Pikku kettuja

Tultuamme tuohon muhkeaan, kylmään vierashuoneeseen oli hän kuin lumouksesta irtautunut. Hän pani kynttelin pöydälle, juoksi luokseni, teivi minua, painoi kiharaisen päänsä rintaani vasten, nimitti minua rakkaaksi poikakullaksi, nauroi ja itki yhtaikaa. Hän veti minua viiksistä, nipisti korvaani, tutki taskuni, pyöritti minua huimaavaa vauhtia ympäri huonetta ja kyseli kyselemistään vastausta odottamatta. Entinen pikku ilolintunen oli yhtäkkiä luokseni pyrähtänyt ja iloista iloisempana siinä istuuduin ja vedin hänet syliini.

– Aivan kuin olisin taas kotona, kun näen sinut, Kris! Rakas armas kotini! Entäpä armaat vanhukset! Ei koko maailmassa ole meidän kotimme vertaista! Jokaisella siellä oli oma vapautensa, teki, mitä teki. Olihan, Kris? Ja me rakastimme toisiamme, rakastimmehan?

– Emmi, sanoin kiivaanlaisesti ja suoraan, sinä et ole onnellinen täällä!

– Enkö onnellinen? hän toisti vähän hämmästyen. Minkätähden sanot niin? Voi, sinä erehdyt. Minulla on kaikki, mikä onnelliseksi tekee. Olisinhan hyvin ymmärtämätön ja pahankurinen, jollen olisi onnellinen. Minä olen hyvin, hyvin onnellinen, sen vakuutan. Tietystihän eivät kaikki ole rakkaiden kotolaisten laiset. Sitähän en voinut ajatellakkaan, sehän on selvää. Ihmiset ovat niin erilaisia. Mutta kun tietää heidän kuitenkin olevan hyviä ja hyväntahtoisia, niin täytyyhän olla kiitollinen ja onnellinen. Parempi kaiketi on minulle oppia hillitsemään tunteitani kuin päästää hetken mielipiteet valloilleen. Kaikki täällä ovat niin hyviä, he jaksavat aina hillitä itsensä – he tekevät aina oikein. Ihan he ovat ihmeteltäviä!

– Ja hauskojakin? virkoin minä.

– Voi, Kris, sitä me emme saa liian paljoa ajatella. Tosinhan he eivät ole niin iloisia ja hauskoja kuin rakkaat kotolaisemme, mutta he eivät milloinkaan vihastu, eivät milloinkaan toru, he ovat aina hyviä. Eihän meidän toki niin paljoa pidä ajatella onneamme. Enemmänhän meidän pitäisi ajatella sitä, että menettelisimme aina oikein ja täyttäisimme velvollisuutemme. Eikös niin?

– Se on kyllä totta, Emmi, mutta sittenkin on Juho jäykkä kuin rautakanki ja heidän vierashuoneensa kuin hauta. Sinä et saa antaa heidän kiveyttää häntä.

Emmin katse hieman synkistyi.

– Juho on toisellainen täällä kuin hän oli meidän kotona, hän jatkoi. Hänet on kasvatettu toisella tavalla kuin meidät, voi, niin peräti toisella tavalla; ja kun hän palasi tänne vanhempainsa ja sisartensa luo, niin menee taas entistä latuaan. Hän rakastaa minua yhtä paljon kuin ennenkin, mutta hän ei sitä entisellä tavalla osota. Hänellä on hyvin paljo työtä. Hän työskentelee uutterasti päivät päästään ja kenenkä hyväksi, jollei minun? Anoppi sanoo, että vaimo on ymmärtämätön, jos hän vaatii miestänsä osottamaan rakkauttaan muulla tavalla kuin alituisessa työssä hänen hyväkseen. Ei anoppi milloinkaan pidä minulle pitkiä luentoja, mutta minä kyllä tiedän hänen pitävän minua ajattelemattomana, hemmoteltuna tyttösenä, ja eräänä päivänä hän kertoi minulle, miten hän on Juhoa kasvattanut. Hän ei milloinkaan häntä hemmotellut; kuuden kuukauden vanhana hän jo sai totutella nukkumaan yksinään. Ei hän milloinkaan antanut hänelle ruokaa muuten kuin määrätunnilleen, vaikka hän kuinkakin olisi huutanut. Milloinkaan hän ei antanut hänen puhua lätystämällä eikä sallinut kenenkään puhutella häntä lapsenkielellä, vaan vaati jo alusta alkaen, että hän lausui kaikki sanat selvästi. Hän ei milloinkaan kehoittanut häntä suuteluilla ja hyväilyillä tunteitaan ilmaisemaan, vaan teroitti hänen mieleensä, että selvin rakkauden osote oli ehdoton kuuliaisuus ja totteleminen. Juho itse kertoi, kuinka hän kerran lapsena juoksi hänen luoksensa ja teivi häntä eikä ensin huoneeseen tultuaan pyyhkinyt jalkojaan. Hän työnsi hänet silloin luotaan, virkkaen: hyvä lapsi, tämä ei ole oikea tapa osottaa rakkauttasi. Minusta olisi paljoa mieluisempaa, että jalkasi pyyhittyäsi tulisit hiljaa huoneeseen kuin juokset minua suutelemaan ja unohdat neuvoni.

