"Voi!" huudahti hän huomatessaan, että oli saanut mahdottoman tehtävän suoritettavakseen.
"Mitä minä sanonkaan hänelle?" puheli hän sähkösanoma kädessään.
Sisäkkö tuli huoneeseen.
"Viekää päivällinen pois!" sanoi mrs Britling seisten paikallaan pöydän ääressä. "Master Hugh on kaatunut…" Sitten hän lisäsi valittavin äänin: "Mitä minä sanonkaan? Mitä sanonkaan?"
24
Tuona iltana mrs Britling ponnisteli enemmän kuin koskaan ennen elämässään murtautuakseen pois siitä itsetarkastelun voimattomuudesta, johon hän oli kahlehdittu. Hän ei ollut milloinkaan ennen siinä määrin halunnut olla vapaa ja välitön; hän ei ollut milloinkaan ennen siinä määrin tuntenut, millaisia esteitä olivat arkuus, itsekritiikki ja syvään juurtunut tottumus aina pidättymään. Surun heijastus raateli häntä. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut antaa henkensä ja koko maailman voidakseen lohduttaa miestänsä Mutta hän ei voinut keksiä mitään lohduttavaa. Hän lähti ruokasalista halliin ja kuulosti. Hiljaa kulki hän yläkertaan ja miehensä ovelle. Siihen hän pysähtyi. Hän ei voinut kuulla hiiskahdustakaan huoneesta. Hän ojensi kätensä, vaani hiukan ovenkahvaa, mutta säikähti kalahdusta ja omaa rohkeuttaan. Hän veti kätensä takaisin, teki epätoivoisen liikkeen ja hiipi sitten takaisin omaan huoneeseensa, kasvot tuskan kalventamina.
Hänet oli henkisesti musertanut tuo onnettomuus, jota hän tähän hetkeen asti ei ollut koskaan uskaltanut edes oikein ajatella. Koko hänen tajuntansa täytti nyt yksi ainoa kuva: hän näki miehensä, haavoittuneena ja verissään kuin jokin surkuteltava elukka. Hän tuskin ollenkaan ajatteli Hugh'ta. "Voi, mitä teenkään hänelle?" kyseli hän itseltään istuutuen sytyttämättömän takkatulen ääreen huoneessaan… "Mitä sanonkaan tai mitä teenkään?"
Hän hautoi tuota mielessään, kunnes alkoi väristä vilusta. Sitten hän sytytti tulen…
Vasta myöhään ja lukemattomien päätösten ja epäilysten jälkeen mrs Britling meni miehensä luo. Mr Britling istui tulen ääressä pää käsien varassa ja odotteli häntä; hän tiesi vaimonsa tulevan ja ajatteli sill'aikaa poikaansa ajatuksen tuskin liikkuessa paikaltaan. Hänen liikahduksensa ilmaisi, että hän oli huomannut vaimonsa tulon, mutta hän ei kääntynyt katsomaan. Kun tulija astui lähemmäksi, väistyi hän hieman.
Tulija seisahtui hänen viereensä ja uskalsi koskea häneen aivan hiljaa, silittää hänen päätänsä.
"Rakas", sanoi hän. "Rakas rukkani!"
"Se on sinulle niin kauheaa", sanoi hän sitten, "se on niin kauheaa.
Minä tiedän, kuinka sinä häntä rakastit…"
Mr Britling kätki kasvonsa käsiinsä ja oli aivan hiljaa.
"Rakkaani", sanoi mrs Britling, yhä silittäen hänen hiuksiaan, "rakas rukkani!"
Sitten hän toisti tuon "rakas rukkani" kerran toisensa jälkeen, kun ei keksinyt muuta sanomista. Hänellä oli mitä parhain halu lohduttaa miestään, mutta aivan pian hän huomasi epäonnistuvansa lohduttajan osaa esittäessään. Se lisäsi epäonnistumista, ja samalla kasvoi lamaava avuttomuuden tunne entistä voimakkaammaksi…
Yht'äkkiä hänen hyväilevä kätensä pysähtyi. Yht'äkkiä hän näyttäytyi todellisena naisena.
"Minä en pääse sinua lähelle!" huudahti hän ääneen. "En pääse sinua lähelle. Tekisin mitä hyvänsä… Sinä! Sinä, jonka sydän on melkein murtunut…"
Hän kääntyi ovea kohti epävarmoin askelin, kyynelten sumentaessa silmiä.
Mr Britling otti kädet kasvoiltaan. Hän nousi seisaalleen hämmästyneenä. Hän tunsi sääliä ja sääli sai hänet ymmärtämään – se tuli kuin vihuri keskelle hänen murhettansa. Hän astui askeleen eteenpäin ja sulki vaimonsa syliinsä.
"Rakkahin", sanoi hän, "älä jätä minua yksin…"
Menijä kääntyi itkien hänen puoleensa ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. He itkivät molemmin.
"Rakkaani", sanoi mr Britling, "rakas vaimoni. Ellei sinua olisi – luulen, että voisin surmata itseni tänä yönä. Älä itke, rakkaani, älä itke! Sinä et tiedä, millainen lohdutus olet minulle. Et tiedä, millainen apu olet minulle."
