Minä olen nyt paljon miettinyt, kuinka tätä onnettomuutta voisi auttaa. Vastenmielinen lahja on arvoton lahja. Sitä antaessa ei ole omatunto hyvä, eikä lahjan saajan kanssa voi iloita lahjasta. Itseltänsä poistaa puhtaimman ilon. Lemmettömät ja haluttomat lahjat ovat tuoksuttomia ja värittömiä kukkia. Nurjalla mielellä annettu lahja on oikeastaan ristinriidassa itsensä kanssa.
Mutta kuinka voi päästä iloiseen lahjoittamiseen? Minun mielestäni Jumalan sana tässäkin meille osoittaa oikean tien. Apostoli Paavali kirjoittaa 1 Kor. 16: 1-2: "Mutta avun hakemisesta pyhiä varten, kuin minä Galatian seurakunnille säätänyt olen; niin te myös tehkäät. Ensimäisenä sabbattina ottakoon jokainen teistä tykönsä jotakin, ja ko'otkoon varansa jälkeen, ett'ei äsken silloin, koska minä tulen, niitä hakemaan ruveta."
Tässä me pysymme erillämme yksityiskohdista, mutta kumminkin on niin paljon selvää, että apostoli puhuu verosta, nim. senlaisesta verosta minkä Jumala on määrännyt lapsillensa. Tässä ei saa sanoa: "Voi meitä ihmisraukkoja! Meillä on jo niin paljon maksettavaa valtiolle; mahdotonta on jaksaa maksaa kaikkia ijankaikkisia uusia ja yhä suurempia veroja: – tuloveroa, maaveroa, vesiveroa, vaivaishoitoveroa, kouluveroa ja kaikenlaisia kunnallismenoja. – Ja nyt tulee Jumalakin vielä vaatimaan veroa!" Ei, se on mahdotonta; joka niin ajattelee, se on jo edeltäkäsin – "vapautettu"! – Todellinen kristitty kääntää keihäänsä päinvastaiseen suuntaan sanoen: "Jos minä annan – mielelläni tahi vastenmielisesti – niin paljon maallisen valtakunnan hyväksi, niin enkö minä mielelläni maksaisi ijäisen jumalanvaltakunnan hyväksi? Saakoon keisari mitä keisarille tulee, mutta myöskin Jumala, mitä Jumalalle tulee." Tässä on siis vero, jonka maksamista katson iloksi ja kunniaksi; muussa tapauksessa sillä ei olekaan mitään arvoa.
Mutta edelleen apostoli ehdoittaa, että olisi maksettava määrä-ajoilla jotakin. Meidän täytyy kaikissa asioissa pitää huolta säännöllisyydestä ja järjestyksestä. Joka määräajoilla ei itseänsä pese, vaan tekee sen, milloin mieli tekee, on siivoton ihminen, vaikka hän nyt vakavasti haluaisikin olla puhdas. Joka ei syö eikä juo määräajoilla, sillä on huono elanto, vaikka hän söisikin mainiompaa ruokaa. Samoin on laita hengelliselläkin alalla. Meillä tulee esim. olla määrätyt hetket, jolloin me tutkistelemme Jumalan sanaa, määrätyt hetket, jotka me käytämme rukouksiin. Sitä paitsi on hetkiä, jolloin meidän sydämeemme koskee ikään kuin näkymätön sormi ja jolloin, maalliseen tapaan puhuen, Jumala aivan yksityisesti ja persoonallisesti tervehtää ja kutsuu sydäntä. Silloin tietysti ei saa sanoa: "Nyt ei ole minun tavallinen aikani, odotapas, kunnes päivä menee mailleen!" – Ei suinkaan, vaan kun pyhä tuulenhenkäys Jumalasta suhahtaa halki ilman, silloin tulee meidän heittää kaikki muut siksensä, hinata laivamme purjeet ylös ja tähdätä kompassimme ijäisyyttä kohden, sillä silloin on armonaika, silloin tahtoo Jumala meitä tavata. Mutta kumminkin tulee rukous-elämän säännöllisyyden ja järjestyksen pysyä muuttumatonna. – Samaa sanomme me antamisesta. Koska me olemme heikkoja ihmisiä, joita alinomaa ahdistaa ja sitoo itsekkäisyys, ahneus, ja kaikenlaiset lihalliset arvelut ja ajatukset, niin ei meidän sovi antaa vaan sattumalta tahi miten mieleen johtuu. Onhan tosin erityisiä syitä, jotka meitä kehoittavat antamaan jotakin Jumalan valtakunnan hyväksi. Kun Jumala esim. erityisesti siunaa meidän aineellisia