NEITI.
Minun täytyy keskeyttää teidät, herra majuri. – Meidän olisi heti pitänyt puhua hänelle siitä, Franziska. Etkä sinäkään muistuta minua mistään. – Puhelumme olisi käynyt aivan toisenlaiseksi, jos heti aluksi olisin maininnut sen hyvän uutisen, jota chevalier de la Marliniere juuri äsken kävi teille tuomassa.
v. TELLHEIM.
Chevalier de la Marliniere? Kuka se on?
FRANZISKA.
Hän lienee jotenkin kelpo mies, herra majuri, paitsi mitä —
NEITI.
Vaikene, Franziska! – Myöskin eräs eronsaanut upseeri, joka Alankomaitten palveluksesta —
v. TELLHEIM.
Haa! luutnantti Riccaut!
NEITI.
Hän vakuutti olevansa teidän ystävänne.
v. TELLHEIM.
Minä vakuutan, etten minä ole hänen ystävänsä.
NEITI.
Ja että hänelle oli en tiedä mikä ministeri ilmaissut, että teidän asianne on lähellä mitä onnellisinta ratkaisua, jokin kuninkaallinen käsikirje kuuluu olevan tulossa teille. —
v. TELLHEIM.
Kuinka olisi Riccaut päässyt ministerin seuraan? – Jotakin tosin lienee asiassani tapahtunut; sillä vastikään selitti sotavarainhoitaja minulle, että kuningas on kumonnut kaiken, mitä minua vastaan on esilletuotu, ja että minä nyt voisin peruuttaa kirjallisesti antamani kunniasanan, jolla olin luvannut olla täältä poistumatta ennenkuin minut on huomattu täysin syyttömäksi. – Mutta siinä lieneekin kaikki. Minun tahdotaan antaa livistää tieheni. Mutta siinä he erehtyvät; minä en pakene. Ennemmin vaikka näännyn äärimmäiseen kurjuuteen solvaajieni silmien edessä —
NEITI.
Uppiniskainen mies!
v. TELLHEIM.
Minä en tarvitse armoa, minä tahdon oikeutta. Kunniani —
NEITI.
Sellaisen miehen kunnia kuin teidän —
v. TELLHEIM.
(kiivaasti). Ei, hyvä neiti, te voinette varsin hyvin arvostella kaikkia muita asioita, mutta tätä ette. Kunnia ei ole omantuntomme ääni, ei muutamien oikeamielisten todistus —
NEITI.
Ei, ei, tiedän sen kyllä. – Kunnia on – kunnia.
v. TELLHEIM.
Lyhyesti, hyvä neiti, – te ette antanut minun puhua loppuun, – tahdoin sanoa: jos se, mikä on omani, minulta niin häpeällisesti pidätetään, jos ei kunnialleni anneta mitä täydellisintä hyvitystä, niin minä en, hyvä neiti, voi olla teidän omanne; sillä maailman silmissä en ole sen arvoinen. Neiti von Barnhelm ansaitsee tahrattoman miehen. Arvotonta on se rakkaus, joka arvelematta saattaa asettaa sen, johon se kohdistuu, ylenkatseelle alttiiksi. Arvoton on se mies, joka julkeaa ottaa koko onnensa vastaan naiselta, jonka sokea hellyys —
NEITI.
Ja onko tämä täyttä totta, herra majuri? – (Kääntyen häneen äkkiä selin.) Franziska!
v. TELLHEIM.
Älkää suuttuko, hyvä neiti —
NEITI
(syrjään Franziskalle). Nyt on aika! Mitä arvelet, Franziska? —
FRANZISKA.
En osaa arvella mitään. Mutta kyllä hän menee vähän liian pitkälle —
v. TELLHEIM
(joka tulee keskeyttämään). Te olette suuttunut, hyvä neiti —
NEITI
(pilkallisesti). Minäkö? en vähääkään.
v. TELLHEIM.
