Mr Britling taukosi kirjoittamasta, selaili noita papereita ja mietiskeli. Heinrichin kirjeet ja postikortit olivat joutuneet niiden joukkoon, samoin eräs Teddyn kirje…
Kirjeet vahvistivat valokuvien tekemää vaikutelmaa, joka muistutti mieleen, kuinka ystävällisiä ja miellyttäviä ihmiset voivat toisilleen olla. Ja nyt olivat kansalliskiihkon villiaasit tulleet potkimaan ja surmaamaan, epäluuloisuus, häikäilemätön ahneus ja pahuus olivat myrkyttäneet heidän mielensä, räjähdysaineita käyttelevät mielipuolet olivat muuttaneet tämän alkuperäisen hyvyyden vihan huudoiksi ja veren pärskeeksi. Kuinka hyviä ihmiset ovatkaan – kunnes rupeavat julmiksi! Hänen ajatuksissaan vilisi äkkiä pieniä juttuja ja kertomuksia ihmisten hyväntahtoisuudesta, joka oli murtautunut sodan pahantahtoisuuden läpi, molemminpuolisesta avusta, jota pahoin haavoittuneet saksalaiset ja englantilaiset olivat antaneet toisilleen maatessaan vierekkäin loassa ja pimeässä juoksuhautojen välillä, vankien ja heidän voittajainsa välisestä toveruudesta, saksalaisista ja englantilaisista, jotka veljeilivät joulun aikaan… Tuosta hän oli nähnyt valokuvia eräässä jokapäiväisessä sanomalehdessä…
Näiltä vaelluksiltaan hänen ajatuksensa palasi edessä olevaan tehtävään.
Hän koetti kuvata mieleensä Heinrichin vanhemmat. Hän otaksui heidät sivistyneiksi, kelpo ihmisiksi. Oli ilmeistä, että nuorukainen oli tullut hyvästä kodista, jossa ystävällinen henki vallitsi. Mutta hän kuvitteli heidät – itsekään tietämättä miksi – paljoa vanhemmiksi kuin itsensä. Kenties oli nuori Heinrich jossakin tilaisuudessa maininnut, että he olivat vanhoja – hän ei voinut muistaa. Hänellä oli omituinen halu kirjoittaa heille lohduttavaan sävyyn, ikäänkuin heidän menetyksensä olisi ollut surkuteltavampi kuin hänen omansa. Hän epäili, oliko heillä hänen valoisan mielenlaatunsa suomaa lohdutusta, voivatko he yhtä helposti kuin hän turvautua hänen omaksumaansa uskoon, oliko Pommerissa samaa lohduttavaa mahdollisuutta kirjoittaa tutkielmaa siitä, miten maailmaa paremmin hallittaisiin. Hän ei ajatellut tuota aivan selvästi, mutta se oli hänen tajuntansa pohjalla. Hän kirjoitti edelleen:
Jos ajattelette, ettei kumpikaan näistä pojista ole kaatunut yhteisen, jalon asian puolesta, vaan taistelussa toisiansa vastaan hallitsijahuoneiden, rajojen, kauppateiden ja sortavan ylivallan puolesta, niin minusta näyttää, että teidän täytyy tuntea tämä sota traagillisimmaksi ja kauheimmaksi tapaukseksi, mikä milloinkaan on ihmiskuntaa kohdannut.
Hän istui tuon kirjoitettuaan muutamia minuutteja miettien, ja kun hän jälleen ryhtyi kirjoittamaan, tuli jo ensimäisessä lauseessa näkyviin uusi ajatusura.
Jos lasketaan kuolleet ja haavoittuneet, niin tämä on historian kauhein sota; teille kuten minullekin on se ollut melkein äärimäistä henkilökohtaista tragiikkaa… Mustaa murhetta…
Mutta onko se kauhein sota?
En usko sitä. Voin kirjoittaa teille ja sanoa, etten todellakaan usko poikaimme kuolleen aivan suotta. Tuskamme ja ahdistuksemme eivät liene menneet hukkaan – kenties ne ovat välttämättömät. Ne voivat todellakin olla välttämättömät. Tässä minä nyt olen, ryöstettynä ja kurjana – mutta minussa elää toivo. Ei milloinkaan ennen ole sodan kude ollut niin tumma, minä myönnän sen. Mutta sodan tumma kude ei ole myöskään ollut koskaan niin hiukikulunut. Tuhansista kohdista paistaa valo sen läpi.
Mr Britlingin kynä pysähtyi.
Hänen huoneessaan vallitsi täydellinen hiljaisuus.
"Halpahintaista kaunopuheisuutta", virkkoi mr Britling vihdoin, äänessä erinomaisen katkera sävy.
Hän joutui epätoivoiseen riitaan tyylinsä kanssa. Tuskitellessaan omaa kykenemättömyyttään ajatusten ilmaisemiseen, puuttuvaa valtaansa noihin kapinallisiin sanoihin ja lauseparsiin nähden, jotka kaikki toivat mukanaan omia mielikuvayhtymiään ja virikkeitään siten eksyttäen hänet varsinaisen tehtävänsä ladulta, hän kokonaan unohti pommerilaiset vanhemmat. Hän luki uudelleen tuon epätyydyttävän lauseen.
