Sitten tusina ilmalaivoja, asettuen perätysten, laskeutui rauhallisen nopeasti ilman halki amerikkalaista laivastoa kohti. Ne pysyttelivät parin tuhannen jalan korkeudessa, kunnes ennättivät etumaisten panssarilaivojen kohdalle ja hiukan edelle, vaipuivat sitten äkkiä kuularyöppyyn ja, kulkien juuri hiukkasen nopeammin kuin alapuolella olevat laivat, kylvivät pommeja niiden ohutkuorisille kansille, kunnes ne muuttuivat kohajavaksi, räiskyväksi liekkimereksi. Niin ilmalaivat kulkivat toinen toisensa jälkeen amerikkalaisen kolonnan ylitse, kun se koetti jatkaa taisteluaan Fürst Bismarckia, Hermannia ja Germanicusta vastaan, ja jokainen ilmalaiva lisäsi edeltäjänsä synnyttämää hävitystä ja hämmennystä. Amerikkalaisten tykkituli taukosi melkein kokonaan, jymähti vain jokunen sankarillinen laukaus, mutta he kulkivat yhä eteenpäin, itsepintaisen taipumattomina, verisinä, murskattuina, raivoisasti vastustellen, sylkien luoteja ilmalaivoja kohti, saksalaisten panssarilaivojen armottomasti pommittaessa. Mutta nyt Bert näki niitä vain vilahdukselta hyökkäävien ilmalaivojen lomitse…
Äkkiä Bert huomasi hämmästyksekseen, että koko taistelu loittoni ja muuttui vähemmän meluisaksi. Vaterland nousi ilmaan, tasaisesti ja äänettömänä, kunnes tykkien jyske ei enää ahdistanut sydäntä, vaan saapui korviin etäisyyden heikentämänä. Pian nuo neljä vaiennutta laivaa, jotka jäivät idän puolelle, olivat vain pieniä kaukaisia esineitä. Mutta oliko niitä neljä? Bert saattoi nyt nähdä vain kolme uiskentelevaa, mustunutta ja savuavaa hylkyä aurinkoa vasten. Mutta Bremen oli laskenut vesille kaksi venettä; Theodore Roosevelt lähetti myöskin veneitä sinne päin, missä ajelehti pikkuruisia esineitä nousten ja vaipuen Atlannin suurilla, leveillä aalloilla… Vaterland ei seurannut enää taistelua. Tuo kiitävä meteli ajautui kaakkoon päin pieneten ja heiketen yhä enemmän. Eräs ilmalaivoista makasi meressä palavana, näyttäen kaukaiselta, suunnattomalta liekkilähteeltä, ja etäältä lounaan puolelta ilmaantui ensin yksi, sitten kolme saksalaista panssarilaivaa, jotka riensivät tovereitaan auttamaan…
6
Yhä kohosi Vaterland, ja ilmalaivasto nousi sen keralla, kokoontui ja suuntasi kulkunsa New Yorkia kohti. Taistelu häipyi yhä etäisemmäksi, siitä näkyi enää vain tummia haamuja ja savuava keltainen loimu, joka ennen pitkää erottui vain epäselvänä läikkänä kirkkaasta taivaanrannasta ja sitten katosi kokonaan näkyvistä…
Niin oli Bert Smallways siis nähnyt taistelun, jossa olivat ensimäistä kertaa tulessa ilmalaivat ja viimeisen kerran koko sotahistorian omituisimmat ilmiöt, rautaiset panssarilaivat, jotka aloittivat uransa keisari Napoleon III: n uivina pattereina Krimin sodassa ja pysyivät käytännössä seitsemänkymmentä vuotta niellen suunnattomat määrät ihmiskunnan voimia ja varoja. Tuon ajan kuluessa luotiin yli kaksitoista tuhatta viisi sataa näitä kummallisia hirviöitä, joista jokainen oli edeltäjäänsä suurempi, voimakkaampi ja murhaavampi. Jokaista vuorostaan tervehdittiin aikansa parhaimpana ennätyksenä, useimmat myytiin kotvan kuluttua rautaromuna. Ainoastaan viisi prosenttia niistä pääsi milloinkaan todelliseen taisteluun. Muutamat tekivät haaksirikon, toiset ajoivat maalle ja särkyivät, useat törmäsivät tapaturmassa vastakkain ja upposivat. Lukemattomien ihmisten elämä uhrattiin niiden palvelukseen, tuhansien insinöörien ja keksijäin loistava nero ja kärsivällisyys, arvaamattomia rikkauksia ja ainesvarastoja. Niiden tähden ihmiset saivat kuihtua ja nähdä nälkää, miljoonat lapset käydä ennen aikojaan työhön käsiksi, lukemattomat onnellisen elämän mahdollisuudet raueta tyhjiin. Niitä varten oli mistä hinnasta hyvänsä hankittava rahaa – sellainen oli laki kansakunnan olemassaolosta noina omituisina aikoina. Epäilemättä ne olivat mekaanisten keksintöjen historian eriskummallisimpia, tuhoisimpia ja hyödyttömimpiä jättiläishirviöitä.