Jos rakastaisin teitä vähemmän, hyvä neiti —
NEITI
(vielä samaan sävyyn). Niin tietysti, se olisi onnettomuuteni – ja katsokaa, herra majuri, en minäkään halua teidän onnettomuuttanne. – Rakkauden täytyy olla aivan epäitsekäs. – Hyväpä oli, etten ole ollut avosydämisempi! Kenties olisi saalinne suonut minulle sen, minkä rakkautenne minulta kielsi. – (Vetäen sormuksen hitaasti sormestaan.)
v. TELLHEIM.
Mitä te sillä tarkoitatte, neiti?
NEITI.
Ei, älköön kumpikaan saattako toistansa onnellisemmaksi tahi onnettomammaksi. Niin vaalii tosi rakkaus! Uskon teitä, herra majuri, ja teillä on liian paljon kunniaa voidaksenne käsittää väärin rakkautta.
v. TELLHEIM.
Ivaatteko, hyvä neiti?
NEITI.
Kas tässä! Ottakaa takaisin sormus, jonka annoitte minulle uskollisuuden merkiksi. (Ojentaa hänelle sormuksen.) Olkoon se mennyttä! Olkaamme kuin emme olisi tunteneet toisiamme!
v. TELLHEIM.
Mitä kuulen?
NEITI.
Ihmetyttääkö se teitä? – Ottakaa, hyvä herra. – Ette kai ole vain teeskennellyt?
v. TELLHEIM
(ottaen sormuksen hänen kädestään). Jumala! ja näin voi Minna puhua! —
NEITI.
Te ette voi olla omani tuossa *yhdessä* tapauksessa: minä en voi olla teidän omanne missään tapauksessa. Teidän onnettomuutenne on luultava; minun on varma. – Jääkää hyvästi! (Aikoo poistua.)
v. TELLHEIM.
Mihin nyt, rakkahin Minna? —
NEITI.
Hyvä herra, te solvaatte minua nyt tuolla tuttavallisella nimityksellänne.
v. TELLHEIM.
Mikä teidän on, hyvä neiti? Mihin menette?
NEITI.
Päästäkää. – Salaamaan teiltä kyyneleeni, petturi! (Poistuu.)
SEITSEMÄS KOHTAUS
von Tellheim. Franziska.
v. TELLHEIM.
Kyyneleet? Ja minäkö jättäisin hänet? (Aikoo rientää jälkeen.)
FRANZISKA
(joka estää häntä puhumasta). Ei toki, herra majuri! Ette suinkaan aio seurata häntä hänen makuuhuoneeseensa?
v. TELLHEIM.
Hänen onnettomuutensa? Eikö hän puhunut onnettomuudesta?
FRANZISKA.
Puhuipa kyllä! onnettomuudesta kadottaa teidät, sitten kun —
v. TELLHEIM.
Sitten kun? mitä sitten kun? Tuon takana piilee enemmänkin. Mitä se on, Franziska? Puhu, sano!
FRANZISKA.
Sitten kun hän, aioin sanoa, – on teidän tähtenne uhrannut niin paljon.
v. TELLHEIM.
Uhrannut minun tähteni?
FRANZISKA.
Kuulkaa siis aivan lyhyesti. – Oli oikein, hyvä herra majuri, että te tällä tavalla hänestä vapauduitte. Miksipä en sitä teille sanoisi? Eihän se kuitenkaan voi kauemmin pysyä salassa. – Me olemme paenneet! – Kreivi von Bruchsall on tehnyt neidin perinnöttömäksi, kun tämä ei suostunut ottamaan ketään miestä hänen kädestään. Kaikki jätti, kaikki hylkäsi hän tämän jälkeen. Mitä oli meidän tekeminen? Me päätimme lähteä etsimään häntä, jolle me —
v. TELLHEIM.
Jo riittää. – Tule, minun täytyy heittäytyä hänen jalkoihinsa.
FRANZISKA.
Mitä te ajattelette? Lähtekää toki ja kiittäkää hyvää onneanne —
v. TELLHEIM.
Kurja raukka! sellaisena minua pidät? – Ei, rakas Franziska, tuo neuvo ei tullut sydämestäsi. Anna anteeksi kiivastukseni!
FRANZISKA.