"Se on kuin onkin totta", kuiskasi hän. "Se ilmaisee täsmälleen mitä tahdon sanoa…"
Täsmälleen?..
Hänen ajatuksensa kiintyivät tuohon sanaan… Kun on paljon sanottavaa, niin tyyli käy hankalaksi. Aivan kuin pitäisi liikaa lukua univormustaan taistelun alkaessa… Mutta toisaalta juuri siitä on pidettävä lukua taistelun alkaessa… Kaikki pitää olla järjestyksessä…
Hän otti uuden arkin ja yritti alkaa kolmeen kertaan.
"Sota on kuin tumma kude…"
"Sota on tummakuteinen esirippu, joka laskeutuu polkumme poikki."
"Sota on tiheä, tummakuteinen esirippu, joka laskeutuu ihmiskunnan kaiken toivon ja hyvyyden eteen. Mutta aina se on laskenut läpitseen joitakin valon pilkahduksia, ja nyt – minä en näe unta – nyt se käy hiukikuluneeksi ja sieltä täältä, tuhansista kohdista valo murtautuu läpi. Siitä meidän on kiittäminen näitä rakkaita poikiamme – "
Hänen kynänsä pysähtyi taas.
"Minun täytyy tehdä jonkinlainen luonnos", sanoi mr Britling.
5
Kolme tuntia myöhemmin mr Britling kirjoitti päivänvalossa, vaikka hänen työlamppunsa vielä paloi, ja hänen kirjeensä vanhalle Heinrichille oli tuskin vieläkään muuta kuin kirjettä varten kerätty aineskokoelma. Mutta aines alkoi järjestyä suurin piirtein ja mr Britlingin tarkoitukset alkoivat pukeutua vastaaviin muotoihinsa. Hänestä oli nyt selvää, ettei hän enää kirjoittanut yksilöllisesti rajoitettuna henkilönä noille kahdelle yksilölle, jotka surren elivät männikön keskellä sijaitsevassa vanhassa, suuressa, korkeaseinäisessä, jyrkkäkattoisessa kodissa, jonka kuvaa Heinrich oli kerran hänelle näyttänyt. Hän tunsi heitä liian vähän voidakseen niin henkilökohtaisesti heidän puoleensa kääntyä. Hän tajusi, ettei hän kirjoittanut mr Britlinginä, vaan englantilaisena – muuta hän ei voinut heille merkitä – ja hän kirjoitti heille saksalaisina; hän ei voinut heitä toisin käsittää. Hän oli ryöstetty Englanti kirjoittamassa ryöstetylle Saksalle…
Hän ei enää kirjoittanut erityisen pojan erityisille vanhemmille, vaan koko sille kärsimyksen, tuskan, katkeruuden ja uupumuksen valtavalle määrälle, mikä lepäsi "rintaman" esiripun takana. Hitaasti, mutta varmasti oli Saksan miespuolinen väestö katoamassa. Siinä yön hiljaisuudessa istuessaan hän ajatteli, että keskusvalloilta oli kaatunut vähintään kaksi miljonaa miestä ja että yhtä suuri määrä oli raajarikkoja ja työkyvyttömiä. Siihen verrattuina olivat meidän brittiläisten häviöt vähäiset, vaikka ne aikaisempien kokemustemme mittakaavaa käyttäen olivatkin suunnattomat ja kaikkialle ulottuvat. Suuremmat armeijamme saivat vielä kärsiä, ja me olimme auttamattomasti menettäneet hiukan enemmän kuin neljännesmiljonan. Mutta murhenäytelmän uhka alkoi kasaantua meidän kohdallemme. Me tiesimme jo nyt riittävästi ymmärtääksemme miltä todellisuuden täytyi tuntua niissä Saksan kodeissa, joihin nuo kaatuneet miehet eivät milloinkaan palaa…
Jos Englannilla vielä oli suurin osa laskuansa maksamatta, olivat ranskalaiset jo maksaneet lähes viimeistä ropoa myöten. He olivat varmaan menettäneet jo melkoista enemmän kuin miljonan miehiään ja yhä he vuotivat verta. Idässä oli Venäjä kadottanut paljoa enemmän kuin miehen miehestä tässä elämän joukkohävityksessä. Vähän ajan kuluttua ei enää mikään sensuuri kykenisi tukahduttamaan kansojen ääntä. Ei tulisi enää olemaan puhe kunniasta ja valloituksista, hegemonioista ja kauppateistä; olisi vain vainajiansa itkevä Eurooppa…