Hän veti hänet luokseen, painoi poskensa hänen poskeensa…
Hänen sydämensä oli niin arka ja haavoittunut, ettei hän voinut sietää toisen ihmisen onnettomuutta. Hän istuutui, veti vaimonsa polvelleen ja sanoi hänelle mitä suinkin keksi rauhoittaakseen ja lohduttaakseen häntä ja saadakseen hänet tuntemaan oman lohduttaja-arvonsa. Hän puhui kaikista heidän elämänsä valoisista puolista, sen kaikista puolista, mutta ei maininnut kertaakaan tuota rakastettua, kalvennutta nuorukaista, joka nyt häntä odotti… Hän sai odottaa vielä hetkisen…
Vihdoinkin mrs Britling poistui miehensä luota.
"Hyvää yötä", sanoi mr Britling saattaen hänet ovelle. "Olit hyvä, kun tulit minua lohduttamaan", lisäsi hän…
25
Hän sulki hiljaa oven vaimonsa mentyä.
Ja tuskin oli ovi sulkeutunut, kun hän jo unohti vaimonsa. Hän oli heti jälleen yksin, sanomattoman yksin. Hän oli yksin tyhjässä maailmassa…
Yksinäisyys koski häneen kuin isku. Hänellä oli monta, joista oli huolehdittava, hänellä oli velvollisuuksia. Mutta hänellä ei ollut yhtään, jolle olisi voinut itkeä surunsa…
Hetkisen hän seisoi avoimen ikkunansa luona. Hän katsahti sänkyyn, mutta tiesi, ettei nukkumisesta tulisi mitään tänä yönä – vasta uupumus voisi hänet nukuttaa. Hän silmäili kirjoituspöytää, jonka ääressä hän oli niin usein työskennellyt. Mutta kirjoittaminen oli menettänyt kaiken merkityksen…
Huoneessa-olo kävi sietämättömäksi. Hänen täytyi lähteä ulos. Hän kääntyi ikkunaan. Sieltä kuului yökehrääjän meluava laulu, kauempana ääntelivät hirvet, sieltä häämöttivät tummat puut, pimeys, taivas kirkkaana ja kaukaisena ja lukemattomain tähtien peittämänä… Tähdet tuntuivat tekevän huomioita. Ne olivat kuin katselevia silmiä. Hän tahtoi mennä ulos niitten luo…
Hän meni hyvin hiljaa käytävän ovelle, vielä varovaisemmin hän kulki rapputasanteen poikki ja rappuja alas. Pari kertaa hän pysähtyi kuuntelemaan.
Erinomaisen varovasti hän avasi ulko-oven…
Hän meni suoraan pimeään, ja äkkiä oli hänen poikansa kaikkialla hänen läheisyydessään, leikki, kiipeili seetripuihin, teki ihmeellisiä käänteitä polkupyörällään pihamaalla, jutteli vakavasti tulevaisuudestaan, loikoili nurmikolla, hengästyi hockey-pelissä ja piirusteli hullunkurisia pilakuvia. He kävelivät jälleen edestakaisin vierekkäin – juuri tällä paikalla – puhellen vakavasti, mutta hiukan arastellen…
Tässä he olivat seisoneet hiukan hämillään, ennenkuin poika meni sanomaan hyvästi äitipuolelleen lähteäkseen isän seurassa asemalle…
"Huomenna minä ryhdyn jälleen työhön", kuiskasi mr Britling, "mutta tänä yönä – tänä yönä… Tämä yö on sinun… Voitko kuulla minua, voitko kuulla? Isäsi… joka toivoi sinusta…"
26
Hän meni hockey-kentän äärimäiseen kulmaan, käyskeli siellä hetkisen ja seisoi sitten kauan hiljaa molemmat kädet aidalla ja tuijotellen jäykästi pimeyteen. Vihdoin hän kääntyi takaisin ja kulki hapuillen ja kompastellen ruusupuutarhaan päin. Okainen oksa repi hänen kasvojaan ja ärsytti häntä. Kärsimättömänä hän työnsi oksan syrjään, jolloin se repi hänen kättään. Hän hakeutui lehtimajan sohvalle ja istui siinä itsekseen kuiskaillen. Sitten hän aivan hiljeni, nojasi käsivarttaan sohvan selkäpuuhun ja päätään käsivarteensa.