– Tuo vanha hylky! virkoin halveksivasti – mutta minähän olin vain kolmenkolmatta vanha.

– No, Kris, jos sinä käytät sellaisia sanoja, niin en virka enää mitään, sanoi Emmi närkästyneenä, mutta selvästi huomasin hänen veitikkamaisen katseensa. Kaikessa tapauksessa hän meni liian pitkälle, niin hyvä kuin hän onkin. Kerroin tämän sinulle vain Juhoa puolustaakseni ja osotteeksi hänen kasvatuksestaan.

– Poika-parka! säälin häntä. Jopa käsitän, minkä vuoksi hän on niin kankea kuin kahleissa. Lämpimämpi sydän kuin hänen ei ole milloinkaan miehen rinnassa sykkinyt, mutta se on kuin linnoitus, jonka nostosilta on poissa ja jota syvä hauta ympäröi.

– Kaikki he ovat läpeensä lämminsydämmisiä, selitti Emilia. Etkö luule hänen rakastavan Juhoa? Kun hän kerran sairasti, valvoi äiti hänen vuoteensa vieressä seitsemäntoista yötä perättäin vaatteitaankaan riisumatta – tuskinpa leivänmurua sinä aikana maistoi, kertoi Hanna. Hän rakastaa häntä enemmän kuin itseään. Oikein on kiusallista toisinaan, kun huomaa miten kaikki, mikä vähänkin Juhoa koskee, syvästi häntä liikuttaa. Periaatteesta hän on niin tyyni ja tylyn näköinen.

– Mutta se on pirullinen periaate! huudahdin kiivaasti.

– Kris, nyt sinä olet oikein häjy!

– Sitä minä tarkoitan, mitä sanonkin, minä vastasin, ja pysyn sanassani. Kukas muu kuin valheen isä on keksinyt ruveta vihaamaan hyvää ja pitämään lukkojen ja telkien takana luontomme taivaallisinta osaa, niin ettemme suurimpana osana elämästämme tiedä sitä edes olevankaan? Mitä hyödyttää kokonainen kaivos palavaa rakkautta, kun se ei ketään lämmitä, vaan omistajankin sielu tukehtuu teljettyyn kuumuuteen? Tukahutettu rakkaus muuttuu sairaloiseksi ja vaikuttaa tuhannella väärällä tavalla. Minä uskallan väittää, että nämä kolme naista elävät tässä perheessä kuin kolme jäätynyttä saarta, he eivät tunne toistensa sieluelämää enemmän kuin jos ikuiset jäämuurit heidät toisistaan erottaisivat – ja ainoastaan sentähden, että inhottava periaate on vienyt äidin väärälle polulle, tekemään väkivaltaa luonnolle.

– Niin, myönsi Emmi, toisinaan minua Hanna oikein säälittää. Hän on minun ikäiseni ja luullakseni jokseenkin minun tapaisenikin, ainakin hänellä on siihen taipumusta. Tässä muutamana päivänä tuli hän niin surkean ja raihnaisen näköisenä huoneeseen, että ehdottomasti kysäisin, oliko hän sairas. Kyynelet kohosivat hänelle silmiin, mutta hänen äitinsä katsahti häneen vain yhtä kylmästi ja tyynesti kuin muulloinkin ja tavallisella tylyllä tavallaan sanoi:

– Mikä sinua vaivaa, Hanna?