Sen Saksan, jolle hän kirjoitti, tulisivat muodostamaan lesket ja lapset, nälistyneet pojat ja tytöt, raajarikkoiset miehet, vanhat miehet, miehet, jotka olivat menettäneet veljensä, sukulaisensa, ystävänsä ja toiminnanhalunsa. Ei mikään maalla tai merellä saavutettu loistava voitto voinut pelastaa Saksaa tuosta kohtalosta. Samoin kävisi Ranskan, Venäjän ja vihdoin Englannin, suuremmassa tai pienemmässä määrässä. Ennen sotaa ei ollut olemassa mitään sellaista Saksaa, johon englantilainen olisi voinut vedota. Saksa oli ollut uhka, vaara, marssivain, aseistettujen miesten aikaansaama kauhistuttava tanteren töminä. Silloin oli ollut yhtä mahdotonta puhua Saksalle kuin pysähdyttää Kaiserin toitottava auto Unter den Lindenillä ja pyytää saada hiukan rauhassa keskustella hänen kanssaan. Mutta Saksalla, joka oli katsellut kaikkia tehtyjä hyökkäyksiä hieman epäilyksensekaisella ylpeydellä, oli nyt silmät täynnä kyyneleitä ja verta. He olivat uskoneet, he olivat totelleet, mutta mitään todellista voittoa ei ollut tullut. Se taisteli yhä edelleen, verta vuotaen ja tuskissaan hävitti voimiaan ja koko maailman voimia ilman muuta huomattavissa olevaa tulosta kuin uupumus; niin tarmokas se oli, niin uskollinen, niin ylpeä ja niin äärimäisen typerä. Ja ajattelevan Saksan, millainen se ennen sotaa lieneekään ollut, täytyi nyt olla jotakin jäännösmäistä, jotakin työlampun ääreen jätettyä, joka samoinkuin hänkin mietiskeli, suri ja laski häviöitä, tuijotellen synkkään tulevaisuuteen…
Sille hän kirjoitti, tuolle epämääräisesti aistimalleen olennolle hänen omaa valopiiriään muistuttavan valoläikän ulkopuolella – olennolle, joka oli Heinrichin isä, joka oli suuri Saksa, Saksa, joka on ollut aikaisemmin olemassa, ja joka tulee elämään senkin jälkeen, kun kotkat ovat lakanneet räpyttelemästä…
Poikamme, kirjoitti hän, ovat kaatuneet taistellen toisiaan vastaan. He ovat taistelleet niin hämäristä syistä, että Saksan sanomalehdistö yhä vielä vilkkaasti väittelee siitä, mitkä nuo syyt olivat. Meille oli aiheena se, että Belgiaan hyökättiin ja että Ranska oli joutumassa perikatoon. Mikään muu ei olisi saanut Englantia ryhtymään taisteluun teitä vastaan. Mutta minkätähden te hyökkäsitte Belgiaan ja olisiko sitä jotenkin voitu estää, sitä emme tiedä vielä nytkään. Ja tätä sotaa jatkuu yhä, yhä kuolee lisää nuorukaisia, ja nuo miehet, jotka eivät ole mukana taistelussa, nuo sanomalehtien toimituksissa ja ministeriöissä istuvat miehet, ne suunnittelevat sotaretkiä, iskuja ja vastaiskuja, jotka eivät muodosta mitään ajateltavissa-olevaa suunnitelmaa. Mutta nyt heitä on odottamassa eräs asia, joka on sotaa kauheampi. Se on tilinteon päivä oman kansansa edessä.
Minkä puolesta me olemme taistelleet? Minkä puolesta me taistelemme? Tiedättekö te? Tietääkö kukaan? Miksi minä uhraan viimeiset voimani ja te kaikki mitä teillä on jäljellä käydäksemme tätä sotaa toisiamme vastaan? Mitä voittoa meillä on siitä, että tuotamme toisillemme vieläkin enemmän kärsimystä? Miksi liikkuisimme yhä edelleen kuin lankanuket kruunattujen vähämielisten ja järjettömäin diplomaattien käsissä? Jos me olisimmekin olleet mykkiä ja taipuvaisia aikaisemmin, eikö poikiemme veri nyt huuda meille, että tämä mielettömyys on lopetettava? Me olemme sallineet noiden ihmisten lähettää poikamme kuolemaan.
Teidän ja minun on lopetettava tällaiset sodat, tällaiset nuorukaisia kohtaavat verilöylyt.
Nuorukaisia kohtaavat verilöylyt! Siinä on todellakin nykyaikaisen sodan olemus. Nuorten surmaamisessa. Inhimillisen perinnön hävittämisessä, tulevaisuuden koko elämän ja varojen tuhlaamisessa nykyhetken vihaan ja ahneuteen. Mielipuolet ja konnat, poliitikot, keinottelijat ja ne henkilöt, jotka ansaitsevat ihmisten epäluuloisuuden ja ajatuksettoman, rehellisen vihan nojalla, ne aiheuttavat sotia; suurten joukkojen tylsätunteisuus ja hyvänsävyisyys tekevät ne mahdollisiksi. Onko teidän ja minun kärsittävä sellaista, kunnes sivistyksemme koko rakennus, joka on niin hitaasti ja vaivalloisesti saatu kohoamaan, joutuu perinpohjaisen hävityksen uhriksi?
