"Vuodet vierivät. Vanhempani kuolivat. Viimeisen katsehensa äitini loi minuun, sillä minä olin kuitenkin ollut hänelle rakkain kaikista hänen lapsistansa. Sanottiin myöskin, että olin hänen muotoisensa; minä ja Arsinoe sisareni, joka pian isäni kuoleman jälkeen meni naimisiin prefekti Pompejon kanssa.
"Perinnön jaossa jätin veljelleni tehtaat ja kauppa-asiain johdannon, vieläpä kaupungissa olevan talonkin, vaikka se olisi tullut minulle, koska olin vanhin. Sen sijaan minä otin haltuuni ulkopuolella Kanopon porttia olevan maatilan ja täytin siellä tallit jaloilla ratsuilla ja kellarit yhtä jaloilla viineillä. Semmoista minä tarvitsinkin, sillä päivä meni kylvyissä ja kiistakentällä, yöt taasen valvottiin juomingeissa milloin kotonani, milloin jonkun ystävän luona, milloin jossain Kanopon ravintolassa, jossa pitoja höystivät ihanimpain kreikattarien laulu ja hyppy.
"Mitä on näillä turhamaisimman hekkuman pesillä tekemistä sinun kääntymisesi kanssa? kysynet ehkä. Mutta kuuleppas vaan! Kun Saul meni etsimään isänsä aasia, niin hän löysi ruumiin.
"Eräänä päivänä olimme niinikään lähteneet kullatulla veneellämme sinne purjehtimaan, ja Lesbolaisnainen Arkhidike oli huoneessaan valmistanut meille aterian, aterian, jonka vertaista tuskin Roinassakaan olisi voinut hankkia.
"Sittenkun kaupunkimme oli valloitettu Diokletianon aikana, Akhilleyn kapinan jälkeen, alkoivat keisarin sotamiehet, jotka olivat tulleet Aleksandriaan, käyttäytyä kovin röyhkeästi. Ystävieni ja muutamien nuorten upseerien välillä, jotka olivat roomalaista patricisukua, oli jo kuukausia sitten syntynyt eripuraisuutta hevosista, naisista ja tiesi mistä, jota sitten yhä oli jatkettu; ja sattuipa niin, että tapasimme juuri nämät herrasmiehet Arkhidiken ravintolassa.
"Ensin syntyi pistäviä puheita, joihin sotilaat vastasivat omaan tapaansa, sitten loukkaavia sanoja ja vieläpä, kun viini oli noussut sekä meille että heille päähän, äänekkäitä uhkauksia.
"Romalaiset lähtivät ravintolasta ennen meitä,
"Seppelöittyinä, laulaen ja kokonaan huolettomina me seurasimme heitä hetken kuluttua ja jo olimme aivan lähellä satamaa, kun eräältä syrjäkadulta äkkiä tunkeusi meluava joukko ja hyökkäsi kimppuumme aseet kädessä.
"Kuu kumotti taivaan laella ja minä saatoin tuntea muutamia vastustajistamme. Minä kävin erään pitkän tribunin kimppuun, kuristin häntä kurkusta ja vaivuin hänen kanssansa maahan. Siitä, mitä sitten tapahtui, on minulla vain hämäriä muistoja, sillä miekan lyöntejä oikein satamalla satoi päälleni, ja kaikki musteni silmissäni. Minä vielä muistan ainoastaan mitä ajattelin katsoessani kuolemaa silmästä silmään."
"No mitä?" Stephano kysäisi.
"Minä ajattelin", Paavali vastasi punehtuen, "Aleksandriassa olevia tappelupyitäni ja olivatko ne saaneet vettä. Sitten valtasi minut syvä, tylsä tunnottomuus. Monta viikkoa makasin tällä tavoin, sillä olin ruhdottu palasiksi, niinkuin teurastajan makkaraliha. Pienempiä lukuun ottamatta, olin saanut koko kaksitoista haavaa, joista jokainen yksistäänkin olisi riittänyt tappamaan kenen muun hyvänsä. Itsehän olet usein ihmetellyt arpiani".
"Ja kenenkä Korkein silloin valitsi pelastajaksesi".
