KOLMAS LUKU
Viha
1
Sill'aikaa kun ennen niin hervoton, miellyttävän rauhallinen maaseutu oli muuttumassa jotensakin huolettomasti varustetuksi leiriksi, kun ikivanhoja raja-aitoja muutettiin ja poistettiin ja maailman varoja tuhlattiin mitä korvaamattomimmalla tavalla, suoritti mr Britling ylimääräisen konstaapelin tehtäviä, lähetti vanhimman poikansa maanpuolustusväkeen, piti huolta belgialaisista, hemmotteli luuvassa asuvia sotilaitaan, auttoi Teddyä upseerinvaltakirjan saannissa, kantoi roponsa hyväntekeväisyystarkoituksiin, möi arvopapereita häviökseen, merkitsi sotalainaa ja mietti, mietti alinomaa sotaa.
Päivästä toiseen hänen ajatuksensa kiertelivät tuota yhtä ainoata asiaa. Hänen mielensä oli siihen kahlehdittu niinkuin kaleeriorja airoonsa. Koko hänen maailmansa oli magneettinen kenttä, jossa kaikki, tahtoipa hän tai ei, suuntautui tuohon kysymykseen kuten magneettiseen napaan.
Hänen ajatuksensa muuttuivat varmemmiksi ja selvemmiksi; ne syvenivät ja laajenivat. Hänen ensimäiset, pintapuoliset arvostelmansa olivat saaneet vahvistuksen tai oli ne korvattu toisilla. Yön aikaan hän kulki mietiskellen pitkin autioita polkuja; hän mietiskeli kirjoituspöytänsä ääressä, hän mietiskeli vuoteessaan, hän mietiskeli kylpyammeessa, hän koetteli mietteitään laatimalla kirjoitelmia, tutki ja korjasi niitä. Silloin tällöin hän herpautui ja väsyi, mutta ei päässyt koskaan niistä irralleen. Sota oli hänen edessään kuin valpas opettaja rottinkeineen, päivästä päivään, viikosta toiseen, väsymättä, käymättä kärsimättömäksi.
2
Eräitä asioita oli suorastaan pakotettava mr Britlingin mieleen, koska ne erosivat hänen ajatustottumuksistaan siinä määrin, ettei hän koskaan olisi niitä hyväksynyt, jos vain olisi voinut olla sitä tekemättä.
Varsinkin hän aluksi kieltäytyi uskomasta, että sota oli niin äärimäisen katkeraa kuin kerrottiin. Hän ei tahtonut uskoa, että Englantia ja Länsi-Eurooppaa vastaan suunnattu hyökkäys oli kokonaisen kansakunnan keskittyneen mielenliikkeen ilmaus. Hän luuli liittolaisvaltain olevan sodassa järjestelmää eikä kansallista tahdonsuuntaa vastaan. Hän taisteli sitä vakaumusta vastaan, että suuren sivistyneen kansakunnan suurta enemmistöä voisi elähdyttää todellinen ja kestävä viha. Vihamielisyys ei ollut hänen luonnonlaatuunsa soveltuvaa: hän ei tahtonut myöntää, että suurin osa ihmiskuntaa on kärkkäämpi vihaan kuin ystävyyteen. Hän teki parhaansa uskoakseen – ja kirjassaan "Nyt sodat loppuvat" hän teki parhaansa saadakseen muut uskomaan – että tämän nurinkurisen, ihmiskunnan yleistä hyväsydämisyyttä karkeasti loukkaavan sotahankkeen oli saanut aikaan pieni ihmisryhmä, jonka vaikutus oli rajoitettu, mutta voimakas. Sodan julmuus, vahingollisuus ja hyödyttömyys oli hänestä niin päivänselvää, että hän melkein anteeksipyytäen niitä korosti. Hän uskoi, että sodan tarvitsi vain puhjeta ja osoittaa länsimaiden kansoille mitä se merkitsi, niin kaikki liittyisivät estämään sen uudistumista. He huutaisivat: "Mutta me emme voi kohdella noin toisiamme!" Hän näki Saksan hyökkäävän imperialismin joutuvan vastaamaan teoistaan omankin kansansa edessä, näki taistelua, epäonnistumista, maailmanvaltain vapaamielisen konferenssin ja yleisen palaamisen ystävällisiin suhteisiin entistä varmemmalla pohjalla. Hän uskoi suuren osan saksalaisia