– Voi, minun päätäni kivistää niin hirveästi ja koko ruumista pakottaa, vastasi Hanna.

– Olisin niin mielelläni rientänyt hänen luoksensa – kotonahan me aina sairaita höyntelimme – mutta hänen äitinsä virkkoi kuivasti:

– Sinä olet vilustunut, Hanna. Mene keittiöön laittamaan itsellesi seljateetä ja kuumaa jalkavettä ja rupea sitten paikalla maata.

Hanna poistui alakuloisena.

– Olisin taas niin sanomattoman mielelläni mennyt häntä hoitamaan, mutta ihmeellistä kyllä en minä tässä talossa uskalla tarjoutua ketään auttamaan. Hannan mentyä katsoi anoppi minuun ja huomautti merkitsevästi päätänsä nyökäyttäen:

– Tämmöinen on aina minun tapani. Kun lapset sairastuvat, en minä heitä koskaan mairittele; viisainta on, ettei ole sitä tiedä pannakseenkaan.

– Sehän on kauheata! huudahdin minä.

– Niin on, kauheata se on, toisti Emmi, henkeä vetäen helpottuneena, kun viimeinkin sai sydäntänsä keventää. Kauheata on nähdä näiden ihmisten, joiden tiedän toisiansa rakastavan, elävän yhdessä kertaakaan lausumatta hellää tai myötätuntoista sanaa tai pienimmälläkään tavalla rakkauttansa osottavan. Sairaana he vetäytyvät nurkkaansa kuin kipeä eläin ja yksin siellä kipunsa kärsivät. Mutta sitä en salli. Minä sittenkin heitä sairashuoneeseen seuraan. Niin menin Hannankin luo, istuuduin hänen vuoteensa viereen, hyväilin häntä, pidin hänen kättänsä kädessäni ja panin kylmän kääreen hänen päähänsä. Tietysti hyväilemiseni tuntui hänestä alussa hirveän pahalta, mutta minun mielestäni hänen pitää totutella sietämään kristillistä hoitamista sairaana ollessaan. Joskus minä suutelenkin häntä, vaikka hän silloin pyörähtelee kuin hyväilyyn tottumaton kissanpoikanen, mutta minusta kuitenkin näyttää kuin hän jo alkaisi tottua siihen. Mitä hyötyä siitä on, että ihmiset pitävät toisistaan niin kauhean kylmällä, niukalla ja äänettömällä tavalla? Jos joku heistä sairastuisi vaarallisesti tai hänelle joku muu onnettomuus tapahtuisi, olisivat toiset ihan pyörällä ja tekisivät kaiken voitavansa häntä auttaaksensa, ja jos joku heistä kuolisi, olisivat toiset kerrassaan lohduttomat. Mutta kaiken sen he kätkisivät itseensä, ja hiljaa ja näkymättä se tipahtelisi heidän sydäntensä synkkään ja jääkylmään kaivoon. He eivät voisi sitä toisilleen uskoa, he eivät voisi toisiaan lohduttaa – he eivät sitä voi, sillä he ovat menettäneet kykynsä ilmaista sellaisia tunteita.

– He ovat, sanoin minä, intialaisten fakiirien kaltaisia, jotka ovat pitäneet käsiänsä ylöspäin kohotettuina, kunnes ne ovat jäykistyneet ja kangistuneet eivätkä saa niitä enää luonnolliseen asentoon. He ovat kuin kuuromykkä-raukat, jotka kuuroutensa takia ovat menettäneet puhekykynsä puhe-elimien harjoituksen puutteessa. Heidän kasvatuksensa muistuttaa keskiajan rautahaarniskaa, johon pienet pojat puettiin; se oli kova ja taipumaton ja kun se lapsena pantiin päälle ja joka vuosi suurennettiin, niin kasvoi taipuisa ruumis viimein niin sen mukaiseksi kuin se olisi ollut haarniskaan valettua savea. Heidän tavallaan kasvatettu ihminen jää parantumattomaksi raajarikoksi, josta ei milloinkaan tule sitä, joksi se olisi voinut varttua.

– Voi, Kris, elä sano niin! Ajatteleppas Juhoa; muistahan, miten hyvä hän on!