"Herätessäni", Paavali jatkoi, "olin suuressa siistissä huoneessa, vaaleaväristen uutimien ympäröimällä vuoteella. Nousta en jaksanut, mutta ikäänkuin olisin uinahtanut vaan yhtä monta minuuttia, kuin olin nukkunut päiviä, ajattelin taas ensinnä kaikista peltopyitäni. Viimeisessä taistelussa oli paras koirakseni pahoin pidellyt kauniin Nikanderin pyytä, ja hän kuitenkin koitti tehdä rahanpanosta riidan alaiseksi. Mutta minä tahdoin hankkia itselleni oikeutta! Kerran ainakin olivat pyyt vielä päästettävät toistensa kimppuun, ja jos Nikander kieltäisi, niin pakoittaisin hänet nyrkkitaisteloon palestrassa ja antaisin hänelle silmäkulmaan sinimarjan hänen velkansa muistoksi. Käteni olivat vielä heikot ja kuitenkin ne puristuivat nyrkkiin ajatellessani tuota harmillista seikkaa. 'Kyllä minä hänen!' jupisin itsekseni.
"Silloin kuulin, että sen huoneen ovi, jossa makasin, aukeni, ja näin kolmen miehen kunnioittavaisesti lähenevän neljättä. Viimeksi mainittu tervehti heitä arvokkaasti, mutta kuitenkin ystävällisesti, ja kääri kokoon kirjoituksen, jota hän oli lukenut. Minä olisin mielelläni puhutellut häntä, mutta en voinut avata kuivia huuliani, ja kuitenkin näin ja kuulin kaiken, mitä tapahtui ympärilläni huoneessa.
"Minusta oli silloin tämä kaikki hyvin kummallista.
"Jo näiden miesten tervehdyskin oli ollut omituinen.
"Heti huomasin, että tuolilla istuja oli tuomari, ja että toiset olivat tulleet valittamaan. He kaikki kolme olivat vanhoja ja köyhiä, mutta laupiaat ihmiset olivat antaneet heille vähäsen maata viljeltäväksi. Viljelemisen aikana oli yksi heistä, muudan kaunis ukko, jolla oli pitkä hopeanvalkoinen tukka, ollut sairaana ja viljaa korjattaessakin hän oli ollut kykenemätöin toisia auttamaan. 'Nyt he tahtovat kieltäytyä antamasta hänelle hänen osaansa viljasta', minä ajattelin itsekseni, mutta toisinpa kävi! Molemmat terveet olivat kantaneet sairaan huoneesen kolmanneksen puiduista jyvistä, mutta ukko kieltäytyi uppiniskaisesti ottamasta vastaan vehnää, koska ei ollut ottanut osaa kylvämis- eikä korjaamistyöhön, ja vaati tuomaria selittämään toisille, ett'ei hän ole oikeutettu ottamaan vastaan mitään, jota hankkimassa hän ei ole ollut osallisena.
"Tuomari oli tähän asti ollut vaiti. Vihdoin hän kohotti viisaat ystävälliset kasvonsa ja kysyi ukolta: 'Rukoilitko sillä aikaa tovereillesi ja heidän työllensä menestystä?'
"'Rukoilin', vanhus vastasi.
"'Siis sinä olet ollut avullinen esirukoustesi kautta', tuomari päätti; 'kolmas osa viljasta on sinun, ja sinun tulee pitää se!' Ukko kumarsi, miehet antoivat kättä toisillensa, ja tuomari jäi jälleen yksikseen huoneesen.
"En tietänyt, mitä minulle tapahtui. Järjettömältä minusta näytti kanne ja tuomarin päätös, ja kumpikin kuitenkin liikutti mieltäni. Minä nukuin taas, ja kun seuraavana aamuna vahvistuneena heräsin, niin tuomari astui vuoteeni ääreen ja antoi minulle rohtoja sekä ruumistani että sieluani varten, joka varmaankin oli yhtä runneltu, kuin rikkiruhjotut jäsen raukkani".
"Kuka sitten oli tuo tuomari?" Stephano kysyi.
"Eusebio, Kanopon presbyteri. Muutamat kristityt olivat löytäneet minut puolikuolleena kadulta ja vieneet minut Eusebion huoneesen, sillä leski Theodora, hänen sisarensa oli kaupungin diakonissa. He molemmat hoitivat minua, ikäänkuin olisin ollut heidän täysi veljensä. Vasta silloin, kun olin voimistunut, he näyttivät minulle Hänen ristinsä ja orjantappura-ruununsa, Hänen, joka minunkin tähteni oli niskoillansa kantanut paljoa kovempia tuskia, ja he opettivat minua rakastamaan Hänen haavojansa ja nöyrästi kärsimään omiani. Epätoivon kuivasta puusta pian puhkesi toivo viheriöimään, ja elämän loppua seuraavan tyhjän mitättömän sijaan he osoittivat minulle taivaan kaikkine riemuineen.