Kun istuuduin teille kirjoittamaan, oli aikomukseni kirjoittaa teidän pojastanne ja omastani. Mutta minusta tuntuu, että se, mitä voisi sanoa erikoisesti meidän menetyksestämme, voidaan jättää sanomatta: se voidaan ymmärtää, vaikka sitä ei pueta sanoiksi. Mutta sanottava ja kirjoitettava on, että sota pitää lopettaa ja ettei sitä voi tehdä kukaan muu kuin te, minä ja me kaikki. Meidän on se tehtävä rakkaudesta poikiimme, rotuumme ja kaikkeen inhimilliseen. Sota ei ole enää inhimillistä, kemistit ja keksijät ovat saaneet aikaan muutoksen. Poikaani ammuttiin silmään; hänen aivonsa murskasi joku, joka ei edes saanut koskaan tietää, mitä oli tehnyt. Ajatelkaahan, mitä tuo merkitsee!.. Minun mielestäni on selvää ja varmaan on se selvää teidän ja koko maailman mielestä, että sota nykyään on tuohuksen lähentämistä räjähdysaineihin, jotka leimahtavat koko maailmaa hävittäväksi paloksi. Tervejärkinen ihminen ei näinä aikoina voi kirjoittaa toiselle mistään muusta kuin siitä, miten ihmiskunta pelastettaisiin sodasta.
Nyt toivon, että olette kärsivällinen ja kuuntelette minua loppuun. Tämän sodan alkupuolella oli sellainen kausi, jolloin oli vaikea olla kärsivällinen, koska menetysten ja onnettomuuksien pelko oli alinomaa uhkaamassa. Nyt meidän ei tarvitse enää pelätä. Se, mitä pelkäsimme, on tapahtunut. Kun ajatuksissamme istumme poikavainajiemme murskattujen ruumiiden ääressä, voimme varmaan olla kärsivällisiä kuin kallio.
Minä tahdon sanoa teille aivan suoraan ja koristelematta, että minun käsittääkseni Saksa, joka on tämän sodan johtavana ja keskeisenä voimana, on suurin syyllinen. Kun kirjoitan teille niinkuin englantilainen saksalaiselle sodan vielä kestäessä, tahdon tässä kohden välttää kaikkea väärinkäsitystä. Olen vakuutettu siitä, että Saksa tuona vuosikymmenenä, joka päättyi 1871 Ranskan häviöön, käänsi kasvonsa päin pahaa ja että sen kieltäytyminen kohtelemasta jalomielisesti Ranskaa ja rupeamasta minkään muun suurvallan ystäväksi on tämän sodan oleellisin aihe. Saksa riemuitsi voitostaan – ja polki hävinneen jalkoihinsa. Se antoi voitetun kokea sietämättömiä nöyryytyksiä. Se suunnitteli uusia hyökkäyksiä. Jo kauan ennen tämän verilöylyn alkamista Saksa varustautui sotaan maalla ja merellä, laskemalla vesille sotalaivoja, rakentamalla strategisia ratoja, kasaamalla valtavia sotatarvevarastoja, uhkaamalla ja pakottamalla koko maailmaa pysymään sen uhkausten tasalla… Lopulta ei millään Euroopan kansalla ollut muuta valinnan mahdollisuutta kuin joko alistua Saksan tahtoon tai ryhtyä sotaan. Saksan tahto taas ei ollut sellainen, että oikeamieliset miehet olisivat voineet siihen alistua. Se osoittautui ahdasmieliseksi ja armottomaksi tahdoksi. Se oli Zabern-tahtoa. Te ette näyttäneet haluavanne maailmaa hallitsevaksi kansaksi, maailman kokoajiksi ja yhdistäjiksi. Te ette tahtoneet yhdistää maailmaa. Te tahdoitte, että ylenmäärin kansallistuntoinen Saksa, hentomielinen ja ahdasmielinen Saksa, Saksa, joka palvoi naurettavan Kaiserinne ja hänen poikasarjansa valokuvia, univormupukuinen Saksa, joka halveksi kaikkea muuta kulttuuria paitsi omaansa, saisi painaa jalkansa hajoitetun ja nöyryytetyn ihmiskunnan niskaan. Nuo olivat sietämättömiä tulevaisuuden näköaloja. Minä olisin mieluummin nähnyt koko ihmiskunnan kuolevan.
Suokaa anteeksi, että puhun "teistä". Te ette ole vastuussa tuon Saksan teoista enempää kuin minä – sir Edward Greyn. Mutta tämä tapahtui teidän maassanne, ettekä te tehnyt kaikkea voitavaanne estääksenne sitä – ja samoin olen minä sallinut yhtä ja toista tapahtua täällä Englannissa…
"Tuo on niin kuivaa, niin ylimalkaista", kuiskasi mr Britling. "Ja sittenkin – juuri tuo on surmannut meidän poikamme."
Hän istui hetkisen hiljaa. Sitten hän luki uuden lehden käsikirjoitustaan.