suhteitamme, niin onkohan mikään sen luonnollisempaa, kuin että me tuomme hänelle kiitosuhrin? Tahi kun sattuu erityinen kauhea hätä, joka vaatii suurenmoista avunantoa, – eiköhän silloin ole aivan luonnollista, että vähän supistaa elantoansa, eikä pidä aikomiansa pitoja, tahi ainakin tekee ne hyvin yksinkertaiseksi, vaikka olisikin mielinyt pitää suurempia? – Tahi jos lapsi sattuu kuolemaan ja sen jälkeen on vähemmistä huolta pidettävä, silloin ei tule huo'ata ja valittaa "kovaa kohtaloa", vaan panna se lisä, minkä sillä surullisella tavalla voittaa Herran käteen. Kuoleva tyttö kysyi isältänsä: "Rakas isä, kuinka paljon minä sinulle vuosittain maksan?" Isä ei lainkaan ollut tyytyväinen tähän mielestänsä epärunolliseen ja ei juuri lapselliseen kysymykseen ja tahtoi johtaa lapsen ajatuksia toiseen suuntaan: "Älä puhu siitä, lapseni; tiedäthän, että maksan mielelläni puolestasi kaikki, mikä sinulle on tarpeen". Mutta pikku tyttö pyysi vaan innokkaasti että isä rakkaudesta lapseensa laskisi, kuinka paljon hän vuodessa maksoi lapsen tarpeisin. Nyt laski vihdoin isä menot luonnossa, vaatteet, koulurahat j.n.e., ja sanoi: "Menee ehkä noin 500 markkaa." Silloin vastasi lapsi: "Rakas isä, kun minä nyt kuolen, enkä sinulle maksa enään mitään, niin pyydän minä, että sinä annat ne 500 markkaa köyhille isättömille lapsille, että he voisivat saada hyvän kasvatuksen ja myöskin kerran voisivat tulla taivaasen." Isä hämmästyi vähän mutta vihdoin hän kyyneleet silmissä lupasi kuolevalle lemmikilleen, mitä se halusi. Sillä tavoin teki hän kuoleman lapselle suloiseksi. Eikä hän tullut vuotuisesta lahjastansa köyhemmäksi, vaan vapaammaksi ja iloisemmaksi sydämessään. Mutta kerran hän saa kokea, mitä sisältää seuraava lause: "Joka holhoo lapsen Jesuksen nimeen, se holhoo hänet itsensä".
Tästä lapsenjutusta voi oppia paljon. Minä kerron tässä vielä kertomuksen suurista ihmisistä, joka on luonteeltaan aivan toisenlainen, mutta kumminkin yhtä opettavainen. Tämän kirjoittaja tuli muutaman herran luokse, joka oli hänen ystäviänsä, tehdäksensä pienen pyynnön suuren asian hyväksi. Mutta se, jonka olisi tullut antaa oli hyvin huonolla tuulella ja sanoi soimaten: "Mitäs te nyt taas tahdotte?" "En yhtään mitään!" vastasin minä, te'in käännöksen ja menin. Hän juoksi minun jälkeeni ja kysyi jo vähän lempeämmin: "Minkä tähden te sitten olette tulleet, joll'ette te mitään tahdo?" Vastaus: "Minä tulin tapaamaan ihmistä, jossa Jesus hallitsee. Tätä ihmistä aioin pyytää tekemään jotakin Kristuksen asian hyväksi; mutta minä tapasin miehen, jota paha henki sattui riivaamaan, enkä minä sen tähden tahdo mitään." Sitten vastasi hän hymyillen: "Tulkaahan nyt edes huoneeseni ja sanokaa, mikä teillä on huolena. Minä tahdon nyt pahanhengen kiusaksi olla ystävällinen mies". Ensiksi ruvettiin kunnon saksalaisen tavan mukaan polttamaan sikaria; sitten minä vedin esille pyyntöni ja herra jokseenkin pi'an koko kasan rahoja. Tällä tavoin oli meillä kummallakin oivallinen päivä. Mutta tältä kunnon kristityltä olin minä saanut sen hyvin hyvän opetuksen, että, niin pian kuin huomaa pahanhengen hyökänneen päällensä (olkoon se sitten pahan tuulen tahi ylpeyden tahi ahneuden henki tahi se henki mitä kutsutaan "hermoiksi") että silloin tulee rohkaista mielensä sanoen: "No nytpä minä kerrankin annan vanhalle aatamille kunnon potkun ja vedän häntä aika lailla nenästä ja suututtaakseni häntä juuri tänään tehdä jotain oikein erinomaisen hyvää".
