin lakia helpommin kiertää, viettely keksi kaikenmoisia konnankoukkuja, ja niissä tarvittiin vielä enemmin keinoja. Semmoisena olikin onnistunut anniskelujärjestelmän uudestaan muodostaminen, joka ensin keksittiin ja pantiin toimeen Göteborg'issa ja sieltä nopeasti levisi yli koko maan.
1860-luvun keskipaikoille eneni Göteborg'in työkansan köyhyys enenemistään. Se komissiooni, jonka oli hankittava selville tämän pahan asian syy, sai selville sen johtopäätöksen, että kapakoita oli lii'an paljon ja että juomarien lukumäärä oli aivan liian suuri. Kustakin kapakasta maksettiin kyllä jokseenkin paljon veroa, keskimäärin jommoinenkin summa yli 2,090:n kruunun vuodessa, mutta korkea veroitus ei juuri vähentänyt epäkohtaa, päinvastoin arveli isännät, että heillä oli sitä suurempi oikeus jos milläkin kujeella viekoitella luoksensa niin paljon ostajia kuin mahdollista. Komissiooni ei tyytynyt ainoastaan tilaston toimittamiseen tästä kurjuudesta, vaan se arveli, että sitä vastaan oli parannuskeinoja käytettävä. Se toimitti suunnitelman, minkä mukaan koko anniskelu-järjestelmä voitaisiin muka saada aivan toiseen kuntoon, ja vaati erittäinkin, että tälle elinkeinolle olisi pantava senmoinen järjestys, ett'ei se enään joutuisi itsekkäisyyden valtaan, vaan tykkänään pantaisiin riippumaan yleisestä hyödystä.
Heti yhdistyi joukko yleistä hyvää harrastavia ja varakkaita porvareita järjestämään seuraavalla tavalla anniskelulaitosta. He perustivat yhtiön, vuokrasivat koko kunnalta anniskeluoikeuden ja hoitivat sitä aina katsoen yhteiskunnan parasta. Viinan myyminen takausta ja panttia vastaan (joka kokemuksesta oli huomattu kaikkein pahimmaksi siihen asti vallitsevissa oloissa) kiellettiin tykkänään. Göteborg'issa oli 1865 61 anniskelupaikkaa, tasaluvulla sanoen, 60,000:ta asukasta kohden. Näistä hankki yhtiö heti haltuunsa 40, seuraavassa huutokaupassa ja vuoteen 1868 jäljelle jääneet 21; sen jälkeen vuoteen 1875 joutuivat kaikki viinan vähittäiskauppakin yhtiön haltuun. Yhtiö luopui alusta saakka kaikesta itselleen tulevasta voitosta ja määräsi puhtaan voiton tulevaksi kunnalliskassaan. Aluksi lakkautti se tykkänään 21 näistä 61:stä anniskelupaikasta ja jätti ainoastaan yhden 1500 henkeä kohden. Jäljelle jääneet 40 järjestettiin siten, ett'ei niiden hoitajilla ollut mitään voittoa, jos saivatkin menemään niin paljon viinaa kuin mahdollista. Sillä kapakan johtaja myy viinan ainoastaan yhtiön puolesta eikä hänellä siitä ole mitään persoonallista hyötyä, myyköön sitten 10 tahi 100 liter'iä. Varsin tärkeäksi katsottiin vielä hankkia tilavia, puhtaita ja aina raitisilmaisia anniskeluhuoneuksia, sitä paitsi piti isännällä aina olla saatavana ruokaa. (Sunnuntaisin ei sallita ylipäänsä mitään viinan anniskelua, lukuun ottamatta pientä ryyppyä juuri ennen atriata.) Olutta, kahvia, seltterivettä, sikaria j.n.e. myy isäntä omasta puolestaan. Kapakan isännistä saa sillä tavoin 9 tarpeeksi varoja elatuksekseen; muut saavat yhtiöltä vuotuisen palkan. Liikettä valvoo tarkastaja, joka siitä persoonallisesti on vastuun alainen. Vuonna 1876 ei 26:ta anniskelua ollenkaan käytetty, 10 oli annettu klubeille ja ravintolan isännille, 7 käytti yhtiö itse omien virkamiestensä kautta ja 13 oli vuokrattu yllä mainituilla ehdoilla viini- ja paloviinakauppiaille. Ja puhdas voitto, mitä tuli kunnan kassaan, nousi tasaluvulla lausuen 700,000: teen kruunuun.
