Hän takertui akkunan pieleen ilmalaivan keikkuessa ja heiluessa ja tuijotti hämärille kaduille läpi hienon sateen, jota tuuli nyt ajoi edellään. Hän näki ihmisten juoksevan ulos taloista, näki rakennusten sortuvan ja tulen alkavan riehua. Matkallaan ilmalaivat murskasivat kaupungin, kuten lapsi hajoittaa kiviliuskoista ja pahvista rakentamansa kartanot. Alhaalla jäi jälkeen raunioita ja loimuavia tulipaloja, kuolleita milloin kasoittain, milloin hujan hajan, miehiä, naisia ja lapsia sikin sokin, ikäänkuin he eivät olisi olleet sen enempää kuin maureja tai zulu-neekereitä tai kiinalaisia. Alinen New York oli pian muuttunut punaisia liekkejä syytäväksi tulipesäksi, josta ei voinut paeta minnekään. Raitiotie-, rautatie- ja lauttaliikenne oli kokonaan pysähtynyt, eikä hämmentyneillä pakolaisilla ollut tuossa synkässä sekasorrossa tietä valaisemassa ainoakaan muu valo paitsi tulipalot. Hän aavisti ja näki vilahdukselta, miltä mahtoi tuntua olla siellä alhaalla aavisti ja näki. Ja äkkiä hänen mieleensä juolahti ikäänkuin uskomattomana keksintönä, ettei sellaisia onnettomuuksia saattanut tapahtua ainoastaan tässä omituisessa, jättiläismäisessä, vieraassa New Yorkissa, ne olivat mahdollisia myöskin Lontoossa – Bun Hillissä! – ettei tuo pieni saari keskellä hohtavia meriä enää ollutkaan saavuttamaton, ettei koko maailmassa enää ollut jälellä paikkaa, missä Smallwaysit voivat ylpeinä nostaa päätään ja äänestää sotaa ja rohkeata ulkopolitiikkaa ja kuitenkin itse säästyä moisilta hirmuilta.
SEITSEMÄS LUKU
Vaterlandin haaksirikko
1
Ja sitten syttyi Manhattan-saaren liekkien yläpuolella taistelu, ensimäinen ilmataistelu. Amerikkalaiset olivat käsittäneet, kuinka kalliiksi heidän odotuksensa täytyi käydä, ja iskivät kaikin voimin, voidakseen mahdollisesti vielä pelastaa New Yorkin tuon hullun rautaprinssin käsistä, tulesta ja tuhosta.
He hyökkäsivät saksalaisten kimppuun iltahämyssä ankaran myrskyn siivillä, ukkosen ja sateen kera. He saapuivat Washingtonin ja Philadelphian leireistä täyttä vauhtia kahdessa osastossa, ja yllätys olisi ollut täydellinen, ellei Trentonin luona olisi liikuskellut etuvartija-ilmalaivaa.
Hävitykseen kyllästyneinä ja uupuneina ja ampumavarastonsa puoleksi tyhjennettyään saksalaiset asettuivat parhaillaan päin myrskyä vastaan, kun saapui sanoma tästä hyökkäyksestä. New York oli jäänyt kaakon puolelle, sen mustalla pinnalla loisti nyt hirveä punainen arpi. Kaikki ilmalaivat keikkuivat ja horjuivat, raepuuskat painoivat niitä alaspäin ja pakottivat ne ponnistellen pyrkimään jälleen ylöspäin. Ilma oli käynyt purevan kylmäksi. Prinssi oli antamaisiilaan käskyn laskeutua maahan päin ja päästää alas kupariset ukkosenjohtoketjut, kun hän sai viestin aeroplaanihyökkäyksestä. Hän järjesti laivastonsa riviin päin etelää, määräsi drachenfliegerit miehitettäviksi ja asetettaviksi lähtökuntoon ja antoi laivojen nousta koleaan kirkkauteen kosteuden ja pimeyden yläpuolelle.
Bert pääsi vain vähitellen selville siitä, mikä vaara nyt uhkasi. Hän seisoi silloin ruokailuhuoneessa, missä jaettiin ruoka-annoksia. Hän oli jälleen ottanut käytäntöön Butteridgen turkit ja hansikkaat ja lisäksi verhoutunut huopapeitteeseen. Hän kastoi leipäänsä keittoon ja puraisi siitä aimo palasia. Hajareisin seisoen hän nojasi seinää vastaan pysyäkseen tasapainossa ilmalaivan keikkuessa. Miehet näyttivät väsyneiltä ja alakuloisilta; muutamat juttelivat, mutta useimmat murjottivat pahalla päällä ja mietteissään, pari oli merikipeätä. Kaikissa näytti vallitsevan omituinen, murhaamisen aiheuttama tunne, että he olivat hyljeksittyjä heittiöitä, että heidän allaan oli maa ja raivostunut ihmissuku, joka oli mertakin vihamielisempi.
