Se on rehellisyys suurin,
Pienimmän mi jyvän kylvää,
Oottaa tyytyväisin mielin,
Luottaen vaan Herraan, he'elmää.
Vastainen vaara on siinä tarjona, että antaa lahjansa mennä hukkaan, koska se on niin suuri ja etevä. Se, jolla vähän on, tulee pian araksi, se, jolla on paljon tulee helposti ylpeäksi ja ajattelee, että kaikki kyllä tulee itsestänsä. Mutta itsestänsä ei tule muu kuin kuolema. Jo kadulta saatu viisaus opettaa meille, että lukemattomat olennot menevät hukkaan, koska he luottavat siihen, mikä heillä jo on. Rikkaitten lapset esim. joutuvat siihen omaisuuteen, minkä he ovat perineet. Useimmat suuret henget ovat ohdakkeisella tiellä tulleet suuriksi vakavasti taistellen ylläpitääksensä elämänsä. Rikasten ihmisten tulee oikein toden teolla suojella lapsiansa ei ainoastaan velttoudesta, lihallisuudesta ja nautinnon himosta vaan heidän tulee myöskin teroittaa heidän mieliinsä, että todellinen elämä on sisällisessä enäntymisessä, uutteruudessa ja innokkaassa työssä; heidän täytyy aina sanoa heille, että heidän isänsä perintö on vaan heidän perikatonsa, jos he siihen luottavat ja ehkä sanovat (kuten moni sanookin itseksensä): "vaikka kaikki köydet katkeisikin, kyllä me kumminkin tulemme toimeen; me emme voi koskaan kuolla nälkään, eikä koskaan puutu ihmisiä, jotka meitä kumartelevat. Sen tähdenhän me olemme rikkaitten lapsia."
Mutta hengellinen vararikko uhkaa vieläkin enemmin, jos on paljon synnynnäistä hengellistä taipumusta, hengellisiä lahjoja ja neroa. Kaikkien vankiloiden asiakirjat voivat kertoa, että pahimmat roistot tulevat niiden riveistä, jotka kerran herättivät mitä loistavimpia elämän toiveita. Arvoituksia selittää hyvin pian se, joka tuntee ihmissydämen. Oppilaat, joille työ on kevyttä kuin höyhen, joutuvat huomaamatta leikki-työhön, jossa he kuitenkin ovat etevämmät huonompilahjaisia. Mutta leikillinen työ on ensimmäinen askel epärehellisyyteen ja laiskuuteen. Mutta laiskuus on, sananlaskun ja jokapäiväisen kokemuksen mukaan, kaikkien paheiden alku. "Kärsivällinen on parempi kuin väkevä", ja uskollinen ihminen tulee ajan pitkään kauemmaksi kuin nerokas, joka on epärehellinen. – Seura-elämässä loistavat kyllä luonnonlahjat ja luonnollinen taipumus. Sukkeluus tahi kauneus, suloinen ääni, taipumus musiikiin tahi se, mitä ranskalaiset nimittävät "esprit" – sanalla, pidetään siellä ennen kaikkia arvossa. Ja kukapa tahtoisikaan halveksia senlaisia luonnonlahjoja? Mutta voi sitä, joka tyytyy siihen, että hänellä on, mitä hänellä on, ja että hänestä pidetään sen tähden, mitä hänellä on ja mikä hän on, huomaamatta, että suuremmat lahjat joita hän saa nauttia pakoittavat hänet kaksinkertaiseen työhön ja toimeen.
