XXI Luku
Alhaalla
Kauppaliikkeen kaupunginosasta tulivat he liikkuvia katuja myöten pian siihen kaupunginosaan, jossa tehdastavaraa summittain valmistetaan. Matkallaan kulki katu kahdesti Thames-virran yli, ja he tulivat leveää kohotietä myöten sille laajalle tielle, joka pohjoisesta saapui kaupunkiin. Molemmissa tapauksissa oli saamansa vaikutelma hyvin nopea, mutta syvä. Virta, leveä, kimalteleva, tummalla merivedellä täytetty uoma, kulki rakennuksien alitse ja katosi kummallekin puolen pimeään, josta välkkyi vaan valoja. Sarja mustia pursia, joita ohjasi sinipukuiset miehet, kulki merta kohden. Pohjoisesta tuleva tie oli hyvin pitkä, leveä ja korkea tunneli, jota pitkin koneelliset ajoneuvot kulkivat täyttä vauhtia mutta äänettöminä. Täälläkin näkyi pääasiassa Työkomppanian sinipukuista väkeä. Tuo kaksiraiteinen tie ja paksujen, ilmalla täytettyjen gummipyörien korkeus ja kepeys verrattuina ajoneuvoihin, herättivät Grahamin erikoista huomiota. Kapeat ja hyvin korkeat ajoneuvot, joissa oli pitkittäin rautatankoja ja joista riippui monta sataa teurastettua lammasta, olivat hänen erikoisen huomionsa esineenä. Mutta äkkiä tien käänne esti häntä näkemästä sen enempää.
Kohta lähtivät he kadulta ja laskeutuivat alas hissin avulla, kulkivat loivaa käytävää pitkin ja joutuivat jälleen alaspäin laskeutuvaan hissiin. Täällä kaikki alkoi muuttua toisellaiseksi. Kaikki, mikä oli rakennustaiteellisen koristeen näköistä, katosi, sähkövalot pienenivät voimansa ja lukumääränsä suhteen, rakennukset tulivat yhä kookkaimmiksi sen mukaan, jota lähemmäksi saavuttiin tehdaskaupunginosastoa. Ja kaikkialla, ruukunvalajain tomuisissa kaupunginosissa, joissa posliinia valmistettiin, kalkkimyllyissä, metallisorvarien osastoissa, keskellä eadhamitin valmistussammioita, kaikkialla näki vain sinisiä pukuja miehillä, naisilla ja lapsilla.
Monet näistä tomuisista Gallerioista olivat vain autioita konerivejä, loputtomia sammuneita sulatusuuneja, jotka kertoivat vallankumouksen aikaansaamista häiriöistä. Mutta siellä missä työtä tehtiin, tekivät sitä siniseen pukuun puetut miehet hitaasti. Ainoat, joilla ei ollut sinistä pukua, olivat työpaikan tarkastusmiehet ja työpoliisit keltaisissa univormuissaan. Ja nähtyään tanssipaikan säteilevät kasvot, kauppaosaston tahdonlujat ja toiverikkaat ilmeet, näki hän täällä väsyneitä kasvoja, heikkoja lihaksia ja työmiesten toivottoman väsyneitä katseita. Kaikki ne, jotka hän näki työssä olivat silminnähtävästi ruumiillisesti heikompia kuin iloisiin väreihin puetut tarkastusmiehensä tai tarkastusnaiset, jotka johtivat heidän töitään. Yhdeksännentoista vuosisadan voimakkaat työmiehet olivat kadonneet samaa tietä kuin vetohevoset ja kaikki muut elävän voiman tuottajat; heidän liian kalliiden lihaksiensa sijaan oli tullut taitavia ja täydennettyjä koneita. Työntekijän, sekä miehen että naisen tehtävänä oli hoitaa, syöttää konetta, hän oli palvelija ja apulainen, tai taiteilija, joka noudatti määräyksiä.
Naiset, verrattuina niihin, joita Graham muisti, olivat rumia ja laihoja. Kaksisataa vuotta ulkopuolella moraalin ja puritaanisen uskonnon, kaksisataa vuotta kaupunkielämää oli tehnyt tehtävänsä ja riistänyt kaiken naisellisen kauneuden ja joustavuuden noilta myriadeilta sinipukuisilta. Loistaa ruumiillisesti tai sielullisesti, olla jollain tavalla huomiota herättävä tai erikoinen, oli ollut ja oli vieläkin ainoa keino, jolla voi päästä orjuudesta vapaaksi, paeta Nautinnon kaupunkiin, loistoon ja komeuteen ja lopulta euthanasian kautta lepoon. Se kurja henkinen ruoka, jota näille raukoille tarjottiin ei voinut pitää heitä lujina tällaista kiusausta vastaan. Grahamin entisen elämän aikana oli nuorissa kaupungeissa juuri muodostunut työläiskansa ollut hyvin toisistaan eroavaa, mutta kaikilla oli samat persoonalliset ajatukset kunniasta ja korkeammasta moraalista; nyt se muodosti oman erikoisen luokkansa, jolla oli moraalisesti ja ruumiillisesti toisista eroava kanta – ja jolla oli oma murteensakin.