Ja sitten pilvissä leijailevat halvat kaasulaitteet hävittivät ne perin pohjin!..
Bert Smallways ei ollut koskaan ennen nähnyt sulaa hävitystä ja käsittänyt, kuinka tuhoisa sota on. Hänen järkytetty mielensä alkoi tajuta, että sellaistakin oli elämässä. Kaikesta tästä myllertävien vaikutelmien ryöppyisestä tulvavirrasta kohosi ylimmäksi yksi mielikuva – kuva Theodore Rooseveltin miehistä, jotka ensimäisen pommin räjähdettyä olivat kamppailleet vedessä. "Taivas!" hän sanoi sitä muistellessaan; "se olisi voinut sattua minulle ja Grubbille!.. Siinä sitä olisi sätkinyt ja saanut vettä kitaansa. Ei kai sitä kauan kestä."
Hän halusi kiihkeästi nähdä, miten nämä seikat olivat Kurtiin vaikuttaneet. Sitäpaitsi hän havaitsi olevansa nälissään. Hän astui epäröiden hytin ovelle ja kurkisti käytävään. Lähellä miehistön ruokailuhuoneeseen johtavaa käytävää seisoi ryhmä ilmalaivan miehiä katsellen jotain, joka oli piilossa häneltä eräässä komerossa. Muuan heistä oli puettu kevyeen sukeltajan asuun, jonka Bert oli jo nähnyt kaasusäiliön tornissa käydessään, ja uteliaisuudesta hän lähti katselemaan tarkemmin tätä henkilöä ja kypärää, joka hänellä oli kainalossaan. Mutta hän unohti kypärän ennätettyään komeron luo, sillä siinä makasi kuolleena nuorukainen, johon Theodore Rooseveltistä lennätetty luoti oli osunut.
Bert ei ollut ensinkään havainnut, että Vaterlandiin olisi yltänyt luoteja; hän oli kuvitellut olevansa kaiken aikaa tulen ulkopuolella. Hän ei voinut ymmärtää, mikä tuon nuorukaisen oli surmannut, eikä kukaan selittänyt sitä hänelle.
Nuorukainen makasi siinä asennossa, johon hän oli kaatunut ja kuollut; nuttu oli repeytynyt ja kärventynyt, lapaluu murskautunut ja työntynyt ulos, koko vasen puoli ruumista pahoin raadeltu. Verta oli vuotanut runsaasti. Miehet kuuntelivat kypäräniekkaa, kun tämä selitteli asiata ja osoitti permannossa olevaa pyöreätä reikää ja murskautunutta käytävän seinälaudoitusta, johon vihainen kuula oli kohdistanut lopputarmonsa. Kaikkien kasvoilla oli vakava ilme; nuo vaaleaveriset, sinisilmäiset miehet olivat tottuneet kuuliaisuuteen ja järjestykselliseen elämään, ja tämä ruhjoutunut, märkä, kiusallinen esine, joka kerran oli ollut toveri, tuntui heistä melkein yhtä kummalliselta kuin Bertistäkin.
Pieneltä parvekkeelta päin kiiri käytävää pitkin hurja naurunrähäkkä, ja joku puhui – melkein karjui – saksan kielellä voitonriemuisesti.
Siihen vastasivat toiset henkilöt matalammalla ja kunnioittavalla äänellä.
"Der Prinz", lausui joku, ja kaikki miehet muuttuivat jäykemmiksi ja vähemmän luonnollisiksi. Käytävään ilmestyi ryhmä henkilöitä, joiden etunenässä astui luutnantti Kurt paperikasaa kantaen.
Hän pysähtyi kuin salaman iskemänä nähdessään komerossa makaavan ruumiin, ja hänen punakat kasvonsa kalpenivat. "Ohoh!" hän äännähti hämmästyneenä.
Prinssi seurasi häntä jutellen olkansa yli von Winterfeldin ja kapteenin kanssa. "No?" hän sanoi Kurtille pysähtyen keskelle lausettaan ja seuraten Kurtin käden viittausta. Hän tuijotti tuohon lyyhistyneeseen olentoon ja näytti ajattelevan hetkisen.
Sitten hän viittasi huolimattomasti nuorukaisen ruumiiseen ja kääntyi kapteenin puoleen.
"Toimittakaa se pois", hän virkkoi saksaksi ja jatkoi matkaansa, päättäen von Winterfeldille kohdistamansa lauseen yhtä hilpeällä äänellä, kuin oli sen aloittanutkin.
7
Se syvä vaikutelma avuttomina hukkuvista ihmisistä, joka oli jäänyt Bertin mieleen meritaistelusta, sekaantui irroittamattomasti muistoon prinssi Karl Albertin mahtavasta ilmestymisestä, kun tämä viitaten käski Vaterlandin miehen ruumiin poistettavaksi. Tähän asti hän oli ajatellut sotaa hilpeäksi, rennoksi, kiihottavaksi tapahtumaksi, jotensakin suuren karnevaalin kaltaiseksi, ja yleensä hupaisaksi ja virkistäväksi. Nyt hän tunsi sen hiukan paremmin.