Tältä kannalta tulisi oppia tarkastelemaan raamatunkin kertomuksia. Tarkastakaapas esim. Simson'ia, mitä olisikaan voinut tulla siitä miehestä! Kaikki ne lahjat, joita "luonto" tavallisesti kappaleittain lahjoittaa yksityisille henkilöille, oli tämä mies saanut yltäkyllin. Ihmeellisen ruumiin voiman ja sukkelan ja neuvokkaan ymmärryksen, pelkäämättömän rohkeuden ja elävän kekseliäisyyden, erinomaisen miellyttävyyden: suuren taipumuksen soitantoon j.n.e. – Kaikki nämät jalot lahjat hän oli saanut tullaksensa ahdistetun isänmaansa pelastajaksi ja vapahtajaksi. Mutta sen sijaan hän kuolee vihollisten kahlehtimana, jonka helposti olisi voinut masentaa, jos hän vakavalla uskollisuudella ja itseänsä hilliten olisi käyttänyt suuria taipumuksiansa. Mutta kun hän itserakasna piti niitä leikkikaluinansa, niin kävi hänen sitten niin kuin kävi. – Koko joukko muita raamatun esimerkkejä näyttää meille samaa, ja saman saamme nähdä, jos heitämme silmäyksen kadulle. Toiselta puolen näyttää meille israelilaisten nuorukaisten Josefin, Davidin, Danielin ja muiden elämänkertomus, mitä merkitsee: "Jolla on, sille pitää annettaman, että hänellä yltäkyllin olisi", jos tämä vähän tahi paljon omistava käyttää yksinkertaisesti, jumalisesti, nöyrästi ja uskollisesti Jumalan lahjaa ja armoa.
Minä en pyydä anteeksi tätä pientä poikkeemista aineesta. Se on vaan näennäisesti ollut kiertotie. "Herätä se lahja, joka sinussa on" on uskonnollinen totuus; mutta kadun viisaudessakin, kuten olemme nähneet, on sama muistutus. Mutta minkä jo luonnollinen ihminen havaitsee, se tulee hengellisen sitä syvemmästi tuntea. Hänen tulee uskoa saaneensa jumalallisen lahjan; hänen tulee etsiä ja löytää itsellensä omituinen lahja, hänen tulee käyttää tätä lahjaa Jesuksen palvelukseen huolimatta siitä, onko se vähäpätöinen vai loistava. Mikä siitä seuraukseksi tulee, ei häneen koske. Hänen tulee ainoastaan koettaa pyrkiä Jesuksen Kristuksen uskonnolliseksi tunnustajaksi, työmieheksi ja sotilaaksi.
Kristuksen opetuslasten tulee todellisuudessa olla maailman valloittava "pelastusarmeija". Englannin pelastusarmeija nojautuu aivan oikeaan ja järkevään, jumalalliseen ja suureen peri-aatteeseen, vaikka se on alennettu lihan palvelukseen ja sillä tavoin tehty naurettavan muodottomaksi ja pilkalliseksi. Mutta siitä huolimatta on ajatus kumminkin oikea, kuten terävä veitsi eteenkinpäin on kunnon ase, vaikka sitä usein väärin käytetään itsemurhaan. Kristin-usko, jonka sisimmäinen olemus on hellyys, on ulkomuodoltaan te'oissa ja sanoissa, työssä, rakkauden palveluksessa ja taistelussa ilmestyvä tunnustus, jokaisen kristityn tulee koettaa levittää uskoansa, muutoin hän ei ole vakuutettu kristinuskon onnesta ja autuudesta. Kunkin elävän kristityn täytyy kysyä: "voinko minä tehdä mitään voittaakseni sieluja Kristukselle?" Joka alakuloisena sanoo: "En minä voi mitään", hän on yhtä paljon Jesuksen asian pettäjä kuin sekin, joka velttona ja raukkamaisena sanoo: "En minä tahdo mitään tehdä". – Mutta kristityille tuleva työ on sangen erilaista hänen sukupuolensa, taipumuksiensa, varainsa, yhteiskunnallisen asemansa mukaan, sen vapauden määrän mukaan, mikä hänellä on ja sen tavan mukaan, mitenkä hänen elämänsä on muodostunut j.n.e. Ja tämä johtaa meidät vihdoinkin kolmanteen tutkistelemukseen, jolle me myöskin tahdomme antaa uuden päällekirjoituksen, nimittäin:
3. "Monenlaiset lahjat ja yksi henki."