He laskeutuivat yhä ja yhä alaspäin kohden vakituisia työsaleja. Matkallaan kulkivat he liikkuvan kadun alitse ja näkivät miten ne kiskojen päällä kiisivät eteenpäin ja miten poikittaisten liisteiden lomitse välkkyi valkoista valoa. Niissä tehtaissa, joissa työ oli tauonnut, oli vain heikko valaistus; ja niiden korkeat kaarrokset ja jättiläismäiset koneet näyttivät hukkuvan puolihämärään, ja niissäkin osastoissa, joissa työ oli käynnissä, oli valaistus köyhempi kuin kaduilla.
Kuljettuaan häikäisevien eadhamitisammioiden ohi saapuivat he kultaseppien osastoon, ja vasta kun hän oli näyttänyt nimikirjoituksensa, pääsi Graham näihin saleihin. Ne olivat korkeita ja hämäriä, melkein kylmiä. Ensimmäisessä työmiehet valmistelivat kultafiligraani-töitä, kukin työskenteli oman pienen työpöytänsä ääressä ja pienen verhotun lampun valossa. Pitkä rivi valoisia pilkkuja, nuo monet taitavat, voimakkaasti valaistut sormet, jotka käsittelivät kultaista, hohtavaa lankaa, ja haamumaiset, näivettyneet kasvot jokaisen valopilkun edessä, vaikuttivat omituisesti katsojaan.
Työtä tehtiin huolellisesti, mutta kuosista puuttui voima ja aisti, pääasiassa olivat ne monimutkaisia koukeroita tai muunnoskuosia geometrisen kuvion ympärillä. Näillä työmiehillä oli erityiset univormut, joissa ei ollut taskuja eikä hihoja. He pukivat tullessaan sen ylleen ja riisuivat lähtiessään, ja ennen lähtöään tarkastettiin heidät huolellisesti. Kaikista varokeinoista huolimatta, kertoi hiljaa eräs työpoliisi, varastetaan yhtiöltä hyvinkin usein. Etempänä oli pitkä galleria, jossa naiset valmistivat ja kiinnittivät juotoksiin keinotekoisia rubiinia, ja seuraavassa valmistivat miehet ja naiset kuparilankaa koruissa käytettävien ristikkojen tekemistä varten. Useiden näiden työmiesten huulet ja sieramet olivat lumivalkeita, se oli tunnusmerkkinä eräästä purppuranpunaisesta emaljista, joka siihen aikaan oli kovasti muodissa. Asano pyyteli anteeksi Grahamilta sitä, että oli tuonut hänet näkemään näin vastenmielisiä olentoja, ja ylisteli tämän retken muita hyviä puolia. "Tätähän minä tahdoin nähdä", sanoi Graham, "tätähän minä tahdoin nähdä", koettaen hillitä väristystä, joka hänessä syntyi, kun eräs erikoisen muodottomaksi mennyt nainen loi heihin tylsän katseensa.
"Olisi hän voinut tehdä muuta parempaa kuin tämän", sanoi Asano.
Graham ilmaisi inhonsa tämän nähdessään.
"Mutta, sire, mahdotontahan on pitää koristuksia ilman purppuraemaljia", sanoi Asano. "Teidän aikananne ihmiset kyllä suvaitsivat tällaista julmuutta, olivathan he kaksisataa vuotta lähempänä raakalaisuutta".
He jatkoivat matkaansa ja kulkivat pitkin tämän koristeosaston sivugalleriaa, ja joutuivat pienelle sillalle, joka kulki erään holvin yli. Katsoessaan kaidepuun yli näki hän alhaalla suuren varvin, jonka kattokaarrokset olivat laajimmat mitä hän tähän asti oli nähnyt. Kolmea parkkilaivaa, joita tuskin näkyi tomuisen ilman läpi, purettiin paraillaan. Niissä oli survottua kalkkia ja sitä kuljetti joukko yskiviä miehiä pienien kärryjen avulla. Tomu täytti ilman niin, että sähkölamput tuikkivat sen läpi keltaisina. Sarja purkajien varjoja läheni ja eteni pitkin valkoiseksi rapatun seinän sivua. Tuon tuostakin pysähtyi joku yskimään.
Korkea tiilirakenne, joka kohosi mustan vedenpinnan ylitse muistutti Grahamille, mikä suuri määrä katuja, käytäviä ja hissejä, kerros toisensa päällä oli hänen ja pilvien välillä. Miehet tekivät vaiti työtä kahden työpoliisin valvonnan alaisina; astuntansa kaikui kumeasti kulkiessaan lautoja pitkin. Mutta äkkiä joku ääni pimeässä alkoi laulaa.