Göteborg'in esimerkkiä seurasi vuonna 1877 pääkaupunki Tukholma. Koko maan 90:stä kaupungista on jo 57 ruvennut seuraamaan göteborgijärjestelmää; niiden joukossa on kaikki kaupungit, joissa on yli 5000 asujanta, poikkeuksena on kumminkin yksi. Ja norjalaiset, jotka muutoin epäluulolla katselevat kaikkia ruotsalaisia uutisia, päättivät jo vuonna 1871 Stortingillänsä muuttaa Ruotsin esimerkin mukaan lakejansa, ja nykyään on 19 Norjan kaupunkia järjestänyt anniskelulaitoksensa Göteborgin tapaan.
Niin taistellaan siellä turmiota vastaan, joka rasittaa meidänkin maatamme, ja sitä tehdään yleensä suunnallisemmin, päättävämmin ja toimeliaammin kuin meillä. Ja syy meidän voimattomuuteemme tällä alalla on suureksi osaksi niissä ajatelmissa vapauden teorioissa, joita kutsutaan ideaaleiksi huomaamatta, että ne ovat ainoastaan idooleja (epäjumalia).
Me olemme jutelleet kertomuksen melkein lyhentämättä, mutta luulemme kuitenkin, ett'ei siitä mitään tarvitse pyhkiä pois. Me emme ole sitä mieltä, että mitä Kustaa Aadolfin maassa tehdään niin vaan ilman mitään mutkia meidän maassamme voisi mukaella. Silloinhan pitäisi ottaa kaikenmoisia valtiollisia ja yhteiskunnallisia oloja tarkastettaviksi. Mutta eipä ole epäiltävää, että meillä voitaisiin tehdä joksenkin samalla tavoin. Saksassa on nyt syntynyt "yhdistys väkeväin juomain väärinkäytöstä vastaan". Kansan ystäviä kaikista valtiollisista puolueista, miehiä, jotka tunnustukseltaan ja uskonnoltaan aivan eriävät toisistaan, ojentaa toisillensa kättä ja kehoittaa yhteiseen apuun tässä asiassa. Kohdatkoon heidän vetoomisensa myötävaikutusta kaikkialla! Mitä yhdistys tarkoittaa ja tahtoo, on pää-asiallisesti yhtäpitävä sen kanssa, mitä edellä on esitetty. Se oli kirjoitettu, ennen kuin olin lukenut tämän yhdistyksen kehoituksen ja tekee minut sen totuudesta sitä varmemmaksi.
Minä lopetan tämän pitkän kertomuksen hiukan muuttamalla Livingstonen edellä mainittua lausetta Afrikasta ja sanon: Taivaan siunaus jokaiselle, olkoonpa hän sitten muutoin pietisti tahi katoolinen, juutalainen tahi ateisti, olkoonpa hän konservatiivi, vapaamielinen tahi sosiaalidemokraati – joka vaan auttaa murtamaan viinan pimeätä, kauheata valtaa meidän kansassamme!
PELASTUSARMEIJA
(Salvation army.)
"Sillä minä annan heille todistuksen, että heillä on kiivaus Jumalan puoleen, mutta ei taidon jälkeen."
Rom. 10: 2.