– Minä todellakin ajattelen, miten hyvä hän on, ja minua harmittaa, että niin harvat sen tietävät. Hänellä on mitä paras, hellin ja uskollisin sydän, joka täysin tajuaa ystävyyden arvon, ja sittenkin ihmiset pitävät häntä kylmänä, ylpeänä ja itsekkäänä. Jollei sinun teeskentelemättömyytesi ja luonteva reippautesi olisi hänen sydämmensä ovia aukaissut, ei hän ikinä olisi aavistanutkaan, mitä naisen rakkaus on; mutta hän on vasta osaksi lumouksesta irtautunut ja jos tätä jatkuu, hän kivettyy kivettymistään.

– Se ei saa tapahtua, ei, ei! Minä tiedän vaaran ja koetan sitä estää. Minä vaikutan heihin kaikkiin. Minä tiedän, että he jo alkavat pitää minusta, ensiksi, koska minä olen Juhon vaimo ja kaikki, mikä on hänen, on täydellistä, toiseksi…

– Toiseksi, minä keskeytin, koska he päivä päivältä luulevat voivansa kietoa sinut kylmän tukahuttamisen verkkoon, kunnes sinä olet yhtä tyly ja jäykkä kuin konsanaankin he itse. Muistathan pienen sorsanpoika raukkamme – muistathan sen?

– Muistan kyllä. Sorsaparka! Hän ei tahtonut lähteä lammikosta, vaan uiskenteli siellä; jää laajeni, uintipaikka pieneni; mutta se oli sentään niin rohkea pikku sorsanpoika, että…

– Että muutamana aamuna löysimme sen jään laitaan jäätyneenä ja siitä lähtein se on ontunut.

– Mutta minä en aio jäätyä! selitti Emmi nauraen.

– Ole varoillasi, Emmi! Sinä olet tunteellinen ja hellä ja sinuun voi helposti vaikuttaa. Sinun luonteesi on niin taipuisa, että sinä yks kaks muodostut ympäristösi mukaiseksi. Sinunlaisesi yksinäinen pieni sorsanpoika – olitpa sinä miten lämminsydämminen ja reipas hyvänsä – ei voi estää lammikkoa jäätymästä. Mutta niin kauvan kun sinulla vielä on jotain vaikutusta Juhoon, pitää sinun koettaa saada hänet sellaiseen paikkaan, jossa saatte olla omassa vallassanne.

– Tiedäthän sinä, että meille paraillaan taloa rakennetaan. Kohta me muutammekin sinne.

– Entä minne? Ihan tänne lähelle, juuri tämän linnoituksen kanunain suuhun, jossa koko sinun taloasi ja kaikkia toimiasi ja laitoksiasi joka päivä tyystin tarkastellaan.

– Mutta anoppi ei milloinkaan sekaudu minun asioihini, ei edes neuvokkaan – paitsi silloin kun neuvoa pyydän.

– Olkoonpa niinkin. Mutta vaikuttaa hän silti. Hän elää likettyelläsi, käy luonasi, näkee kaikki. Niin kauvan kuin sinun kotisi on vain kivenheiton päässä hänen talostaan, pysyy miehesi entisessä lumouksessaan ja siitä se siirtyy lapsiisikin, jos sinulla niitä on. Ilmassa sen jo tunnet. Se sitoo, se kahlehtii sinut; se hallitsee talosi ja kasvattaa lapsesi.

– Oi, ei! Ei koskaan! Ei koskaan! Sitä en ikinä salli! Jos Jumala minulle pienokaisen lahjoittaa, niin minä en anna häntä kasvattaa näin kauhealla tavalla!