Kun sinkoan nuo syytökset Saksaa vastaan, ei minulla juuri ole halua väittää Englantia oikeamieliseksi. Tämä sota ei ole tuottanut kunnian hohdetta Saksalle enempää kuin Englannille tai Venäjällekään. Me kolme olemme sattuneet olemaan taistelijoista voimakkaimmat, mutta kunnia kuuluu voittamattomalle Ranskalle. Ranska, Belgia ja Serbia, ne loistavat sankarimaina. Ne ovat taistellen puolustaneet rakastettua maata ja vapautta, ja ovat taistelleet urhoollisemmin kuin saattoi toivoakaan. Tässä sodassa on noilla mailla ollut yksinkertaiset, selvät tarkoitusperät, joihin he ovat pyrkineet ehdottoman jalolla tavalla. Englantilaiset kuten saksalaisetkin voivat syystä kyllä kadehtia tuota yksinkertaista selvyyttä. Toivon, että te kunniallisena miehenä ja tämän sodan katkeroin opetusten kouluttamana yhdytte palavaan haluuni saada nähdä Ranskan, Belgian ja Serbian kohoavan entiselleen kaikesta tästä verestä ja taistelusta, saavan kansallisuuksiensa määräämät rajat, suojan ja varmuuden. Venäjästä en tahdo tässä kirjoittaa, vaan siirryn kohta puhumaan omasta maastani; sen vain haluan huomauttaa, että Englanti ja Venäjä tarjoavat lukemattomia vertauskohtia. Meillä on samanlaisia selkkauksia, samanlaisia vaikeuksia. Meillä on esimerkiksi ulkomaalta tuotu hallitsijahuone, meillä on sieluasurmaava valtiokirkko, joka tukahduttaa ja myrkyttää hallitsevan luokkamme kasvatusta, meillä on kansa, joka ei ole missään yhteydessä salaperäisen hallituksen kanssa, ja meissä ilmenee sama perinnäinen tieteen halveksiminen. Meillä on Irlantimme ja Puolamme. Meidän kuninkaammekin ovat omituisesti toistensa näköisiä…
Tässä kohdassa oli kirjoitus keskeytynyt, ja mr Britling aloitti ikäänkuin uudelleen alusta.
Poliittisessa suhteessa on brittiläinen valtakunta omituisten sattumain kömpelö kokoelma. Se on ilmiö, josta sopii ylpeillä yhtä vähän kuin piikiven reunaviivoista tai perunan muodosta. Suurimmalle osalle Englannin kansaa Intia ja Egypti ja koko tuo puoli järjestelmäämme eivät merkitse yhtään mitään; kauppamme on asia, jota he eivät ymmärrä, ja valtiomme rikkauteen heillä ei ole mitään osaa. Iso-Britannia on ollut neljän kansanvallan muodostama ryhmä, joka on kiedottu valtavaan, mutta sattumalta syntyneeseen imperialismin verkkoon. Tavallinen kansalainen elää täällä poliittisen avuttomuuden tunnossa kehdosta hautaan. Siitä huolimatta elää täällä suuri kansa samoinkuin Venäjälläkin, kansa, jolla on oma sielu ja luonne, kansa, joka on auttamattomasti hyväsydämistä ja varustettu omintakeisella lahjakkuudella, jolta vielä puuttuu täysin vastaavaa tahtoa ja ilmausta. Me olemme aloitelleet samaa suurta koetta, jota Ranska, Amerikka, Sveitsi ja Kiina parhaillaan suorittavat, nimittäin kansanvaltaisuuden koetta. Se on inhimillisen yhteenliitynnän uusin muoto, ja me olemme vasta puolittain alkaneet tajuta sen vaatimuksia ja välttämättömiä edellytyksiä. On näet joutavaa väittää, että muinaisajan pienet kaupunkikansanvallat olisivat verrattavissa niihin suuriin, käytännöllisen tasavaltaisuuden kokeisiin, joita ihmiskunta nykyään suorittaa. Tämä kansanvaltaisten tasavaltain aikakausi, joka nyt on alkamassa, on uusi aikakausi. Sitä ei ote vielä kestänyt vuosisataakaan, ei mitätöntä sadan vuoden aikaakaan… Kaikki uusi on heikkoa; rotta voi helposti tappaa pienen ihmislapsen, ja välitön itsepuolustus voi olla sitä heikompaa, mitä suurempi tulevaisuus on. Ja minusta näyttää, että teidän täydellinen ja täysin kehitelty imperialisminne, jota saksalaiset hoitavat saksalaisia varten, on tarkoituksiltaan ja näköaloiltaan paljoa vanhettuneempaa, mitättömämpää ja vähemmän jaloa kuin nämä Lännen uniset, kasvuiässä olevat jättiläiskansanvallat, jotka niin suunnitelmattomasti taistelevat sitä vastaan…
Myönnän mielelläni, että me taistelemme ilman suunnitelmaa, surkeiden päällikköjen johdolla, määrättömästi tuhlaten sekä varoja että aikaa. Että sodan jatkumisesta voidaan syyttää meidän puutteellista kuriamme ja sitä epärehellisyyttä ja temppuilua, joka on tehottomuutemme seurauksena. Kun tämä sota alkoi, toivoin näkeväni militarismin kukistuvan vuoden kuluessa…
6
Tästä kohdasta lähtien mr Britlingin muistiinpanot muuttuivat katkonaisemmiksi. Niissä ilmeni kyllä ajatuksenyhteyttä, mutta ne eivät punoutuneet kiinteästi toisiinsa. Hänen ajatuksensa oli hypähdellessään jättänyt aukkoja, joita kynä ei ollut ehtinyt täyttämään. Hän oli alkanut tajuta että hänen kirjeensä pommerilaisille vanhemmille oli muuttumassa mahdottomaksi. Se oli alkanut saada tieteellisen tutkimuksen luonnetta.