"Minusta tuli uusi ihminen, ja edessäni oli ääretöin autuaallinen olo. Minun jälkeeni, sen nyt tiesin, ei ole muuta seuraava, kuin iankaikkisuus; taivaan portit olivat minulle avoinna, ja Kanopossa tulin kastetuksi.
"Aleksandriassa oli minua sillä välin itketty kuolleena, ja Arsinoe sisareni oli perijänäni asettunut maatilalleni puolisonsa prefektin kanssa. Aivan mielelläni annoin hänen pitää tätä ja itse asuin tästälähin taas kaupungissa, voidakseni, kun vainot uudelleen alkoivat, auttaa veljiäni.
"Tämä oli minulle helppoa, sillä lankoni kautta pääsin kaikkiin vankiloihin. Vihdoin minun täytyi julkisesti tunnustaa uskoni ja sain paljon kärsiä kidutuspenkillä ja porfyyrinmurroksissa; kumminkin jokainen tuska oli minusta kallisarvoinen, koska se näytti saattavan minua lähemmäksi ikävöittyä päämäärääni; ja jos minulla täällä pyhällä vuorella on jotakin surtavaa, niin ainoa suruni on se, ett'ei Herra pidä minua kelvollisena kestämään vielä suurempia kärsimyksiä, kun kuitenkin hänen oma, rakas poikansa on ottanut minun ja kaikkien vaivaisten syntisten puolesta päällensä niin katkeria tuskia".
"Sinä pyhä mies!" jupisi Stephano ja suuteli hartaasti Paavalin lammasnahkaa; mutta tämä veti sen pois hänen kädestään ja lausui tyytymättömänä:
"Minä pyydän, älä tee sitä! Jokainen joka täällä elämässä lähestyy minua kunnianosoituksilla, heittää vain kiviä autuuteni tielle. Nyt menen lähteelle noutamaan sinulle raikasta vettä".
Paavali, palatessaan luolaan vesiastia täynnä, tapasi siellä Hermaan, joka oli tullut sanomaan isällensä hyväähuomenta, ennenkuin jälleen lähti alas kosteikkokaupunkiin senaattorin luota uusia rohtoja noutamaan.
KUUDES LUKU
Galliatar Sirona istui makuuhuoneensa avonaisessa ikkunassa, sill'aikaa kun hänen vaaleata tukkaansa järjesteli vanha musta orjatar, jonka hänen puolisonsa oli ostanut hänelle Romassa.
Hän huokasi, kun orjatar kämmenellään sieltä täältä koski emäntänsä kiiltävään päänkoristeesen lemuavilla öljyillä.
Neekerinainen tarttui voimakkaasti viljavaan alaspäin aaltoilevaan kultasäikeiden virtaan ja jakoi ne kahtaalle, aloittaakseen palmikoimista; mutta Sirona esti häntä ja sanoi: "Anna minulle kuvastin!"
Ison aikaa hän katseli surumielisenä kirkkaaksi kiilloitettuun metalliin, sitten hän huokasi toistamiseen, nosti vinttikoiran, joka oli maannut hänen jalkainsa juuressa, syliinsä ja sanoi pitäen kuvastinta eläimen edessä:
"Katsoppas tuohon, Jambe raukkani; jos me molemmat näiden neljän seinän sisällä tahdomme nähdä jotakin, joka meitä miellyttää, niin meidän täytyy katsoa tähän!"
Sitten hän jatkoi kääntyen orjattareen päin:
"Kuinka tuo eläin parka värisee! Se halajaa varmaankin takaisin Arelaasen ja pelkää, että me vielä kauvan viivymme tämän polttavan auringon alla. Anna tänne sandaalini!"
Neekerinainen antoi emännälleen parin pieniä anturoita, joiden somissa hihnoissa oli kultaisia koristeita, mutta Sirona pyyhkäisi kätensä selällä hiuksiaan taaksepäin ja virkkoi:
"Ei näitä, vaan ne vanhat. Täällä kyllä puukenkäkin kelpaa!"
Tätä sanoessaan hän osoitti ikkunan alla olevaa pihaa, ja tämä näytti todellakin olevan sen laatuinen, kuin ei sitä kullattu sandaali koskaan olisi polkenut.
Sitä ympäröivät ylt'yleensä rakennukset. Toisella puolen kohosi muuri, jossa oli suuri portti ja toisillakin puolilla oli kullakin rakennus, jotka yhteensä muodostivat teräväkulmaisen hevosenkengän.