– Silloin, Emmi, saat ajoissa varustautua siihen, että tunteesi ja toiveesi kilpistyvät kuin kiviseinästä heidän kylmiä ja murtumattomia mielipiteitään vasten ja elinvoimiasi se jäytää lakkaamatta, vaikka tosin hiljaa ja huomaamattomasti, vaan silti ei säästäen. Koko elinikäsi saat taistella näkymätöntä, kaikkialle tunkeutuvaa henkeä vastaan, joka ei milloinkaan ilmitaisteluun antau, vaan joka täyttää hengittämäsi ilman ja ympäröi päänalusesikin sekä noustessasi että maata pannessasi. Näissä ystävissäsi on niin paljo jaloa, älykästä ja todellista hyvää – heidän päämääränsä on niin korkea, heidän työkykynsä niin suuri ja heidän avunsa niin monet – että he jo omantuntosi kautta sinuun vaikuttavat, voittavat sinut, vievät sinut mukaansa ja vähitellen huomaamattasi pakottavat sinut omiin kaavoihinsa. He ovat lujempitahtoisia ja lujempiluontoisia kuin sinä. Ja sinä tulet horjumaan niiden molempain välillä – oman luontosi ja heidän. Et milloinkaan voi näyttää, mihin oikeastaan kykenet – et tehdä mitään omalla tavallasi etkä heidän: elämäsi on mennyttä kalua.

– Voi, Kris, minkätähden näin minua masennat?

– Minähän koetan tukea sinua, Emilia. Minä auon silmäsi vaaraa näkemään voidaksesi sitä karttaa. Juho ansaitsee riittävästi; hänen ei ole pakko iäksensä tälle paikkakunnalle hautautua. Käytä vaikutusvaltaasi heidän tavallaan – joka päivä, joka hetki hellittämättä – saadaksesi hänet muuttamaan muuanne. Elä aina väisty ja myönny. Elä kuvittele olevasi tyytyväinen oleviin oloihin; elä salli hänen päivä päivältä ja hetki hetkeltä vajota vanhaan elottomaan, kylmään tapaansa eläkä tukahuta omaa iloista, suoraa, reipasta mieltäsi! Kunnioita omaa luontoasi ja anna sen vaikuttaa! Puhu Juholle; voita hänet puolellesi; käytä kaikkia naisen aseita estääksesi häntä uudestaan sulkeutumasta tukahuttamisen linnoitukseen, jonne nääntymästä sinä hänet päästit. Vastusta anoppisi inhottavaa oppia, etteivät puolisot tarvitse mitään ulkonaisia rakkauden osotuksia. Selitä salattu lämpö arvottomaksi. Todista, ettei ole kylliksi olla vaimo – että vuosikausia sitten sanotut sanat eivät riitä läpi elämän, että rakkaus samoin kuin teidän jalavannekkin tarvitsee uusia lehtiä joka elämän kesäksi, uusia oksia yhä laajemmalle levitäksensä ja uusia kukkasia elonmerkiksi.

– Voi, Kris! Minä olen kuullut, ettei ole sen varmempaa keinoa menettää rakkautta kuin vaativaisuus ja etteivät naisen nuhteet sitä milloinkaan voita eivätkä pysytä.

– Totta kuin evankeliumi, Emmi. Enhän minä puhukkaan nuhteista, en liiallisista, itsekkäistä vaatimuksista enkä pahasta tuulesta – eihän sinusta olisi siihen, vaikka tahtoisitkin, siskokulta! Ei, minä puhun nyt suurimmasta velvollisuudestamme ystäviämme kohtaan, jaloimmasta, pyhimmästä velvollisuudestamme – koettaa säilyttää heidän oma jaloutensa ja hyvyytensä puhtaana ja kirkkaana. Ajattelematon, vaistomainen, ymmärtämätön rakkaus ja kieltäytyminen, jota moni vaimo miehellensä ja lapsillensa osottaa, ei häntä ainakaan ylennä eikä kohota. Sinusta voi ehkä tulla pyhimys kieltäytymisesi takia, mutta luuletko sitä tulevan miehestäsi ja lapsistasi sen tautta, että he korvaamatta käyttävät uhrautumisesi hyväkseen? Jos sallimme ystävämme muuttua kylmiksi ja itsekkäiksi ja vaativiksi, niin rakkautemme ei ole aitorakkautta eikä ystävyytemme todellista. Jokainen kunnon mies oppii pian erottamaan hellän nuhteen, – jonka vaimo lausuu rakkaudesta häneen, ollen arka hänen kunniastaan tai huolehtien hänen siveellistä kehitystään – siitä jonnijoutavasta nurkumisesta ja marinasta, joka on aiheutunut hänen omista itsekkäistä toiveistaan. Sinun on syysi, jos miehesi sinun huolimattomuutesi tähden – ellet tee voitavaasi – taantuu entiseen kylmyyteensä, joka jo on häneltä niin paljon kaunista ja jaloa riistänyt. Sellainen kuollut, kuiva elämä on yhtä vähän kristillistä kuin se on miellyttävääkin; ja hyvänä kristittynä, joka on urhoollisesti luvannut taistella Kristuksen lippua seuraten, täytyy sinun uskaliaasti ryhtyä taisteluun sellaista perheen antikristusta vastaan, vaikka se esiytyykin erinomaisen pyhyyden ja kieltäytymisen naamariin puettuna. Muistahan, siskoseni, että Mestarin perhepiirissä oli ulkonaisestikin rakkaudenosotteensa yhtä hyvin kuin sisällinen elämänsä. Rakkain opetuslapsi nojasi hänen rintaansa vasten eikä pettäjä olisi voinut häntä suudella, jollei sellainen tervehtimistapa olisi heidän keskensä ollut tavallista.