"Mutta tutkimuksiakin tarvitaan", sanoi hän. "Elleivät meidänlaisemme miehet puutu näihin asioihin, hallitaan meitä yhä edelleenkin huonosti ja yhä edelleenkin joutuvat poikamme surman suuhun…"
7
En luule, että te saksalaiset täysin tajuatte, kuinka vastustamattomasti te olitte valloittamassa maailmaa, ennenkuin tämä sota alkoi. Jos olisitte uhranneet edes toisen puolen tähän sotaan tuhlaamaanne tarmoa ja älyä ihmisten sielujen ja henkien valloittamiseen, niin uskon, että olisitte saaneet maailman johdon käsiinne kenenkään panematta vastalausetta. Teidän tieteenne oli viisi vuotta, yhteiskunnallinen ja taloudellinen järjestelmänne neljännesvuosisadan meitä edempänä… Ei milloinkaan ole suurella kansalla ollut niin suuria mahdollisuuksia johtaa ja ohjata ihmiskuntaa maailmantasavaltaa ja yleistä rauhaa kohti. Siihen vaadittiin vain eräänlaista mielikuvituksen ylevyyttä…
Mutta teidän junkkarinne, teidän keisarillinen hovinne, teidän typerät, turmeltuneet prinssinne – mitä he välittivät sellaisista unelmista? Kateellista mielihyvää tuntien he syöksivät kaiken, mitä Saksa oli saanut aikaan, sodan liekkeihin…
8
Kuten epäilemättä tiedätte, uneksi poikanne aina sellaista maailmanrauhaa, johon tässä olen viittaillut; hän oli ylevämielisempi kuin hänen maansa. Hän ei voinut pitää sotaa ja vihamielisyyttä muuna kuin väärinkäsityksenä. Hän uskoi, että maailma, jossa ihmiset voisivat lausua selvästi ajatuksensa, välttämättä eläisi rauhassa. Senvuoksi hän alinomaa suunnitteli esperanton tai idon tai jonkin muun yleisen yhdysvälineen täydellistämistä ja levittämistä. Minun poikani mielen täytti samansukuinen ja vieläkin laajakantoisempi haave, inhimillisen tieteen unelma, joka ei välitä kuninkaista, ei maista eikä roduista…
Nämä pojat, nämä toiveet, sota on surmannut…
Se katkelma loppui tuohon. Mr Britling keskeytti lukunsa hetkiseksi.
"Mutta onko se ne surmannut?" kuiskasi hän…
"Jos sinä olisit elänyt, rakas poikani, niin sinä ja sinun Englantisi olisitte puhuneet nuoremmalle Saksalle – paremmin kuin milloinkaan minä…"
Hän selaili taaksepäin, luki sieltä täältä, ja hänen tyytymättömyytensä kasvoi.
9
"Tutkielma", virkahti mr Britling.
Milloinkaan ei mr Britling ollut tuntenut niin selvästi olevansa heikko, yksinkertainen, tietämätön ja ajattelematon kirjoittelija eikä hän ollut milloinkaan tuntenut niin vuorenvarmaa vakaumusta, että Jumalan henki puhui hänessä ja että hänen tehtävänään oli ottaa jollakin tavoin osaa uuden elämänjärjestyksen luomiseen maan päällä. Se oli kenties häviävän mitätön osa tehtävän suuruuteen verrattuna, mutta hänelle se oli nyt tuleva ylimmäksi tarkoitusperäksi. Hänelle tuotti sietämätöntä tuskaa, että hänen palveluksensa kaikista hänen innokkaista toivomuksistaan huolimatta osoittautuivat niin ala-arvoisiksi laadultaan ja niin heikoiksi suunnittelultaan. Aina hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi saamaisillaan selvästi ja kauniisti lausutuksi mitä tarkoitti, ja aina hän havaitsi, ettei kirjoittamansa osunutkaan ytimeen, että se antoi arvottoman väärennyksen sydämen elävän tunnon asemesta, aina hän huomasi yrityksensä heikoiksi ja riittämättömiksi. Tässä tapauksessa hän oli aluksi luullut kultaisen kirkkaasti näkevänsä veljeyden, anteeksiannon, yhteisen kutsumuksen hyvän sanoman. Kenelle sopisikaan paremmin lähettää sellainen sanoma kuin noille sureville vanhemmille? Keneltä tullen se voisi tehokkaammin vaikuttaa kuin häneltä itseltään? Nyt hän oli lukenut kirjoittamansa esityksen. Hänen väsyneestä mielestään se tuntui surkuteltavan haalealta yritykseltä. Siinä ei ollut valoa, siinä ei ollut syvyyttä. Se oli kuin jossakin keskusteluseurassa annettu lausunto.