Seuraavana päivänä hänen pettymystänsä seurasi kolmas ilkeä vaikutelma, melkeinpä liian joutava tullakseen kuvatuksi. Sodan aikana sellainen oli pelkkä välttämätön arkitapahtuma, mutta hänen kaupunkilaistunutta mielikuvitustaan se järkytti ankarasti. "Kaupunkilaistuneella" tarkoitamme aikakauden erikoista hempeyttä. Sen ajan yhteenkasaantuneilla kaupunkilaisilla ei ollut lainkaan yhtä laajalle ulottuvaa elämänkokemusta kuin edellisten aikojen ihmisillä; he eivät näet yleensä nähneet koskaan mitään surmattavan, tutustuivat vain kirjojen ja kuvien lieventävän välityksen kautta hengelle käypään väkivaltaisuuteen. Ainoastaan kolme kertaa koko elämässään Bert oli nähnyt kuolleen ihmisen, eikä hän ollut koskaan surmannut mitään sen suurempaa oliota kuin vastasyntyneen kissanpojan.
Tämän kolmannen tärähdyksen hän sai nähdessään, kuinka muuan Adlerin miehistä teloitettiin siitä hyvästä, että oli tuonut mukanaan laatikon tulitikkuja. Rikos oli ilmeinen. Mies oli laivaan tullessaan unohtanut, että hänellä oli sellaisia taskussaan. Tämän rikkomuksen suuruutta oli perin pohjin terotettu jokaiselle, ja pitkin laivaa oli ripustettu runsaasti varoitustauluja. Mies selitti puolustuksekseen tottuneensa niin kovin ilmoituksiin ja olleensa niin kiintynyt työhönsä, ettei hän ollut sovittanut niitä itseensä; hän vetosi huomaamattomuuteen, mikä sotilaalle on varsin suuri rikos. Laivan päällikkö julisti hänet syylliseksi ja prinssi vahvisti tuomion langattoman sähkölennättimen avulla. Hänen kuolemaansa päätettiin käyttää varoitukseksi koko laivastolle. "Saksalaiset", selitti prinssi, "eivät olleet kulkeneet hajamielisyydessään Atlannin poikki." Ja jotta tämä kuuliaisuuden ja järjestyksen opetus näkyisi kaikkialla, päätettiin sähköteloituksen tai nukuttamisen asemasta käyttää hirttämistä.
Niinpä ilmalaivasto ryhmittyi lippulaivan ympärille kuin korppiparvi kalalammikossa ruoka-aikana. Adler leijaili aivan lippulaivan rinnalla. Vaterlandin: koko miehistö kokoontui riippuvalle parvekkeelle, toisten laivojen miehet kapusivat ilmasäiliöille, s.o. nousivat ulkoverkkoa myöten kylkien yläosiin. Upseerit ilmestyivät konetykki-parvekkeille. Bert näki koko laivaston allaan, ja se näytti hänestä kerrassaan suuremmoiselta. Syvällä alapuolella oli kaksi höyrylaivaa, toinen Englannin, toinen Amerikan lippua käyttävä; ne näyttivät peräti pikkuruisilta ja muodostuivat mittapuuksi. Ne olivat äärettömän kaukana. Bert seisoi parvekkeella odottaen uteliaana teloitusta, mutta tunsi itsensä kuitenkin levottomaksi, sillä kymmenkunnan jalan päässä oli tuo hirvittävä vaalea prinssi ja hän tuijotti niin kammottavasti käsivarret ristissä rinnallaan ja kantapäät yhdessä sotilaan tavoin.
Adlerin miestä ryhdyttiin hirttämään. Hänelle mitattiin köyttä kuusikymmentä jalkaa, jotta hän heiluisi kaikkien pahantekijäin nähden, jotka mahdollisesti piilottelivat tulitikkuja tai mietiskelivät jotain samantapaista vallattomuutta. Bert näki tuon miehen seisovan noin kolmen sadan jalan päässä Adlerin alaparvekkeella; epäilemättä hän tunsi pelkoa ja sisimmässään kylläkin kapinoitsi, mutta ulkonaisesti hän oli suora ja tottelevainen. Sitten hänet sysättiin alas…
Hän putosi kädet ja jalat ojollaan, kunnes nuora nytkähtäen pingoittui. Nyt hänen olisi pitänyt kuolla ja keikkua muille varoitukseksi, mutta sen sijaan tapahtuikin jotain kammottavampaa. Hänen päänsä, repesi irralleen, ruumis putosi kieppuen mereen, velttona, luonnottoman näköisenä, ja pää kiiti kilpaillen perässä. "Uh!" sanoi Bert tarttuen edessään olevaan kaiteeseen, ja moni miehistä mörähti saman tunteen valtaamana.