Vastapäätä sitä sivurakennusta, joka oli annettu Sironalle ja hänen puolisollensa, oli Pietarin oma, paljoa korkeampi asuinhuoneus, ja molempia yhdisti toisiinsa talon peräpuolella vaja, joka oli tehty punaisen ruskeista kiviharkoista ja peitetty palmunlehdillä, ja jossa maanviljelys-kaluja säilytettiin ja senaattorin orjat asuivat. Tämän vajan edessä oli kasa mustia sysiä, joita täällä poltettiin piikkisestä sayaali-akaasiasta, ja kelpo joukko hyvin sijoitettuja myllynkiviä, joita Pietari valmisteli kivenlouhoksissaan Egyptissä myötäviksi.
Tänä varhaisena hetkenä tuo siivotoin, kanojen ja kyyhkysten täyttämä piha oli vielä synkän varjon peitossa.
Ainoastaan Sironan ikkunaan paistoi aamu-aurinko.
Jos hän olisi tietänyt, millä lumoloisteella kultainen valo ympäröitsi hänen vartaloansa, hänen valkoisia ja punaisia kasvojansa ja kullankiiltäviä hiuksiansa, niin hän olisi ollut kiitollinen auringolle, jolle hän oli vihoissaan siitä, että se niin aikaisin oli häirinnyt hänen unensa, parhaan lohdutuksen hänen yksinäisyydessään.
Paitse muutamia sivukamaria oli centurionin asunnossa vielä yksi isohko huone, varsinainen asuinhuone, joka oli kadulle päin.
Varjoten käsin silmiänsä Sirona virkkoi: "Tuo ilkeä aurinko! Meidän ikkunaamme se aina ensinnä paistaa. Niinkuin eivät päivät muutenkin olisi kyllin pitkiä! Vuoteet ovat vast'edes muutettavat etummaiseen huoneesen; sen tahdon".
Orjatar pudisti päätänsä ja vastasi sammaltaen: "Phoebicio ei sitä tahdo".
Sironan silmät leimahtivat suuttumuksesta, hänen sointuva äänensäkin hiukan tärisi, kun hän kysyi: "Mikä hänen nyt taas on?"
"Hän sanoo", vastasi neekerivaimo, "että senaattorin poika Polykarpo useammin käy ikkunan ohi, kuin hänelle on mieleistä, että hänestä näyttää sinulla olevan enemmän tekemistä noitten Polykarpon pienten siskojen ja muitten lasten kanssa, kuin oikeastaan olisi tarpeellista".
"Onko hän vielä tuolla?" Sirona kysyi hehkuvin poskin ja osoitti uhkaavaisesti sormellaan toista huonetta.
"Isäntä on poissa", sammalsi akka. "Jo ennen auringon nousua hän meni. Sinun ei tarvitse odottaa häntä aterioille, sillä hän palaa myöhään kotiin".
Galliatar ei vastannut, mutta hänen päänsä vaipui ja syvä lohduttomuus kuvastui hänen kukoistavissa kasvoissaan.
Vinttikoira näkyi ymmärtävän emäntänsä surun, sillä se kohosi ylös häntä kohti, ikäänkuin suudellaksensa häntä.
Yksinäinen nainen pusersi innokkaasti rintaansa vasten pientä eläintä, joka jo hänen kotonansa oli ollut hänen omansa, sillä verraton tuska painoi hänen sydäntänsä, ja hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi, niin turvattomaksi, niin kokonansa hyljätyksi, kuin hän peräsimettömässä ruuhessa olisi ajellut yksinään, yksinään ulapalla aukealla.
Hän kauhistui väristen.
Hän oli ajatellut puolisoansa, sitä miestä, jonka täällä tulisi olla hänelle kaikki kaikessa, ja jonka läsnä-olo kuitenkin inhotti häntä, jonka välinpitämättömyys ei enää loukannut häntä ja jonka hellyyttä hän pelkäsi paljoa enemmän kuin hänen huimaa ärtyväisyyttänsä. Sirona ei ollut koskaan rakastanut häntä.
Huolitta hän oli kasvanut monen veljensä ja sisarensa keskellä. Hänen isänsä oli syntymäkaupunkinsa dekurionikollegiumin kirjanpitäjä, mutta vaikka hän asui vastapäätä cirkusta, niin ei tämä ankara mies kuitenkaan koskaan antanut tyttäriensä käydä näytäntöjä katsomassa.