Tästä kaikesta näkee lukija olevan monenlaisia syitä ja aiheita hyviin töihin. Kuu minä siis puhun Herralle annettavasta säännöllisestä verosta, niin en minä sillä tarkoita, että siinä muka jo olisi kerrassaan tarpeeksi. Mutta minä tarkoitan, että meillä joka tapauksessa tulee olla määrättyjä menoja. Määrätyn osan tuloistamme tulee meidän antaa rakkauden palvelukseen ja sillä tavoin perustaa varsinainen rahasto. Kymmennyksistä ei missään paikassa uutta Testamenttia puhuta enemmän kuin muustakaan la'ista; mutta apostoli sanoo kyllä ett'ei vanhurskaalle ole mitään lakia pantu. Mutta vapaasta rakkaudesta tulee itsellensä tehdä lakia, jos niitä enään la'eiksi tahtoo sanoa. Se on erinomainen asia, jos on rahasto Jumalan varalta joka ilman mitään kiistaa ja epäilystä on kerrassaan Herran oma. Se, minkä tämä rahasto sisältää, olkoon siinä sitten 10 tahi 10,000 markkaa, ei ole enemmin meidän kuin nekään rahat, mitkä ovat naapurimme rahalaatikossa. "Rahat tässä Jumalan rahastossa ovat pyhät; ne ovat eroitetut rakkauden palvelukseen, ja minulla on kunnia järjellisten perusteiden mukaan niitä jokaisessa yksityiskohdassa hoitaa."
Kuinka helppoa ja iloisaa nyt on antaminen! Aivan toisenlaisilla silmillähän nyt katselee kolehtienkokoojia ja keräyslistoja! Jos ennen pyytäjät olivatkin muka ankaroita sanansaattajia, rasittavia muistuttajia, veronkokoojia ja nylkijöitä – niin muuttuvat ne nyt rakkaiksi henkilöiksi, jotka saattavat ihmisen hyviin ajatuksiin. He auttavat nyt meitä muuttamaan "väärää mammonaa" elämän puuksi, "joutavia rahoja" ijäiseksi riemunsadoksi. Minä voin omasta kokemuksestani todistaa, että tehtyäni semmoisen rahaston Jumalan varalta, antaminen minusta on muuttunut siksi, mikä se järjelliseltä ja kristilliseltä näkökannalta katsoen tulee ollakin, nimittäin huviksi ja iloksi.