"Kas niin!" virkkoi prinssi entistään jäykempänä ja ankarampana, tuijotti hetkisen ja nousi sitten portaita myöten ilmalaivaan.
Bert viipyi kauan parvekkeella puristaen tiukasti kaidepuuta. Tuo joutava tapahtuma kauhistutti häntä niin, että hän melkein tunsi ruumiillista kipua. Se voitti hänen mielestään taistelunkin hirveydessään. Hän oli todellakin sangen huonontunut, kelpaamaton sivistynyt henkilö.
Myöhään sinä iltapäivänä Kurt saapui hyttiin ja huomasi hänen kalpeana ja surkean näköisenä lojuvan arkullaan. Mutta olipa Kurtkin menettänyt jonkun verran entistä reippauttaan.
"Oletteko merikipeä?" hän kysyi. "En!"
"Tänä iltana meidän pitäisi saapua New Yorkiin. Peräpuolella on nousemassa hyvä tuuli. Silloin vasta saamme nähdä jotain."
Bert ei vastannut.
Kurt otti esiin pöydän ja tuolin ja ratisteli hetkisen karttojaan. Sitten hän vaipui synkkiin mietteisiin, jonkun ajan kuluttua hän nousi ja katsoi kumppaniinsa. "Mikä teitä vaivaa?" hän uteli.
"Ei mikään!"
Kurt tuijotti uhkaavasti. "Mikä teitä vaivaa?" hän toisti.
"Näin, kuinka ne hirttivät tuon miehen. Näin, kuinka lentokoneesta putosi mies ja mätkähti suuren panssarilaivan savutorvea vastaan. Näin sen ruumiin tuolla käytävässä. Olen tänään nähnyt liian paljon hävitystä ja murhia. Siitä se johtuu. Min'en siedä sellaista. En tietänyt, että sota oli tällaista. Olen siviilimies. En pidä siitä."
"En minäkään pidä", sanoi Kurt. "Kautta taivaan, en!"
"Olen lukenut sodasta ja muusta, mutta kyllä se on toista, kun sen näkee. Minua rupeaa huimaamaan. Minua rupeaa jo huimaamaan. Tuossa ilmapallossa en ollut millänikään, mutta tämä alituinen alaspäin katseleminen ja ihmisten murskaaminen se kustantaa hermoille. Ymmärrättekö?"
"Kyllä ne tottuvat…"
Kurt mietti. "Te ette ole ainoa. Kaikki miehet alkavat hermostua. Sen tekee lentäminen. Luonnollisesti se panee ensin pään hiukan pyörälle. Mitä surmaamiseen tulee, niin meidän pitää vuotaa verta, muuta ei tarvita. Me olemme kesyjä, sivistyneitä ihmisiä. Ja meidän pitää vuotaa verta. Luullakseni laivassa ei ole kymmentäkään sellaista, jotka ovat toden teolla nähneet verenvuodatusta. He ovat toistaiseksi olleet kilttejä, rauhallisia, lainkuuliaisia saksalaisia… Nyt he ovat täällä – nyt ei auta. He ovat nyt hiukan arkaluontoisia, mutta vuottakaahan, kun he pääsevät oikein käsiksi."
Hän mietti. "Jokainen alkaa hiukan hermostua", hän sanoi.
Hän kiintyi jälleen karttoihinsa. Bert istui kyyrysillään nurkassaan, välittämättä hänestä vähääkään Molemmat pysyivät vaiti jonkun aikaa.
"Minkä vuoksi prinssi hirtätti sen miehen?" Bert kysäsi äkkiä.
"Se oli aivan oikein", sanoi Kurt, "se oli aivan oikein. Aivan oikein. Meillähän on säännöt, päivänselvät säännöt, ja tuo tyhmyri pitää taskussaan tulitikkuja – "
"Herra jumala! Sitäpä minä en unohda", sanoi Bert sopimattomasti.
Kurt ei vastannut. Hän mittaili etäisyyttä New Yorkista ja aprikoi. "Minkähänlaisia amerikkalaisten aeroplaanit ovat?" hän sanoi. "Kenties meidän drachenfliegerien kaltaisia… Huomenna tähän aikaan sen tiedämme… Mitähän me saamme tietää? Kenties he ryhtyvät kaikesta huolimatta taisteluun… Kumma taistelu siitä tulee!"
Hän vihelteli hiljaa ja mietiskeli. Hetken kuluttua hän astui ulos hytistä, ja myöhemmin Bert tapasi hänet hämärässä riippuvalla parvekkeella, missä hän tuijotti eteensä ja tuumaili, mitä huomenna saattoi tapahtua. Pilvet verhosivat jälleen meren, ja nousten ja laskien pitkänä kiilana lentävät ilmalaivat näyttivät parvelta outoja lintuja kaaoksessa, jossa ei ollut maata eikä vettä, ainoastaan usvaa ja taivasta.