Älkää enää pidättäkö minua. Minun täytyy rientää katsomaan, mitä hän tekee. Kuinka helposti olisi saattanut jotakin tapahtua. – Menkää!
Tulkaa mieluummin takaisin sitte kun teitä haluttaa tulla takaisin.
(Rientää neidin jälkeen.)
KAHDEKSAS KOHTAUS
v. TELLHEIM.
Mutta, Franziska! – Oo, minä odotan teitä täällä – Ei, se on tärkeämpää! – Kun hän näkee, että minulla on tosi mielessä, ei hän voi olla antamatta anteeksi. – Nyt minä tarvitsen sinua, kunnon Werner! – Ei, Minna, minä en ole petturi! (Kiiruhtaa pois.)
(Neljännen näytöksen loppu.)
VIIDES NÄYTÖS
ENSIMÄINEN KOHTAUS
(Näyttämö: sali.)
von Tellheim toiselta ja Werner toiselta sivulta.
v. TELLHEIM.
Haa, Werner! olen etsinyt sinua kaikkialta. Missä olet piileskellyt?
WERNER.
Ja minä olen etsinyt teitä, herra majuri; niin käy aina, kun rupeaa etsimään. – Tuon teille hyvän uutisen.
v. TELLHEIM.
Ah, en tarvitse nyt sinun uutisiasi: tarvitsen rahojasi. Pian nyt, Werner, anna minulle kaikki, mitä sinulla on, ja sitten koeta saada kokoon niin paljon kuin voit.
WERNER.
Herra majuri? – No, kautta kurjan sieluni, enkös sitä jo sanonut, että silloin hän lainaa minulta rahaa, kun hänellä itselläänkin on toisille lainata.
v. TELLHEIM.
Ethän vain tee verukkeita?
WERNER.
Ettei minun vain kävisi häntä mistään moittiminen, ottaa hän minulta oikealla kädellään ja antaa takaisin vasemmalla.
v. TELLHEIM.
Älä viivytä minua, Werner! – Aikomukseni on antaa ne sinulle takaisin, mutta milloin ja millä tavalla? – Herra sen tiennee!
WERNER.
Te ette siis vielä tiedä, että hovikassa on saanut määräyksen maksaa teille rahanne takaisin? Vastikään sain sen tietää tuolla —
v. TELLHEIM.
Mitä sinä höpiset? Kaikkea sinut saavatkin uskomaan? Etkö sitten käsitä, että jos se olisi totta, minun toki ensin olisi pitänyt saada se tietooni? – Lyhyesti, Werner, rahaa. Rahaa!
WERNER.
No niin, ilomielin! tässä on vähän! – Tässä on ne sata louisdoria ja tässä ne sata tukaattia. – (Antaa hänelle kummatkin.)
v. TELLHEIM.
Nuo sata louisdoria saat viedä Justille. Hänen on heti jälleen lunastettava se sormus, jonka hän tänä aamuna on pantannut. – Mutta mistä saat lisää, Werner? – Tarvitsen paljon enemmän.
WERNER.
Jättäkää se minun huolekseni. – Se mies, joka osti tilani, asuu täällä kaupungissa. Maksupäivä olisi tosin vasta kahden viikon kuluttua, mutta rahat ovat jo valmiina odottamassa, ja joku puolen prosentin lyhennys —
v. TELLHEIM.
No niin, rakas Werner! – Näethän, että sinä olet ainoa turvani? – Minun täytyykin uskoa sinulle kaikki. Tuo neiti tuolla, – olethan nähnyt hänet, – on onneton —
WERNER.
Voi surkeutta!
v. TELLHEIM.
Mutta huomenna hän on vaimoni —
WERNER.
Oi riemua!
v. TELLHEIM.
Ja ylihuomenna vien hänet pois. Minä saan lähteä, minä tahdon lähteä. Käyköön täällä kaiken miten käy! Kenpä tietää, missä minua muualla onni odottaa. Jos tahdot, Werner, niin tule mukaan. Astukaamme jälleen palvelukseen.
WERNER.
Todellako? – Mutta kaiketi siellä, missä soditaan, herra majuri?
v. TELLHEIM.