Oletko sinä, rakas lukijani, koskaan lukenut mitään tilastollista kirjaa sisälähetyksestä ja sielussasi mietiskellyt kaikkia noita satoja puuhia ja pyrintöjä, joita siinä kerrotaan? Eikös todellakaan oikein pyörrytä silmissä tutkistellessa kaikkia näitä yhdistyksiä ja töitä. – Silloin ymmärtää, kuinka muuan muutoin hyvin hurskas mies taisi sanoa: "Minä menen ainoastaan yhteen yhdistykseen, nimittäin kaikkia yhdistyksiä vastustavaan yhdistykseen". – Olkoonpa tämä lausuma kuinka sukkela tahansa, niin on se kumminkin täydellisesti ymmärtämätön. Tuleehan huomata, että nämät yhdistykset ovat kaikki tarpeen vaatimia. Ne eivät suinkaan ole saaneet alkuansa senlaisten ihmisten päähän pöllähtävistä tuumista ja oikuista, jotka unettomina öinänsä mietiskelivät valmiiksi jonkun uuden laitoksen. Ei suinkaan, vaan ne suurimmaksi osaksi saattavat huomioon meidän kansamme elämän todellista hätää ja syvää vammaa. Ei voi epäilläkään, että vielä enemmän yhdistyksiä tulee ja täytyykin tulla toimeen. – Mutta ei suinkaan tarvitse jokaisen kunnon kristityn toimia jokaisessa hyvässä yhdistyksessä. Maksuihin ottaa osaa käypi kyllä laatuun, jos on varoja maksaa, mutta toimia ei sovi kuin muutamissa, vaan niissä sitten sydän täynnä rakkautta ja vakavaa intoa. Ainoastaan siellä saa jotakin aikaan, missä jotakin tahtoo saada aikaan. Mutta joka tahtoo olla osallisena kaikkeen, ei tee missään mitään kelpaavaa vaan panee voimansa hukkaan. Siis työnjakoa! mutta työtä! Ne ajat tulevat kohta, jolloin seurakunta pitää historiallisena kummallisuutena sitä, joka tahtoo olla elävä kristitty eikä kuitenkaan ole sisä- eikä ulkolähetyksen mies.
Olispa siis hyvin surkuteltavaa, jos kristityt miehet ja naiset olisivat lukeneet mainitut luettelot kuitenkaan löytämättä mitään yhdistystä, jossa he voimansa mukaan tahtoisivat työskennellä. Kuten toivon, ovat nämät lehdet vakuuttaneet lukijalle, että hänellä pitäisi olla iloa vaikutuksestansa Jumalan valtakunnan hyväksi. Mutta nyky-aikaan (kunnes meillä taasen on seurakuntia jotka ansaitsevat kristillisen seurakunnan nimeä) on yhdistystyö varmaankin se tie, jota pitkin Jumala tahtoo levittää valtakuntaansa maailmassa. Ainoastaan muutamain valittuin kristittyin sallii Herra välittämättä yhdistyksistä itsenäisesti etsiä aivan uusia töitä. 990:n 1000: sta on yhtyminen siihen, mikä nyt jo on olemassa ja yhtyminen siihen oikein sydämestänsä. Mutta kateus ja kunnianhimo, ahneus, laiskuus ja oman mielipiteensä yksinomaisesti oikeutettuna pitäminen ovat joka päivä hävitettävät, jos toisten kanssa yhdessä tahtoo vaikuttaa siunaukseksi.
Mutta vaikka me arvaisimme kuinkakin suureksi yhdistysten ja laitosten hyödyn, niin täytyy meidän kuitenkin pitää lähimpää lähimpänä. Minä tarkoitan, että etupäässä tulee omassa huoneessaan ja omassa ammatissaan osoittaa olevansa Jesuksen Kristuksen tunnustaja, työntekijä ja taistelija. Ne miehet ja naiset olisivat kristillisiä irvikuvia, jotka puuhailisivat kaikenmoisissa yhdistyksissä, pitäisivät loistavia puheita, toimittaisivat erinomaisia tekoja, vaan samalla laimiin löisivät velvollisuutensa omaa huonekuntaansa kohtaan. Kaikkien kristittyjen ensimmäisenä huolena ja haluna tulee olla kotonsa tekeminen Jesuksen rauhan ja Jesuksen ilon temppeliksi. Ja siihen auttaa etenkin