KOLMAS OSA
MATHING'S EASYN TESTAMENTTI
ENSIMÄINEN LUKU
Mrs. Teddy lähtee kävelylle
1
Englannissa, missä surupuku oli ollut jotenkin harvinainen näky, käveli nyt lokakuisen auringon paisteessa kaikkialla naisia ja lapsia puettuina uusiin mustiin vaatteisiin. Kaikkialla tapasi henkilöitä, joita äsken oli kohdannut suru, äitejä, jotka olivat menettäneet poikansa, vaimoja, jotka olivat menettäneet miehensä, kaikkialla näki ryöstettyä elämää ja murtuneita toiveita. Värjärit ansaitsivat hyvin värjäämällä värillisiä vaatteita mustiksi. Myöskin raajarikkojen ja työhönkykenemättömien miesten luku kasvoi. Niin oli laita Englannissa ja vielä suuremmassa määrin Ranskassa ja Venäjällä. Kaikissa liittolaismaissa ja samoin Saksassa ja Itävallassa. Vähää-Aasiaa ja Egyptiä, Intiaa, Japania ja Italiaa myöten vallitsi suru, maailman täytti häviö, suru, köyhyys ja onnettomuus.
Ja ne salaperäiset voimat, jotka ihmiskunnalta vaativat kaikkea tätä, olivat vieläkin tyytymättömiä, ja jokainen päivä toi oman osansa noita tietoja, jotka mursivat sydämiä ja aiheuttivat uutta surua, jokainen päivä lähetti kotimaahan uusia joukkoja murtuneita ja kiusattuja miehiä.
Muutamat turvautuivat toiveisiin, jotka lopulta muuttuivat melkein kiduttavammiksi kuin synkkä varmuus…
Mrs Teddy kulki kylässä, puettuna kuten tavallisesti ja ilmaisten luottavaa toivehikkuutta. Teddy oli mainittu häviöluettelossa "kadoksissa olevana ja kuolleeksi ilmoitettuna", ja Letty oli saanut kaksi kirjettä hänen tovereiltaan. Niissä kerrottiin, että Teddy oli jäänyt erään talon raunioihin parin muun haavoittuneen kanssa ja että kaikki nämä haavoittuneet oli löydetty surmattuina, kun kanadalaiset valloittivat paikan takaisin. Ketään ei ollut löydetty hengissä. Myöhemmin oli kanadalaisten taas täytynyt vetäytyä takaisin. Mr Direck oli nähnyt suurta vaivaa yrittäessään saada käsiinsä Teddyn haavoittuneita tovereita sekä kysymyksessä olevia kanadalaisia. Hän oli hakenut heitä Ranskassa ja Lontoossa olevista sairaaloista saadakseen heiltä jotakin tietoa. Hän teki sen palvellakseen Cissie'ä. Ainoastaan yksi hänen puhuttelemistaan sotilaista tiesi Teddystä jotakin varmaa, mutta hänpä tiesikin pelottavan varmoja asioita. Niitten miesten joukossa, jotka olivat taloon jääneet, kertoi hän, oli ollut ainoastaan yksi luutnantti ja se oli varmaankin ollut Teddy. "Häntä oli pistetty ainakin kuuteen kohtaan. Hänen päänsä oli melkein irrallaan ruumiista."
Direck matkusti kertomaan asian Cissie'lle. "Kerronko sen hänelle?" tiedusteli hän.
Cissie harkitsi asiaa. "Ei vielä", sanoi hän.
Lettyn kasvot muuttuivat noina murheellisina viikkoina, joiden aikana hän kielsi kuoleman. Hän kadotti raikkaan värinsä muuttuen aivan kalpeaksi; hänen suunsa sai kovan ilmeen ja silmissäkin oli kylmä loiste. Hän ei itkenyt milloinkaan, ei ilmaissut millään tavalla suruaan ja puhui itsepintaisesti Teddystä kuivalla rauhallisella äänellä alinomaa viittaillen hänen palaamiseensa. "Tämä", voi hän sanoa, "tulee hämmästyttämään Teddyä", tai "Teddy joutuu suunniltaan, kun näkee, kuinka minä olen tuon muuttanut".
"Me saamme piankin nähdä hänen nimensä jossakin vankiluettelossa", sanoi hän. "Hän on haavoittunut ja vankina Saksassa."
Hän kiintyi tuohon ajatukseen. Ei mikään puhunut sen puolesta, mutta hän ei halunnut kuulla kenenkään sitä epäilevän. Hän alkoi jo suunnitella pakettien lähettämistä. "He ovat melkein kaiken puutteessa", sanoi hän. "Heitä kohdellaan inhottavan huonosti. Hän ei ole vielä saanut tilaisuutta kirjoittaa minulle, mutta minä en pidä oikeutenani odottaa, kunnes hän pyytää minua lähettämään."
Cissie ei uskaltanut sanoa vastaan.
Jonkin ajan kuluttua Letty kyllästyi odottamaan osoitetta ja vei ensimäisen pakettinsa postikonttoriin.
"Jos ette tiedä missä vankileirissä hän on…" aloitti postineiti.
"Ikävä kyllä", sanoi Letty. "Minä en tiedä sitä. Pitääkö minun ruveta sitä odottamaan? Minä otaksuin saksalaisten olevan niin järjestelmällisiä, ettei se haittaisi."
Postineiti ryhtyi laajoihin selittelyihin, joita Letty ei näyttänyt kuuntelevan. Hän tuijotteli suoraan eteensä kiinnittämättä katsettaan mihinkään. Keskustelussa syntyneenä väliaikana hän tarttui pakettiinsa.