tervehtivän voittoisia liittolaisia heidän vapauttajinaan sietämättömästä poliittisesta ahdistuksesta. Eristetyn saariasemansa vuoksi englantilaiset olivat lukemattomien miespolvien aikana olleet poliittisia harrastelijoita. Se oli heidän suurin virheensä, heidän suurin hyveensä taas se, että olivat huolettomia. He olivat eläneet jonkinlaisessa huvinäytelmäilmakehässä ja kielsivät koko elämänsisällöllään elämän traagillisuuden. Amerikkalaistenkaan eristyminen ei ollut sen ankarampi. Amerikkalaisilla oli ollut intiaaninsa, neekerinsä, orjasotansa. Aina suursodan syttymiseen asti oli kanaali ollut yhtä leveä kuin Atlantin valtameri, mikäli oli kysymyksessä kaiken vakavan uhkan torjuminen. Irlantikin oli etäällä – neljän tunnin laivamatkan takana. Niin olivat englantilaiset mielin määrin kehitelleet turvallisuudesta ja hyvinvoinnista johtuvia hyveitä ja paheita: he vihasivat tiedettä ja dramaattista käyttäytymistä, eivät voineet keksiä mitään syytä äärimäiseen täsmällisyyteen tai ponnekkuuteen, eivätkä yleensäkään halunneet "mennä äärimäisyyksiin". Loppujen lopuksi kaiken täytyi kääntyä hyväksi. Mutta he tiesivät, mitä merkitsee joutua sotaan tarmokkaan vähemmistön ja olosuhteiden pakosta ja olivat valmiit ymmärtämään jokaista sellaisen kohtalon uhriksi joutunutta maata. Kaikki heidän tottumuksensa taivuttivat heitä sotimaan hyvätuulisesti ja ilkeästi kiirettä pitämättä, kiistelemään hallitusta eikä kansaa vastaan. Tarvittiin vähintään kaksi kuukautta sotaa, ennenkuin mr Britling tajusi saksalaisten taistelevan aivan toisessa hengessä.
Ensimäisen tuohon viittaavan aavistuksensa hän sai lukiessaan uutista Kaiserin ja berliiniläisten kansanjoukkojen esiintymisestä heti sodanjulistuksen jälkeen ja kotiinsa pyrkiväin brittiläisten väkivaltaisesta kohtelusta. Heitä oli kaikkialla häväisty ja pahoinpidelty. Se oli pitkiä aikoja kasautuneen katkeruuden ilmausta. Sill'aikaa kun Berliinissä olevaa Englannin lähettilästä tervehdittiin kiljuen ja viheltäen, oli Saksan lähettiläs jäähyväiskävelyllään St. James'in puistossa eikä kukaan häntä häirinnyt… Eräs sanomalehtiuutinen, joka erityisesti kosketti mr Britlingin mielikuvitukseen, kertoi nuorten tyttöjen muodostamasta naiskuorosta: se kokoontui eräälle asemalle, jonka ohi Englannin lähettilään piti matkustaa ja lauloi hänen verhottujen ikkunainsa ulkopuolella "Deutschland, Deutschland über Alles". Mr Britling voi varsin hyvin kuvailla mielessään nuo neitoset, jotka nähtävästi olivat jokseenkin kaikki valkoisiin puettuja, kasvot hehkuvina ja silmät loistaen laulamassa täyttä kurkkua, nykyaikaiseen saksalaiseen tapaan…
Sitten saapui kertomuksia julmuuksista: sanottiin löytyneen tien vieriltä ammuttuja vanhuksia ja teurastettuja lapsia, kerrottiin haavoittuneista, joita oli lopetettu pistimillä tai poltettu elävältä, viattomia kansalaisia kohdanneista verilöylyistä, ryöstöistä ja siivottomasta väkivallasta…