Kristillisen järjen taas tulee määrätä, milloinka tulee antaa, milloin tulee olla antamatta, milloinka tulee antaa paljon, milloinka vähemmin. Tarpeista tulee ottaa selko ja myöskin kristillisen kanssakäymisen ja senmoisten kirjoitusten kautta, jotka sitä asian käsittelevät, saada tieto siitä. Varjelkoon Jumala meitä kevytmielisestä antamisesta! Hyväntekeväisyys on työtä, vieläpä vakavatakin työtä. Tämä koskee tosin etupäässä vaivaishoitoa, jossa saa aikaan ymmärtämättömillä lahjoilla useinkin kauhean suurta vahinkoa. Mutta sisä- ja pakanalähetyksellekin tulee lahjoja antaa ymmärtäväisesti. Sveitsiläisestä sanomalehdestä usein lu'en niiden rakkauden lahjain joukossa, jotka lähetetään toimitukselle: "für wo's am nöthigsten ist" (N. N: ltä 4 frangia j.n.e.). Sekin on hyvin hyvä, jos ei itsellä ole selvillä asiat, mutta paras on kuitenkin, jos itse tietää; sillä lahjaa tulee seurata rukous, ja rukoilla minä voin paremmin, jos tunnen hädän, kuin jos sitä en tunne. Mitä nyt vihdoin pääkysymykseen tulee: "No kuinkas paljon sitten tulee antaa?" – niin siihen en voi vastata, ja jos minä voisinkin, niin minä en tahdo. Jo olen sanonut, ett'ei Jumala uuden Liiton lapsilta vaadi kymmenyksiä; ylipäänsä hän ei vaadi mitään. Apostolit eivät lii'oin mainitse, tuleeko enemmän, vaiko vähemmän kuin kymmenykset; he sanovat vaan, että Jumala rakastaa iloista antajaa ja että tulee tehdä, mitä voi. Yleistä prosenttisuhdetta koskevaa määräystä rakkaudenlahjojesi sekä kiitosuhriesi ja säännöllisten tulojesi välillä ei voi tavata. Jolla on hyvin pienet tulot, ainoastaan se ehkä antaa enemmin, jos hän antaa 1/10 prosenttia kuin rikas mies, joka antaa 10 prosenttia, siis sata kertaa niin paljon. Tämä sata kertaa niin paljon on ehkä 3,000 markkaa ja edellinen 1/10 prosenttia on ehkä 3 markkaa. Kuitenkin voipi 3 markkaa erityisissä oloissa olla suurempi uhri kuin 3,000. – Jos sinulla on monta lasta, joidenka kasvatuksesta ja tulevaisuudesta sinun täytyy pitää huolta, tahi jos sinä olet lapseton; jos sinulla on köyhiä tahi rikkaita sukulaisia; jos sinä itsellesi ja perheellesi voit odottaa perintöä tahi et; jos sinä olet kivuloinen mies tahi jos sinun täytyy pitää huolta suuresta "elinkorosta" tahi ei; jos asiasi menestyvät hyvin tahi huonosti j.n.e. – Kaikki nämät ja monet muut seikat vaikuttavat hyvin suuresti sinun määräämääsi prosenttiin Jumalan veroksi. Mutta olkoonpa sitä nyt kuinka hyvänsä, enemmin tahi vähemmin, jokseenkin paljon tahi jokseenkin vähän pää-asia on se, että on varma rahasto Jumalan varalta, johonka tulee sisältö säännöllisestä, tulevasta maksusta. Ja'ettakoon tämä sitten: 1) niin paljon köyhille ja hätää kärsiville, 2) niin paljon sisälähetyslaitoksiin, 3) niin paljon pakanalähetykselle, 4) niin paljon kirkko-kolehteihin. Nyt minä pidän niin paljon edeltä arvaamattomain menojen varalta, jos jotakin jää, niin on minulla tulevan vuoden varalta sitä enemmän. – Jospa kaikki kristityt (ne jotka voivat antaa tuhansia ja jotka voivat antaa vaan muutamia markkoja) tahtoisivat tehdä tämän suunnitelman mukaan, niin olisi piankin kaikilla hankkeilla Jumalan valtakunnan hyväksi, jos ne sitä nimeä ansaitsevat, yltäkyllin varoja, ja niiden asioita voitaisiin ajaa paljoa suuremmalla innolla, voimalla, ilolla ja menestyksellä. Silloinpa saisivat vihdoinkin loppunsa nuokin alituiset hätähuudot varojen puutteen johdosta ja kaikki nuo puoleensa vetävät ja kuitenkin useinkin niin arvottomat pikku keinot varojen hankkimiseksi, kuten esim. arpajaiset, myyjäiset, laulajaiset ja muut. Tämä olisi suuri asia. Mutta vielä suurempi asia olisi se, että tuhannet kristityt sen kautta saisivat sydämmensä vapaiksi ja omat tuntonsa iloisiksi ja rohkeiksi.
Sanottakoon mitä tahansa: – tuhansissa tapauksissa se rahakukkaro vuoren tavoin painaa sydämiä ja estää vapaasti hengittämästä, ja iloisalla mielellä rukoilemasta. Useinkin se seikka, ett'ei rahakukkaro ole käännetty, on sielun rauhan viimmeinen vihollinen. Kun vihdoinkin tämä vihollinen on joutunut tappiolle, niin kajahtaa vanha ja uusi riemuhuuto: "Meidän sielumme pääsi niin kuin lintu lintumiehen paulasta. Paula on rikki ja lintu on pois!"