Sitten uutinen iski heidän joukkoonsa. Ovelle ilmestyi tukeva punakka mies, jolla oli vaaleat silmäripset ja arpi, ja hän huusi saksaksi jotain, mikä ilmeisesti saattoi jokaisen hätkähtämään. Muuttunut äänen sävy järkytti Bertiäkin, vaikkei hän ymmärtänyt sanaakaan. Ilmoitusta seurasi äänettömyys, ja sitten sateli kysymyksiä ja arveluita. Yksinpä kipeätkin miehet kiihtyivät puhumaan. Muutaman minuutin ajan ruokailuhuone oli kuin mikäkin mielisairaala, ja sitten, ikäänkuin uutisen vahvistukseksi, kellot alkoivat kilistä kutsuen miehet paikoilleen.
Bert huomasi joutuneensa aivan äkkiä ypöyksikseen.
"Mikäs nyt on tulossa?" hän sanoi, vaikka osittain arvasikin sen.
Hän viipyi vain sen verran, että sai kulautetuksi kurkkuunsa keittonsa jäännöksen, juoksi sitten huojuvaa käytävää pitkin ja kiipesi lujasti kiinni pitäen portaita myöten alas pikku parvekkeelle. Ilma vaikutti häneen kuin ruiskahdus kylmää vettä. Ilmalaiva harjoitteli paraillaan jonkinlaista uutta jiu-jitsu-temppua. Hän veti vaipan kiinteämmin ympärilleen pidellen toisella kädellään tukevasti kaiteesta. Hän huomasi kieppuvansa kosteassa hämärässä, jossa ei nähnyt muuta kuin ohitse virtaavaa usvaa. Yläpuolella ilmalaiva hohti kirkkaana ja miehet pyrkivät nopeasti määräpaikkoihinsa. Sitten tulet sammuivat äkkiä, ja Vaterland alkoi loikkien ja väännellen ja omituisesti kiemurrellen ponnistella ylöspäin.
Vaterlandin keikahtaessa hän näki vilahdukselta aivan heidän allaan muutamia isoja palavia rakennuksia, jotka näyttivät suurelta väräjävältä liekkikukalta, ja sitten hän erotti epäselvästi ajelehtivan sumun läpi toisen ilmalaivan, joka kieriskeli pyöriäisen tavoin ja ponnistelihe myöskin ylöspäin. Hetken kuluttua se peittyi jälleen pilviin ja tuli sitten uudelleen näkyviin mustana, valaan kaltaisena hirviönä. Ilma oli täynnä läiskinää ja vihellystä, omituisia viuhuvia ääniä ja hälinää; se kiihotti ja hämmensi häntä, tuon tuostakin hänen tarkkaavaisuutensa jännittyi.
"Viuh!"
Pimeydestä hänen yläpuolellaan putosi jotain ja hävisi vinosti sukeltaen alas sekamelskaan. Se oli saksalainen drachenflieger. Se kiiti niin nopeasti, että hän erotti vaan silmänräpäykseltä ohjaajan tumman muodon, joka istui kyyryssä rattiinsa takertuneena. Se saattoi olla tarkoitusperäinen liike, mutta se näytti tapaturmalta.
"Katsos pakanaa!" sanoi Bert.
"Pop-pop-pop", pani tykki jossain edessäpäin, ja yhtäkkiä Vaterland kallistui aivan hirvittävästi, ja Bert sekä vahtisotilas tarraantuivat kaiteeseen henkensä edestä. "Pom!" kuului ylhäältä ankara jymähdys, sitä seurasi toinen mahtava jyrinä, ja kaikkialla hänen ympärillään pilvet sävähtivät punaisiksi heijastaen näkymättömiä leimahduksia ja paljastaen suunnattomia onkaloita. Kaide kiepsahti pystyyn, ja hän riippui ilmassa pysytellen siinä kiinni.
Jonkun aikaa Bertin huomio oli kohdistunut kokonaan kiinnipitelemiseen. "Minä lähden hyttiin", hän virkkoi, kun ilmalaiva kohosi jälleen oikeaan asentoon ja hän sai parvekkeen permannon jalkainsa alle. Hän rupesi varovaisesti pyrkimään portaille päin. "U-huu!" hän huusi, kun koko parveke syöksyi pystyyn ja heittäysi sitten alaspäin kuin hurjistunut hevonen.
Pom! Pom! Pom! Ja sitten heti tämän pienen räiskinän jälkeen seurasi suunnaton, väräjävä valkea leiskahdus, joka verhosi hänet, nieli hänet kitaansa, ja kuului jyrähdys, ikäänkuin koko maailma olisi haljennut.
Juuri ennen tuota räjähdystä kaikkeus näytti hetkiseksi jähmettyneen tuijottamaan.
Tällöin hän näki amerikkalaisen aeroplaanin. Hän erotti sen leimahduksen valossa aivan liikkumattomana. Yksinpä sen potkurikin näytti olevan hiljaa ja miehet olivat jäykkiä kuin nuket. Sillä se oli niin lähellä, että hän saattoi havaita sen miehistön aivan selvästi. Sen keula oli painunut alaspäin ja koko kone oli lentämäisillään kuperikeikkaa. Se oli Colt-Coburn-Langley-mallinen, sivuilla kaksinkertaiset siivet ja potkuri etupuolella, ja miehet sijaitsivat veneenkaltaisessa erittäin pitkässä ja kevyessä rungossa. Tämän molemmilta sivuilta pisti esiin makasiinitykkejä. Kerrassaan omituista ja ihmeellistä oli se seikka, että tuona ilmestyksen hetkenä vasen yläsiipi paloi alaspäin, synnyttäen punertavan savuavan liekin. Eikä tämä ollut sittenkään ihmeellisintä. Kummallisinta oli se, että tämä aeroplaani ja muuan saksalainen ilmalaiva, joka sijaitsi noin puolentoista tuhatta jalkaa alempana, olivat ikäänkuin pujotetut salamanleimahdukselle, joka poikkesi radaltaan juuri kuin siepatakseen ne, ja että sen suunnattomien siipien kulmista ja kärjistä virtasi kaikkialla pieniä niin sanoaksemme tulipensaita.