Häntä vaivasi mieleen kuvautuva vanha saksalainen pariskunta
hämmästyneenä tarkistelemassa silmälasiensa läpi hänen kirjeeseensä.
Kenties hänen ällistyttävät yleistyksensä loukkasivat heitä salaa.
Miksi tuo englantilainen meille saarnaa? saattoivat he kysyä.
Hän nojasi väsyneesti tuolinsa selustimeen, leuka rintaa vasten vaipuneena. Hetkisen hän oli ajattelematta mitään ja luki sitten sen rivin, johon katse osui:
"Nämä pojat, nämä toiveet on sota surmannut."
Nuo sanat viipyivät hetken hänen mielessään.
"Ei!" sanoi mr Britling pontevasti. "He elävät."
Ja äkkiä syntyi hänen mielessään aatos, ettei hän ollutkaan yksin. Oli olemassa tuhansia ja kymmeniä tuhansia hänenlaisiaan miehiä ja naisia, jotka halusivat samoinkuin hän lausua sovinnon sanan. Esteitä ei ollut yksin hänen kätensä tiellä… Ranskalaisia ja venäläisiä istui samassa hiljaisuudessa samoja vaikeuksia aprikoiden. Oli saksalaisia, jotka hakivat hänen luokseen johtavaa tietä. Nytkin, hänen istuessaan kirjoittamassa. Ja nyt hän tunsi ensi kerran selvästi erään läsnäolon, jota hän viimeksi kuluneina viikkoina oli usein ajatellut, läsnäolon niin läheisen, että se oli hänen silmäinsä sisäpuolella, hänen aivoissaan ja käsissään. Se ei ollut mikään harha-aistimus; se oli välitön ja todellinen tunne. Siinä oli Hugh, Hugh, jota hän oli luullut kuolleeksi, siinä oli nuori Heinrich, elävänä hänkin, siinä oli hän itse, siinä olivat nuo toiset, jotka etsivät, siinä olivat nuo kaikki, mutta vielä jotakin enemmän, siinä oli Mestari, ihmissuvun johtaja, siinä oli Jumala, läsnä hänessä, ja hän tiesi, että siinä oli Jumala. Koko ajan hän oli hapuillut pimeässä, luullut olevansa yksin louhikoiden, rotkojen ja armottomuuden keskellä, ja äkkiä olikin käsi, varma, luja käsi koskettanut hänen kättänsä. Ja ääni hänen sisässään kehoitti häntä olemaan rohkealla mielellä. Tuona hetkenä ei tapahtunut mitään taikatemppua; hän oli yhä heikko ja oli väsynyt, alakuloinen kaunopuhuja, hyvä aie varustettuna huonoilla edellytyksillä. Mutta hän ei ollut enää yksin eikä onneton, hän ja epätoivo eivät enää kuuluneet samaan maailmaan. Jumala oli hänen vierellään, oli hänessä ja hänen ympärillään… Tämä oli mr Britlingin elämän ratkaiseva käännekohta. Se oli niin kepeätä kuin huhtikuinen aamupilvi; se oli niin suurta kuin luomisen ensimäinen päivä. Muutaman hetken hän vielä istui hiljaa, leuka rintaa vasten ja kädet riippuen. Sitten hän nousi ja veti syvään henkeään…
Tuo oli tullut melkein kuin itsestään selvänä asiana.
Viikkokausia oli hänen mielensä askarrellut tuossa aatoksessa. Hän oli puhunut Lettylle tästä rajallisesta Jumalasta, joka johtaa ihmisen vaellusretkeä ajan ja paikan piirissä. Mutta tähän asti oli Jumala merkinnyt hänelle vain älyn avulla käsitettävää asiaa, teoriaa, väitettä, sellaista, mistä voi puhua, mutta jota ei todella tunne… Mr Britling oli tähän asti ajatellut Jumalaa niinkuin joku henkilö, joka on tullut tyhjään taloon, kauniiseen ja miellyttävään, missä kaikkialla tuntuu hienon persoonallisuuden aavistus. Kun vieras sitten koettaa ominpäinsä perehtyä ympäristöönsä, kuuleekin hän etehisestä kotiin saapuvan isännän hyvän, ystävällisen äänen…
Hänen ei tarvinnut joutua epätoivoon sen vuoksi, että hän itse kuului heikkojen joukkoon. Jumala oli todellakin hänen kanssaan ja hän Jumalan kanssa. Kuningas saapui omiensa luo. Keskellä pimeyttä ja sekaannusta, painajaisunen kaltaisia kauheuksia ja suuren sodan kaameata typeryyttä taisteli Jumala, Maailman Tasavallan päämies, päästäkseen vallitsemaan. Kunhan teki parhaansa ja kaikki minkä voi niin valtavan suuren asian hyväksi, niin mitä merkitsi, jos suoritettu osuus tuntuikin pieneltä ja mitättömältä?