KUUDES LUKU
New York taistelutantereena
1
New York oli saksalaisten hyökkäyksen aikaan suurin, rikkain, monessa suhteessa loistavin ja muutamissa suhteissa turmeltunein kaupunki, mitä maailmassa milloinkaan on ollut. Siinä luonnontieteiden ja kauppa-aikakauden kaupunki oli kehittynyt korkeimpaan muotoonsa, siinä tämän ajan suuruus, valta, häikäilemätön anarkistinen yritteliäisyys ja yhteiskunnallinen hajaantuminen ilmenivät silmiinpistävämmin ja perinpohjaisemmin kuin muualla. Lontoolta se oli jo kauan sitten riistänyt uudenaikaisen Babylonin kunnian, se oli maailman raha-asiain, maailmankaupan ja maailman huvittelun keskusta, ja ihmiset vertasivat sitä muinaisajan profeettain apokalyptisiin kaupunkeihin. Se imi itseensä kokonaisen maanosan varallisuuden, kuten Rooma kerran oli niellyt Välimeren maiden ja Babylon idän rikkaudet. Sen kaduilla tapasi äärimmäistä komeutta ja kurjuutta, sivistystä ja sekasortoa. Toisessa osassa kohosi valojen ja liekkien ja kukkien reunustamia marmoripalatseja, näyttäen sen ihmeellisessä iltahämärässä sanomattoman kauniilta; toisessa synkkä ja uhkaava monikielinen väestö nääntyi äärettömässä ahdingossa, kuhisten luolissaan ja karjatarha-asumuksissaan, hallituksesta välittämättä ja hallituksen tietämättä. Sen paheissa, sen rikoksissa, sen lainsäädännössä, kaikkialla ilmeni julma ja hirvittävä tarmokkuus ja, kuten keskiajan Italian suurissa kaupungeissa, senkin pimeillä kaduilla raivosi yksityinen sota.
Manhattansaaren omituinen muoto – se kun oli molemmin puolin veden kaulaama ja tarjosi laajentumiselle tilaa vain kapealla pohjoiseen ulottuvalla kaistaleella – houkutteli ensin New Yorkin arkkitehdit suosimaan korkeita rakennuksia. Heillä oli yllin kyllin käytettävänään rahaa, aineksia ja työtä, vain tilasta oli puute. Alussa he senvuoksi rakensivat korkealle pakosta. Mutta siten keksittiin kokonainen uusi maailma rakennustaiteellista kauneutta, ihania ylöspäin kohoavia viivoja, ja kauan sen jälkeen, kuin keskustaan ahtautuminen oli tehty tarpeettomaksi rakentamalla vedenalaisia tunneleita, neljä suunnatonta siltaa Hudsonjoen itäisen haaran yli ja kymmenkunta yksiraiteista sähköraitiotietä itään ja länteen päin, jatkettiin yhä vaan ylöspäin pyrkimistä. New York ja sen loistelias rahaylimystö muistuttivat monessa suhteessa Venetsiaa, esimerkiksi taiteellisessa komeudessa, tavattoman pontevassa valtiollisessa toiminnassa, ylivaltiudessa merenkulun ja kaupan alalla. Mutta velttoon ja sekasortoiseen sisäiseen hallintoonsa nähden se oli oma itsensä; siinä oli laajoja alueita, joissa laille ei annettu mitään arvoa ja kansalais-sota raivosi keskellä katuja, siinä oli pahantekijäin turvapaikkoja, joihin poliisi ei milloinkaan tunkeutunut. Se oli etnologinen koste. Sen satamassa liehui kaikkien kansakuntain lippuja, ja suurimmillaan ollessaan sen kautta suuntautuva matkustajavirta nousi noin kahteen miljoonaan henkeen vuodessa. Europalle se oli Amerikka, Amerikalle maapallon portti. Mutta New Yorkin kuvaaminen olisi samaa kuin maailman sosiaalisen historian kirjoittaminen. Pyhimyksiä ja marttyyrejä, haaveilijoita ja roistoja, tuhansien rotujen ja uskontojen traditsionit oli tarpeen sen muodostumiseksi, vilisi ja tungeskeli sen kaduilla. Ja kaiken tämän erilaisista ihmisistä ja tarkoitusperistä muodostuneen sekasorron yllä liehui tuo omituinen tähtilippu, joka kuvasi samalla elämän jalointa ja vähimmän jalointa seikkaa, toiselta puolen vapautta ja toiselta puolen alhaista kateutta, jota itsekäs yksilö tuntee valtion yhteistä tarkoitusperää kohtaan.