Bert näki kaiken tämän kuin kuvan, jota hieman himmensi ohut tuulen repelemä sumuharso.
Leimahdusta seurasi viipymättä ukkosen räjähdys, niin että on vaikea sanoa, menikö Bert sinä hetkenä enemmän kuuroksi kuin sokeaksi.
Ja sitten oli kaikki pimeätä, kuului ankara kumahdus ja heikkoja ihmisääniä, jotka valitellen vaipuivat alaspäin syvyyteen.
2
Tämän jälkeen ilmalaiva alkoi keinua pitkään ja syvästi, ja Bert rupesi ponnistelemaan päästääkseen takaisin hyttiinsä. Hän oli läpimärkä, viluissaan, hirveän pelästynyt ja melkoisen kipeä. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi kaikki voima paennut hänen käsistään ja polvistaan ja jalat käyneet peräti liukkaiksi, niin että metalli oli kuin iljanne. Tähän oli syynä se, että parveke oli peittynyt ohueen jääkuoreen.
Hän ei tietänyt milloinkaan, kuinka kauan kesti nousta portaita myöten ilmalaivaan, mutta uneksiessaan myöhemmin tästä retkestä se tuntui aina tuntien pituiselta. Yllä, alla, ympärillä oli ammottavia kuiluja, joissa tuuli ulvoi, pimeys aaltoili, lumihiutaleet ryöppysivät. Ja kaikesta tästä häntä suojeli vain vähäinen metalliristikko ja rautakaide, jotka tuntuivat olevan hurjan raivostuneet häntä kohtaan, intohimoisesti haluavan kiskoa hänet irralleen ja viskata myllertävään avaruuteen.
Kerran hän luuli huomanneensa, että korvan ohi vinkui luoti ja pilviä ja lumihiutaleita valaisi välähdys, mutta hän ei edes kääntänyt päätään katsoakseen, mitä uusia vainoojia niiden ohitse syöksyi tyhjyyteen. Hän halusi päästä käytävään! Hän halusi päästä käytävään! Hän halusi päästä käytävään! Kestäisikö käsi, jolla hän takertui kaiteeseen, vai hellittäisikö se? Kourallinen rakeita läiskähti päin hänen kasvojaan, niin että hän sai hetkisen haukkoa henkeään ja kävi melkein tunnottomaksi. Pidä lujasti kiinni, Bert! Hän alkoi ponnistella uudelleen.
Kun hän viimein huomasi ennättäneensä käytävään, hänet valtasi suunnaton helpotuksen ja lämpimyyden tunne. Käytävä käyttäytyi kuin noppalaatikko, se oli ilmeisesti halukas kalistelemaan häntä sinne ja tänne ja sitten viskaamaan hänet jälleen ulos. Hän pysyttelihe kiinni epätoivoisesti tarrautuen, kunnes käytävä sukelsi alaspäin. Sitten hän juoksi lyhyen matkan hyttiään kohti ja tarttui jälleen kiinni etupään kohotessa.
Pelastunut! Hän oli hytissään!
Hän läimähytti oven kiinni, ja sitten kului melkoinen aika, jolloin hän ei ollut mikään ihmisolento, vaan ilmasairaustapaus. Hän tahtoi päästä jonnekin, missä hän pysyisi kiinni pitelemättä. Hän avasi arkun ja laskeusi sen sisään irtonaisten esineiden sekaan; avutonna hän lojui siellä pään jysähtäessä vuoroin kumpaankin laitaan. Kansi läjähti kiinni, mutta hän ei välittänyt enää mistään. Ei hän välittänyt siitä, kutka taistelivat, mitä luoteja ammuttiin tai mitä milloinkin räjähti. Samantekevää, ammuttiinko tai murskautuiko hän palasiksi. Hän oli täynnä heikkoa tolkutonta raivoa ja epätoivoa. "Typerää!" hän virkkoi, kuvaten tuolla ainoalla sanalla ihmisten yrityksiä, seikkailuja, sotaa ja onnettomuuksia, joihin hän oli joutunut. "Typerää! Uh!" Hän ulonsi tämän laajan nimityksen koko maailmankaikkeuteen. Hän toivoi olevansa kuollut.
Hän ei nähnyt tähtiäkään, kun Vaterland hetken kuluttua selviytyi alisen sään myllerryksestä, ei myöskään taistelua, joka sukeusi sen ja kahden kiertelevän aeroplaanin välillä; ei tietänyt, että ne lävistivät luodeillaan sen peräkammiot, että se karkoitti ne luotaan räjähdyskuulillaan ja sitä tehden kääntyi pakosalle.