"Olen ajatellut liian paljon itseäni", virkkoi mr Britling, "ja mitä tekisin omin neuvoin. Olen unohtanut sen, joka on kanssani…"
10
Hän selaili jäljellä olevan osan yöllä kirjoittamaansa ja luki sen nyt ikäänkuin se olisi ollut toisen miehen työtä.
Tämä muistiinpanojen jälkiosa oli katkonaista ja epäselvällä käsialalla kirjoitettua.
"Tehkäämme itsestämme maailman järjestyksen vartijoita ja suojelijoita…"
"Ellei muusta syystä, niin rakkaudesta vainajiamme kohtaan…"
"Vihkiytykäämme palvelukseen. Omistautukaamme koko sielullamme ja koko sydämellämme täydentämään ja kehittelemään kansanvallan menetelmiä ja ikuisiksi ajoiksi poistamaan kuninkaat ja keisarit ja pappisjuonet ja seikkailijajoukkiot, kauppasaksat, pääomankasaajat ja keinottelijat, jotka ovat viekoitelleet ihmiskunnan tähän veren ja vihan rämeikköön – johon poikamme ovat hukkuneet – jossa me yhä kahlaamme…"
Kuinka avuttomalta tuo vinkuva kehoitus kuulostakaan! Sävy muuttui riiteleväksi.
"Jotka ovat viekoitelleet", luki mr Britling punniten tuota lausepartta.
"Jotka ovat kanssamme langenneet", hän korjasi…
"Tulee niin kiukkuiseksi ja katkeraksi – luullakseni siitä syystä, että tuntee itsensä yksinäiseksi. Koska tuntee, etteivät samat syyt ole yhtä päteviä heille kuin itselle. Raivostuu tuntiessaan heidän äänettömän ja välinpitämättömän vastalauseensa ja unohtaa sen Voiman, jonka osana itse on…"
Sivu, joka sisälsi tuon arvostelunalaisen lauseen, oli muuten tyhjä, paitsi että vinosti sen poikki oli kirjoitettu huolellisella käsialalla "Hugh" ja "Hugh Philip Britling"…
Seuraavalle lehdelle hän oli kirjoittanut: "Rakentakaamme Maailman Tasavallan rauha näiden raunioiden keskelle. Tulkoon siitä meidän uskontomme, meidän kutsumuksemme."
Siihen hän oli pysähtynyt.
11
Hän huokasi.
Hän katseli hajallisia papereita ajatellen kirjettä, jonka oli ollut määrä niistä sukeutua.
Hänen väsymyksensä sai ensinnä puheenvuoron.
"Kenties olisi sittenkin parasta lähettää vain viulu…"
Hän nojasi poskiaan käsiinsä ja istui siten pitkän aikaa. Hänen silmänsä tuijottivat kuin sokean. Ajatukset vaeltelivat, hajaantuivat ja himmenivät. Vihdoin hän keskitti ajatuksensa tuohon viime ajatukseensa:
"Parasta lähettää vain viulu – sanaa sanomatta.
"Ei. Minun täytyy kirjoittaa heille koruttomasti.
"Jumalasta sellaisena kuin minä olen hänet löytänyt.
"Sellaisena kuin Hän on löytänyt minut…"
Hetkiseksi häipyivät pommerilaiset hänen mielestään. Hän mutisi itsekseen. Hän harkitsi tuota vakaumusta, joka yht'äkkiä oli muuttunut kirkkaaksi ja ehdottomaksi hänen mielessään.
"Uskonto on ensimäinen ja viimeinen, ja ennenkuin ihminen on löytänyt Jumalan ja Jumala hänet, on ihmisen työhön ryhtyminen hedelmätöntä ja hänen toimintansa vailla tarkoitusta. Hänellä voi olla ystävyyssuhteita, osittaista vilpittömyyttä, kunnian sirpaleita. Mutta kaikki tuo pääsee oikeuksiinsa ja koko elämä pääsee oikeuksiinsa vain Jumalan yhteydessä. Vain Jumalan yhteydessä. Jumalan, joka ihmistä välineenään käytellen taistelee Sokeata Voimaa, Yötä ja Olemattomuutta vastaan, Jumalan, joka on päämäärä, joka on tarkoitus. Hän on ainoa Kuningas… Tietysti minun on kirjoitettava hänestä. Koko maailmalle, jossa elän, on minun kerrottava hänestä. Ja oikean Kuninkaan saapuessa, Kuninkaan, joka on saapuva, Kuninkaan, joka on läsnä missä ikänä oikeamieliset kokoontuvat, on entisen maailman verentahraama törky, nämä kurjat kuninkaat ja pöyhkeilevät keisarit, nämä kavalat poliitikot ja juonikkaat lainoppineet, nämä miehet, jotka vaativat ja vievät, pettävät ja pakottavat, nämä sodan aiheuttajat ja sortajat – kaikki tuo on kutistuva ja häviävä kuten tuleen heitetty paperi…"