Missä sitten? – Mene, rakas Werner, puhumme tästä vielä tarkemmin.
WERNER.
Voi majuri kulta! – Ylihuomenna? Miksi ei yhtä hyvin jo huomenna? – Kyllä minä hommaan kaikki, mitä tarvitaan. – Persiassa, herra majuri, soditaan kelpo lailla; mitäs arvelette?
v. TELLHEIM.
Pohtikaamme asiaa; lähde nyt vain, Werner!
WERNER.
Helei! eläköön prinssi Heraklius! (Poistuu.)
TOINEN KOHTAUS
v. TELLHEIM.
Mikä minun on? – Koko sieluni on uudessa vireessä. Oma onnettomuuteni masensi minut – sai minut harmistuneeksi, lyhytnäköiseksi, ujoksi, veltoksi; hänen onnettomuutensa kohottaa minut korkealle, minä katselen jälleen vapaasti ympärilleni ja tunnen itseni reippaaksi ja voimakkaaksi ryhtymään hänen puolestaan kaikkeen – mihin tahansa —. Miksi viivyttelen? (Aikoo lähteä neidin huoneeseen, josta Franziska tulee häntä vastaan.)
KOLMAS KOHTAUS
Franziska. v. Tellheim.
FRANZISKA.
Tekö se olitte sittenkin? – Olin kuulevinani teidän äänenne. – Mitä haluatte, herra majuri?
v. TELLHEIM.
Mitäkö haluan? – Mitä neitisi tekee? – Tule!
FRANZISKA.
Hän on juuri lähdössä ajelemaan.
v. TELLHEIM.
Yksinkö? ilman minua? mihin?
FRANZISKA.
Oletteko unohtanut, herra majuri?
v. TELLHEIM.
Hulluko sinä olet, Franziska? – Minä ärsytin häntä, ja hän loukkaantui: nyt pyydän häneltä anteeksi, ja kyllä hän antaa.
FRANZISKA.
Mitä? – Senkin jälkeen kun otitte sormuksen takaisin, herra majuri?
v. TELLHEIM.
Haa! – silloin olin aivan sekaisin. – Nyt vasta ehdin taas sormusta ajattelemaan. – Mihin sen pistinkään? – (Hän etsii sitä.) Tässä se on.
FRANZISKA.
Sekö se on? (Hänen pistäessään sen jälleen taskuunsa, syrjään.) Kunpa hän ymmärtäisi katsoa sitä tarkemmin!
v. TELLHEIM.
Hän pakotti minut sen ottamaan katkerin mielin. – Olen jo unohtanut sen katkeruuden. Täysi sydän ei sanoja punnitse. – Mutta hän ei myöskään hetkeäkään epäröi ottamasta sormusta jälleen. – Ja onhan minulla vielä hänen sormuksensa.
FRANZISKA.
Sitä hän odottaa omansa sijaan takaisin. – Missä se sitten on, herra majuri? Näyttäkäähän toki sitä minulle.
v. TELLHEIM.
(vähän hämillään). Olen – unohtanut – pistää sen sormeeni. – Just – Just tuo sen minulle tuossa tuokiossa.
FRANZISKA.
Toinen on kai jotenkin toisensa näköinen; näyttäkäähän sitä; katselen sellaisia kovin mielelläni.
v. TELLHEIM.
Joskus toiste, Franziska. Tule nyt
FRANZISKA
(syrjään). Hän ei näy mitenkään haluavan päästä erehdyksestään.
v. TELLHEIM.
Mitä sanot? Erehdyksestäkö?
FRANZISKA.
Se on erehdys, sanon minä, jos luulette, että ottaessanne neidin yhä vielä tekisitte hyvän kaupan. Hänen oma omaisuutensa ei ole kovinkaan suuri; vähänkin itsekkäitten laskujen johdosta voi se holhoojien käsissä hävitä kuin tuhka tuuleen. Hän odotti kaikkea hyvää enoltaan, mutta tuo julma eno —
v. TELLHEIM.