Mutta hän ei saattanut kieltää heitä katselemasta amfiteaatteriin tulvaavaa tahi sieltä poistuvaa joukkoa, tahi kuulemasta heidän riemuhuutoansa tahi heidän innokkaita raivon- ja mieltymyksen-osoituksiansa.
Elämän ilot aina silmiensä edessä Sirona kasvoi alati haluten niitä, mutta kuitenkaan milloinkaan saamatta haluansa tyydytetyksi. Hänellä ei ollutkaan aikaa hyödyttömiin toimiin, sillä hänen äitinsä kuoli, ennenkuin hän oli täysikasvuinen, ja sen jälkeen hänen tuli pitää huolta kahdeksasta nuoremmasta lapsesta.
Tämän hän tekikin aivan uskollisesti, mutta joutohetkinään hän mielellään kuunteli virkamiesten vaimojen kertomuksia, jotka olivat nähneet kultaisen Rooman ihanuuden ja ylistivät sitä.
Hän tiesi olevansa kaunis, sillä hänen tarvitsi ainoastaan lähteä huoneesta saadaksensa sitä kuulla; mutta jos hän halusikin pääkaupunkiin, niin ei hän tehnyt sitä sen vuoksi, että häntä ihailtaisiin, vaan sentähden, että siellä oli niin paljo ihanaa nähtävänä ja ihailtavana.
Kun sitten centurioni Phoebicio, hänen syntymäkaupungissaan olevan linnueen päällikkö, muutettiin Roomaan, ja hän pyysi saadaksensa ottaa seitsemäntoista vuotiaan, enemmän kuin neljääkymmentä kesäkautta häntä nuoremman Sironan vaimokseen, viedäkseen hänet muassaan keisarien kaupunkiin, niin Sirona seurasi häntä täynnänsä toiveita ja iloisuutta.
Vähää jälkeen häiden hän lähti erään vanhan naispuolisen sukulaisen seurassa Massiliasta meritse, ja Phoebicio taas kohorttinsa etunenässä kulki maitse Roomaan.
Sirona pääsi perille paljoa ennen kuin puolisonsa ja antautui ilman häntä, mutta aina vanhan naisen seuraamana, eloisasti ja aivan viattomasti katselemisen ja ihailemisen iloa nauttimaan.
Samalla ei häneltä kuitenkaan jäänyt huomaamatta, että hän herätti kaikissa huomiota, ja niin paljon kuin se tosin alussa hyvittikin ja miellyttikin häntä, niin se myöskin usein turmeli häneltä monta iloa, kun nuoret ja vanhat Roomalaiset alkoivat seurata häntä ja pyrkiä hänen suosioonsa.
Vihdoin saapui Phoebiciokin, ja kun hän näki vaimonsa ihailijoita parveilevan hänen huoneensa ympärillä, niin hän alkoi kohdella Sironaa, niinkuin tämä olisi jo aikoja sitten rikkonut uskollisuutensa.
Kuitenkin hän kuljetti Sironaa kanssansa huvista huviin, näytännöstä näytäntöön, sillä häntä miellytti saada ylpeillä kauniista, ihanasta puolisostaan.
Sirona tosin tahtoi olla miellyttävä, mutta hän oli aikaisin ankaran isänsä kautta ja nuorernpain sisartensa kasvattajana ollen oppinut tarkoin eroittamaan oikean väärästä, puhtaan saastaisesta, ja hän pian huomasi, että pääkaupungin ilot, jotka alussa olivat loistelleet hänen vastaansa, niinkuin kirjavat kukat loistavine väreineen ja päihdyttävine tuoksuineen, nousivat inhottavista soista.
Mikä oli ollut kaunista, miellyttävää ja omituista, sitä hän alussa oli katsellut mielihyvällä, mutta hänen miehensä mieltyi ainoastaan sellaiseen, joka vaimon mielestä oli halpaa, inhottavaa ja vastenmielistä.
Phoebicio väijyi jokaista hänen silmänluontiansa, eikä kuitenkaan näyttänyt hänelle muuta kuin sellaista, joka loukkaa siveän naisen silmää.
Huvitukset alkoivat tuntua hänestä tuskallisilta, sillä vastenmieliseltä tuntuu suloisinkin viini, jota saastaiset huulet koskevat.
Jokaisen juhlan tahi näytännön jälkeen Phoebicio rasitti häntä ylenmäärin loukkaavilla moitteilla, ja kun Sirona vihdoin, väsyttyänsä tähän menettelyyn, ei luvannut lähteä huoneesta, niin Phoebicio pakoitti kuitenkin hänet seuraamaan häntä, aina kun Qvintillo legaatti, Phoebicion esimies, joka joka päivä lähetti Sironalle kukkia ja antimia, sitä halusi.