Hän ei ollut todistamassa näiden ihmeellisten yölintujen sankarillista hyökkäystä ja uhrautumista. Vaterland oli saanut ankaran iskun ja riippui hetkisen häviön partaalla; se vaipui nopeasti alaspäin vihollisen aeroplaani sotkeutuneena ruhjottuun potkuriin ja amerikkalaisten koettaessa kavuta siihen. Bertille se ei merkinnyt mitään. Hän tunsi vain ankaraa heilumista. Typerää! Kun amerikkalainen ilmalaiva lopulta putosi irti menetettyään suurimman osan miehistöään, teki Bert arkussaan havainnon, että Vaterland oli ottanut hirvittävän loikkauksen ylöspäin.
Mutta sitten alkoi äärettömästi helpottaa, helpottaa uskomattoman ihanasti. Keinuminen, heiluminen, kamppaileminen lakkasi, loppui äkisti ja täydellisesti. Vaterland ei ponnistellut enää myrskyn käsissä; murskautuneet ja räjähtäneet koneet eivät enää jyskineet, se oli joutunut rammaksi ja ajautui tuulen mukana yhtä pehmeästi kuin ilmapallo, suunnattomana, tuuleen levitettynä, repaleisena pilvenä, ilmalaivahylkynä.
Bertille tämä merkitsi vain sitä, että sarja vastenmielisiä aistimuksia oli nyt päättynyt. Hän ei ollut laisinkaan utelias tietämään, mitä ilmalaivalle oli tapahtunut ja miten taistelussa oli käynyt. Pitkän ajan hän makasi odotellen epäluuloisesti keikkumisen ja pahoinvoinnin uudistumista, ja siinä arkussa vartoillessaan hän vaipui lopulta uneen.
3
Bert heräsi rauhallisena, mutta ei voinut ensinkään muistaa, missä hän oli. Hänen päätänsä kivisti ja henkeä ahdisti. Hän oli uneksinut sikin sokin Ednasta ja "Aavikon dervissheistä", oli ollut ajavinaan polkupyörällä peräti vaarallisella tavalla yläilmoissa, keskellä räiskyviä raketteja ja leimuavia väritulia, ja herättänyt suurta suuttumusta eräässä henkilössä, joka muistutti sekä prinssiä että herra Butteridgeä. Sitten Edna ja hän alkoivat jostain syystä itkeä surkeasti toistensa tähden, ja hän heräsi silmät kosteina havaitakseen olevansa ummehtuneessa pimeydessä. Hän ei saisi koskaan enää nähdä Ednaa, ei koskaan enää.
Hän arveli joutuneensa jälleen polkupyörämyymälän perähuoneeseen Bun Hilliin ja oli varma siitä, että oli vain unessa nähnyt, kuinka muuan komea kaupunki, uskomattoman suuri ja loistava kaupunki, tuhottiin pommeilla.
"Grubb!" hän huusi, haluten kertoa toverilleen.
Vastausta ei kuulunut, ja äänen kumea kaiku sekä tukahduttava ilma herätti hänessä uuden miellesarjan. Hän kohotti kätensä ja jalkansa, ne kohtasivat voittamattoman esteen. Hän luuli olevansa ruumisarkussa. Hänet oli haudattu elävältä! Heti hänet valtasi hurja kauhu. "Auttakaa!" hän kirkui. "Auttakaa!" Hän jyskytti jaloillaan, potki ja ponnisteli. "Päästäkää ulos! Päästäkää ulos!"
Muutamia silmänräpäyksiä hän kamppaili sietämättömän kammon kynsissä, sitten tuon kuvitellun arkun laita ratkesi ja hän lennähti päivänvaloon. Hän pyöriskeli Kurtin kanssa ikäänkuin patjoitetulla permannolla, sadatuksien ja töytäyksien kilvan sadellessa.
Hän kohosi istumaan. Side oli irtautunut hänen päästään ja luisunut toiselle silmälle, ja hän pyyhkäisi koko laitteen pois. Kurtkin istui parin jalan päässä, punakkana kuten ainakin, vaippoihinsa verhoutuneena ja aluminiumista tehty sukeltajankypärä polvellaan. Hän tuijotti hyttitoveriinsa ankaran näköisenä ja hieroi haivenista, ajamatonta leukaansa. Molemmat olivat loivalla, punaisilla patjoilla peitetyllä permannolla, ja heidän yläpuolellaan oli kellarinluukun tapainen aukko, jonka Bert lopulta tunsi puoliavoimeksi hytinoveksi. Koko hytti oli näet kääntynyt kyljelleen.
"Mitä hittoa tämä on, Smallways?" Kurt kysyi. "Te hyppäätte ulos tuosta arkusta, kun minä jo luulin teidän pudonneen laivasta toisten kera. Missä te olette ollut?"
"Mitenkäs nyt on laita?" Bert kysyi.
"Tämä laita on ainakin melkein ylösalasin."
"Olikos äsken taistelu?"
"Oli kyllä."
"Kuka voitti?"