Mitä hänestä! – Eikö minussa ole miestä kerran korvaamaan hänelle kaikki? —
FRANZISKA.
Kuuletteko? Hän soittaa; minun täytyy mennä sinne.
v. TELLHEIM.
Minä tulen sinun kanssasi.
FRANZISKA.
Taivas varjelkoon! Hän on nimenomaan kieltänyt minua puhelemasta teidän kanssanne. Tulkaa edes Vähän jälkeenpäin. – (Menee huoneeseen.)
NELJÄS KOHTAUS
v. TELLHEIM
(huutaa hänen jälkeensä). Ilmoita minut hänelle! – Puhu minun puolestani, Franziska! – Seuraan heti perässäsi! – Mitä hänelle sanoisin? – Kun sydän saa puhua, ei tarvita mitään valmistuksia. – Ainoa, mikä voisi vaatia harkittua sanankäännettä, on hänen estelynsä, hänen epäröintinsä heittäytyä onnettomana minun syliini, hänen teeskennelty ponnistuksensa kuvitella minulle onnea, jonka hän minun tähteni on kadottanut. Tämä epäluottamus minun kunniaani ja omaan arvoonsa on hänen saatava anteeksi omalta itseltään, omalta itseltään. – Minä olen sen jo anteeksi antanut! – Haa! tuolla hän tulee. —
VIIDES KOHTAUS
Neiti. Franziska. v. Tellheim.
NEITI
(tullessaan huoneestaan, ikäänkuin ei huomaisikaan majuria). Vaunut kai ovat jo oven edessä, Franziska? – Viuhkani! —
v. TELLHEIM
(lähestyen häntä). Mihin lähdette, hyvä neiti?
NEITI
(teeskennellyn kylmästi). Ulos, herra majuri. – Arvaan, miksi vielä kerran olette vaivautunut tänne: antaaksenne tekin minulle sormukseni takaisin. – Hyvä, herra majuri; olkaa siis hyvä ja jättäkää se Franziskan huostaan – Franziska, ota majurilta sormus! – Minulla ei ole aikaa hukata. (Aikoo poistua.)
v. TELLHEIM
(astuu hänen eteensä). Hyvä neiti! – Ah, mitä olenkaan saanut kuulla, hyvä neiti! En ole ansainnut niin suurta rakkautta.
NEITI.
Vai niin, Franziska? Sinä olet siis herra majurille – —
FRANZISKA.
Ilmaissut kaikki.
v. TELLHEIM.
Älkää suuttuko minuun, hyvä neiti. Minä en ole petturi. Te olette maailman silmissä menettänyt minun tähteni paljon, mutta ette minun silmissäni. Minun silmissäni te olette tällä tappiollanne äärettömästi voittanut. Se oli teille vielä liian uutta; te pelkäsitte, että se ehkä tekisi minuun liian epäedullisen vaikutuksen; te halusitte sen minulta aluksi salata. Minä en moiti teitä tämän epäluottamuksenne vuoksi. Se johtui halusta saada omistaa minut. Tämä halu on minun ylpeyteni! Te kohtasitte minut itsenikin onnettomana ettekä tahtonut kasata onnettomuutta onnettomuuden päälle. Te ette osannut aavistaa, että teidän onnettomuutenne saisi minut kokonaan unohtamaan omani.
NEITI.
Kaikki tuo on varsin hyvä, herra majuri! Mutta se on nyt kerran tapahtunut. Minä olen vapauttanut teidät sitoutumuksestanne; te olette ottaessanne sormuksen takaisin —
v. TELLHEIM.
En ole suostunut mihinkään! – Pidän itseäni pikemminkin nyt sidotumpana kuin koskaan. – Te olette omani, Minna, ikuisesti omani. (Ottaa sormuksen esiin.) Kas tässä, ottakaa se toisen kerran uskollisuuteni merkiksi —
NEITI.
Minäkö ottaisin tämän sormuksen takaisin? tämän sormuksen?
v. TELLHEIM.
Niin, rakkain Minna, niin!
NEITI.
Mitä te minusta ajattelette? tämän sormuksen?
v. TELLHEIM.