"Ikäväksi hänen käy odottaa", sanoi hän. "Mutta pian minä siitä säänkin selvän."
Hän vei paketin takaisin kotiin.
"Sitä parempi", sanoi hän, "kun saamme aika hankkia hänelle parempia yskäkaramelleja – sellaisia, joita ei osuuskaupassa ole".
Hän asetti paketin keittiöön näkyvälle paikalle, missä se aina oli tiellä, ja ryhtyi kutomaan Teddylle nuttua lähestyvän pakkasen varalta.
Mutta eräänä iltana putosi kalpea naamio hetkeksi hänen kasvoiltaan.
Cissie ja hän olivat istuneet ääneti tulen ääressä. Hän oli kutonut – hän kutoi hyvin huonosti – ja Cissie oli ollut lukevinaan, mutta oli kaikessa hiljaisuudessa pitänyt häntä silmällä. Cissie katseli hetken harvan kutomuksen vaivalloista syntymistä ja niitä kiukkuisia ponnistuksia, joita jokainen puikkojen liike vaati. Silloin hän ei voinut olla tekemättä vastaväitteitä.
"Letty parka!" sanoi hän hyvin hiljaa. "Ajattelehan, jos hän sittenkin on kuollut."
Letty vastasi hänelle kylmästi tuijottavin katsein.
"Hän on vankina", sanoi hän. "Eikö se riitä? Miksi te minulle jaarittelette tuolla tavalla? Hän on haavoittunut ja vankina. Eikö Jumala ole menetellyt jo kyllin surkeasti tehdessään Teddylle sellaiset kepposet – meidän Teddyllemme. Viime hetkeen saakka on hän oleva elossa minulle. Aina siihen asti, kun sota on lopussa. Vielä kuusi kuukautta sodan jälkeenkin…
"Minä sanon sinulle, Cissie, miksi niin on…"
Hän kumartui pöydän yli ja antoi kutomapuikkonsa liikkeillä pontta väitteillensä. Hänen puheessaan oli järkevästi moittiva sävy. "Näetkös", sanoi hän, "jos Teddyn laisten ihmisten pitää saada surmansa, niin silloin ovat kaikki meidän ajatuksemme elämän tarkoituksesta, kunniasta, onnesta ja ilosta vääriä, ja tämä maailma on paholaisten asuinsija, likainen, julma helvetti. Syntyminen merkitsisi silloin kadotukseen joutumista. Siksi ei saa taipua siihen ajatukseen, miten todennäköiseltä tuntuneekin, että hän on kuollut…
"Näetkös, jos hän on kuollut, niin julmuus on laki, ja silloin täytyy jonkun minulle maksaa hänen kuolemansa… Jonkun täytyy maksaa minulle… Minä odotan kuusi kuukautta sodan jälkeen, mutta sitten lähden Saksaan ja opin maan olot. Ja sitten minä murhaan jonkun saksalaisen. En ketä saksalaista hyvänsä, vaan jonkun, joka kuuluu syypäiden luokkaan. Minä vaadin uhria. Luulisi olevan suhteellisen helppoa surmata esimerkiksi joku kruununprinssin lapsista tai joku Baierin prinssi. Minä tulen etupäässä ajattelemaan saksalaisia lapsia. Minä uhraan niitä Teddylle. Ei luulisi olevan vaikeata löytää henkilöitä, joiden voi katsoa olevan suoranaisesti syyllisiä, esimerkiksi myrkkykaasujen keksijöitä, ja tappaa heitä tai henkilöitä, jotka ovat heille rakkaita. Tai heille välttämättömiä… Naiset voivat tehdä sellaista paljoa helpommin kuin miehet…
"Kenties se onkin ainoa keino, jonka avulla milloinkaan voidaan lopettaa tämäntapaisia sotia. Naisten pitää itsepintaisesti pyrkiä tappamaan ne henkilöt, jotka tällaisia sotia aiheuttavat. Ne pitää tappaa sukupuuttoon. Vainoamalla ja surmaamalla heitä monena vuonna vielä senjälkeen kun itse sota on loppunut… Murha on kovin lievä rangaistus niin suuresta rikoksesta kuin sodan aiheuttaminen… Se olisi tuskin muuta kuin tapahtuneita asioita koskeva moite. Se olisi kuin lumisadetta. Kuolema toisensa jälkeen. Hiutale hiutaleen perään. Tämä ruhtinas. Tuo valtiomies. Se kreivi, joka niin karskisti kirjoittaa sodan puolesta… Siitä minä saan tehtävän. Jos Teddy todellakin on kuollut… Noin vuosi sitten me naiset olimme aivan valmiita näkemään nälkää ja kuolemaan äänioikeutemme vuoksi, ja se oli kuitenkin vain pikku asia tähän verrattuna… Etkö käsitä mitä tarkoitan? Sehän on niin selvää ja luonnollista, Cissie. Milloin hyvänsä joku mies sitten istuu miettien, onko hänen aiheutettava sota vai ei, tulee hän samalla ajatelleeksi naisia, naisia, joilla on tikarit, pommit, hän tulee ajatelleeksi kostoa, joka ei koskaan väsy, ei koskaan lepää, hän tulee ajatelleeksi vannoutuneita, kärsivällisiä naisia, jotka ovat valmiit lähtemään pyhiinvaellusmatkalle varmasti onnistuvana tehtävänään hänen surmaaminen… Minä en kiduttaisi noita sodan aiheuttajia. Ei, sitä en tekisi, huolimatta heidän myrkkykaasuistaan. Huolimatta juoksuhaudoissa paleltuneista jaloista, huolimatta miehistä, jotka ovat menettäneet näkönsä ja haavoittuneina maanneet päiväkausia hitaasti kuollen veden täyttämissä kuopissa. Naisten ei pidä ketään kiduttaa. Mutta minä surmaisin. Niinkuin surmataan vaarallisia matelijoita. Se jatkuisi vuodesta toiseen. Balkanin kuninkaat, Saksan ruhtinaat ja kanslerit tulevat tekemään suuria suunnitelmia, mutta kaiken loppuna on kurkusta lähtevä pieni korina… Ja jos sitten toiset kuninkaat ja keisarit alkavat röyhistellä rintaansa ja koota armeijojaan paraateihin, niin hekin menevät samaa tietä…
"Kunnes koko maailma ymmärtää, etteivät naiset enää milloinkaan salli sotaa…
"Tietysti minä tulen tekemään jotakin tuollaista. Mitäpä muuta tekemistä minulla nyt on?"