rauhallinen ja iloinen sunnuntainvietto. – Ensimmäiseen sijaan tulisi asettaa omien lapsien vieminen Jesuksen tykö näyttämällä heille, että kristilliset isät ja äidit ovat myöskin iloisimmat ja onnellisimmat, enimmin alttiit ja itsensä uhraavat, – kaikin voimin koettaminen saada lapsien hengittäväksi kodissa taivaan- ja ijankaikkisuuden-ilmaa ja sekä varhain että myöhään saada heidät huomaamaan, että Kristuksen rakkaus on kaiken onnen lähde. Mutta ei ainoastaan lapsille tule vanhempien olla isänä ja äitinä perheessä vaan myöskin palkollisille. Me vaadimme palvelijoiltamme uskollisuutta, s.o. että he uhraisivat voimansa ja aikansa meidän hyödyksemme; me kauhistumme, joll'eivät he meidän selkämme takana ole yhtä uutteria kuin meidän silmiemme edessä. Meistä tuntuu raa'alta ja kauhistuttavalta, joll'eivät he ota sydämellisesti osaa perhe-elämän kärsimyksiin ja vaivoihin; meistä tuntuu kevytmieliseltä ja lihalliselta, kun he tuntevat ikään kuin tenhovoiman vetävän heitä yleisiin tanssisaleihin, naamiaisiin j.m.s. Tässä kaikessa me teemme oikein, jos me vaan olemme heidän suhteensa senlaisia, kuin meidän tulee olla; mutta me teemme hyvin väärin, jos me vaan käskemme ja kiellämme, mutta emme rakasta ja anna, emme anna heille itsiämme. Nämät nuoret, elämänhaluiset, iloa tarvitsevat ihmiset ovat oikeutetut meidän kotonamme saamaan, mitä heidän sydämensä haluaa, muutoin he etsivät sitä luonnon pakoituksesta ulkopuolella kotiamme, ja semmoisissa paikoissa mistä he tuhat kertaa saavat onnettomuutensa. Tämä on surullista, mutta liiankin luonnollista. Nämät nuoret ihmiset ovat jättäneet isän ja äidin palvellaksensa sinua. Ole sinä heille isän ja äidin sijaisena, niin kau'an kuin he ovat sinun kattosi alla! Etenkin te perheen-äidit, pitäkää heistä huolta, ottakaa osaa heidän kärsimisiinsä ja iloonsa; itkekää ja iloitkaa heidän kanssansa, antakaa heille osansa niin perhehartaudesta kuin syntymäpäiväherkuistakin, – olkaa huvitetut jokaisesta pu'usta yksin lankakerästäkin, jonka he ostavat; hankkikaa itsellenne tietoa heidän syntymäpäivistänsä, hankkikaa itsellenne selville, mitä tietoja he saavat vanhempainsa kodosta; kirjoittakaa heille ollessanne matkoilla; pitäkää huolta että heillä on lukemista j.n.e. ja varmaankin on hyvin kummallista, joll'ette te pi'an voita heidän sydämiänne ja saa valtaa heidän sydäntensä yli. Sallikaapa heidän ottaa osaa perheen iloihin, niin minä teille vakuutan, että hekin vapaasti ottavat osaa perheen kärsimisiin. Sanalla sanoen, palvelkaa niitä, jotka teitä palvelevat, voimienne mukaan, niin hekin palvelevat voimiensa mukaan teitä, eivätkä ainoastaan silmien edessä, vaan myöskin sydämensä pohjasta. – Vaikeus saada hyvää palvelusväkeä peittää pilven tavoin lukemattomia perheitä. Ainoastaan Kristuksen rakkaus voi muuttaa tämän pilven kalliiksi purppuraksi.
Ja te palvelustytöt, jotka tunnustatte olevanne Kristuksen opetuslapsia, osoittakaa teoillanne pitävänne palvelemista kunniananne, koska te olette Kristuksen omia. Osoittakaa nöyryydellä ja kärsivällisyydellä, ahkeruudella ja uskollisuudella, hiljaisuudella ja rakkaudella saaneenne voimaa ylhäältä tuomaan päivänpaistetta ja rauhaa semmoiseenkin kotiin, missä pimeys vielä vallitsee. Tällä tavoin te sanoittakin mahtavasti julistatte Herran nimeä.