"En ole nähnyt sanomalehtiä. Me lähdimme, ennenkuin se päättyi. Jouduimme hylyksi, tuuliajolle, eikä kumppaneillamme ollut aikaa huolehtia meistä. Tuuli vei meidät – niin, taivas tietää, minne se meitä nyt kuljettaa. Mutta se vei meidät keskeltä taistelua kahdeksankymmentä peninkulmaa tunnissa. Hyvä jumala, minkälainen tuuli! Ja entä taistelu sitten! Täällä sitä nyt ollaan!"
"Missä?"
"Ilmassa, Smallways – ilmassa! Kun taasen joudumme alas maahan, niin emme totta tosiaan tiedä, mitä jaloillamme on virkaa."
"Mutta mitä meidän allamme on?"
"Kanada, sen verran kuin minä tiedän – ja kovin se näyttää karulta, autiolta, tylyltä maalta."
"Mutta miksi me emme ole suorassa?"
Kurt ei vastannut vähään aikaan.
"Viimeksi muistan nähneeni jonkinlaisen lentokoneen salaman valossa", jutteli Bert. "Kauheaa se oli! Tykit paukkuivat! Tuon tuostakin räjähti jotain. Pilviä ja rakeita. Laiva kieppui ja heilui. Minä tulin niin epätoivoiseksi ja rupesin niin pelkäämään – ja voimaan pahoin… Ettekö tiedä, kuinka taistelu päättyi?"
"En laisinkaan. Olin osastoineni kaasusäiliössä repeämiä paikkailemassa. Emme nähneet ulkopuolelta mitään muuta kuin salaman välähdyksiä. En saanut ollenkaan nähdä noita amerikkalaisia aeroplaaneja. Näin vain luotien repivän seiniä ja lähetin miehiä parsimaan. Sitten syttyi tulipalo – vain pienenpuoleinen. Laiva oli liian märkä, niin että tuli nääntyi, ennenkuin me räjähdimme. Ja sitten eräs heidän kirotuista koneistaan syöksyi ilmasta kimppuumme. Ettekö huomannut sitä?"
"Tunsin kaikki", sanoi Bert. "Mutta en huomannut, että mikään olisi mennyt murskaksi."
"Kyllä he olivat epätoivoisen rohkeita, jos he tekivät sen tarkoituksella. Lensivät kimppuumme kuin veitsi, viilsivät auki peräpuolen kaasusäiliöt kuin silkin, murskasivat koneet ja potkurin. Useimmat koneista putosivat, kun vihollinen hellitti meistä, muuten olisimmekin painuneet maahan – loput keikkuvat sinne ja tänne. Ja me käänsimme töppösemme taivasta kohti. Yksitoista miestä tipahti alas eri kohdista, ja Winterfeld-ukko putosi prinssin hytin ovesta karttahuoneeseen ja taittoi säärensä. Myöskin sähkökoneemme ammuttiin tai vietiin pois – kukaan ei tiedä, minne ne joutuivat. Sellainen on tilamme, Smallways. Me ajelehdimme kuten tavallinen ilmapallo luonnonvoimien armoilla, kuljemme melkein suoraan pohjoiseen – mahdollisesti pohjoisnavalle. Emme tiedä, minkälaisia aeroplaaneja amerikkalaisilla on, emme tiedä mitään koko asiasta. Luultavasti me olemme tehneet niistä lopun. Yksi törmäsi meihin, toiseen iski salama, kolmannen muutamat miehistä näkivät heittävän häränpyllyä, epäilemättä vain noin huvikseen. Mutta kyllä ne saivat tarpeekseen. Me olemme menettäneet myöskin useimmat drachenfliegerimme. Ne luistivat yön pimeyteen. Epävakaisia laitoksia, ei niihin ole luottamista. No niin. Emme tiedä, olemmeko voittaneet vaiko hävinneet. Emme tiedä, onko Englannin ja meidän välillä vielä rauha, vai ollaanko jo vihollisia. Senpä vuoksi emme uskalla laskeutua maahan. Emme tiedä, mitä on tekeillä tai mihin ryhdymme. Napoleonimme on yksinään, keulapuolessa, luullakseni hän järjestelee suunnitelmiaan uuteen kuntoon. Saamme nähdä, oliko New York meidän Moskovamme vai eikö. Meillä on ollut kovat päivät ja me olemme murhanneet määrättömästi ihmisiä! Tämä on sotaa! Ylevää sotaa! Se iljettää minua tänä aamuna. Minä istun mieluummin huoneissa suorassa kuin liukkailla seinillä. Olen sivistynyt mies. En voi olla ajattelematta Albrechtia ja Barbarossaa… Tunnen kaipaavani pesua ja ystävällisiä sanoja ja rauhallista kotia. Kun katselen teitä, niin tiedän olevani pesun tarpeessa. Gott!" – hän tukahdutti ankaran haukotuksen – "Miltä hiivatin tarhapöllöltä te näytättekään!"
"Saammeko me mitään suuhun pantavaa?" kysyi Bert.
"Taivas sen tietää!" Kurt vastasi.