Mr Britling koetti olla tuollaisia juttuja uskomatta, mikäli suinkin voi. Ne eivät sointuneet hänen maailmaansa. Ne saivat hänen mielessään aikaan hirvittävää jännitystä. Ne saattoivat olla väärin esitettyjä, toivoi hän, niin että näyttivät väkivaltaisemmilta ja anteeksiantamattomammilta kuin mitä todellisuudessa olivat. Ne voivat olla satunnaisia, pahantekijäin suorittamia ilkitöitä, jotka eivät mitenkään liittyneet sotatoimien säännönmukaiseen kulkuun. Siellä täällä oli ehkä jokin heikkomielinen upseeri yrittänyt tehdä itseään peljätyksi hirmuksi… Mitä taas katedraalien pommittamiseen ja Louvain'issä noudatettuun rikokselliseen menettelyyn tulee, niin mitäpä siinä, mr Britling oli valmis myöntämään, ettei gotiikan arkkitehtuuri ole rauhoitettu, jos sotilaallinen pakko joutuu sen kanssa ristiriitaan… Vasta kun sota oli ollut käynnissä muutamia kuukausia, täytyi mr Britlingin epäröivän, vastahakoisen mielen taipua varmasti uskomaan, että virallisten tiedonantojen ja lukemattomain todistajain kertomukset järjestelmällisestä väestön poisviennistä, murhista, hävityksestä, siivottomuudesta ja inhottavista pakkotoimenpiteistä, jotka painoivat leimansa preussilaisten ensimäiseen kiivaaseen hyökkäykseen Belgiassa ja Champagnessa, olivat julmaa totta…
He tulivat vihaten ja uhaten niihin maanpaikkoihin, jotka he väkisin valtasivat. He hakivat tilaisuutta kauhistuttaviin tekoihin… Kun eivät voineet sitä tehdä niissä taloissa, joissa asuivat, niin he hävittivät ja likasivat minkä voivat. Tosiasiain edessä mr Britlingin ei auttanut muuta kuin uskoa…
Ensimäinen seikka, joka sai mr Britlingin todellakin syvästi vakuutetuksi siitä, että saksalainen ja englantilainen sotaan suhtautuminen oli oleellisesti erilaista, oli saksalaisten pilalehtien näkeminen erään tuttavan luona Lontoossa. Ne olivat täynnä liittovaltain miehiä esittäviä ivakuvia, ja niissä tuntui voimaa ja intohimoa – kerrassaan uskomatonta voimaa ja intohimoa. Niiden hämmästyttävä viha ja samalla niiden hämmästyttävä siivottomuus teki mr Britlingiin valtavan vaikutuksen. Ei voinut huomata mitään kansallista ylpeyttä tai kansallista arvokkuutta, ainoastaan kirkuvaa yltiöisänmaallisuutta ja rajatonta loukkaamis- ja nöyryyttämishimoa. Ne sylkivät. Ne olivat punaisia naamoiltaan ja sylkivät. Hän istui nuo hillittömät lehdet kädessään ja – häpesi.
"Uskomatonta", sanoi hän hiljaisella äänellä, "tuollaistahan voisi odottaa tulevan hourujen huoneesta…"
Eräs uskomaton himo ilmeni niissä kaikissa. Saksalaisen pilapiirtäjän näytti olevan mahdotonta esittää vihollisiaan muuten kuin äärimäisen kiinteissä housuissa tai kerrassaan ilman niitä, ja yhtä mahdotonta oli hänen esittää heitä muuten kuin miekka tai pistin syöstynä heidän halvempiin ruumiinosiinsa, niin että veri räiski. Tuo oli sodan leitmotiv sellaisena kuin saksalaiset humoristit sen esittivät. "Mutta", sanoi mr Britling, "tämä ei missään nimessä voi edustaa Saksassa yleisesti vallitsevaa mielentilaa".
"Voi kyllä", vastasi hänen ystävänsä.
"Mutta sehän on sokean raivon – lianheiton asteella."
"Koko Saksa on sokeassa raivossa", sanoi ystävä. "Sill'aikaa kun me kuljeskelemme ihmetellen ja epäilevinä ja olemme yhä taipuvaisia nauramaan koko sodalle, ovat saksalaiset tuossa mielentilassa… Siinä on jotakin tahallista. He luulevat, että siitä lähtee voimaa. He tahtovat vaahtoa suupieliinsä. He tekevät kaikkensa saadakseen enemmän vaahtoa suupieliinsä. He kiihoittavat itseään omalla kirjoituksellaan. Oletteko kuulleet puhuttavan 'Vihan hymnistä'?"
Mr Britling ei ollut kuullut.
"Se oli viime viikolla käännettynä Spectatorissa… Ja sellaista vastaan me koemme taistella tyynesti ja liioittelematta. Kuulehan, Britling!