Mitäs me sitten sanomme kristityn kutsumuksesta ulkopuolella kotoansa? Olepa mikä tahansa, lääkäri tahi poliisi, kauppias tahi opettaja, lakimies, käsityöläinen tahi talonpoika, kartanonomistaja tahi tehtailija, upseeri, sairaanhoitaja tahi rääsyjen kokooja, – alinomaa sinä tapaat ihmisiä, joihin sinä voit vaikuttaa ja joille sinä voit ja sinun tulee itsessäsi osoittaa Jesuksen Kristuksen suloisuutta. Täytyisipä kirjoittaa kokonainen kirja, joskin tahtoisi huomauttaa vaan pääjuonteen, kuinka yksityisten ihmisten omalla vaikutusalallansa tulee osoittautua Kristuksen apulaisiksi. Etupäässä tulee niiden, joilla on muita alamaisinansa, hyvin muistaa korkean kutsumuksensa. – Monta kaunista esimerkkiä on siitä, mitenkä kristillinen upseeri voi vaikuttaa sotamiehiinsä. Mutta senlaiset upseerit ovat hyvin harvinaisia. Tuhansilla on koirat, hevoset, pelikortit, biljardit ja kaikenlaiset turhuudet vieläpä huonommatkin asiat kuin turhamaisuudet enemmin sydämellä kuin heidän sotamiestensä ajallinen ja ijankaikkinen onni. – Onpa tosin kristillisiä tehtaanomistajia, jotka erinomaisella ja esimerkiksi kelpaavalla tavalla pitävät huolta työmiehistänsä ja heidän perheistänsä. Heidän on helppo näyttää toteen, että ainoastaan evankeeliumi voi tehdä maailman onnelliseksi. Mutta voi sentään kuinka monien teollisuudenharrastajain mielestä työmiehet ovat vaan koneita, ja tällä tavoin he saavat aikaan tuon kauhean, mutta kuitenkin aivan luonnollisen vallankumouksen. – Mitä kristilliset lääkärit voivat vaikuttaa hoidettaviinsa, siitä olemme me ennen toisessa tilaisuudessa puhuneet. Me papitkin olemme jo saaneet muutamia viittauksia. Ne ajat ovat olleet ja menneet jolloin meidän pappilamme olivat "somia idylliä" jolloin pappi pitkä yönuttu yllänsä rauhassa poltti toisen pitkän piipullisen toisensa jälkeen ja harjoitti tyttärinensä soitantoa koko iltapäivät, istutti puita, jalostutti ruusuja puutarhassansa j.n.e. Papin työhuone, joka ennen oli tuommoinen "hiljainen pyhyys", on meidän aikoinamme muuttunut kyyhkyslakaksi, jossa kaikenmoiset myrskyn ajamat, neuvoa ja apua hakevat ihmislapset kuljeskelevat edestakaisin. Ainakin senlaisen tulisi sen olla. Pappi ei enään voi kulkea seurakuntansa lävitse ainoastaan isällisiä siunauksia jaellen; ei suinkaan, hän matkustaa myrskyssä ja rajuilmassa toisesta vaikeasta toimesta toiseen vaikeaan toimeen, ja lii'ankin usein vaikeaan taisteluun. Kirkon täytyy tulla kansan luo, joll'ei kansa enään tahdo tulla kirkkoon. Tätä tietä se ehkä sitten löytääkin jälleen kirkkoon. Katoiltakin tulee saarnata eikä ainoastaan kirkossa; ei suinkaan, vaan suurissa tanssisaleissa ja joka taholla elämän meluisassa hälinässä on evankeliumin ääntä kuultava. Evankeeliumin lohdutusta täytyy viedä hiljaiselle sairasvuoteelle, ullakkokamareihin ja maakerroksiin. Sitä paitsi tulee papin olla kristillisten yhdistysten päänä ja sydämenä ja lii'ankin usein sanomakirjallisuuden alalla varmana voitostaan mennä taisteluun materialistista ajanhenkeä vastaan.