Hän mietiskeli jonkun aikaa Bertin kohtaa. "Mikäli minä ymmärrän, Smallways", hän selitti, "haluaa prinssi luultavasti heittää teidät laivasta – kun te ensi kerran johdutte hänen mieleensä. Sen hän tekee varmasti, jos hän näkee teidät… Teidäthän otettiinkin mukaan vain – painolastiksi… Ja meidän on varsin pian kevennettävä laivaa melkoisesti. Ellen erehdy, herää prinssi piakkoin ja ryhtyy hommaamaan hirveän jäntevästi… Olen alkanut pitää teistä. Se johtuu siitä, että olen osaksi englantilainen. Te olette soma veikkonen. Minusta olisi ikävä nähdä teidän lentää suhahtavan alaspäin… Parasta, että koettaisitte olla hyödyksi. Taidanpa toimittaa teidät osastooni. Teidän on tehtävä työtä ja oltava hiivatin älykäs. Ja sitten teidän täytyy riippua hetkinen pää alaspäin. Mutta ei teillä ole juuri muutakaan keinoa. En usko, että me rupeamme kauemmin kuljettamaan matkustajia. Painolasti pois – ellemme halua piakkoin painua maahan ja joutua sotavangeiksi. Prinssi ei ainakaan suostu siihen. Hän tahtoo olla mukana loppuun asti."
4
He löysivät saranatuolin paikoiltaan oven takaa, kapusivat akkunan ääreen ja katselivat vuorotellen ulos. Alhaalla näkyi harvametsäistä seutua; rautateitä ja maanteitä ei ollut ensinkään ja asutuksen merkkejä vain siellä ja täällä. Sitten kajahti torvi, ja Kurt arveli sen kutsuvan ruualle. He astuivat ulos ovesta ja kapusivat vaivoin melkein kohtisuoraa käytävää myöten, tukien itseään epätoivoisesti sormin ja varpain sen lattian tuuletusrei'istä. Itsestään lämpiävät keittolaitteet olivat säilyneet vahingoittumattomina, joten upseereille voitiin tarjota kuumaa kaakaota ja miehistölle keittoa.
Bertistä tämä retki oli niin peräti omituinen, että se sai hänet unohtamaan kaiken pelon. Hän tunsi nyt paljon enemmän mielenkiintoa kuin pelkoa. Hän tuntui tyhjentäneen edellisenä yönä kauhun ja turvattomuuden maljan pohjaan saakka. Hän alkoi tottua ajatukseen, että ennen pitkää hän saisi varmaankin surmansa, että tämä kummallinen ilmamatka oli varsin luultavasti hänen kuolinretkensä. Ei yksikään ihmisolento voi olla alituisesti peloissaan, pelko siirtyy lopulta hänen mielessään taustalle, se pannaan tosiasiana hyllylle ja jätetään rauhaan. Hän istui kyyryssä lautasensa ääressä lippoen lientä suuhunsa leipäpalallaan ja tarkasteli tovereitaan. Kaikki olivat melkoisen keltaisia ja likaisia, posket neljän päivän vanhan parransängen peitossa, ja he ryhmittyivät väsyneinä ja sattumoisin, kuten haaksirikkoutuneet laivanhylylle. Puheltiin vain vähän. Asema saattoi heidät niin ymmälleen, ettei siihen voinut sanoa mitään. Kolme oli loukkaantunut laivan keikkuessa taistelun aikana, ja yhdellä oli luodin haava siteessä. Oli uskomatonta, että tämä pieni miesparvi oli murhannut ja pannut toimeen verilöylyjä ennen kuulumattomassa määrässä. Ei yksikään niistä, jotka nyt istuivat siinä luisulla seinämällä keittokulho kädessään, näyttänyt olevan todella vikapää mihinkään sellaiseen, itse asiassa kykenevän vahingoittamaan edes koiraakaan ehdoin tahdoin. Kaikki olivat niin ilmeisesti luodut elämään vaaleaveristen vaimojen kanssa rauhassa tukevalla mannulla, hoitamaan huolellisesti vainioitaan ja hilpeästi huvitteleimaan. Punakka, tukeva mies, joka oli tuonut ruokailuhuoneeseen ensimäisen viestin ilmataistelusta, oli syönyt annoksensa loppuun ja korjaili äidillisen huolellisesti erään käsivartensa nyrjähyttäneen nuorukaisen sidettä.
Bert murenteli viimeistä leipäpalaansa viimeiseen keittotilkkaansa, koettaen saada sitä riittämään niin kauan kuin suinkin. Silloin hän huomasi äkkiä jokaisen katselevan jalkaparia, joka heilui ylöspäin kääntyneessä avoimessa oviaukossa. Siihen ilmestyi Kurt. Hän oli jollain salaperäisellä tavalla saanut partansa ajetuksi ja vaalean tukkansa siloitetuksi. Hän näytti kerrassaan enkelimäiseltä. "Der Prinz", hän virkkoi.
Näkyviin tuli toinen pari jalkineita tehden laajoja ja suuremmoisia liikkeitä tapaillessaan pihtipieliä. Kurtin avulla ne saivat jalansijan, ja ajeltuna, harjattuna, vahattuna ja puhtaana, suurena ja pelottavana liukui prinssi alas joutuen istumaan hajareisin ovelle. Kaikki miehet, myöskin Bert, nousivat seisomaan ja tekivät kunniaa.
Prinssi tarkasteli heitä kuin ratsun selästä. Kapteenin pää ilmestyi hänen rinnalleen.