– Olen oikein iloinen, sanoi Emilia, että olet minulle näin puhunut, sillä tunnen itseni ikäänkuin voimakkaammaksi. Nyt ei tunnu minusta enää ollenkaan itsekkäältä pyytää Juholta sitä, joka on hyvää ja hyödyllistä hänelle itselleenkin. Päivän selvää on, että minun pitää tehdä, mikä on parasta hänelle.

Kun Emmille siten oikea kieltäymistapa selvisi, oli hänestä tiekin tarkemmin viitoitettu, ja niinhän se on monelle muullekkin vaimolle käynyt. Antaapa heidän vain pitää marttyyriutena oman tahtonsa kuuluville saamista kaikissa oikeissa ja hyvissä asioissa, kyllä he eivät jätä sitä silloin käyttämättä.

Mutta huolimatta sen iltaisesta kaunopuheliaisuudestani rakennettiin talo ennen katsotulle paikalle ja tuomari Evansin jalavain varjossa jatkettiin elämää entiseen tapaan ikäänkuin en olisikkaan sitä vastustanut. Emmillä oli kaksi sievää, reipasta poikaa, mutta itse hän heikkoni heikkonemistaan. Ja mitä tehen voimat vähenivät, sitä tehen täytyi anopin ja natojen talouteen tarttua eivätkä he jättäneetkään vaikutustaan käyttämättä, vaan hallitsivat taloa ja kasvattivat lapsia.

Viimeinkin sanoin Juholle suoraan, että ilma oli liian tukahuttava hänen vaimolleen, joka sekä hänelle että toisillekkin oli kaikki kaikissa. Ja silloin päätettiin viedä päätä päälle tuuma, jota jo kauvan oli puhuttu ja aiottu, vaan jota vanhukset aina olivat vastustaneet.

Juho osti kauniin huvilan meidän läheisyydestä ja muutti sinne vaimoineen ja poikineen. Ilman ja ympäristön muutos virkisti ihmeellisesti ja niin toteutuivat ennustukseni. Vuoden kuluttua oli Emilia yhtä terve, reipas ja iloinen kuin ennenkin. Huolellisena emäntänä hän itse hoiti taloutensa, oli poikainsa iloisin leikkitoveri ja miehensä hellä valtijas niinkuin muinoin kihloissa ollessaankin. Tunteiden tukahuttamisen painajainen loittoni ja Juho oli vapautuneena miltei yhtä vilkas kuin kuka hyvänsä meistä. Hän oli, arveli Emmi, kääntänyt oikean puolen näkyviin ja kaikki me sen kaunista kuosia ihailimme. – Sen pituinen se.

Jos nyt puheena olleen sovitamme käytäntöön, niin mielestämme elämän velvollisuudet voi jakaa kahteen pääosaan: avomielisyyden velvollisuuteen ja tukahuttaniisen velvollisuuteen. Rakkaus, ilo, toivo, usko ja myötätuntoisuus kuuluvat avomielisyyden velvollisuuteen; viha, kateus, panettelu, ilkeys, kosto ja muut rakkaudettomat mielen ilmaukset kuuluvat tukahuttamisen velvollisuuteen.