"Sinulle meiltä vain kestävä viha; Ei sammu milloinkaan meissä se viha – Me vihaamme maalla, me vihaamme merellä, Käsin ja aivoin ja sydänverellä; Viha kansasta uhoo, viha kruununpäästä, Ei iskevät miljonat iskuja säästä; Me yhdessä lemmimme, yhdessä vihaamme, Yhden on vihaaminen juurtunut lihaamme – Englannin!"
Hän luki loppuun saakka.
"No", kysyi hän lopetettuaan lukemisen, "mitä pidit siitä?"
"Tahtoisin koetella miten on hänen ruuviensa laita", sanoi mr
Britling pienen vaitiolon jälkeen. "Se on käsittämätöntä."
"Sitä lauletaan ympäri Saksan. Lissauer lienee saanut kunniamerkin…"
"Sehän on – pahinta ilkeyttä", sanoi mr Britling. "Mitä me olemme tehneet?"
"Se on suunnatonta. Miten käy maailman, jos tuo kansa pääsee voitolle?"
"Minä en voi sitä uskoa – en sittenkään, vaikka minulla on tämä todistuskappale kädessäni… Ei! Minä tahtoisin koetella, miten heidän ruuviensa laita on…"
3
"Näetkös", virkkoi mr Britling koettaen saada asiaa tajuntansa polttopisteeseen, "minä olen tuntenut aivan kunnollisia saksalaisia. Siinä täytyy piillä jonkinlaista väärinymmärrystä… Minä en käsitä, mikä heidät saa meitä vihaamaan? En minä näe siihen mitään syytä."
"Minä luulen, että syynä on heidän perusteellisuutensa", sanoi hänen ystävänsä. "He ovat sodassa. Sodassa oleminen merkitsee samaa kuin vihaaminen."
"Minun ajatukseni on aivan toinen."
"Me emme ole mitään äärimäisyysväkeä. Kun me ajattelemme jotakin asiaa, niin ajattelemme samalla sen vastakohtaa. Kun me kannatamme jotakin mielipidettä, niin otamme samalla ohimennen huomioon, että se luultavasti on melkein yhtä väärä kuin oikea. Me käsitämme – ilmavasti. He käsittävät kouraankoskevasti. Koko tämä saastainen, alhainen, väärämielinen ja julma kokoelma on todellista aito sotaa. Me väitämme, ettei sota tee vääryyttä. He tietävät paremmin… Saksalaiset ovat yksinkertaista rehtiä väkeä. Se on heidän hyveensä. Kenties heidän ainoa hyveensä…"
4
Mr Britling oli vain yksi niistä monista, jotka tuona aikana halusivat tunnustella saksalaisten ruuveja. Halu ymmärtää kansaa, joka oli äkkiä käynyt käsittämättömäksi, oli itse asiassa yksi Englannin älyllisen elämän huomattavimpia tosiasioita sodan alkuvaiheiden aikana. Englantilaiset olivat sanomattoman hämmästyksen vallassa. Myytiin suunnaton määrä kaikkia saksalaisia kirjoja, joiden luultiin voivan kirkastaa tuon ällistyttävän vihakertymän salaisuutta: Bernhardin, Treitschken, Nietzschen, Houston Stewart Chamberlainin kirjat joutuvat lukemattomain artikkelien ja loputtomain väittelyjen esineiksi. Pikku kauppa-apulaiset, jotka olivat menossa konttoreihinsa, ja työmiehet, jotka palasivat päivän työstä, näkyivät vakavasti tutkivan noita huomattavia kirjailijoita. Samoinkuin mr Britling kysyivät hekin itseltään, mihin Brittein valtakunta oli törmännyt. He kokivat selittää itselleen sen hurjan vihamielisyysmyrskyn laatua, joka puhalsi heitä vastaan Keski-Euroopasta käsin.