Lettyn silmät hehkuivat, mutta hänen äänensä oli pehmeä ja hillitty. Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi samassa kevyessä äänilajissa: "Nyt sinä ymmärrät, Cissie, miksi minä tarraudun siihen ajatukseen, että Teddy on elossa. Jos Teddy on elossa, vaikkapa haavoittuneenakin, niin hänellä on vielä jäljellä jotakin onnea – silloin ei tuosta kaikesta tule mitään – pelkkää järjettömyyttä. Mutta jos hän on kuollut, on kaikki niin toivottoman järjetöntä ja julmaa alusta loppuun – "
Hän päätti keskeytyneen lauseensa heikosti hymyilemällä.
"Mutta Letty!" huudahti Cissie, "sinullahan on poika!"
"Pojan minä jätän sinun haltuusi. Teddyn rinnalla ei poika merkitse minulle mitään. Ei ole koskaan merkinnyt. Mitäpä siinä teeskentelisin? Muutamat naiset ovat sellaisia."
Hän tarkasteli kudintaan. "Silmä parkoja", virkkoi hän…
"Minä olen kovaa ainetta, Cissie. Minä tulen äitiin enemmän kuin isään. Teddyä minä rakastan. Hänelle kuuluu elämän koko hellyys. Jos hän katoaa, katoaa tuokin… Minä en aio ryömiä maailmassa niinkuin kaikki nuo muut ynisevät lesket. Jos ne ovat tappaneet mieheni, niin minäkin tapan. Silmä silmästä ja hammas hampaasta. Minä pyrin niin lähelle niitä yksityisiä saksalaisia, jotka ovat tähän sotaan syypäitä, kuin suinkin voin, ja minä tapan heidät ja heidän omaisensa…
"Naisliitto kaikkien sodan aiheuttajien sukupuuttoon hävittämistä varten", sinkosi hän. "Jos sattuisin kiduttamaan – mitä se haittaa?"
Hän katseli sisarensa säikähtyneitä kasvoja ja hymyili jälleen.
"Te luulette minun kulkevan tylsänä ja tyhmänä", huomautti hän… "Kaukana siitä! Minä olen suunnitellut kaikenlaista… Olen ajatellut, kuinka pääsen Saksaan… Tai kenties niitä voisi saada käsiinsä Sveitsissä… Minulla on kaikenlaisia suunnitelmia. Eiväthän ne aina voi kulkea vartiain saattamina…
"Oh, minä halveksin ihmiskuntaa nähdessäni kuinka paljon sotilaita ja kuinka vähän suurten murhaajia maailmassa on… Sen jälkeen, mitä on saatu kokea. Jos ihmiset täyttäisivät velvollisuutensa tikarilla, niin maailmassa ei olisi sodan synnyttäjää. Ei ainoatakaan… Kaiser, hänen poikansa ja pojanpoikansa eläisivät koko jäljelläolevan ikänsä alinomaisessa kuolemanpelossa. Pelko lakkaisi häntä vainoamasta vasta silloin, kun hänen arkkunsa laskettaisiin hautaan. Pelkoa merellä, pelkoa maalla, pelkoa laivassa ja junassa, joissa hän matkustaa, pelkoa unessa, koska unessa voi kuolla, pelkoa valveilla, koska kuolema vaanii jokaisessa varjossa, pelkoa jokaisessa kansanjoukossa, pelkoa aina, kun hän on yksinään. Häntä ahdistaisi pelko siitä, mitä puunrunkojen taakse kätkeytyy, pelkoa siitä, mitä portaiden kulmauksessa voi piillä. Kaikessa ruoassaan hän tuntisi oudon maun, niin että hänen tekisi mieli sylkeä se suustaan…"
Hän istui hetkisen hiljaa, hautoen tuota ajatusta ja nousi sitten seisaalleen…
"Mitä tyhmyyksiä juttelenkaan", huudahti hän haukotellen. "Kummallista, ettei kelpo Teddy lähetä osoitettaan postikortilla tai muuten. Minäpä sanon sinulle, Cissie, mitä minä todella toisinaan pelkään häntä ajatellessani."