"Hiljaa!" huusi toinen poliisi, mutta käsky jäi tottelematta, ja ensin toinen ja sitten toinen näistä valkotomuisista miehistä, jotka täällä alhaalla työskentelivät, alkoivat uhallakin laulaa vallankumouksen laulua. Ja laudat heidän jalkojensa alla kumisivat heidän tahtia poikiessaan. Poliisi, joka äsken oli huutanut, loi katseen toveriinsa ja Graham näki tämän vain kohottavan olkapäitään. Hän ei koettanutkaan enää vaientaa laulua.
Näin jatkoivat he matkaansa tehtaiden ja työpajojen läpi, ja näkivät paljon kamalaa ja pöyristyttävää. Grahamin muistoon jäi kuva lukemattomista holvikattoisista saleista, holvista, joissa ihmiset työskentelivät keskellä paksua tomupilveä, monimutkaisista koneista, töistä, joissa metallilangat kaartelivat eri kuoseissa, maanalaisista huonosti valaistuista saleista, kansan makuuhuoneista, ja pitkistä rivistä pieniä nuppineulan kärjen tapaisia valopilkkuja; kauvan kuuli hän korvissaan koneiden jyskettä, vaunujen ja nostokoneiden vinkunaa ja pauketta. Täällä oli parkin hajua, leipomon hajua, tuntemattomia höyryjä. Ja kaikkialla näki pylväitä ja kaarroksia niin suuria, ettei Graham sellaisia ollut koskaan nähnyt, suuria tiilistä muurattuja, kiiltäviä jättiläisiä, jotka makasivat tämän suuren kaupungin alla. Ja kaikkialla näki myös kalpeita kasvoja, heikkoja jäseniä, muodottomia ja huonontuneita ihmisolentoja.
Kolme kertaa vielä kuuli Graham vallankumouksen laulun pitkän ja vastenmielisen kulkunsa aikana, ja kerran näki hän tappelun eräässä käytävässä ja kuuli, että joukko työmiehiä oli anastanut itselleen leipää ennenkuin päivätyönsä oli päättynyt. Graham nousi katuja kohden, kun hän näki joukon sinipukuisia lapsia juoksevan erästä käytävää pitkin ja äkkiä huomasi hän syynkin tähän pakoon, joukko työpoliisia juoksi pamput käsissä jotain tuntematonta kahakkaa kohden. Sitten kuuli hän etäältä melua. Mutta suurimmaksi osaksi ne, jotka olivat alhaalla, tekivät toivottomina työtään. Kaikki se innostus ja tuli, mitä tässä huonontuneessa ihmiskunnassa vielä oli jälellä, oli kaduilla, kutsuen Mestaria ja taistellen urhoollisesti ja kiihkeästi hänen puolestaan.
He nousivat näistä alemmista kerroksista ylös ja seisoivat jälleen kadun keskikäytävän häikäisevässä valossa. Etäältä kuulivat he uutistoimiston puhekoneen löpinää, ja äkkiä juoksi miehiä heidän ohitseen, ja pitkin katuja ja käytäviä kuului huutoja. Heidän ohitseen juoksi eräs nainen tuijottaen eteensä aivan kalpeana kauhusta, sitten toinen, joka juostessaan päästi sydäntäsärkeviä hätähuutoja.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Graham hämmästyneenä, sillä hän ei ollut ymmärtänyt ihmisten murteellista puhetta. Sitten kuuli hän sen omalla kielellään ja tajusi, että se asia, jota jokainen huusi, jota miehet kertoivat toisilleen, jonka vaimot kiraisten kuulivat, joka puhalsi kuin rajuilman ensimmäinen tuulenpuuska läpi kaupungin, kylmänä ja hävittävänä, oli tämä: "Ostrog on kutsunut mustat poliisit Lontoosen. Mustat poliisit tulevat Etelä-Afrikasta. Mustat poliisit. Mustat poliisit".
Asano kalpeni ja hänen kasvoissaan kuvastui kummastus; hän hidasteli, katsahti Grahamiin ja kertoi hänelle sen, minkä tämä jo tiesi. "Mutta mistä he ovat sen saaneet tietää?" kysyi Asano.
Graham kuuli jonkun huutavan. "Pysäyttäkää työt. Pysäyttäkää työt!" ja tummanverinen kyttyräselkäinen mies, joka oli puettu naurettavaan viheriän ja kullan kirjavaan pukuun, juoksi katuja alas heitä kohden huutaen: "Tämä on Ostrogin työtä! Ostrog, senkin konna! Mestaria on petetty". Äänensä oli rämeä ja valkoinen vaahto juoksi hänen suustaan. Hän kertoi, mitä hirmutekoja mustat poliisit olivat tehneet Pariisissa ja riensi pois huutaen: "Ostrog, konna!"
Hetkisen seisoi Graham liikkumattomana, sillä uudelleen heräsi hänessä se ajatus, että tämä kaikki olikin vain unta. Hän loi katseensa korkeisiin rakennuksiin kadun kummallakin puolen, jotka katosivat sinervään usvaan sähkölamppujen yläpuolelle, ja sitten liikkuville katukäytäville, joilla huutava, huitova kansa juoksi hänen ohitseen. "Mestaria on petetty!" huusivat ne. "Mestaria on petetty!"