New York oli monen miespolven ajan pitänyt sotaa pelkästään sellaisena ilmiönä, joka tapahtui jossain kaukana, vaikutti hintoihin ja toimitti sanomalehdille kiihottavia otsakkeita sekä kuvia. New Yorkin asukkaat tunsivat kenties vieläkin varmemmin kuin englantilaiset, että sota heidän omassa maassaan oli mahdottomuus. He tunsivat itsensä yhtä turvallisiksi kuin katsojat härkätaistelussa; he saattoivat ehkä menettää rahaa tuloksen johdosta, mutta siinä olikin kaikki. Ja tavallisten amerikkalaisten käsitykset sodasta olivat peräisin menneiden aikojen rajoitetuista, värikkäistä, seikkailurikkaista taisteluista. He näkivät sen kuten historiankin sateenkaaren väreissä väikkyvän usvan läpi, desinfisioituna; se oli tehty hyvänhajuiseksi ja kaikki oleelliset julmuudet hienotuntoisesti peitetty piiloon. He olivat taipuvaisia ajattelemaan, että siinä oli jotain jalostavaa, ja huokaillen pahoittelemaan, etteivät enää saaneet sitä itse kokea. He lukivat mielenkiinnolla, melkeinpä ahnaasti, uusista tykeistään, suunnattomista ja yhä suunnattomammista panssarilaivoistaan, uskomattomista ja yhä uskomattomammista räjähdysaineistaan, mutta milloinkaan ei heidän mieleensä juolahtanutkaan, mitä nämä hirvittävät hävitysvälineet saattoivat merkitä heidän omalle elämälleen. Mikäli sen ajan kirjallisuudesta voi päättää, ne eivät heidän mielestään merkinneet heidän omalle elämälleen yhtään mitään. He ajattelivat, että Amerikka oli suojassa kaikkien pommikasojensa keskellä. He hurrasivat lipulle tottumuksesta ja perinnäisen tavan vuoksi, he halveksivat muita kansoja, ja milloin hyvänsä sattui kansainvälisiä selkkauksia, he olivat kiihkeitä isänmaanystäviä, s.o. moittivat ankarasti jokaista oman maan politikoitsijaa, joka ei uhkaillut vastapuoluetta ja kohdellut sitä taipumattoman tylysti. He ärhentelivät Aasialle, ärhentelivät Saksalle ja vielä enemmän Englannille, niin että emämaan ja sen suuren tyttären välejä verrattiin sen ajan pilakuvissa tavallisesti tohvelisankarin ja pahanilkisen nuoren vaimonsuhteeseen. Muuten he hommailivat kaikki työssään ja huvituksissaan, ikäänkuin sota olisi kuollut sukupuuttoon muinaisajan hirviöiden kera…
Ja sitten sota tupsahti maailmaan, joka kaikessa rauhassa mietiskeli enimmäkseen varustautumista ja räjähdysaineiden kehittämistä. Hämmästyneinä huomattiin, että tykit laukesivatkin, että tulenarat ainesröykkiöt lopultakin leimusivat kautta kaiken maailman.
2
Sodan äkillinen tulo vaikutti New Yorkissa ensin sen, että tavallinen kiihkeys yltyi entistä suuremmaksi.
Sanomalehdet ja aikakauskirjat, jotka ravitsivat amerikkalaisten henkeä – sillä kirjat olivat tässä kärsimättömässä maanosassa muuttuneet yksinomaan kokoojain harrastusten aiheiksi – olivat heti tulvillaan sotakuvia ja otsakkeita, jotka kohosivat rakettien tavoin ja räjähtivät kuin pommit. New Yorkin kaduilla kamppailevaan normaaliseen tarmoon liittyi hituinen sotakuumetta. Varsinkin päivällisaikaan kerääntyi Madisonaukiolle Farragutin muistopatsaan ympärille suuria väkijoukkoja kuuntelemaan isänmaallisia puheita ja hurraamaan niille, ja todellinen kulkutaudin kaltainen kiihko käyttää nutun rintamuksessa pieniä lippuja ja sotamerkkejä valtasi ne suuret laumat nopeasti kulkevia nuoria ihmisiä, jotka aamuisin virtasivat New Yorkiin junilla ja raitiovaunuilla työtä tekemään, palatakseen jälleen kotiin viiden ja seitsemän välissä iltapuolella. Olipa kerrassaan vaarallista olla käyttämättä sotamerkkiä. Sen ajan suurissa huvitteluhuoneustoissa annettiin kaikille esityksille isänmaallinen leima, niissä puhkesi esille hurja innostus, väkevät miehet itkivät nähdessään baletin kohottavan kansallislipun liehumaan, ja erityiset valonheittäjät ja juhlatulitukset hämmästyttivät suojelusenkeleitä. Kirkoissa kansallinen innostus kajahti vakavammassa äänilajissa ja hitaammassa tahdissa, ja Hudsonjoella toimitetut ilma- ja merisota valmistukset kärsivät suurta haittaa lukuisista huviretkeilijöistä, jotka avuliaasti hurraten tungeskelivat laivoillaan niiden ympärillä. Ampuma-aseita meni suunnattomasti kaupaksi, ja moni ylen hermostunut kansalainen kevensi sydäntään panemalla kaduilla toimeen suuremmassa tai vähemmässä määrin sankarillisia, vaarallisia ja kansallisluontoisia ilotulituksia. Pienet lasten ilmapallot pitkine rihmoineen tuottivat aikamoista haittaa Central Parkissa käveleville. Ja suunnattoman kiihtymyksen vallitessa New Yorkin valtion lainsäätäjäkunta hyväksyi keskeytymättömässä istunnossa, poiketen jalomielisesti säännöistä ja ennakkotapauksista, molemmissa huoneissa kauan kiistellyn ehdotuksen yleisestä asevelvollisuudesta.