I
"Englanti on koneitten maa" – niin opetetaan jokaista koulupoikaa Saksassa, ja se on oikein. Mutta täytyypä olla itse oikein näkemässä, ennen kuin voi uskoa, kuinka suuressa määrin koneita Englannissa käytetään. Senhän jo käsittää itsestänsäkin, että kone on kaikki kaikissa teollisuuden alalla maailman enimmän teollisuutta harjoittavassa maassa. Neljäkymmentä miljoonaa tehtaanratasta on yhtämittaa käynnissä ja miljoona ihmisiä on niitä hoitamassa. Mutta höyrykonetta, jonka keksinnöstä tulee olla englantilaisille kiitollinen, käytetäänkin tuolla puolen Englannin kanavaa usealla alalla, joilla sitä harvoin tahi tuskin koskaan Saksassa näkee käytettävän. Maanviljelystä harjoitetaan kaikkialla koneiden avulla, ja kylväjä, kyntäjä ja elonleikkaaja kuuluvat kohta tällä aaltoisalla saarimaalla satumaailmaan. Höyrykone puhkaa joka kentällä. – Muutama puolipäivähetki, jonka olin maailman tärkeimmän sanomalehden, Times'in painossa, on minun hauskimpia matkamuistelmiani. Se painin, jota me ihmettelimme, on epäilemättä ihmishengen loistavimpia voittoja. Se on aivan kuin elävä olento; se ei ainoastaan paina tuota jättiläislehteä (12,000 kapp. tunnissa s.o. 200 minuutissa!), vaan leikkaakin samalla erityiset lehdet ja vielä taittaa ne ja laskee taitetut numerot.
Luonnollinen asia onkin, että Englanti on koneitten maa, sillä se on raudan ja hiilien maa. Tähän tulee vielä lisäksi englantilaisen käytöllinen henki, hänen keksintökykynsä ja hänen suurenmoinen, sitkeä tahtonsa lujuus. Lopuksi vaikuttaa tähän kansan rikkauskin, joka aina tarjoo varoja tuhansiin kokeisin ja koetuksiin. Mutta englantilaisen luonteesen on syvästi juurtunut taipumus koneellisuuteen, joka aina on yhteydessä kaiken kone-elämän kanssa. Englantilaisen taloudenhoito esimerkiksi on myöskin ikään kuin kone ja toinen talo on siinä suhteessa säntilleen toisen talon kaltainen. Kaikissa oloissa tapahtuu kaikki toimet vakaantuneen tavan tahi järjestyksen mukaan, ja sen loukkaaminen pidetään suurena rikoksena. Tämä luja, vanhoista ajoista asti pysyvä järjestys tekee englantilaisen hyvin varmaksi esiintymisessään; hän tietää mitä hänen missäkin tilaisuudessa tulee tehdä. Mutta toiselta puolen uhkaa häntä se vaara, että hän tulee jonkunmoisen jäykkyyden ja muodollisuuden orjaksi. Englantilaiset tulevat paljoa suuremmassa määrässä kuin me saksalaiset ikäänkuin valetuiksi määrättyyn kaavaan kumoomattomien tapojen, sääntöjen ja järjestyksien muodostamilla koneilla. Kuinka kunniallisen perhen isän ja äidin tulee aamusta iltaan käyttäytyä kaikenmoisissa esiin tulevissa tapauksissa, kuinka heidän tulee kohdella lapsiansa ja lasten heitä, – kuinka tulee käyttäytyä juhlallisina ilon ja surun hetkinä, – kaikki on edeltäkäsin määrätty. Yksin englantilaiset pikentit, keittäjät, sisäpiiatkin tietävät, ennen kuin palvelukseen rupeevat, hyvin hyvästi ja vähimpiin asioihin saakka mitä heidän tulee tehdä ja mitä he voivat vaatia, samaten kuinka siinä talossa eletään, mihin he aikovat mennä palvelukseen. Sen tähden ovat he paljon varmemmat ja tottuneemmat käytöksissään kuin saksalaiset palvelijat; mutta he ovat myöskin paljon jäykemmät ja konemaisemmat. Kukin on joko suurempi tahi pienempi ratas suuressa perhekoneessa. – Meillä Saksassa on varmaan enemmin kotia, joissa järjestys ei ole niin tarkka (minä tarkoitan semmoisia, joissa joka hetki pannaan uusi järjestys toimeen); mutta on myöskin enemmän omituisesti muodostuneita, itsenäisesti järjestettyjä kotia.