"Mitä?" kysyi Cissie.
"Muistin menettämistä. Ajattelehan, että jokin hävytön granaatinsirpale tai muu sellainen on iskenyt häntä päähän… Minä näin tässä eräänä yönä unta, että hänen katseensa oli niin kummallinen ja ettei hän tuntenut minua. Näetkös, niin voi tosiaankin olla laita… Tietysti se olisi hirvittävää…"
Cissie'n katseessa oli vastaväitettä, mutta hän ei löytänyt sopivia sanoja.
Vähän aikaa oltiin vaiti.
"Oh, nyt mennään levolle", virkkoi Letty. "Vaikka minä tietysti valvon ja suunnittelen."
2
Cissie valvoi tuona yönä ajatellen sisartaan enemmän kuin koskaan ennen.
Hän alkoi punnita tuhansien muistelmien yhteisvaikutelmia. Hän ja hänen sisarensa olivat melkein yhdenikäisiä, he tunsivat toisensa erinomaisen hyvin, mutta sittenkin tuntui Cissie'stä tuona yönä kuin hän ei olisi ollenkaan tuntenut Lettyä. Vuosi sitten hän olisi ollut täysin varma siitä, että tunsi hänet perinpohjin. Mutta vanha, tuttu Letty, Letty, jolla oli kukoistavat kasvot ja veitikkamaiset silmät, Letty, joka oli kapinallisesti ihastunut koreihin, nuoriin poikiin ja rakasti Teddyänsä uskollisesti ja hehkuvasti, tuo Letty, joka oli niin paljon pitänyt leikillisistä yllätyksistä, ulkoilmaleikeistä ja elämän päivänpaisteesta ja naurusta, tuo Letty sisko, joka oli ollut niin kaikin puolin tyydyttävä ja täydellinen, oli nyt heitetty syrjään kuin naamio. Cissie ei enää tuntenut sisarensa silmiä. Lettyn kädet olivat muuttuneet laihoiksi, oudoiksi ja hiukan ryppyisiksi, hänen piirteensä olivat tulleet teräviksi ja huulensa ohuiksi, hänen toimintansa, jonka ennen olisi voinut varmasti ennakolta arvata, oli nyt käsittämätöntä, joten Cissie'n täytyi turvautua arvailuihin. Heidän kouluaikanaan oli Lettyllä ilmennyt voimakas tunteellisuuden piirre: hän oli helposti kyynelöinyt. Mutta nyt hän ei ollut itkenyt kertaakaan eikä osoittanut minkäänlaista itkun jälkeäkään, vaikka Teddyn nimi oli ollut häviöluettelossa… Mikä antoi hänelle voimaa tähän traagilliseen jännitykseen? Kuinka kauan se kykenisi pitämään häntä yllä? Voiko Lettystä todellakin tulla toinen Charlotte Corday? Kykenikö hän suorittamaan laajan kostosuunnitelman, siirtymään monen kuukauden ja vuoden aikana yhä lähemmäksi kostoa?
Oliko sellainen kosto mahdollinen?
Ryhdyttäisiinkö nyt murhaamaan tämän suuren sodan aiheuttajia? Mikä ihmeellinen historiallinen ilmiö se olisikaan, jos kuninkaiden hulluus siten tulisi rangaistuksi ja lopetetuksi!