Sitten seurasi Bertille kauhun hetki. Prinssin silmien sininen lieska osui häneen, suuri sormi viittasi, kysymys seurasi. Kurt kiiruhti selittämään.
"Vai niin", sanoi prinssi, ja Bert joutui unhoon.
Sitten prinssi puhui miehille lyhyin, sankarimaisin lausein, tukien itseään toisella kädellä ja viittoillen toisella vaihtelevin liikkein. Hänen sanojaan Bert ei ymmärtänyt, mutta hän huomasi miesten käytöksen muuttuvan, heidän selkiensä suoristuvan. He alkoivat keskeyttää prinssin puhetta hyvähuudoilla. Sen loputtua heidän johtajansa viritti laulun, ja kaikki miehet yhtyivät häneen. "Ein fester Burg ist unser Gott" he lauloivat syvin, voimakkain äänin ja suunnattomalla siveellisellä innostuksella. Se oli räikeän sopimatonta vahingoittuneessa, vajoavassa ilmalaivassa, joka oli lennähtänyt avaruuteen suoritettuaan maailman historian julmimman pommituksen. Mutta siitä huolimatta se oli äärettömän valtaavaa. Bert oli syvästi liikutettu. Hän ei osannut laulaa sanaakaan Lutherin suuresta virrestä, mutta hän avasi suunsa ja päästeli kovia, syviä ja paikoitellen sointuvia ääniä…
Kaukana alhaalla tämän syvän laulun kuuli pieni joukko kristittyjä sekarotuisia intiaaneja, jotka olivat tukin hakkuussa. He söivät parhaillaan aamiaista, mutta syöksyivät iloisina ulos majoistaan luullen Vapahtajan olevan tulossa maan päälle. He tuijottivat tuulessa ajelehtivaan Vaterlandiin ja olivat sanomattoman ihmeissään. Se vastasi niin monessa suhteessa heidän käsitystään Vapahtajan tulosta ja erosi siitä toisissa suhteissa perin pohjin. He tähystelivät sen kulkua juhlallisen tunteen valtaamina ja hämmästyksestä sanattomina. Virsi päättyi. Sitten kuului pitkän ajan kuluttua taivaasta ääni. "Mikä tämän paikan nimi on, sanokaa."
He eivät vastanneet. Eivätkä he ymmärtäneetkään, vaikka kysymys toistettiin.
Ja viimein kummitus ajautui pohjoiseen metsäisen harjanteen ylitse ja katosi näkyvistä. Miesten kesken syntyi pitkällinen ja tulinen väittely…
Virsi päättyi. Prinssin jalat heilahtivat jälleen käytävään, ja jokainen valmistautui reippaasti sankarillisiin ponnistuksiin ja voitollisiin tekoihin. "Smallways!" huusi Kurt. "Tulkaa tänne!"
5
Sitten Bert alkoi Kurtin ohjaamana työskennellä ilmapurjehtijana.
Vaterlandin kapteenilla oli lähinnä perin yksinkertainen tehtävä: hänen oli koetettava pysyä ilmassa. Tuuli oli tosin melkoisesti lientynyt, mutta puhalsi vielä siksi voimakkaasti, että niin kömpelön laitteen oli perin vaarallista lähestyä maata, vaikka prinssi olisikin halunnut laskeutua asuttuun seutuun, missä helposti saattoi joutua vangiksi. Oli välttämätöntä pitää laivaa ilmassa, kunnes tuuli taukoisi, ja sitten painua, jos se kävi päinsä, johonkin syrjäiseen seutuun, missä voisi ryhtyä korjaustöihin. Kenties myöskin joku etsimään lähetetty toveri löytäisi heidät sieltä. Tämän vuoksi oli painoa kevennettävä, ja Kurt määrättiin kiipeemään kymmenkunnan miehen kera litistyneitten ilmasäiliöiden luo ja leikkaamaan ne pala palalta irti laivan vaipuessa. Niinpä Bertkin joutui terävä säilä aseenaan kapuilemaan pitkin verkkoa neljän tuhannen jalan korkeudessa, koettaen ymmärtää Kurtin käskyjä, kun tämä puhui englantia, ja aavistaa ne hänen käyttäessään saksaa.
Se oli päätä huimaavaa työtä, mutta ei kuitenkaan läheskään niin pyörryttävää, kuin liikaa ravittu lukija saattanee kuvitella lämpimässä huoneessa istuessaan. Bert havaitsi mahdolliseksi katsoa alaspäin ja tarkastella villiä pohjoista maisemaa, jossa ei näkynyt ainoatakaan asutuksen merkkiä, ainoastaan kallioita, vesiputouksia, vuolaita yksinäisiä jokia ja puita ja viidakkoja, jotka päivän kuluessa kävivät yhä pienemmiksi ja vaivaisemmiksi. Kukkuloilla oli siellä ja täällä lumiläikkiä. Ja kaiken tämän yläpuolella hän työskenteli, takertuen tukevasti verkkoon ja hakaten sitkeätä ja niljakasta öljyttyä silkkivaatetta. Hetken kuluttua he saivat ryhelmän vääntyneitä terästankoja ja rautalankoja putoamaan rungosta, ja sitä seurasi iso palanen silkkirakkoa. Se auttoi. Tämän esteen irtautuessa ilmalaiva kohosi viipymättä. Melkein näytti siltä, kuin he olisivat pudottaneet koko Kanadan. Irroitettu osa lehahti levälleen ilmassa, liehui alas ja iski maahan erään syvänteen reunalle, sotkeutuen rumaksi röykkiöksi. Bert riippui kuin jäätynyt apina köysistään eikä liikuttanut ainoatakaan lihasta viiteen minuuttiin.