Esim. sunnuntain viettämisestä on meidän maassamme eri mielipiteitä ei ainoastaan uskovaisten ja uskomattomain, vaan myöskin itse uskovaisten välillä. Sitävastoin Englannissa kaikki, darwiinilainen yhtä hyvin kuin puseyläinen, kapakan isäntä samoin kuin ylhäinen lordikin, pappi kuin näyttelijäkin, seuraavat yleistä kansan tapaa. He viettävät sunnuntaita pää-asiallisesti samalla tavoin; ainakin sama lepo valtaa kaikki perheet. Yleinen tapa hallitsee yksilöä ja yksityisen henkilön on sanomattoman vaikeata luopua tästä tavasta, joll'ei hän tahdo irtautua koko kansastaan. Vieläpä kun nämät tavat ovat muuttuneet pahoiksi tavoiksi, joita vastaan tuhannet puhuvat ja kirjoittavat, on kuitenkin parannus vaikeaa vaikeampi. Huomatkaammepa vaan sitä nyt vihdoinkin kumottua lakia, jonka mukaan Englannin muutoin kyllä niin suuressa arvossa pidetyllä naisella ei ollut perintöoikeutta; huomatkaammepa sitä lakia, jonka mukaan leskimies vaimonsa kuoleman jälkeen ei saa naida kälyänsä, joka kuitenkin olisi paras äiti hänen lapsillensa, – ja paljon muuta samanlaista.
Minä tarkoitan seuraavaa. Englannissa, enemmin kuin missään muussa maassa määrää yleinen tapa yksityisen henkilön toimintotapaa. Tämä mahdottoman suuri verkko lujia sääntöjä, joka kaikki olot kietoo silmukkoihinsa, on ikäänkuin suuri kone, jossa yksityistä ihmistä, huolimatta tokko hän itkee vai nauraa, survotaan ja sotketaan kunnes hän saa oikean muodon. Tämä yhdenmuotoiseksi tekeminen pistää esiin jo englantilaisten ulkonäöstäkin. Jos aivan oikein on sanottu, että Englannissa on sangen paljon kauniita ihmisiä, niin täytyy minun lisätä siihen, että, ainakin eteläisessä Englannissa, ihmiset ovat paljon enemmin toistensa näköisiä kuin olen huomannut missään muulla seuduin. Saksassa huomaa paljon rumia, mutta myöskin paljon useampia omituisia naamoja. Englannissa ovat ne enemmin ikään kuin samaan kaavaan valettuja, ja tämä johtuu luultavasti siitä, että yhteisten ajatusten ja tunteiden, tapojen ja tottumuksien summa on täällä paljon suurempi kuin muualla.
Suurimmalle osalle ihmisiä on varmaankin määrätty tapa ja järjestys hyvin terveellinen. Kahdestakymmenestä tuskin yhdellä on tarpeeksi ymmärrystä ja siveellistä tahdon voimaa löytämään tahi raivaamaan omaa tietänsä. Hänen määrääjinänsä ovat siis hänen alhaisemmat taipumuksensa tahi satunnaiset naapurinsa, serkkunsa ja tätinsä. Silloin on kuitenkin luja kansantapa suuremman arvoinen, erittäinkin jos se, kuten Englannin, on ylimalkaan järjellinen.18
Siten on sekä ylhäisellä että alhaisella englantilaisella kansansa pysyväiset järjestykset määrääjinä kaikilla elämän aloilla, eikä siinä, kuten jo sanoin, ole mitään pahaa. Mutta, paha kyllä, tyytyy hän pitämään ainoastaan omaa tapaansa parhaana, olkoonpa hän sitten Egyptin pyramiidein juurella tahi Japanin pagoodeissa, ajakoonpa hän sitten poroilla Grönlannin lumikenttiä pitkin tahi nauttikoon aamiaista jollakin Reinhöyryllä, – hän on kaikkialla ja aina sama. Hän on määrätty käytöksessänsä, mutta ei lii'oin mukaannu toisten mukaan. Hän puskee päänsä vaikka seinän lävitse, – joka tuskin lienee hyödyllisempää seinälle kun päällekään, ja joka sitä – tarkoitan englantilaisen päätä – ei tee herttaiseksi eikä miellyttäväksi.