Moni hyvin jumalinen ja siveellisesti oivallinen ihminen rikkoo tukahuttaessaan yhtä paljon kumpaakin puolta. Hän estää yhtä paljon rakkauden kuin vihankin ilmauksia, myötätuntoisuuden samoin kuin vastenmielisyydenkin. Hän unohtaa sen suuren luonnonlain, joka sopii yhtä hyvin siveelliseen maailmaan kuin luonnolliseenkin, että elin harjoituksen puutteesta veltostuu ja kuihtuu. Itsepintaisinkin rikkaruoho häviää, jos sitä muutamia kertoja leikataan; sen juuret kuoleutuvat, kun sen elintoiminta tukahutetaan. Liian kireä side estää jäsenten kasvamista; ja lääkäri käyttää sitä tietoa hyväkseen ajosta tutkiessaan. Mutta mitenkähän käy, jos sydäntä ja keuhkoja puristetaan niinkuin muutamat tuttavani naiset tekevät? Taikka jos jalkoja litistetään kuten Kiinassa? Entäpä sitten, jos sisin, jaloin osa, rakkaus, kuristetaan ja puetaan käärinliinoihin?

On toisia ja niiden luku on legio – ehkäpä sinä, lukija, ja minä olemme joskus samallaista tunteneet – jotka vaistomaisesti tukahuttavat ylevimmän, jaloimman tunteensa, ikäänkuin häpeisivät sitä ilmaista, vaikkeivät suinkaan päinvastaisia tunteita pidätä.

Paljoa helpompi näyttääkin olevan vihaisena torua ystäväämme kuin hyvällä tuulella ollessa sanoa hänelle, miten paljon häntä rakastamme ja kunnioitamme. Viha ja katkeruus ovat suulaat, ja sanat tunkeutuvat omasta voimastaan; rakkaus on kaino, katselee ujosti ikkunasta ja viivyttelee ovensuussa, ennenkun rohkenee peremmäksi mennä.

Miten paljoa häikäilemättömämmin moni oikea kristitty lausuu vihansa, halveksimisensa ja ankaran arvostelunsa kuin hellyytensä ja rakkautensa! Minä vihaan sanotaan äänekkäästi ja rohkeasti; minä rakastan tulee empien ja punastuen.

Vihaisina me siekailematta ja haikailematta loukkaamme hellää sydäntä; mutta emmimme ja tapailemme, kun jalompi luontomme kehottaa meitä virheitämme tunnustamaan ja niitä anteeksi pyytämään. Vieläpä silloinkin kun sydämmemme on katumuksesta haleta, me seisottelemme ja mietimme.

Miten monet ovat todellakin oikeita saitureja, kun on heidän sydämmensä aarteista puhe! He elävät niiden kanssa, joita syvästi rakastavat, ja jotka he voisivat tehdä paljoa onnellisemmiksi, rikkaammiksi ja paremmiksi, jos edes muutamin sanoin ja rakkaudenosotuksin sen ilmaisisivat; mutta he eivät voi, eivät tahdo, kääntävät vain aarreaittansa avainta eivätkä anna sieltä ropoakaan. Ihmiset, jotka todellakin rakastavat, kunnioittavat, melkeinpä jumaloivat toisiaan, saattavat siten koko ikänsä elää kylmää ja kolkkoa elämää, jokainen niin omissa mietteissään ja toimissaan, että rakkaus hautautuu sydämmeen kuin korjattu sato, jonka kukoistusaika on ollut ja mennyt.

Onhan poikia ja tyttäriä, joiden vanhemmat ovat heille vierasta vieraammat – miehiä ja vaimoja, veljiä ja sisaria, joiden elämässä on kaikki edellytykset viettää se onnellisesti, mutta jotka ovat syvään äänettömyyteen piiloutuneet – poikia, tyttäriä ja vanhempia, joilla on aikaa kaikkeen muuhun, vaan ei harrastamaan ja ilmaisemaan molemminpuolista rakkauttaan.

Vastaisuudessa he luulevat, etäisessä tulevaisuudessa, saavansa enemmän toistensa seurasta nauttia ja peittelemättä toisillensa näyttää ne arvokkaat aarteet, jotka nyt käyttämättöminä ja hyödyttöminä piilossaan uinailevat.

Mutta voi! Aika rientää ja kuolema hiipien lähestyy ja me uudistamme Raamatun valituksen: palvelijasi kulkiessa sinne ja tänne oli mies kadonnut.