Koska lopultakin kävi ilmi, ettei Saksan imperialismin ja junkkarivallan takana ollutkaan vapaa ja vastaanhangoitteleva maa, vaan luja ja intomielinen kansa, oli tämän jälkeen luonnollista otaksua, että saksalaiset olivat jollain tavoin erikoisen ilkeitä, että he olivat pohjaltaan kateellisempia, julkeampia ja hyökkäävämpiä kuin muu ihmiskunta. Tuosta asiasta oli suuri osa Englannin kansaa yhtä mieltä. He tekivät sen johtopäätöksen, että saksalaisilla oli erikoinen, oma paholainen – ja että heitä oli käsiteltävä sen mukaisesti. Tämä oli toinen vaihe kansallisen käsityskannan kehityksessä ja sen ilmauksia olivat ensimäiset vakoojain-metsästykset, ensimäiset kansalaistuneisiin muukalaisiin kohdistuneet ilmiannot ja eräät saksalaisvihamieliset ilkivaltaisuudet East Endin sekalaisen väestön keskuudessa. Useimmat Lontoon East Endin leipurit olivat saksalaisia, ja he jatkoivat kaikessa rauhassa toimintaansa vielä muutamia kuukausia sodan puhkeamisen jälkeen. Nyt pideltiin useita heidän myymälöitänsä pahoin… Vasta lokakuussa englantilaiset tällä tavoin ensi kerran ilmaisivat käsittävänsä, etteivät sotineet ainoastaan Saksan valtiota, vaan saksalaisia vastaan.
Saksalaisen mielenlaadun erikoinen ilkeys sodansyttymisen selityksenä oli mr Britlingille kuitenkin vielä riittämättömämpi ja kestämättömämpi kuin hänen ensimäinen, epätäydellisestä hahmoiteltu ajatuksensa, jonka mukaan militarismin ja rauhallisen ihmiskunnan vastakohta oli sama kuin keskusvaltojen ja venäläis-ranskalais-englantilaisen liiton vastakohta. Se johti loogillista tietä siihen päätelmään, että Saksan kansan sukupuuttoon hävittäminen oli ainoa yleisen maailmassa vallitsevan hyvänsuopaisuuden tae – päätelmään, joka huonosti vastaa hänen luontoperäistä hyväsydämisyyttään. Missään tapauksessa ne saksalaiset, jotka hän oli tavannut ja joihin hän oli tutustunut, eivät olleet julmia eivätkä vihamielisiä. Hän palasi itsepintaisesti tuohon ajatukseen. Painetun sanan ja saastaisen kuvan katkeruudesta ja alhaisuudesta hän palasi elävään elämään, inhimillisyyteen ja todellisiin ansioihin, esimerkiksi – nuoreen Heinrichiin.
Hänhän oli sitäpaitsi täysin saksalainen nuori saksalainen – täysin preussilainen nuori preussilainen.
Toisinaan oli yksin nuori Heinrich estämässä mr Britlingiä uskomasta, että Saksa ja koko saksalainen rotu oli olemukseltaan pahaa, tekopyhää rosvokansaa. Nuori Heinrich muuttui jonkinlaiseksi kansansa puolustaja-asianajajaksi mr Britlingin tuomioistuimen edessä (ja hänen olallaan istui suunnattoman pullea orava). Heinrichin raikkaat, punervat, uutterat kasvot, olivat kovin totiset, hän korjasi silmälasejaan, sanoi "anteeksi", pisti väliin kysymyksiänsä ja vaati täsmällisiä arvostelmia…
Lähtönsä jälkeen oli tuo nuori mies lähettänyt "Familie Britlingille" kaksi postikorttia terveisineen sekä kirjeen, jonka mr Britlingin amerikkalainen kustantaja oli hyväntahtoisesti toimittanut perille. Kerran hän oli vielä lähettänyt tietoja erään Norjassa asuvan ystävän välityksellä. Postikortit merkitsivät vain eräitä kohtia hämmentyneen, kutsuntaan rientävän rauhanystävän matkalta halki Hollannin. Amerikassa käväissyt kirje saapui kahta kuukautta myöhemmin. Hänestä oli tehty sotilas mitä suurimmalla kiireellä. Hän oli ollut kolme viikkoa harjoituksissa, maannut kaksi viikkoa sairaalassa ankaran vilustumisen johdosta ja oli sitten saanut lähteä Belgiaan kuormastokuskiksi – hänen isänsä oli ollut hevoskauppias, joten hän oli perehtynyt hevosiin. "Jos minulle jotakin sattuisi", kirjoitti hän, "niin olkaa hyvä ja lähettäkää ainakin viulu erittäin huolellisesti äidilleni". Oli merkittävää, että hän kertoi saaneensa erittäin mukavan asunnon Courtrai'ssa "hyvien kelpo ihmisten" luona. Kelpoisuudessa oli kuitenkin rajoituksensa. "Mutta me emme koskaan puhu sodasta", lisäsi hän. "On parempi olla siitä puhumatta." Hän mainitsi viulun myöskin myöhemmässä, Norjan kautta kulkeneessa kirjeessään. Siinä hän valitti joutuneensa kauaksi Courtrai'n lihapadoista. Hän oli ollut Posenissa ja oli nyt Karpateilla. Lunta polviin asti ja kovin "epämukavaa"…
Sitten kaikki uutiset äkkiä loppuivat.