Mitä sanottavaa on minulla kauppiaista, puotien omistajista, käsityöläisistä ja muista senlaisista ihmisistä? Surkuteltavaa on, ett'eivät heidän apulaisensa suurimmaksi osaksi enään asu isäntiensä perheissä, eivätkä edes syö ja juo heidän pöydässänsä, vaan elävät tykkänään omin takein. Eikä vanhoja oloja enimmäkseen enään voi saada entiselleen. Mutta eikö sitten ylipäänsä mitään olisi tehtävä? Jos näiden apulaisten tapojenturmelluksesta, nautinnonhimosta, epäluotettavaisuudesta ja epärehellisyydestä yhä enemmin ja peloittavammin valitetaan, niin tulisi kuitenkin itseltänsä kysyä: "Teenkös minä sitten mitään apulaisteni hyödyksi? Pidänkö minä huolta heidän sieluistansa, osoitanko minä heille rakkautta ja välitänkö minä heistä? Mitä minä esim. teen saadakseni heille huvitusta? Enköhän jolloinkulloin voisi heitä ko'ota ympärilleni illanviettoon, enköhän voisi hankkia heille lu'ettavaa, enköhän voisi osoittaa heille tietä hyviin kristillisiin yhdistyksiin, enköhän rakkaudellani voisi voittaa heidän sydämiänsä puoleeni ja sillä tavoin saada heitä nauttimaan Jumalankin rakkautta?" Onpa todellakin tässä suuri työala! – Mitäpä sanoisinkaan minä lakimiehille, jotka kaikkialta tulevat kansan kanssa yhteyteen, kun on kaikenlaisia riitoja ja rauhattomuuksia tahi suorastaan ilmeisiä rikoksia tehty. "Herättäkää se lahja, joka teissä on", jos te olette kristityitä (Jumalan kiitos, vielä tosin on monta kristittyä lakimiestä). Ei voi kertoa, kuinka kansaan vaikuttaa, kun esim. tuomarit käyttävät valaa pyhällä vakavuudella, kun he puhuvat synnistä, niin että huomaa heidän itsensä kauhistuvan sitä, heidän sydämestään pitävän huolta ihmisten rauhasta ja parannuksesta, vaan eivät senlaisia, että he vaan viran puolesta tahtovat saada asian pi'an loppuun.
"Herättäkää se lahja, joka teissä on!" tämä lause sopii jokaiselle, joka rakastaa Herraa Kristusta. Tässä en minä voi puhua erityisistä elämänkutsumuksista. Sallikaa minun vaan viimmeiseksi sanoa, että yhteiskunnalle on suureksi siunaukseksi, jos sillä on miehiä ja naisia, joilla on aineellisessa suhteessa senlainen asema, ett'ei heidän enään tarvitse tehdä työtä ruumiillisia tarpeitansa varten. Nämät henkilöt voivat olla suureksi siunaukseksi koko yhteiskunnalle. Hyvä on jos he käyttävät voimansa taiteenharrastukseen ja kaikenlaisiin kunnallisiin pyrintöihin. Mutta jos he ovat kristityitä, tulee heidän miettiä, että elonkorjuu on suuri ja työväkeä vähän ja että joka haaralla puuttuu voimia kristillisen rakkaustoiminnan ja ihmiskalastuksen alalla. Jumala on heidät tehnyt niin vapaiksi aineellisessa suhteessa, että he palvelisivat hänen valtakunnassansa. Pitäkää vaari siitä kutsumuksesta, jonka Jumala on teille antanut.
Ja aivan erityisen sanan tahtoisin minä painaa teidän mieleenne, te rakkaat "korkeampien ja parempien säätyjen nuoret tytöt." Mutta minä voin lausua aivan lyhyesti, koska jo usein olen käytellyt tätä tuskin rakastettua lempiainettani. Teidän joukossanne, niidenkin joukossa, jotka kutsuvat itsensä kristityiksi, on jokseenkin paljon henkilöitä, jotka varastavat sekä Jumalalta että ihmisiltä aikaa, eivätkä elä miksikään hyödyksi. Täällä on tuhansissa päiväjärjestyksenä ajan ja voiman tuhlaaminen kaikenmoisiin turhiin ja joutaviin asioihin, ja tämä on muka hienoa ja ylimyksille sopivaa. Voi kuitenkin, kuinka paljon auringonvaloa te voisitte saada aikaan Kristuksen rakkauden palveluksessa ja te tuntisitte itsekin itsenne lämpiävän siinä toimessa. Ja jos te sitten tulette perheenemänniksi ja äideiksi tahi "vanhoiksi neidoiksi", – niin on rakkaudenpalvelus antava teille ijäisen nuoruuden ja kuihtumattoman ilon luonteen. Edessänne olevan kirjan lehdissä saatte satoja keinoja auttamaan. Melkein joka taholla voi teitä käyttää, ja kuta naisellisempia ja hienotunteisimpia te olette, sitä voimakkaampia te olette.