Asianhaarain näin ollessa ei ole ihmeteltävää, että me silläkin alalla, jolla ei pitäisi olla muuta kuin henkeä, vapautta ja itsemääräämistä, havaitsemme jotakin, joka muistuttaa tehtaista ja koneista. Minä tarkoitan uskonnollista alaa; minä tarkoitan etenkin sen korkeinta ja syvintä osaa, nimittäin vapahduksenvakuutusta, ijankaikkisen elämän vapautta. Tässäkään ei voi olla huomaamatta taipumusta koneellisuuteen, katsottakoonpa mitä puolta hyvänsä Englannin-kirkosta. Toiselta puolen Englannin korkeakirkon ja toiselta puolen dissenterein ja etenkin metodistain herätyskokousten (revivals) välillä, on erinlaisuus kyllä suuri. Mahdotonta on ajatella suurempaa vastakohtaa, kuin Englannin valtiokirkon läpensä liturgioista, objektiivista, muuttumatonta, korskeata jumalanpalvelusta ja muodotonta, meluisata "käännytys-jumalanpalvelusta", joissa niin sanoakseni, kello kädessä ahdistetaan yksityistä, että hänen nyt silmänräpäyksessä täytyy ottaa vastaan lunastus, joll'ei hän tahdo joutua ijäiseen kadotukseen. Ja kuitenkin, vaikka nämä vastakohdat olisivat kuinkakin vastakkaisia, ovat ne kuitenkin ainoastaan kaksi vastakkaista magneetinapaa, jotka koskettavat toisiansa. Taipumus koneellisuuteen on yhteinen molemmille. Tuskin kummallakaan puolella välitetään paljon yksityisen ihmisen vapaasta itsemääräyksestä. Molemmissa tapauksissa heitetään määrätty menetystapa verkon tavoin ihmisten yli; toisella puolella näemme me roomalaiskatoolisen tapaisen hengenvakuutusyhtiön, missä ankarasti ja lujasti yhdistyminen kirkon järjestelmään, järjestyksiin ja töihin on kaikki, mitä tarvitaan, – toiselta puolen taas äkkiä luopuminen maailmasta ja synnistä, äkkiä astuminen Jesuksen sotajoukon järjestykseen, äkkiä kääntyminen, josta säännöllisesti ei käsitä niiden suurien sanojen sisältöä, joilla pöyhkeilee, ja sen tähden pian joutuu lainmukaiselle ja epä-evankeeliselle suunnalle. Siis ei voi epäillä, että hengellisen elämän vapaudelle ja totuudelle on todellakin suuria vaaroja tarjona siinä taipumuksessa koneellisuuteen, joka Englannin kristillisyydelle on omituista. Meillä saksalaisilla tietysti ei ole mitään syytä mihinkään ylvästelemiseen. Sairas kristillisyys on epäilemättä parempi kuin täydellinen kristinopin puute, ja miljoonat meidän maanmiehistämme eivät, Jumala paratkoon, huoli enemmän evankeeliumista kuin kiinalaisten epäjumalat ja välittävät vähemmin sielunsa autuudesta kuin viimmeisistä tori- ja pörssi-ilmoituksista. Jospa kerrankin uskonnonkysymys meillä tulisi niin kaikkien suhteitten ja elämänalojen keskukseen, kuin Englannissa on laita; silloin olisimme pian pelastetut! Ja vaikkakin paljon sairautta ja kurittomuutta siinä tulisi ilmi, – olisi tämä kuitenkin paljon parempi tulevaisuudellemme kuin tuo onneton hautausmaanrauha, johon lukemattomat ihmiset nyt ovat vajonneet.19
Kuitenkin mikä on englantilaisten puolelta sairasta, sitä tulee myöskin kutsua sairaaksi, ja tämä sairas luonne tulee epäilemättä esiin yhtä opettavalla ja huvittavalla kuin surkuteltavallakin tavalla "pelastusarmeijassa."