Amerikkalaisen luonteen moittijat ovat taipuvaisia arvelemaan, että aina saksalaisten varsinaiseen hyökkäykseen asti New Yorkin väestö otti sodan liian suuressa määrin siltä kannalta, kuin se olisi ollut valtiollinen mielenosoitus. Mitäpä haittaa, he väittävät, saksalaisille tai japanilaisille sotatoimille voitiin tuottaa sotamerkeillä, pienillä lipuilla, tulituksilla ja lauluilla? He unohtavat, että sellaisissa sodankäyntioloissa, jotka tiede vuosisadan kuluessa oli luonut, siviiliväestö ei voinut tuottaa minkäänlaista suurta vahinkoa viholliselle ja ettei sillä siis ollut mitään syytä menetellä toisin. Lukumäärä ei enää merkinnyt sodassa samaa kuin ennen, ne ajat olivat jo ikipäiviksi ohitse, jolloin nopealiikkeinen jalkaväki ratkaisi taistelut. Sota oli tullut seikaksi, jossa koneisto, erikoisharjoitus ja – taito olivat kaikki kaikessa; se oli muuttunut epädemokraattiseksi. Ja sanottakoon kansan yleisestä kiihtymyksestä mitä tahansa, ei käy kuitenkaan kieltäminen, että Yhdysvaltain hallitus toimi jäntevästi, sekä tiedettä että mielikuvitusta hyväkseen käyttämällä, kun maahan aivan odottamatta hyökkäsi aseellinen vihollisvoima. Diplomaattiseen asemaan nähden se tuli aivan yllätetyksi, ja sen laitokset ilmalaivaston rakentamiseksi olivat kerrassaan naurettavat saksalaisten suunnattomiin leireihin verrattuina. Siitä huolimatta se ryhtyi heti työhön osoittaakseen, ettei se henki ollut kuollut, joka oli luonut Monitorin ja etelävaltioiden vedenalaiset vuonna 1864. Lähellä West Pointia sijaitsevan ilmapurjehdusleirin päällikkönä oli Cabot Sinclair, ja hän uhrasi vain hetkisen tehontavoitteluun, joka tuona kansanvaltaisena aikana oli niin yleistä. "Me olemme valinneet hautakirjoituksemme", hän sanoi eräälle haastattelijalle, "ja se on: 'He tekivät voitavansa.' Suorikaa nyt tiehenne!"
Omituista on se, että kaikki tekivät voitavansa; ei tunneta ainoatakaan poikkeusta. Heidän ainoa puutteensa oli todellakin vain tyylin puute.
Historiallisessa suhteessa tämän sodan huomattavimpia piirteitä oli se seikka, että Washingtonin viranomaiset pitivät ilmalaiva-puuhansa aivan salassa; samalla se osoitti, ettei sodankäyntiin ensinkään tarvittu demokraattista kannatusta. He eivät välittäneet ilmaista yleisölle ainoatakaan toimenpidettään, eivätpä suvainneet puhua edes kongressillekaan. Jokainen tiedustelu tukahutettiin. Presidentti ja valtiosihteerit kävivät sotaa kerrassaan itsevaltaiseen tapaan. Sen verran he vain ryhtyivät julkisesti toimimaan, että koettivat estää ketään puuhaamasta jonkun erikoisen paikan puolustamiseksi. He tajusivat, että helposti kiihtyvä ja älykäs yleisö tuottaisi suuren vaaran ilmasodassa, jos se rupeisi vaatimaan paikallisia ilmalaivoja ja aeroplaaneja paikallisia etuja puoltamaan. Tämä saattoi heidän oloissaan aiheuttaa sen, että voimat hajaantuisivat. Sitä he varsinkin pelkäsivät, että heidät pakotettaisiin New Yorkin puolustamiseksi ryhtymään liian aikaisin toimimaan. Profeetan kaukonäköisyydellä he havaitsivat saksalaisten tavoittelevan juuri tätä erikoista etua. Sen vuoksi he koettivat kaikin voimin kohdistaa kansan huomiota puolustustykistöön ja kääntää sen ajatukset kokonaan ilmataistelusta. Todellisten valmistustensa naamiona he käyttivät varsin silmiinpistäviä puuhia. Washingtonissa oli aimo varasto laivatykkejä, ja ne jaettiin nopeasti ja sanomalehdistön suosiollisella avulla erittäin huomiotaherättävästi itärannikon kaupunkeihin. Ne sijoitettiin enimmäkseen kukkuloille uhattujen väestökeskustain ympärille. Mutta tämä tykistö ei ollut vielä läheskään kokonaan käyttökunnossa, kun saksalainen ilmalaivasta saapui New Yorkiin. Ja kun se tapahtui, maailmankaupungin kaduilla tungeskeleva yleisö ahmi sanomalehdistään ihmeellisiä ja ihmeellisesti kuvitettuja selontekoja asioista sellaisista kuin:
SALAMA-SALAISUUS
Iäkäs tiedemies keksinyt sähkötykin, joka tuhoo ilmalaivan miehistön lennättämällä salaman ylöspäin. Washington tilaa viisi sataa. Sota-asiain sihteeri Lodge on haltioissaan. Arvelee niillä leikattavan saksalaisten siivet. Presidentti kehuu julkisesti tätä sattuvaa sutkausta.