Hiukan aikaisemmin tuollainen romanttinen unelma olisi voinut tenhota Cissie'n mielikuvituksen. Noin vuosi sitten hän vasta oli siirtynyt pois melodraama-iästään. Mutta hän oli nyt siitä poissa. Hän oli parhaillaan kasvamassa syvällisempään käsitykseen. Hän alkoi tajuta, etteivät ihmiset toimi noin yksinkertaisesti. He tekevät antautumisen lupauksia, jotka eivät ole todellisia antautumisen lupauksia, he rakastavat – aivan rehellisesti – mutta heidän rakkaudellaankin on rajansa. Ei ole mitään suurta kostoa, vaan ainoastaan pientä, olematonta; ei ole mitään elinkautista korvauksen etsintää, paitsi lain lakkaamaton kosto. Ei ole olemassa sellaista inhimillisen elämän keskittymistä, jota romantiikka edellyttää. On muutosta, on unhotusta. Kaikkialla on hajaannusta. Teddynkin traagillinen tarina muuntuisi ajan mukana. Saksan ruhtinaiden pahuuttakin voitaisiin pian katsella joltakin aivan erilaiselta näkökannalta. Voisiko Letty pitää kaikkea vuosikausia elävänä mielessään, kovana ja kauheana niinkuin nyt! Ei, se tulee varmaan lieventymään. Toiset vaikutelmat luovat sen yli kerrostumiansa…
Cissie'n mieleen tuli tulvimalla muisteloja, joissa Letty näkyi koulutyttöseikkailuissaan, milloin onnistuen, milloin epäonnistuen: Letty säikähtyneenä, Letty kiukuissaan, Letty aloittelemassa suuria yrityksiä, ponnistelemassa tarmokkaasti hetken aikaa ja sitten lannistuen. Hän oli nähnyt Lettyn nuhan vallassa ja vaatteet likaisina. Hän oli nähnyt hänet häpeissään ja nöyryytettynä. Hän tunsi Lettynsä sielun viimeistä loukkoa myöten. Letty rukka! Rakas Letty rukka! Äkillisenä kirkkaana näkemyksenä Cissie'lle selvisi, mitä sisaren mielessä oli tapahtumassa. Koko tuo innokas koston suunnittelu oli kuvitteluleikkiä, jonka avulla Letty torjui toivonsa synkkää vastakohtaa. Se ei ollut voimaa, se oli heikkoutta. Se oli eräänlaista väistämistä. Hänellä ei ollut voimaa ottaa vastaan sitä yksinkertaista tosiasiaa, että Teddy oli kuollut. Se oli hänelle liikaa. Sen vuoksi hän sommitteli tuota kostotehtävän unelmaa sen päivän varalle, jona hän ei enää kykenisi kieltämään tosiasioita. Hän oli jo varma, mutta hän ei tahtonut tulla varmuuteen, ennenkuin hänen unelmansa oli valmis. Jos tätä epävarmuuden aikaa jatkui, niin hän voi kehitellä unelmansa niin väkeväksi, että se saattoi lopulta ottaa hänen mielensä kokonaan valtoihinsa. Ja silloin hän tulisi järjestelemään elämänsä Matching's Easyssä unelmansa yksityiskohtaista kehittelemistä varten.
Hän tulisi elelemään siellä edelleen kuvitellen valmistautuvansa ennenkuulumattomaan tehtävään, jota hän todellisuudessa ei milloinkaan suorittaisi. Hän tulisi tutkimaan Saksan karttoja. Hän tulisi lukemaan, mitä Saksan valtiomiehistä ja hallitsijoista on kirjoitettu. Kenties hän tulisi tekemään heikkoja yrityksiä hankkiakseen itselleen paikan Saksassa tai Sveitsissä. Ehkäpä hän ostaisi itselleen puukon tai revolverinkin. Sitten hän kenties oleskelisi Windsorin tai Sandringhamin lähistöllä rauhan palattua ja saksalaisten serkkujen tultua jälleen vieraihin…
Cissie näki mielessään kuvan, joka saattoi esittää tulevaa todellisuutta: Lettyn hoidottomana, kurjana, raikkaan somuutensa menettäneenä salamurhan uneksijana, yhä riippuvana mr Britlingistä, suoritellen hänen töitään sangen huonosti, hajamieliseen ja epätäsmälliseen tapaan.
Hänelle täytyi puhua, saada hänet pian vakuutetuksi, sillä muuten hänestä tulisi eriskummallinen, outo ilmiö, Matching's Easyn miss Flite…
3
Cissie oli paremmin selvillä Lettyn sielunelämästä kuin omastaan.
Hän oli itse vaikeassa asemassa. Hän oli oppinut pitämään mr Direckistä erittäin paljon ja luottamaan häneen, mutta hänen kiintymyksensä ei tuntunut keksivän itselleen muuta ilmausta kuin alituisen moitiskelun, jonka esineenä oli mr Direckin ja Amerikan haluttomuus yhtyä sotaan. Hän oli rakastunut mr Direckiin tämän ollessa puettuna naamiaispukuun; hän oli nuori nainen, joka piti kauniista ruumiinrakenteesta ja koreista väreistä enemmän kuin itse arvasikaan. Tietämättään hän moitti mr Direckissä juuri sitä, ettei tämä näyttänyt ollenkaan taipuvaiselta siirtämään naamiopuvun henkeä arkielämään. Alussa oli vieras koskettanut sekä hänen mielikuvitukseensa että aisteihinsa ja hän halusi samanlaista jatkoa. Mutta sen sijaan näyttikin mr Direck yhä enemmän eksyvän alinomaisiin kiintymyksensä vakuutteluihin ja ihmisystävällisten palvelusten omantunnontarkkaan suorittamiseen. Mr Direck koki nyt lakkaamatta vakuuttaa hänelle, että vain se mitä hän teki oli hänen asemassaan oikeata ja kunniallista. Hän ei käsittänyt – eikä sitä käsittänyt Cissie'kään – että hänen vilpittömyytensä ja järkevyytensä olivat omiansa Cissie'ä ärsyttämään. Nähdessään Cissie'n ärtyneenä koetti mr Direck olla entistäkin vilpittömämpi ja järkevämpi ja teki sen mahdollisimman selvällä ja huomattavalla tavalla.