Äkkiä asian tila selveni hänelle kirkkaana, vaatien häntä toimimaan.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä taajemmin ja voimakkaammin.
"Se on tapahtunut", sanoi hän. "Olisihan minun pitänyt se aavistaa.
Hetki on tullut".
Hän ajatteli nopeaan. "Mitä minun nyt tulee tehdä?"
"Palata Neuvoston palatsiin", sanoi Asano.
"Miksi en turvautuisi näihin – ? Täällä on kansa".
"Te menetätte sen kautta aikaa. He voisivat epäillä teitä. Mutta he kokoontuvat Neuvoston palatsin eteen. Siellä te tapaatte heidän johtajansa. Siellä on teidän voimanne – heidän kanssaan".
"Mutta ehkä se onkin vaan paljasta huhua?"
"Se kuuluu todenmukaiselta", sanoi Asano.
"Ottakaamme siitä selvä", sanoi Graham.
Asano kohotti olkapäitään. "Parasta olisi mennä Neuvoston palatsiin", huusi hän. "Sinne kaikki rientävät. Tuskin taitaa enää päästä raunioiden yli".
Graham loi häneen epäröivän katseen ja seurasi häntä.
He nousivat nopeimmin kulkevalle katukäytävälle, ja siellä puhutteli
Asano erästä työmiestä. Hän vastasi epäselvällä kansan murteella.
"Mitä hän sanoo?" kysyi Graham.
"Hän tietää hyvin vähän, mutta hän sanoo, että mustat poliisit olisivat saapuneet tänne kansan tietämättä – jollei joku tuulimoottorien toimistosta olisi sitä ilmaissut. Se kuuluu olleen eräs tyttö".
"Tyttökö? Ei vaan – ?"
"Tyttö, sanoi hän – mutta ei tiedä kuka hän oli. Hän tuli Neuvoston palatsista huutaen ääneen ja kertoi asian sen raunioilla työskenteleville miehille".
Tällä hetkellä kuului uusi huuto ja heti sekava melu muuttui järjestyneeksi. Huuto kulki kuin vihuri pitkin katuja. "Osastoihinne, osastoihinne. Joka mies aseisiin. Joka mies paikoilleen!"
XXII Luku.
XXII Luku
Taistelu Neuvoston palatsissa
Kun Asano ja Graham juoksivat Neuvoston palatsia ympäröiviä raunioita kohden, huomasivat he miten kaikkialla kansaa yhä enemmän kokoontui. "Osastoihin! Osastoihin!" Kaikkialla juoksi sinipukuisia miehiä ja naisia tuntemattomista pohjakerroksista keskikadun portaita myöten ylös; eräällä paikalla näki Graham vallankumouksellisen komitean asevaraston, jonka ympärillä oli suuri joukko huutavia miehiä, ja toisaalla taas ajoi kansanjoukko takaa keltapukuisia työpoliiseja pitkin vastaiseen suuntaan nopeasti liikkuvaa katua.
"Osastoihin!" kaikui yhä useammin jota lähemmäksi he tulivat Neuvoston palatsia. Muutamista huudoista ei saanut laisinkaan selvää. "Ostrog on pettänyt meidät", huusi eräs mies karkealla äänellä taukoamatta karjuen tätä lausetta Grahamin korviin siksi että hän ei enää muuta kuullutkaan. Tämä mies seisoi aivan Grahamin ja Asanon vieressä nopeakulkuisella katukäytävällä heittäen lauseensa niille ohimennessään, jotka seisoivat alempana hitaampikulkuisilla katukäytävillä. Hän vuoroin syytti Ostrogia, vuoroin antoi epäselviä määräyksiä. Kohta hyppäsi hän alemmaksi ja katosi.
Melu huumasi Grahamin ajatukset. Hän oli hyvin epävarma siitä, mitä hänen tulisi tehdä. Milloin oli hän seisovinaan jollain korkealla parvekkeella puhuen kansalle, milloin astuvinaan suoraan Ostrogin eteen. Hän oli raivoissaan, hän tunsi vastustamatonta halua käyttää voimiaan, kätensä puristautuivat nyrkkiin ja huulensa olivat lujaan yhteen puristetut.
Neuvoston palatsiin ei voinut päästä raunioiden yli, mutta Asano aavisti tämän vaikeuden tulevan eteen ja vei hänet pääpostitoimistoon. Postilaitos toimi säännöllisesti, mutta sinipukuiset palvelijat liikkuivat vastahakoisesti tai seisahtuivat katselemaan galleriansa holviakkunoista ulkona liikkuvia huutavia miehiä. "Joka mies osastoonsa! Joka mies osastoonsa!" Täällä, Asanon kehoituksesta, ilmaisi Graham kuka hän oli.