Kului kuukausi toisensa jälkeen, eikä häneltä saapunut enää kirjettä.
"Hänelle on tapahtunut jotakin. Kenties hän on joutunut vangiksi…"
"Minä toivon, ettei pikku Heinrichimme ole saanut pahoja vammoja…
Kenties hän on haavoittunut…"
"Tai kenties eivät päästä hänen kirjeitänsä tulemaan… On sangen luultavaa, etteivät päästä."
5
Mr Britling saattoi istua nojatuolissaan tuleen tuijotellen ja palautella mieleensä ristiriitaisia Saksan muistojaan – muistoja miellyttävästä maasta ja ystävällisestä kansasta. Hän oli viettänyt siellä monta miellyttävää loma-aikaa. Vielä 1911 oli koko Britlingin perhe matkustanut Rotterdamista Rheiniä ylöspäin, käynyt monessa suuressa kaupungissa ja viettänyt hauskan, aurinkoisen kuukauden Neukirchenissä Oderwaldissa.
Tuo pieni kylä sijaitsee korkealla vuorten ja metsikköjen keskessä. Sen todellinen keskipiste on ravintola lehmuksineen ja – Adam Meyer. Ainakin silloin Adam Meyer todella oli siellä. Vaikeata on tietää, onko hän siellä vielä, mutta jos on ja vaikka hän eläisi satavuotiaaksi, niin ei hän koskaan enää saa nähdä yhdenkään ystävällisen englantilaisen saapuvan Blaue Dreieckeen tai Weisse Streicheen nauttimaan hänen vierasvaraisuuttaan. Siinä on välillä verivirtoja ja tuhansia vihan muistoja…
Kylä oli mitä vieraanvaraisin. Ei ainoastaan ravintola, vaan myöskin kaikki muut talot lehmustorin ympärillä, suutarin ja postineidin talot, niin, jokaikinen talo, paitsi pastorin, oli täynnä Adam Meyerin kesävieraita. Ja kaikkialla kävi ja heilui Adam Meyer pitäen huolta siitä, että he söivät hyvin, nukkuivat hyvin, saivat kuulla musiikkia eivätkä jääneet vaille kuutamon suomaa nautintoa – isäntä, joka unohti oman etunsa vieraanvaraisuutensa vuoksi, ravintolanpitäjä, joka oli kiintynyt ravintolaansa kuten taideniekka taiteeseensa.
Siellä oli ollut musiikkia, kuutamoa, luontevaa saksalaista tunnelmallisuutta, hartaita saksalaisia ääniä, suuret yhteiskekkerit Stuhl-Wagenissa, pojat olivat leikkineet hyvin järjestettyjä leikkejä saksalaisten lasten kanssa, Hugh oli kulkenut jalkapatikassa Kurtin ja Karlin kanssa tullen heidän uskotukseen, ja vihdoin oli ollut huvitilaisuus, joka oli ikäänkuin kaiken kruununa, tanssiaiset, joissa musiikista pitivät huolta muutamat mr Britlingin keksimät mustalaismusikantit ja jossa tilaisuudessa saksalaiset opettivat englantilaisille joukon huvittavia ajanvietteitä, kori-, peruna- ja panttileikkejä, englantilaiset taas perehdyttivät saksalaisia two-stepin vapaisiin muotoihin. Kaikki lauloivat "Britannia, Rule the Waves" ja "Deutschland, Deutschland über Alles", Adam Meyer kiipesi tuolille ja piti pelottavan puheen, murteensekaisemman kuin milloinkaan, juotiin tukevasti olutta ja mehuja kuutamossa lehmuksen alla…
Jälkeenpäin oli säännöllisin väliajoin lähetelty toisilleen postikortteja ja terveisiä, joista vasta sota teki lopun.