Tähän asti Sirona oli häntä kärsinyt ja koettanut puolustella häntä ja oli syyttänyt itseänsä monesta seikasta, jota hän sai kärsiä. Mutta silloin – kymmenen kuukatitta hänen Roomaan tulonsa jälkeen – Phoebicio teki hänelle sellaista – sellaista, joka rautaisen muurin tavoin kohosi heidän välillensä. Ja koska tämä seikka toivotun ylenemisen sijaan oli vaikuttanut sen, että hän siirrettiin syrjäiseen kosteikkoon ja alennettiin kurjan manippelin päälliköksi, niin hän alkoi tahallansa kiusata Sironaa. Tämä yritti puolustaa itseään jäisellä kylmyydellä, ja vihdoinpa tuli siksi, että mies, jota kohtaan hän ei muuta tuntenut, kuin halveksimista, katkeroitti hänen elämänsä samassa määrässä kuin ruumiillinen kipu, jota sairas on tuomittu kitumaan koko elämänsä ajan.
Phoebicion läsnä ollessa Sirona oli mykkä, ynseä ja sietämätöin; mutta heti kun Phoebicio poistui hänestä, niin hänessä asuva lämpösydäminen hyvyys ja lapsellinen rattoisuus heräsi uuteen eloon, ja sen kaunihimmat kukkaset versoivat senaattorin huoneessa ja siinä pienessä piirissä, joka palkitsi hänen rakkautensa rakkaudellansa.
Phoebicio oli Mithraan rukoilijoita, jonka palveluksessa hän usein paastosi itsensä uuvuksiin, usein toveriensa seurassa päihtyi aina tunnottomaksi asti.
Täällä Sinain vuorellakin hän oli laittanut luolan kuntoon Mithraan juhlien viettämistä varten, koonnut ympärillensä joitakuita uskolaisiansa, ja kun hän pysyi kotoa poissa yöt, päivät pääksytysten ja sitten palasi kotiin vielä tavallistansa kalpeampana, niin Sirona tiesi, missä hän oli ollut.
Hänen sieluhunsa esiytyi tämän miehen kuva selvempänä, silmät milloin raukeina, milloin palavaa vihaa hehkuvina, ja hän kysyi itseltänsä, kuinka koskaan oli ollut mahdollista, että hän oli suostunut rupeamaan Phoebicion vaimoksi.
Hänen rintansa kohosi nopeammin henkäyksin, kun hän ajatteli sitä häpeätä, jonka Phoebicio Roomassa oli saattanut hänelle, ja hän puristi kätösensä nyrkkiin.
Samassa koira nousi hänen helmastaan ja hyppäsi haukkuen ikkunan rintamuurille.
Hän säikähti vähäsen, järjesti aamupukunsa, joka oli vierryt alas hänen valkoisilta olkapäiltään, sitoi sandaalien viimeiset hihnat ja katsoi sitten pihalle.
Hymy ilmaantui heti hänen huulillensa, sillä hän huomasi nuoren Hermaan, joka jo kauvan oli seisonut liikahtamatta nojaten Pietarin huoneen seinään ja halukkaasti katsellut ihanata naista.
Hänen hilpeä mielensä oli silmän kaltainen, josta jokainen hervaisevan synkkyyden jälki katoaa, niin pian kuin valon vaikutus siihen koskee. Ei mikään suru koskenut häntä niin syvältä, ett'ei uuden ilon tuulahdus olisi saattanut karkoittaa sitä kaikkiin ilman tuuliin.
Niinkuin moni virta on toisen karvainen lähteensä kuin suunsa puolelta, niin kävi monesti Sironan kyynelten-
kin; tuskasta hän alkoi itkeä, ja vallattoman ilonsa tähden oli hänen vaikea saada silmiään kuiviksi.
Phoebicion olisi ollut varsin helppo sulostuttaa hänen kohtaloansa, sillä hänellä oli sangen tuntehikas sydän ja hän oli kiitollinen vähimmästäkin rakkauden osoituksesta. Mutta Phoebicion ja Sironan väliltä olivat kaikki siteet ratkenneet.
Hermaan varsi ja kasvot miellyttivät Sironaa.
Hänestä Hermas näytti ylhäisen näköiseltä, vaikka hänellä oli köyhä puku, ja huomatessaan Hermaan poskien hehkuvan ja hänen kätensä, joka piti lääkepulloa, vapisevan, hän tiesi, että Hermas oli salaa katsellut häntä ja että hänen näkönsä oli saattanut hänen nuoren verensä liikkeesen.