He tulivat Neuvoston palatsiin kuljetuskaapelia myöten. Nyt jo, niin vähän palatsin antautumisen jälkeen, oli raunioissa tapahtunut suuri muutos. Ryöppynä syöksyvä vesijohto oli tukittu ja uusia johtoja oli laiteltu, pitkät väliaikaiset heikon näköiset telineet kannattivat niitä. Ilma oli täynnä Neuvoston palatsiin vieviä johtoja ja uudet rakennustelineet, joilla oli nostokoneita ja muita käynnissä olevia laitoksia, kohosivat valkoisen rakennuksen vasemmalla puolella.
Liikkuvat kadut oli täällä pantu kuntoon ja kulkivat jonkun osan matkaansa paljaan taivaan alla. Nämät kadut oli Graham nähnyt herättyään pieneltä parvekkeelta, siitä oli nyt tuskin yhdeksän päivää ja toisella puolen oli nukkumissalinsa, jossa nyt näkyi suuria alaspudonneita lohkareita ja särkynyttä rappausta.
Oli jo selvä päivä ja aurinko paistoi kirkkaasti. Pitkistä sähkövalolla valaistuista holveistaan tulivat liikkuvat kadut, joilla oli tungokseen asti kansaa, se riensi heitä kohden ja asettui raunioille ja röykkiöille. Heidän huutonsa täytti ilman, ja kansa tungeksi rakennuksen keskiosaa kohden. Yleensä oli tämä joukko hajanaista mutta siellä täällä näki Graham koetettavan saada järjestystä toimeen. Ja kaikki äänet huusivat järjestymään. "Osastoihin! Joka mies osastoonsa!"
Kaapeli vei heidät huoneesen, jonka Graham tunsi Atlas-salin etuhuoneeksi, lähelle sitä parveketta, jota myöten hän muutama päivä sitten kulki Howardin seurassa näyttääkseen itseään nykyään kukistetulle Neuvostolle. Nyt oli sali tyhjä, siellä oli vaan kaksi kaapelin hoitajaa. Nämät miehet näyttivät kovasti hämmästyvän tuntiessaan Nukkujaksi sen miehen, joka risti-istuimelta hyppäsi alas.
"Missä on Helen Wotton?" kysyi hän. "Missä on Helen Wotton?"
Kukaan ei tiennyt.
"Missä sitten on Ostrog. Minun täytyy heti tavata Ostrog. Hän on rikkonut määräykseni. Minä olen palannut ottaakseni vallan pois hänen käsistään". Odottamatta Asanoa riensi hän salin halki, nousi sen päässä olevia portaita ylös, veti verhon syrjään ja seisoi titaanin edessä, joka yhä kantoi raskasta taakkaansa.
Sali oli tyhjä. Se oli paljon muuttunut siitä, kun hän sen ensi kertaa näki. Se oli kärsinyt suuria vaurioita ensimmäisen taistelun aikana. Kuvapatsaan oikealla puolen oli seinän yläosa noin kahdensadan jalan pituudelta särkynyt ja suuri levy sitä samaa joustavaa ainetta, jonka alla Grahamkin oli herännyt, peitti aukon ja hiljensi, mutta ei kokonaan tukahuttanut ulkoa kuuluvia ääniä. "Osastoihin! Osastoihin! Osastoihin!" kuuli hän huudettavan. Tämän kuultavan aineen läpi näkyi metallinen rakennusteline, joka nousi ja laski sen mukaan kuin työ vaati. Erään rakennuskoneen pitkät, punaiseksi maalatut ulottimet, jotka hiljalleen ottivat kivennäisaineista tehdyt rakennuskoristeet ja asetti ne halutulle paikalle, kuulsi outona tämän viheriäiseksi maalatun seinän läpi. Telineillä näkyi joukko työmiehiä kummastuneina katselevan alhaalla liikkuvaa kansaa. Hetkisen seisoi hän katsellen tätä kaikkea, kunnes Asano tuli hänen luokseen.
"Ostrog", sanoi Asano, "on kai tuolla taempana olevissa pienissä virkahuoneissa". Tuo pieni mies oli nyt kalmankalpea ja hänen katseensa kiintyi Grahamin kasvoihin.
He olivat astuneet tuskin kymmentä askelta verhon luota eteenpäin, kun pieni ovi Atlaksen vasemmalla puolella nousi, ja Ostrog Lincolnin ja kahden musta ja keltapukuisen neekerin seurassa ilmestyi ja kulki salin nurkan poikki toista aukkoa kohden, joka oli auki. "Ostrog" huusi Graham ja hänen äänensä kuullessaan seisahti tuo pieni ryhmä hämmästyneenä.
Ostrog sanoi jotain Lincolnille ja lähestyi yksinään.
Graham puhui ensiksi. Hänen äänensä oli voimakas ja käskevä. "Mitä minä kuulen?" kysyi hän. "Aijotteko te tuottaa tänne neekereitä – pitääksenne kansaa kurissa?"