Oikein miellyttävää väkeä olivat olleet nuo saksalaiset, jotka pitivät auringosta ja vihreydestä ja joille "Frisch auf" tuntui olevan luontevin tunnussana. Mr Britling muisteli yksityisiä ihmisiä tuosta joukosta, muisti miesten hauskat, viheriät tai siniset pikku hatut, joissa välttämättä oli terhakka höyhen takana, heidän hyväntahtoisen pyylevyytensä, jota ylöspäin väännetyt viikset eivät voineet salata, vaaleaveriset, rauhalliset naiset, jotka olivat sangen ymmärtäväisiä, kun oli kysymyksessä tämän elämän mukavuus, ja hyvin ystävällisiä lapsille, heidän totista iloaan maisemain, taiteen ja Suurten Kirjailijain teosten edessä, heidän alinomaista lauluihailuaan ja heidän muovautuvaisuuttaan Adam Meyerin käsissä. Hän muisteli pehmeätä eteläsaksalaista maisemaa, joka levisi näkyviin laajana ja kauniina, pieniä, siroja kaupunkeja punaisine kattoineen, vanhoja linnoja, suuria, hyvinvoipia maalaistaloja, sievästi reunustettuja käymäteitä, vieraanvaraisia ravintoloita ja koruttomia, alinomaa esiinsukeltavia "Aussichtsturme".
Hän näki nyt kaikki nuo muistot sanomattoman surumielisyyden harson läpi – ikäänkuin kadotetun maailman, kuin tarun kaupungit, jotka ovat vaipuneet meren syvyyteen.
Oikein miellyttävää väkeä aurinkoisessa maassa! Mutta samalla häntä alituiseen vaivasivat Visén murhat, Dinantin verilöylyt, Louvainin joukkomurhat, veriset ja kauhistuttavat teot, joiden uhriksi oli joutunut oikeudettomasti ahdistettu ja oikeudettomasti kohdeltu rauhallinen väestö, murhat, joita oli tehty ilkeästi ja tekopyhästi puhuen oikeamielisyydestä ja rodun paremmuudesta.
Nuo molemmat kuvat eivät voineet yht'aikaa esiintyä selvinä hänen tajunnassaan. Kun hän ajatteli sitä lupauksen rikkomusta, jonka nojalla nuo murhaavat armeijat oli lähetetty rauhalliseen Belgiaan, sitä rikosta, joka oli hävittänyt maan kaupungit, polttanut sen kylät ja täyttänyt Ardennien kauniit solat verellä, savulla ja kauhulla, niin hän tunsi itsekylläistä närkästystä, joka oli luonteeltaan täysin teutonista, joka hetkiseksi hukutti hänen äskeisen ystävällisyytensä ja jokaisen Saksaan kohdistuvan ystävällisen ajatuksen, joka herätti hänessä hävityshalua ja piinasi häntä synnyttämällä halua kuulla puhuttavan kuolemasta, kuolemasta ja taaskin kuolemasta kaikkien Saksan kaupunkien ja kotien vieraana…
6
Jonkun tulevan aikakauden onnellisemmasta lukijasta – jos tämä vaatimaton kertomus vielä tulevina aikoina löytää lukijoita – on tuntuva uskomattomalta, kun hän saa kuulla, kuinka suuren osan mr Britlingin henkistä elämää tänä aikana täytti pelkkä sodankäynnin kauhuihin ja julmuuksiin kohdistuva ajattelu. On turhaa ja toivotonta koettaa nyt kuvitella, kuinka tuo tulevaisuuden lukija suhtautuu tähän sotaan; se näkyy hänelle kenties voimakkain dramaattisin hahmopiirtein, tuntuu kenties oikeudenmukaiselta, loogillisesti välttämättömältä, monien raja-aitojen polttamiselta ja monien esteiden hävittämiseltä. Mr Britling oli liian lähellä likaa, tuskaa ja kiukkua voidakseen löytää lohdutusta tuollaisista suurista näköaloista. Joka päivä jokin uusi pahuutta ilmaiseva yksityiskohta haavoitti hänen mieltänsä. Sen saattoi tehdä esimerkiksi jonkin belgialaisen pakolaisen koruton kertomus. Kylässä oli eräs Alostista kotoisin oleva tyttö, joka oli kuullut kiväärin laukaukset, kun hänen kansalaisiaan, hänen tuttaviaan ammuttiin; hän oli nähnyt vieläkin veren tahraaman seinän, jonka edustalla kaksi hänen murhattua serkkuansa oli kuollut, ja sen juovikkaan hiekan, jota pitkin heidän ruumiitaan oli laahattu; kolme saksalaista sotamiestä oli ollut majoitettuna hänen kotiinsa, hänen ja hänen sairaan äitinsä luo, ja he olivat vapaasti puhuneet tuosta verilöylystä, jota suorittamaan heidät oli komennettu. Yksi heistä oli siviilielämässä nuori opettaja ja kertoi, että hänen oli ollut pakko surmata eräs nainen ja pieni lapsi. Tyttö ei ollut tahtonut sitä uskoa. Kyllä, hän oli tehnyt sen! Tietysti hän oli sen tehnyt! Hänen upseerinsa oli käskenyt ja seisonut hänen läheisyydessään sill'aikaa. Hän ei voinut tehdä muuta kuin totella. Mutta siitä lähtien hän ei voinut nukkua, ei voinut unohtaa.