Jonkun aikaa takaperin tapasin minä nuoren kuolemaisillaan olevan tytön. Kaikilta ihmisiltä, jotka kävivät hänen luonansa, oli hän "kerjännyt" postimerkkejä, ja koska hän kerjäsi hyvin miellyttävällä tavalla, niin oli hän saanut paljon kokoon. Nyt käytti hän helpoimmat hetket sairasvuoteellansa postimerkki-kirjan valmistamiseen. Tästä saaduilla tuloilla on kovaonniselle perheelle hankittava iloa. Taivaallisen kauneuden aamurusko kirkasti kuoleman omaksi määrätyn tytön kasvoja, kun hänelle kerrottiin sitä onnea, joka olisi tuleva seuraukseksi tästä rakkauden työstä. Mutta jos kuolemaisillaankin olevat tytöt voivat saada aikaan suuria asioita – kuinkahan paljon voisivatkaan ne toimittaa, jotka ovat sekä ruumiin että sielun puolesta terveet! – Oi teitä, rakkaat nuoret sisaret, jos teistäkin kaikista voisi sanoa: "Mitä he voivat, sen he tekevät!" Olisipa siitä iloa sekä maan päällä että taivaassa.
Mutta onpa myöskin liikuttavaa, että köyhimmät ihmiset, joilta puuttuu "varoja" ja "aikaa", kuitenkin voivat olla evankeeliumin todistajia, kun Kristuksen rakkaus liikuttaa heidän sydämiänsä. Olkoon vaan yksi esimerkki tarpeeksi. Hurskas köyhä leski muutti neljän lapsensa kanssa taloon, missä hänen kanssansa asui yleisesti tunnetun juopon perhe. "Sinä tietysti et välitä lainkaan noista kauheista ihmisistä", hänen hyväntahtoiset naapurinsa sanoivat. Nainen ei siihen mitään vastannut; mutta hän rupesi rukoilemaan näiden "kauheiden ihmisten" puolesta. Hän huomasi pian, mitä hyvinkin usein huomaa, nim. että mies oli juoppo, koska vaimo hoiti huonosti varoja ja antoi kaikki mennä pilalle. Meidän leskemme siis rupesi opettamaan vaimoa, kuinka hänen piti tehdä kotinsa hauskan ja puhtaan näköiseksi, pestä akkunansa, panna puhdas liina pöydälle ja panna ruoka pöydälle maukkaasti ja oikeaan aikaan. Hän pesi lapset ja näytti hämmästyneelle vaimolle, kuinka kauniit nämät hänen lapsensa olivat, kun ne olivat puhdistetut li'asta. Hän neuvoi häntä parsimaan, paikkaamaan, neulomaan, silittämään j.n.e. ja tuo onneton vaimoraukka rupesi vihdoin toivomaan. Hänen silmänsä tulivat jälleen vilkkaiksi ja hänen poskensa punakoiksi; hän rupesi iloitsemaan elämästä ja sai voimia elämään; hän voitti jälleen puoleensa miehensä rakkauden, eikä kulunut vuottakaan, kun entisen juopon lapset käsi kädessä lesken lasten kanssa kulkivat reippaasti laulaen sunnuntaikouluun. Mutta entinen juoppo ja hänen vaimonsa tulivat Jumalan rakkaiksi lapsiksi. "Vanha oli hävinnyt, katso, kaikki oli tullut uudeksi." – Jos tämä oli ihme, niin oli se rakkauden ihme. Luonnonlait kulkivat omaa kulkuansa, ja kuitenkin se oli ihme! Koettelepas punnita mielessäsi, eiköhän se voisi tapahtua toisessakin tilaisuudessa? – Oi, ota huostaasi ainakin yksi ainoa eksynyt sielu! Rakasta yhtä sielua, niin kuin sinä voit rakastaa, rakasta sitä täydellisesti ja kokonaan, uupumattomalla, kärsivällisellä, surkuttelevaisella armeliaisuudella; auta, niin kuin sinä voit auttaa, sekä sisällisesti että ulkonaisesti, äläkä lakkaa, ennenkuin sinä olet voittanut tämän sielun siihen joukkoon, josta kerrotaan Joh. Ilm. Kirjan 7 luv. 9:stä v: stä edesp.