"Jo on aikakin", sanoi Ostrog. "Tämä kansa on kapinan jälkeen käynyt yhä hillittömämmäksi. Minä arvasin, että te – "
"Siis nuo kirotut neekerit ovat tulossa?"
"Ovat. Näittehän millainen kansa on – tuolla ulkona?"
"Ei ole ihmekään. Mutta – sen jälkeen mitä minä määräsin. Te olette ollut liian omavaltainen, Ostrog".
Ostrog ei sanonut mitään, vaan lähestyi.
"Nämät neekerit eivät saa tulla Lontoosen," sanoi Graham. "Minä olen
Mestari ja kiellän heitä tulemasta".
Ostrog katsahti Lincolniin, joka heti lähestyi heitä molempien seuralaistensa kanssa. "Miksi ei?" kysyi Ostrog.
"Valkoisia miehiä on hillittävä valkoisilla miehillä. Muuten – "
"Neekerit ovat vain välikappale".
"Siitä ei nyt ole kysymys. Minä olen Mestari. Minä aijon olla
Mestari. Ja minä sanon, että nuo neekerit eivät tule".
"Kansa – "
"Minä luotan kansaan".
"Siksi että te olette anakronismi. Te tulette tänne menneisyydestä – sattumalta. Te omistatte ehkä puolet maailmasta. Mutta te ette ole Mestari. Teillä ei ole kylliksi tietoja ollaksenne Mestari".
Hän loi jälleen katseen Lincolniin. "Minä tiedän nyt, mitä te ajattelette. Minä arvaan kyllä, mitä te aijotte tehdä. Vielä ei ole kyllin myöhäistä varoittaa teitä. Te uneksitte ihmisten yhdenvertaisuutta – sosialistista järjestystä – teillä on kaikki nuo yhdeksännentoista vuosisadan unelmat elävinä ja virkeinä mielessänne, ja te aijotte hallita tätä aikakautta, jota ette laisinkaan ymmärrä".
"Kuulkaa!" sanoi Graham. "Te kuulette sen – kuten meren pauhinan. Ei eri ääniä – yhden ainoan laulun. Ymmärrättekö te sitä?"
"Me sen heille opetimmekin", sanoi Ostrog.
"Ehkä. Voitteko pakoittaa heitä se unohtamaankin? Mutta kylliksi tästä! Nuo neekerit eivät saa tulla".
Syntyi äänettömyys ja Ostrog katsoi häntä suoraan silmiin.
"Ne tulevat", sanoi hän.
"Minä kiellän sen", sanoi Graham.
"Ne ovat jo matkalla".
"Minä en sitä salli".
"Ette", sanoi Ostrog. "Ikävä kyllä täytyy minun noudattaa Neuvoston tapaa – . Teidän omaksi eduksenne – te ette saa olla kapinan puolella. Ja nyt kun te olette täällä – . Te olitte ystävällinen kun tulitte tänne".
Lincoln laski kätensä Grahamin olalle. Samassa huomasi Graham minkä suunnattoman tyhmyyden hän oli tehnyt tullessaan tänne Neuvoston palatsiin. Hän kääntyi verhoa kohden, joka eroitti salin etuhuoneesta. Asanon käsi oli tiellä. Ja samassa hetkessä tarttui Lincoln Grahamin viittaan. Hän kääntyi ja löi Lincolnia vasten kasvoja, mutta samassa toinen neekeri oli tarttunut hänen kurkkuunsa ja käsivarteensa. Hän riuhtaisi itsensä vapaaksi, hihansa repesi, hän horjahti taaksepäin, ja toinen neekeri pisti jalkansa hänen tielleen. Hän kaatui raskaasti maahan ja oli hetken liikkumatta tuijottaen kaukaiseen kattoon.
Sitten hän huudahti, kääntyi suulleen, taisteli vimmalla, tarttui toisen neekerin jalkaan ja kaatoi hänet maahan ja nousi itse jaloilleen.
Lincoln tuli jälleen häntä kohden, mutta sai nyrkiniskun leukaansa, kaatui ja jäi liikkumattomana makaamaan. Graham astui pari askelta ja horjahti. Ostrogin käsivarsi kietoutui hänen kaulaansa ja heitti hänet selälleen maahan, ja hänen käsivartensa painettiin lujaan lattiaa vastaan. Ponnistettuaan muutaman kerran epätoivoissaan luopui hän taistelusta ja jäi selälleen makaamaan tuijottaen läähättävään Ostrogiin.
"Te – olette – nyt vankina", läähätti Ostrog riemuiten. "Te – olette hullu – kun tulitte takaisin".
Graham käänsi päänsä vasemmalle ja näki salin epätasaisen viheriän ikkunan läpi, miten rakennustelineillä olevat miehet kiihkeästi viittoivat alhaalla olevalle kansalle. Ne olivat nähneet kaiken!