Mutta tuo vaarallinen työ oli hänen mielestään myöskin virkistävää, ja ennen kaikkea se synnytti toveruutta. Hän ei ollut enää epäluotettava ja eristetty muukalainen, hänellä oli nyt sama tarkoitusperä kuin noilla toisilla, hän uurasti kaikessa ystävyydessä kilpaillen, suorittaakseen osansa ennen heitä. Ja Kurtia kohtaan hän osoitti syvää kunnioitusta ja kiintymystä, joka oli tähän saakka piillyt hänessä salassa. Työtä ohjatessaan Kurt osoittautui kerrassaan ihailtavaksi: hän oli kekseliäs, auttavainen, hienotunteinen, nopea. Hän näytti olevan läsnä kaikkialla. Ihan silloin unohti hänen punakkuutensa, hänen keveän hilpeytensä. Milloin joku vain joutui pulaan, heti hän oli antamassa järkeviä ja varmoja neuvoja. Hän oli miehilleen kuin vanhempi veli.
Kaikkiaan he irroittivat kolme melkoista röykkiötä, ja sitten Bert sai ilokseen kavuta takaisin hyttiin jättääkseen paikkansa uudelle työkunnalle. Hän sai toveriensa kera kuumaa kahvia, sillä työ oli ollut jäätävää, vaikka heillä olikin käsineet. He istuivat sitä juoden ja katsellen tyytyväisinä toisiaan. Muuan miehistä sanoi ystävällisesti Bertille jotain saksan kielellä, ja Bert nyökkäsi hymyillen. Kurtin avulla Bert, jonka nilkat olivat melkein paleltuneet, onnistui saamaan parin saappaita eräältä haavoittuneelta sotilaalta.
Iltapäivällä tuuli lientyi tuntuvasti, ja ilmassa alkoi harvakseen ajelehtia pieniä lumihiutaleita. Alhaallakin näkyi runsaammin lunta, ja ainoastaan laaksoissa kasvoi mäntyjä ja kuusia, muuten seutu oli metsätöntä. Kurt astui kolmen miehen kera eheinä säilyneisiin kaasuosastoihin ja valmistautui viiltämään seiniä auki laskeutumista varten. Jälelle jääneet pommit heitettiin pois, ja ne putosivat maahan kovasti jyrähtäen. Kello neljän aikaan Vaterland viillettiin auki ja vaipui maahan avaralle kiviselle lakeudelle, jota kaarsivat lumihuippuiset vuoret.
Se oli luonnollisesti vaikea ja ankara temppu, sillä Vaterlandia ei ollut varustettu ilmapalloksi. Yksi seinä viillettiin auki liian pian, toiset liian myöhään. Ilmalaiva mätkähti raskaasti maahan, kimmahti kömpelösti, iski riippuvan parvekkeen etuosaansa vastaan, vahingoittaen von Winterfeldia kuolettavasti, ja vaipui sitten, muutamia hetkiä raahattuaan, luhistuvaksi raunioksi. Kaksi miestä loukkaantui pahasti toinen taittoi jalkansa, toinen sai sisäisiä vammoja sinkoilevista tangoista ja rautalangoista, ja Bert jäi joksikin aikaa kiinni laidan alle. Kun hän viimein pääsi irti ja saattoi ryhtyä tarkastelemaan, niin tuo suuri musta kotka, joka kuusi päivää sitten oli lähtenyt niin komeasti lentoon Keski-Saksasta, levitti litistyneenä siipiään ilmalaivan hyttien yllä ja näytti perin kovaosaiselta – ikäänkuin joku olisi ottanut sen kiinni, vääntänyt niskat nurin ja heittänyt sen syrjään. Useat miehistä seisoivat äänettöminä, tarkastellen mietteissään hylkyä ja autiota erämaata. Toiset hommailivat tilapäisissä telteissä, jotka oli valmistettu tyhjistä kaasusäiliöistä. Prinssi oli lähtenyt jonkun matkan päähän ja tähysteli kaukoputkellaan etäisiä kukkuloita. Ne näyttivät vanhoilta merenluodoilta; siellä ja täällä oli pieniä havupuuryhmiä ja parissa kohdassa kuohui korkea vesiputous. Ympäristössä oli tiheässä sileiksi hankautuneita paasia, maa ei kyennyt elättämään muuta kuin vaivaista alppikasvistoa. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan jokea, mutta ilma oli täynnä läheisen kosken kohinaa. Lakeuden yli puhalsi kolea, pureva tuuli. Tuon tuostakin ajelehti ohitse jokunen lumihiutale. Tukeva jäätynyt maa tuntui Bertin astuessa omituisen kuolleelta ja raskaalta eloisaan ilmalaivaan verrattuna.