Nainen, ja sen lisäksi sellainen, joka mielellään on miellyttävä, suopi anteeksi kaikki synnit, joita tehdään hänen kauneutensa tähden, ja hänen äänensä soi sangen ystävälliseltä, kun hän toivotti Hermaalle hyvää huomenta ja kysyi häneltä, kuinka oli hänen isänsä laita ja olivatko senaattorin lääkkeet auttaneet.
Nuorukaisen vastaukset olivat lyhyitä ja ujoja; mutta hänen silmänsä ilmaisivat, että hän olisi mielellään sanonut varsin toisia asioita, kuin mitä hänen taipumatoin kielensä saattoi Sironalle ujosti vastata.
"Dorothea rouva kertoi minulle eilen illalla", Sirona sanoi ystävällisesti, "että .Pietari toivoi pian saattavansa parantaa isäsi, mutta että hän vielä on hyvin heikko. Ehkäpä hyvä viini olisi hänelle hyödyksi; ei vielä tänäpäivänä, mutta huomenna tahi ylihuomenna. Tule vaan minun luokseni, jos tarvitset sitä; meillä on vanhaa Falernon viiniä kellarissamme ja valkoista mareotilaista, joka on erittäin hyvää ja terveellistä".
Hermas kiitti häntä, ja kun Sirona vielä kerran kehoitti häntä huoletta kääntymään hänen puoleensa, niin Hermas sai niin paljon voimaa, että enemmän sammaltaen kuin puhuen huudahti Sironalle: "Sinä olet yhtä hyvä, kuin kauniskin".
Nämät sanat eivät olleet vielä loppuun lausutut, kun ylimmäinen niistä kivistä, jotka olivat taitavasti ladotut orjien huoneen viereen, syöksähti alas kovasti kolisten.
Sirona säikähtyi ja vetäytyi pois ikkunan äärestä, vinttikoira alkoi kovasti haukkua ja Hermas tarttui otsaansa, ikäänkuin unesta heräten.
Pian tämän jälkeen hän kolkutti senaattorin ovea.
Tuskin hän oli astunut huoneesen, kun Mirjamin solea vartalo Varjon tavoin solahti esiin kivien takaa ja katosi pikaisesti ja äänettömänä orjien asuntoon.
Tämä oli silloin tyhjänä, sillä sen asukkaat työskentelivät pellolla, talossa tahi kivenmurroksella. Se sisälsi muutamia niukkavaloisia huoneita, joiden seinät olivat paljaat ja epätasaiset.
Paimentyttö astui pienimpään niistä. Täällä makasi palmun-oksaisella vuoteella se orja, jota hän oli haavoittanut, ja joka liikahteli, kun Mirjam joutuisin käsin, nopeasti ja vinoon pani uuden, huonosti silitetyn kääreen hänen otsassaan olevaan syvään haavaan.
Heti kun Mirjam oli täyttänyt tämän velvollisuutensa, niin hän lähti taas huoneesta, asettui puoleksi avonaisen, kartanolle vievän oven taakse, painoi otsansa oven kiviseen pieleen ja katseli nopeasti hengitellen milloin senaattorin huoneesen, milloin Sironan ikkunaan päin.
Uusi, kiihkeä liikutus oli tunkeunut hänen nuoreen sydämeensä.
Vielä muutamia minuuttia sitten hän oli aivan rauhallisesti kykkinyt lattialla sairaan vieressä ja pää kätten nojassa ajatellut vuorta ja vuohiansa.
Silloin hän kuuli ulkoa kartanolta hiljaista kopinaa, joka kyllä olisi jäänyt jokaiselta muulta huomaamatta, mutta hän ei ainoastaan sitä huomannut, vaan saattoi myöskin aivan varmaan eroittaa, kuka sen synnytti.
Hermaan astunnan ääntä hän ei koskaan saattanut olla tuntematta, ja se vaikutti häneen vastustamattomalla voimalla.
Kiireesti hän kohotti päänsä kätensä nojasta ja kyynärpään polvelta, joka oli sitä tukenut, kavahti ja astui kartanolle.
Myllynkivet peittivät hänet, ja piilopaikastaan hän näki Hermaan, joka oli vaipunut ihailemiseen.