Ostrog seurasi hänen katsettaan ja säpsähti. Hän huusi jotain Lincolnille, mutta Lincoln ei liikahtanutkaan. Kuula lensi seinään Atlaksen yläpuolelle. Molempiin kuultavasta aineesta tehtyihin levyihin, jotka peittivät aukkoa, syntyi reikä, niiden reunat mustenivat, käpristyivät, levenivät nopeasti reunoja kohden, ja silmänräpäyksessä oli Neuvoston sali avoinna ulkoilmaan. Kylmä viima tulvehti sisään, ja sen mukana kuului raunioilta huutoja ja uhkauksia: "Pelastakaa Mestari!" "Mitä he tekevät Mestarille?" "Mestaria on petetty!"
Graham äkkäsi, että Ostrogin huomio siirtyi sinne, että hänen otteensa höltyi, ja lykäten hänen käsivartensa syrjään nousi hän äkkiä polvilleen. Sitten töytäisi hän Ostrogia taapäin, ja polvistuen toiselle jalalleen tarttui hän Ostrogin kurkkuun ja puristi lujaa hänen kaulassaan olevaa silkkihuivia.
Mutta nyt riensi heitä kohden miehiä salin perällä olevasta ovesta – ja joiden aikeet Graham ymmärsi väärin. Hän näki jonkun juoksevan etuhuoneen verhoa kohden, ja samassa pääsi Ostrog hänen käsistään ja vastatulleet hyökkäsivät Grahamin kimppuun. Hänen suureksi hämmästyksekseen tarttuivat ne häneen. He tottelivat Ostrogin huutamia käskyjä.
Ne veivät häntä jo kymmenkunta metriä eteenpäin, kun hän vasta huomasi, että ne eivät olleetkaan mitään ystäviä – että ne vetivät häntä avoinna olevaa oviaukkoa kohden. Tämän huomatessaan hän heittäytyi taapäin, koetti painua istualleen alas ja huusi apua niin kovaa kuin jaksoi. Tällä hetkellä kuului huutoja vastaukseksi hänelle.
Hänen kurkkuaan kuristava käsi hellitti ja katso! muurin repeämän sisimmän puoleiseen kulmaan ilmestyi ensin yksi ja sitten useampia pieniä tummia olentoja, jotka huusivat ja huitoivat käsiään. He hyppäsivät sille parvekkeelle, joka vei hiljaisiin huoneisiin. He juoksivat niin läheltä, että Graham näki aseita heidän käsissään. Ostrog hänen vieressään huusi kehoitushuutoja häntä ympäröiville miehille ja jälleen taisteli Graham kaikin voimin niitä miehiä vastaan, jotka koettivat viedä häntä oviaukkoa kohden. "He eivät pääse alas", läähätti Ostrog. "He eivät uskalla ampua. Hyvä on. Vielä he eivät saa häntä käsiinsä".
Muutaman minuutin ajan, jotka Grahamista tuntuivat pitkiltä, kesti tätä vimmattua taistelua. Pukunsa oli siekaleina, hän oli aivan tomuinen, toinen kätensä oli ruhjoutunut. Hän kuuli puoluelaistensa huudot ja kuuli laukauksiakin. Voimansa raukesivat, hän tunsi tekevänsä mieletöntä, turhaa vastarintaa. Mutta apua ei tullut ja varmasti, väistämättä, läheni tuo ammottava aukko yhä enemmän.
Äkkiä tunsi hän käsien päästävän hänet irti ja hän nousi seisaalleen. Hän näki Ostrogin harmaan pään äkkiä horjahtavan ja hän tunsi olevansa vapaa. Hän kääntyi ja seisoi mustapukuisen miehen edessä. Viheriäinen pyssy laukesi aivan hänen vieressään, kirpeä sauhu tulvehti hänen kasvoilleen, teräase välähti. Koko sali musteni hänen silmissään.
Hän näki sinipukuisen miehen lävistävän musta- ja keltapukuisen vartijan kolmen askeleen päässä hänestä. Sitten käsiä tarttui taas häneen.
Häntä vedettiin nyt kahteen eri suuntaan. Hänen mielestään huudettiin hänelle jotain. Hän koetti ymmärtää, mutta ei voinut. Jotkut tarttuivat hänen jalkoihinsa ja nostivat hänet ylös kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta. Äkkiä hän ymmärsi tarkoituksen ja lakkasi taistelemasta vastaan. Miehet nostivat hänet olkapäilleen ja veivät hänet kauvas vaarallisesta oviaukosta. Kymmenen tuhatta miestä huusi voitonriemusta.
Hän näki sini- ja mustapukuisten juoksevan peräytyvien Ostrogilaisten jälestä ja ampuvan. Istuessaan miesten olkapäillä näki hän nyt koko salin Atlaksen kuvan luota, näki että häntä vietiin keskellä olevaa koroitusta kohden. Salin toinen pää oli jo täynnä kansaa, joka juoksi häntä kohden. Ne katsoivat häneen ja hurrasivat.