Kaikesta huolimatta Cissie tunsi ja huomasi, että kysymyksessä oli hyvä nuori mies, oikein oivallinen nuori mies, hellä, luotettava, tavallaan hitaan voimakas, ehdottomasti rehti, kuin suuri kiltti lapsi, lahjomattoman rehellinen. Ja niin avuton hänen käsissään. Cissie voi häntä loukata ja saattaa hänet surumieliseksi, mutta ei voinut järkyttää hänen hitaasti muodostuneita vakaumuksiansa.
Kun Cissie menneinä romanttisina päivinään oli nähnyt unta kohtalon häntä varten varaamasta sulhasesta, oli hän ajatellut, että tuon tulevan piti olla aina täydellinen, heidän molempain piti aina olla oikeassa (ja, jos niin vaadittiin, koko muun maailman väärässä). Hän ei ollut milloinkaan ajatellut voivansa kiintyä tunteillaan mieheen, jonka mielipiteitä hän ei hyväksynyt ja joka toiminnassaan rikkoi hänen asettamiansa sääntöjä ikäänkuin kelpo norsu, joka piikkisauvan piston tuntiessaan vavahtelee, mutta ei tottele…
Niinpä Cissie jankutti hänelle ja kiusasi häntä, tahtomatta milloinkaan kuunnella hänen selityksiänsä. Mr Direckillä taas oli aivan hirmuinen halu selittää omaa asemaansa. Sotatarpeita koskevan omantunnonasian hän tunsi erikoisen arkaluontoiseksi ja vaikeaksi seikaksi. Hän olisi halunnut saada Cissie'n kuuntelemaan ja paremmin syventymään asian vaikeuksiin. Mutta Cissie käytti nopeata englantilaista ajatusvälähtelyä, joka ei ole niinkään paljon ajattelua kuin tunnetta. Mr Direck rakasti tuota välähtelyä, vaikka olikin varma siitä, että se saattoi tehdä vääryyttä.
Cissie'n mielipide, jonka mukaan hänen oli lähdettävä sotaan, sai hänet tuntemaan itsensä luopioksi; Cissie'n väite, että hän oli tavallaan englantilainen, vaikutti häneen, vaikka järki olikin sitä kumoamassa. Kaikkien näiden hämmennysten vallitessa mr Direck oli iloinen, kun keksi puolueettoman tehtävän, jota suorittaessaan hän voi koko sydämellään olla Cissie'n puolella ja toimia hänen hyväksensä.
Hän haeskeli Teddyn kohtalon todistajia uhrautuvan itsepintaisesti.
Sill'aikaa toinen pulma ratkesi ihan itsestään. Hänellä oli joitakin aikoja ollut mielessään eräs aatos. Eräänä kauniina päivänä hän huomasi, että se olikin oiva mielijohde. Hän voi olla rikkomatta amerikkalaisuutensa asettamia omantunnonesteitä ja samalla kuitenkin tehdä Cissie'n mieliksi. Hän teki niin.
Saapuessaan Cissie'n kehoituksesta esittämään Teddyn kohtaloa koskevia sitovia todistuksia hän ei saapunut tavallisessa puvussaan. Hänen mielestään oli puku niin ihmeellinen, että se tuntui huutavan, kajahtelevan kuin torventörähtely hänen kulkiessaan läpi Lontoon Liverpool Streetin asemalle. Uusi puku tuntui hänestä tapahtumalta, jolla oli kansainvälinen merkitys; sen vaikutus saattoi hänen mielestään ilmetä aina Berliinissä asti. Ja kumminkin oli puku perin tavallinen, niin yleisesti käytetty näinä aikoina, että Cissie, joka tuli häntä vastaan asemalle, mieli Lettyn surun täyttämänä, ei sitä huomannut, vaan pikemmin tunsi kuin havaitsi hänet voimakkaammaksi ja komeammaksi kuin milloinkaan – lukuunottamatta hänen ensimäistä, mielikuvitukseen koskettavaa esiintymistään naamiopuvussa, jonka Teddy oli hänelle valinnut tuona huolettomana aikana, jolloin kuolemaa ei vielä maailmassa ollut. Ei Lettykään, vaikutelmille vastahakoinen ja oikullinen kun oli, huomannut mitään ihmeellistä hänen ihmeellisessä puvussaan.
Hän esitti kertomuksensa. Se oli omituinen, epätasainen, monesta tiedonannosta koottu kertomus…
"Arvaan kyllä", virkkoi Letty, "että jos nyt sanon teille, etten usko tuon upseerin olleen Teddyn, niin te luulette minun olevan päästäni vialla… Mutta minä en sitä usko."
Tuon sanottuaan hän istui hetkisen hiljaa tuijottaen suoraan eteensä. Sitten hän äkkiä nousi ja alkoi ottaa hattuansa ja viittaansa keittiönoven takana olevasta naulakosta. Viitan raksi oli kiertynyt, hän yritti hermostuneesti saada sitä auki ja kiskaisi sen vihdoin poikki.