Mirjam seurasi Hermaan katseiden suuntaa, ja hänen silmiensä eteen ilmaantui sama kuva, joka ihastutti Hermasta: Sironan ihana, auringon valon ympäröimä muoto. Hän näytti sellaiselta kuin lumi keskellä ruusuja ja kultaa, kuin haudalla istuva enkeli kirkon uudessa taulussa. Niin, kuin enkeli! Ja hänen mieleensä leimahti se ajatus, että hän itse oli ruskea ja musta, ja että Hermas oli nimittänyt häntä pahaksi hengeksi.
Syvän tuskan tunne valtasi hänet ja hän tunsi itsensä ikäänkuin rankaistuksi ruumiin ja sielun puolesta; mutta pian hajosi lumous, hänen sydämensä alkoi kovasti tykyttää, ja hänen täytyi valkoisilla hampaillansa purra huuliinsa voidakseen olla ääneensä huudahtamatta tuskasta ja vihasta.
Kuinka mielellään hän olisi hypännyt ylös ikkunaan, jonne Hermaan silmäykset tähtäsivät, ja käynyt kiinni Sironan kultakutreihin, temmannut hänet maahan ja niinkuin vampyyri imenyt veren hänen punaisista huulistaan, kunnes hän olisi maannut hänen edessään kalpeana, kuin janoon kuolleen ihmisen ruumis.
Tällöin hän näki, että Sironan keveä puku valui alas hänen olkapäiltään ja että Hermas säikähtyen painoi kätensä sydämelleen.
Silloin hänet valtasi toinen tunne. Häntä halutti huutaa Sironalle ja varoittaa häntä.
Riitasisaretkin tarttuvat hengessä toistensa käsiin, kun puhtaan naisellisuuden vaaran-alainen pyhyys on suojeltavana.
Mirjam punehtui Sironan tähden, ja jo aukenivat hänen huulensa, kun vinttikoira rupesi haukkumaan ja keskustelu heidän välillänsä alkoi.
Ei sanaakaan siitä, mitä lausuttiin, jäänyt hänen tarkalta korvaltaan kuulematta, ja kun Hermas sanoi Sironalle, että hän oli yhtä hyvä kuin kauniskin, niin Mirjam tunsi päätänsä huimaavan.
Ylimmäinen myllynkivi, jolta puuttui tukea ja josta Mirjam koetti ottaa kiinni, menetti tasapainonsa, ja sen putoaminen oli häirinnyt heidän keskustelunsa ja saattanut Mirjamin, takaisin sairaan luokse.
Jo seisoi Mirjam ovella ja odotti Hennasta.
Kauvan, kauvan kesti hänen odottamisensa; vihdoinkin hän tuli Dorothea rouvan seurassa, ja Mirjam näki vaan sen, että Hermas jälleen loi pikaisen silmäyksen Sironan ikkunaan.
Vahingon-ilon hymy ilmaantui hänen huulilleen, sillä ikkuna oli tyhjä, ja kadonnut se kaunis kuva, jonka Hermas oli toivonut saavansa jälleen nähdä.
Sirona istui kangaspuillaan kadunpuoleisessa huoneessa, jonne lähenevä kavioin kapse oli hänet houkutellut.
Senaattorin toinen poika, Polykarpo, oli isänsä uhkealla oriilla ratsastanut ohitse, oli tervehtinyt häntä ja samalla heittänyt ruusun tielle.
Puolta tuntia myöhemmin vanha orjatar astui Sironan luokse, joka harjaantunein käsin heitteli syöstävää edes takaisin kankaan sarjan läpi.
"Emäntä!" huusi neekeri rumasti hymyillen, ja kun yksinäinen nainen pysähtyi työssään ja kysyväisesti katsoi häneen, niin akka tarjosi hänelle ruusun.
Sirona otti kukan, puhalsi siitä kadun tomun pois, suorieli sormiensa päillä hienoja lehtiä ja virkkoi, näyttäen luovan melkein koko huomionsa tähän toimeen: "Anna sinä ruusujen tästä lähin jäädä paikallensa. Sinä tunnet Phoebicion, ja jos joku sen näkee, niin aljetaan siitä juttu".
Musta nainen kääntyi häneen seljin olkapäitänsä kohottaen, mutta Sirona ajatteli: "Polykarpo on sentään kaunis ja rakastettava mies, eikä varmaankaan kellään ole niin suuria ja sydämellisiä silmiä kuin hänellä; kun hän ei vaan aina niin paljon puhuisi suunnitelmistaan, piirroksistaan ja kuvistaan ja pelkistä vähäisistä aineista, jotka eivät ensinkään koske minuun!"