Hän huomasi että jonkimmoinen henkivartiosto muodostui hänen ympärilleen. Toimeliaat miehet hänen ympärillään jakoivat epämääräisiä käskyjä. Hän näki aivan vierellään sen mustaviiksisen, keltapukuisen miehen, joka yleisessä teatterissa jo oli häntä tervehtinyt, johtavan ja komentavan. Sali oli jo aivan täynnä kiihoittunutta kansaa, pieni metalliparveke notkui huutavan joukon alla, perällä oleva verho oli vedetty syrjään ja etuhuone oli tungokseen asti täynnä väkeä. Melu oli niin suuri, että häntä lähinnä oleva mies tuskin kuuli hänen kysymystään. "Missä on Ostrog" tiedusteli hän.
Mies osoitti kädellään ihmisten päiden yli pienempää ovea, joka oli salin päässä vastapäätä muurinaukeamaa. Se oli auki ja sinipukuiset kapinalliset, joilla oli mustat vyöt, juoksivat siitä sisään ja katosivat takana oleviin huoneisiin ja käytäviin. Laukauksien rätinä kuului melun läpi. Grahamia kannettiin kaaressa salin läpi pientä ovea kohden, joka oli muurinaukeaman alapuolella.
Hän näki miesten tylyn käskevästi koettavan raivata hänelle tietä joukon läpi, jotta hän pääsisi eteenpäin. Salista poistuttuaan näki hän uuden, juuri valmistetun, valkoisen muurin, jonka yläpuolella kuulsi sininen taivas, kohoavan eteensä. Hänet laskettiin jaloilleen ja joku tarttui hänen käsivarteensa opastaakseen häntä. Hän näki keltapukuisen miehen kulkevan vierellään. Hän nousi kapeita portaita ylös ja pian näki hän edessään rakennuskoneen punaiset nostolaitokset, vivut ja tangot.
Hän pääsi portaiden päähän. Hän kulki kaitaa, sivuilta verhottua käytävää myöten, ja äkkiä huumaavan huudon kaikuessa aukeni raunioinen amfiteatteri jälleen hänen eteensä. "Mestari on meidän kanssamme! Mestari! Mestari! Mestari!" Huuto kulki kuin laine kasvoista kasvoihin tuossa häntä kohden kääntyneessä ihmismeressä, löi raunioiden kareja vastaan ja palasi suurena riemunhuutona. "Mestari on meidän puolellamme!"
Graham huomasi, että kansaa ei enää ollut hänen ympärillään, että hän seisoi valkoisesta metallista tehdyllä väliaikaisella parvekkeella, joka kuului Neuvoston palatsia ympäröiviin heikon näköisiin telineihin. Kaikkialla, pitkin laajoja raunioita lainehti huutava kansa; siellä täällä liehui kapinallisten mustia lippuja muodostaen harvoja järjestyneitä kohtia tässä tungoksessa. Muureilla ja telineillä, joiden kautta pelastajat olivat tunkeutuneet Atlaksen saliin, oli tiheä joukko kansaa, ja pienet, jäntevät, tummat olennot takertuivat pilareihin ja rakennuksen ulkonevan osiin ja koettivat kaikin tavoin saada tuota tiheää ja paikallaan seisovaa kansanjoukkoa liikkeelle. Hänen takanaan rakennustelineiden huipulla kapusi joukko miehiä ylöspäin kuljettaen mukanaan liehuvaa mustaa lippua. Ammottavasta seinän aukeamasta saattoi hän nähdä Atlaksen salissa ahdinkoon asti pakkautuneen odottavan kansanjoukon. Etelän puolella olevat lentoasemat näkyivät selvinä ja loistavina aivan kuin odottamattoman kuulakka ilma olisi tuonut ne lähemmäksi. Keskiasemalta lähti äkkiä yksinäinen aeropiili aivan kuin tulevia aeroplaaneja vastaan.
"Miten Ostrogin on käynyt?" kysyi Graham, ja juuri tätä sanoessaan näki hän kaikkien katseiden kääntyvän hänestä Neuvoston palatsin katolle päin. Hänkin katsoi samaan suuntaan. Ensiksi ei hän nähnyt muuta kuin muurin särkyneen kulmauksen, joka selvänä erottautui sinistä taivasta vastaan. Sitten näki hän varjon keskeltä huoneen sisustan, ja vavahtaen tunsi hän sen valkoisista ja viheriäisistä koristuksista vankilakseen. Ja tämän avonaisen huoneen läpi tuli aivan raunion ääreen asti nopeasti pieni valkopukuinen mies ja hänen jälessään kaksi mustaan ja keltaiseen puettua olentoa. Hän kuuli viereisensä miehen huudahtavan "Ostrog", ja kääntyi häneen päin kysyäkseen. Mutta hän ei ennättänyt sitä tehdä, sillä samassa toinen hänen vieressään oleva mies huudahti ja osoitti sormellaan. Hän katsoi sinnepäin ja näki, että aeropiili, joka äsken oli lähtenyt lentoasemalta, lähestyikin heitä. Sen nopea ja säännöllinen lento oli hänelle vielä siksi uutta, että se voi kokonaan kiinnittää hänen huomionsa puoleensa.