3
Saksan ilmalaivasto ennätti New Yorkiin ennen, kuin sinne saapui tieto amerikkalaisen merilaivaston tuhosta. Se tuli perille myöhään iltapäivällä, ja ensinnä se huomattiin Ocean Grovesta ja Long Branchista, kun se ilmestyi nopsasti etelän puolelta ja suuntasi kulkunsa luoteeseen. Lippulaiva lensi melkein suoraan Sandy Hookin tulliaseman ylitse, kohoten tällöin nopeasti, ja muutaman minuutin kuluttua Staten saaren tykit saattoivat koko kaupungin tärisemään.
Useita näistä tykeistä hoidettiin erinomaisen hyvin. Eräs lennätti viiden engl. peninkulman päähän ja kuuden tuhannen jalan nousulla pommin, joka räjähti niin lähellä Vaterlandia, että muuan sirpale särki akkunaruudun prinssin hytistä. Tämä äkillinen räjähdys sai Bertin vetämään päänsä sisään yhtä sukkelasti kuin säikähtynyt kilpikonna. Koko ilmalaivasto kohosi heti jyrkästi noin kahdentoista tuhannen jalan korkeuteen ja kulki siten vaurioitta voimattomiksi käyneiden tykkien ylitse. Lentäessään ilmalaivat järjestyivät laakean V: n muotoon, jonka kärki oli suunnattu kaupunkia kohti. Sen yläpuolelle ennätettyään nuo hirviöt jäivät paikoilleen, riippuen suunnattomina ja ihmeellisinä iltavalaistuksessa, ylevän välinpitämättöminä siitä, että niiden alapuolella silloin tällöin leimahtaen räjähti raketteja ja pommeja.
Molemmin puolin syvennyttiin tarkasteluun. Naivi ihmisluonto vei hetkeksi voiton sotaisuudesta; alhaalla olevien miljoonain ja ylhäällä leijuvien tuhansien mielenkiinto oli yhtä silmiinpistävä. Ilta oli odottamattoman ihana – ainoastaan jokunen ohut tasainen pilvikaistale himmensi taivaankannen kirkkautta. Tuuli oli tauonnut, luonnossa vallitsi ääretön rauha ja hiljaisuus. Etäisten tykkien kumea jyske ja vaarattomat raketit, jotka räjähtivät pilvien tasalla, tuntuivat tarkoittavan tuhoa ja väkivaltaa, hirmutekoja ja kukistamista yhtä vähän kuin laivastokatselmuksessa ammuttu tervehdyslaukaus. Jokaisella edullisella paikalla kuhisi katsojia, niitä oli kasoittain pilvenpiirtäjäin katoilla, aukioilla, lauttapursissa, jokaisessa sopivassa kadunristeyksessä; rantalaiturit ja Battery puisto olivat mustanaan väkeä, ja jokaisella Central puiston ja rantaviertotien aukealla kohdalla oli oma erikoinen yleisönsä, vaihdellen aina lähimpien katujen asutuksen mukaan. Myöskin suurille silloille oli ahtautunut kansaa sulkien ne kokonaan liikenteeltä. Kaikkialla olivat kauppiaat jättäneet myymälänsä, miehet työnsä, vaimot ja lapset kotinsa lähtien tuota ihmettä katsomaan.
"Se vie voiton sanomalehdistä", he selittivät.
Ja ylhäällä moni ilmalaivastolainen tuijotteli yhtä ihmeissään. Ei yksikään kaupunki maailmassa ole konsanaan ollut asemaltaan niin oivallinen kuin New York merineen, jokineen ja kukkuloineen, ei yksikään ole ollut niin ihmeteltävän sovelias tuomaan esiin sitä suuremmoista vaikutusta, minkä korkeat rakennukset, mahtavat sillat, yksiraiteiset ilmaradat ja muut insinööritieteen suurtyöt saavat aikaan. Sen rinnalla olivat Lontoo, Pariisi ja Berliini muodottomia, matalia kasaumia. Sen satama ulottui, kuten Venetsiankin, aina sen sydämeen asti, ja se oli Venetsian tavoin silmiinpistävä, draamallinen ja ylväs. Ylhäältä katsottuna siinä vilisi ryömiviä junia ja raitiovaunuja, ja tuhansin paikoin tuikahti jo esiin väräjäviä valoja. New York oli sinä iltana kerrassaan edukseen, se näytti suuremmoiselta.