Tämän sormuksen te otitte ensi kerran kädestäni, kun kummankin meidän olosuhteemme olivat yhtäläiset ja onnelliset. Ne eivät enää ole onnelliset, mutta taaskin yhtäläiset. Yhtäläisyys on aina rakkauden vahvin side. – Sallitteko, rakkahin Minna! – (Tarttuu hänen käteensä pistääkseen siihen sormuksen.)
NEITI.
Mitä? väkivalloinko, herra majuri? – Ei, ei ole mitään mahtia maailmassa, joka pakottaisi minut ottamaan takaisin tämän sormuksen! – Luuletteko, että olen sormusta vailla? – Oo, näettehän toki (näyttäen sormustaan), että minulla on tässä vielä yksi, joka varsin hyvin vetää vertoja teidän sormuksellenne? —
FRANZISKA.
Eikö hän nyt vieläkään huomaa! —
v. TELLHEIM
(päästäen irti neidin käden). Mitä tämä on? – Näen neiti von Barnhelmin, mutta en kuule hänen ääntänsä. Te teeskentelette, hyvä neiti. – Suokaa anteeksi, että käytän teidän omaa sanaanne.
NEITI
(todellisella äänensävyllään). Loukkasiko tuo sana teitä, herra majuri?
v. TELLHEIM.
Se koski minuun kipeästi.
NEITI
(liikutettuna). Se ei ollut tarkoitukseni, Tellheim. – Antakaa anteeksi, Tellheim.
v. TELLHEIM.
Haa, tämä tuttavallinen äänensävy sanoo minulle, että jälleen tulette entisellenne, hyvä neiti, että yhä vielä rakastatte minua, Minna. —
FRANZISKA
(tokaisten). Pila olisikin helposti saattanut mennä liian pitkälle. —
NEITI
(käskevästi). Ole sekaantumatta peliimme, Franziska, tee hyvin! —
v. TELLHEIM
(syrjään ja loukattuna). Eikö vieläkään riitä?
NEITI.
Niin, hyvä herra, naisellisen turhamaista olisi tekeytyä kylmäksi ja pilkalliseksi. Pois se! Te ansaitsette saada nähdä minut yhtä todellisena kuin itsekin olette. – Rakastan teitä vielä, Tellheim, rakastan teitä vielä, mutta siitä huolimatta —
v. TELLHEIM.
Ei enempää, rakkahin Minna, ei enempää! (Tarttuu vielä kerran hänen käteensä pistääkseen sormuksen hänen sormeensa.)
NEITI
(joka vetää kätensä pois). Siitä huolimatta, – sitä suuremmalla syyllä en enää koskaan salli sen toistuvan; en koskaan! – Minne aiotte lähteä, herra majuri? – Luulin teidän saavan tarpeeksenne omasta onnettomuudestanne. – Teidän täytyy jäädä tänne; kaikkein täydellisintä hyvitystä teidän täytyy – uhmaten vaatia. Tässä hädässä en keksi muutakaan sanaa. – Uhmaten vaatia, – vaikkapa äärimmäinen kurjuus teidät solvaajienne silmien edessä runtelisi!
v. TELLHEIM.