Summa tästä kaikesta on se, että palvelemisen jälleen pitää saaman kunnian maailmassa ja että se on käsitettävä jumalallisessa majesteetissaan. Tällä tavoin ainoastaan voidaan saavuttaa parempi tila maailmanvaltakunnassa ja Jumalan valtakunnassa. Meidän Herramme Kristus oli palvelija; hän palveli joka hengähdyksellä kärsivää ihmiskuntaa; olipa hänen pyhä kuolemansakin palvelus, se oli suurin palvelus, minkä hän maailmalle osoitti. Palveleminen oli Kristuksen elämän silmään pistävin puoli; hänen palvelemisensa oli tämän elämän sisällinen suuruus ja majesteetti. Hänen palvelemisensa saattoi hänet ulkonaiseenkin majesteetiin ja kirkastukseen. Ei kukaan, joka tätä ei käsitä, ole käsittänyt häntä, ja maailman pelastus riippuu siitä, ottaako maailma tämän aatteen, – ei, tätä uutta henkeä – sieluksensa.
Tänä vuonna olen minä Wildungen'in kylpypaikan kävelyteillä tavannut jotakin, jota minä ennen en ollut nähnyt ja jota luultavasti useimmat minun lukijoistani eivät vielä ole nähneet eivätkä saa nähdä. Minä näin nimittäin kuninkaan, joka veti lapsenvaunuilla kuuden kuukauden ikäistä tytärtänsä. Lapsenhoitajan neuloessa sukkaa tahi lukiessa filosofiaa kuljeskeli vanha Hollannin kuningas ilosta loistavin kasvoin tällä lavalla ympäri lapsinensa, jonka hänen nuori puolisonsa oli hänelle lahjoittanut. Minulle sanottiin, että minulla oli joka päivä tilaisuus nähdä samaa kuvaa. Minulle oli arvokasta nähdä sitä ainoastaan yhden kerran. Ei Wildungen'ista suinkaan puuttunut "ylhäisiä" ihmisiä, joiden mielestä tämä kuninkaan hoitajatoimi ei ollut juuri erinomaisen kuninkaallista, vieläpä semmoisiakin jotka sen katsoivat etikettiä vastaan sotivaksi. Minä, joka, Jumalan kiitos, en lainkaan ymmärrä tuota etiketiksi kutsuttua mitätöntä asiaa, tietysti olin toista mieltä. Ei sen puolesta, että kuningas mielestäni olisi tehnyt mitään urostyötä vetäessään lapsenvaunuja. Sitä ei hän varmaankaan itsekään ajatellut, sillä tekihän hän siinä vaan, mikä hänellä oli mieleen, ja voihan hän tehdäkin, mitä hän tahtoi; sen tähdenhän hän olikin kuningas. Mutta sitä nähdessäni ajattelin kumminkin: kuningas Nebukanezar tahi joku vanhoista faaraoista ei olisi tätä tehnyt. Palveleminen on kuitenkin Herramme Kristuksen kautta noussut mahtavaan arvoon, niin että kuningaskaan ei häpeä vetää lapsenvaunuja. Tästä tulisi kaikkein oppia, ett'ei mikään palvelus alenna ihmistä, jos vaan se palvelus tekee kellekään hyötyä. Meille täytyy olla se tarpeeksi, ja ylhäistä ja kuninkaallista on se sitten Joh. 13: 15, missä Jesus kokoo kaikki opetuslapsensa tuota halveksittua jalkainpesua varten. Hyvähän se on, että me palvelemme lapsiamme; mutta sillä me palvelemme ainoastaan itsiämme. Mutta Jumalan silmissä on se suurta, että me palvelemme köyhiä, vaivaisia, hyljätyitä, kadotetuita, langenneita ja epätoivoon joutuneita, ja sillä tavoin me palvelemme Herraa ja siis vasta oikein itseämmekin. Tätä minä juuri tarkoitin antaessani tälle lu'ulle "Yleisen asevelvollisuuden" nimen.