Katkerimmat kyyneleet vuotavat haudalla niiden sanojen tähden joita emme lausuneet, niiden tekojen takia, jotka jätimme tekemättä. "Hän ei milloinkaan saanut tietää, miten paljon häntä rakastin!" – "Hän ei koskaan tiennyt, minkä arvoinen hän minulle oli!" – "Minä ajattelin aina saavani hänelle sydämmellisimmin ystävyyttäni osottaa". – "Vasta kadotettuani tiesin, mitä todellakin menetin". Myrkkynuolia ovat nuo sanat, joilla julma kuolema meitä haudan ovelta ampuu. Miten paljoa rikkaammaksi ja onnellisemmaksi tulisikkaan perhe-elämämme ja ystävyytemme, jos jokainen ilmaisematon rakkaudentunne saisi kukaksi puhjeta ja teossa osottautua! Emme puhu ulkonaisesta hyväilemisestä – se sekä on että ei ole myötätuntoisuuden paras ilmaisija. Moni on jo luonnostaan niin arka, että sellaista kammoo. Mutta katse ja myötätuntoinen osallistuminen, sopiva, huomaava kohteliaisuus puhuu rakkauden kieltä ja monella tavalla sen ilmaisee; eikä ole ainoatakaan perhettä, jonka sydämmen aarteita ei sellainen myötätuntoisuuden ilmaiseminen suuressa määrin rikastuttaisi.

On väärin olettaa, että sukulaisten välttämättömästi täytyy rakastaa toisiaan sukulaisuuden tähden. Rakkautta on kasvatettava ja se vaurastuu huolellisesti vaaliessa samoin kuin metsässä kasvavan hedelmän tuottavaisuus puutarhurin hoitaessa; ja rakkaus kuihtuu ja kuolee hoidon puutteesta niinkuin auhtoon maahan kylvetty harvinainen kukansiemen.

– Minua niin ihmeesti tässä muutamana päivänä halutti sanoa rouva sille ja sille, miten paljon häntä ihailen, virkkaa neiti X.

– Mutta minkä ihmeen tähden ette sitä hänelle sanonut?

– Hyvänen aika! Sehän olisi näyttänyt imartelemiselta.

Mitä sitten imarteleminen on?

Imarteleminen on itsekkäässä tarkoituksessa lausuttu teeskennelty kiitos eikä ystävän rehellinen kiittäminen siitä, mikä meistä on hyvä ja kiitosta ansaitseva.

Peläten imartelevansa, nuo hirveän tunnolliset ihmiset koettavat olla niin välinpitämättömiä kuin suinkin niitä kohtaan, joita rakastavat ja ihailevat. Muutamat vanhemmat pelkäävät lastensa ylpistyvän ja tulevan turhamaisiksi, jos ilmaisisivat rakkautensa ja hyväksymisensä; ovatpa niinkin varovaisia, että lapset luulevat vanhempain olevan heihin kerrassaan tyytymättömät, ennenkun hämmästyksekseen satunnaisesti huomaavat vanhempainsa todellakin heistä pitävän, jopa ylpeilevänkin. Isän suoranaisesti osottama rakkaus voi poikaan monesti vaikuttaa enemmän kuin mitkään nuhdesaarnat maailmassa; mutta isä ei voi, ei tahdo sitä näyttää.

Sitä tapaa on vastustettava ja koetettava voittaa. Meidän on siihen itseämme kasvatettava, kun sen puutteen kerran tunnemme. Meidän pitää kristillisenä velvollisuutenamme pitää ei ainoastaan rakastaa, vaan myös näyttää rakastavamme – ei ainoastaan olla uskollisia ystäviä, vaan sellaisiksi osottautuakkin. Meidän pitää päättää lausuakkin sydämmessämme syntyvät ja huulillemme pyrkivät ystävälliset tunteet, todellakin toimia huomaavasti ja avittaen niinkuin hartaasti haluamme eikä vetäytyä ja väistyä. Kun alku on tehty ja jää murtunut, niin se vähitellen lankeaa luonnosta – ilmaistu rakkaus palautuu rakkauden vastakaikuna, ystävällinen teko herättää toisia samallaisia eloon, ja perheen jäsenten sydämmet eivät ole toisistaan erillään niinkuin jään peittämät saaret, vaan lähenevät, liittyvät iloisina, onnellisina, ja ilma kajahtelee rakkauden ihanista sävelistä.