Niin ajattelin, niin puhuin, kun en tiennyt, mitä ajattelin ja puhuin. Harmi ja salainen suuttumus olivat sumentaneet koko sieluni; ei edes rakkaus onnen kirkkaimmassa loistossa voinut luoda siihen päivänvaloa. Mutta sepä lähettääkin tyttärensä, säälin, joka paremmin tuntien synkän tuskan, hälventää sumut ja jälleen avaa sieluni kaikki kulkutiet hellyyden vaikutteille. Itsesäilytysvaisto herää, kun säilytettävänä on jotakin kallisarvoisempaa kuin oma itsensä ja se on tehtävä omin voimin. Älkää, hyvä neiti, loukkaantuko tästä sääli-sanasta. Kovan onnemme viattomalta aiheuttajalta voimme kuulla sen tuntematta nöyryytystä. Minä olen tuo aiheuttaja; minun tähteni, Minna, te kadotitte ystävänne ja sukulaisenne, omaisuutenne ja isänmaanne. Minun kauttani, minussa on teidän kaikki tämä jälleen löydettävä; muutoin jää tunnolleni rakastettavimman naisen turmio. Älkää saattako minua ajattelemaan tulevaisuuttani sellaiseksi, että minun täytyisi vihata itseäni. – Ei, ei mikään saa minua pidättää täällä kauempaa. Tästä hetkestä alkaen asetan ainoastaan halveksumiseni kaikkea sitä vääryyttä vastaan, jota täällä saan osakseni. Onko tämä maa koko maailma? Täälläkö yksin aurinko nousee? Enkö saa mennä, minne haluan? Kukapa kieltäytyisi ottamasta vastaan palvelustani? Ja vaikka minun täytyisi lähteä sitä tarjoamaan maailman ääriin: seuratkaa minua turvallisesti, rakkahin Minna; meiltä ei ole mitään puuttuva. – Minulla on ystävä, joka minua mielellään tukee. —
KUUDES KOHTAUS
Eräs jääkäri, v. Tellheim. Neiti. Franziska.
FRANZISKA
(huomatessaan jääkärin). St! Herra majuri —
v. TELLHEIM
(lähestyen jääkäriä). Ketä haette?
JÄÄKÄRI.
Minä etsin majuri von Tellheimiä. – Ah, tehän se olettekin. Hyvä herra majuri, tämä kuninkaallinen käsikirje (ottaa sen kirjelaukustaan) on minun jätettävä teille.
v. TELLHEIM.
Minulle?
JÄÄKÄRI.
Osoitteesta päättäen —
NEITI.
Franziska, kuuletko? – Chevalier puhui sittenkin totta!
JÄÄKÄRI
(Tellheimin ottaessa kirjeen). Pyydän anteeksi, herra majuri; teidän olisi tullut saada se jo eilen, mutta minun on ollut mahdoton päästä selville asunnostanne. Vasta tänään sain sen tietää paraatissa luutnantti Riccaut'lta.
FRANZISKA.
Armollinen neiti, kuulitteko? – Tuossa nyt on se chevalier'n ministeri.
– »Mike ole sen ministerin nimi, kun asu siell suuri tori?» —
v. TELLHEIM.
Olen teille vaivoistanne hyvin kiitollinen.
JÄÄKÄRI.
Teen vain velvollisuuteni, herra majuri. (Poistuu.)
SEITSEMÄS KOHTAUS
von Tellheim. Neiti. Franziska.
v. TELLHEIM.
Ah, neiti hyvä, mitähän tässä on? Mitä sisältää tämä kirje?
NEITI.
Minulla ei ole oikeutta ulottaa uteliaisuuttani niin pitkälle.
v. TELLHEIM.
Mitä? Vieläkö eroitatte minun kohtaloni omastanne? – Mutta miksi epäröin sitä avata? – Se ei voi saattaa minua onnettomammaksi kuin olen; ei, rakkahin Minna, se ei voi saattaa meitä onnettomammiksi, – mutta kyllä onnellisemmiksi! – Sallitteko, neiti hyvä! (Avaa ja lukee kirjeen, samalla kun isäntä tulee hiipien esiin.)
KAHDEKSAS KOHTAUS
Isäntä. Edelliset.
ISÄNTÄ
(läheten Franziskaa). Pst! kaunis lapseni! sana vain!
FRANZISKA
(lähestyy häntä). Herra isäntä? – Totisesti, me emme itsekään vielä tiedä, mitä kirje sisältää.
ISÄNTÄ.
Mitäpä minä kirjeestä? – Tulin sormusta hakemaan. Armollisen neidin täytyy antaa se minulle heti. Just on tuolla, hänen on lunastettava se takaisin.
NEITI
(joka tällävälin samaten on lähestynyt isäntää). Sanokaa te vain Justille, että se jo on lunastettu, ja sanokaa hänelle kuka sen lunasti, että minä sen tein.
ISÄNTÄ.
Mutta —
NEITI.
Minä vastaan kaikesta, menkää nyt vain! (Isäntä poistuu.)