"Meidän täytyi rangaista väestöä", oli hän sanonut. "Meitä oli ammuttu."
Sitäpaitsi hänen upseerinsa oli ollut humalassa. Oli ollut mahdotonta ryhtyä mihinkään keskusteluihin. Hänen upseerinsa oli aina vääjäämätön luonteeltaan.
Yhä uudelleen koetti mr Britling kuvailla mieleensä tuon nuoren opettaja-sotilaan Alostista. Hän näkyi kalpein kasvoin, tuijottavin katsein, lasisilmineen, joiden takana silmät vuotivat vettä, ja tuon murhan jättämine muistoineen…
Samoin saattoi vaikuttaa jokin murha tai silpominen, jonka Van der Pant kertoi tapahtuneen Antwerpenissä. Belgiassa olevat saksalaiset ampuivat usein naisia, eikä ainoastaan vaarallisen vakoilemisen vuoksi, vaan myöskin mitättömien loukkausten takia… Sitten seurasi saksalaisten linjalaivain vierailu Whitbyssä ja Scarborough'ssa, jolloin muitten uhrien mukana sai surmansa joukko koulumatkalla olevia lapsia. Tuo loukkasi mr Britlingiä suunnattomasti, paljoa enemmän kuin Belgiassa tehdyt rikokset. Nehän olivat englantilaisia lapsia. Täällä kotona!.. Kun eräs flanderilaisia pakolaisia tuova laiva torpedon satuttamana upposi vieden mukanaan ison joukon ihmisiä, niin tuo tapaus loi hänen mieleensä säälinsekaisia kuvia moneksi päiväksi. Zeppelinien retket, jotka hitaasti lisääntyivät, aloittivat hyödyttömän verityönsä ennen v. 1914 loppua… Mr Britlingiä lohdutti huonosti se ajatus, että englantilaiset kodit, naiset ja lapset itse asiassa joutuivat kokemaan samaa, mitä meidän laivamme monia kymmeniä kertoja olivat antaneet viattomain ihmisten Afrikan ja Polynesian kylissä kokea…
Kuukausi kuukaudelta sota kävi katkerammaksi ja julmemmaksi. Vuoden 1915 alussa saksalaiset aloittivat upotussodan, ja joitakin aikoja kohdistui mr Britlingin myötätunto etupäässä upotettujen alusten miehistöihin ja matkustajiin. Hän huomasi kauhukseen, että saksalaiset sukellusvenheet olivat yhä haluttomampia antamaan varoitusta uhreilleen; hän ei tajunnut niitä ankaroita syitä, jotka tekivät jokaisesta sukellusvenhehyökkäyksestä epätoivoisen taisteluhaasteen henkeen ja vereen asti. Veden alla liikkuvat saksalaiset näet olivat ryhtyneet taistelemaan merivaltaa vastaan, joka oli paljoa rikkaampi, tukevampi ja taitavampi, vakavampi ja vaiteliaampi kuin heidän. Moneen kuukauteen ei mr Britling saanut selkoa upotussodan todellisesta kulusta. Sukellusvenhe toisensa jälkeen lähti saksalaisista Pohjanmeren satamista milloinkaan palaamatta. Ei puhuttu mitään vangeista, englantilaiset ihmisten kalastajat eivät julkaisseet mitään kerskuvia tiedonantoja; sukellusvenhe toisensa jälkeen hävisi kaamean salaperäisesti… Vasta myöhemmin mr Britling alkoi kuulla kuiskeita ja muodostella itselleen käsitystä tuosta hiljaisesta, tukahduttavasta otteesta, joka etsi vedestä saalistaan.
Falaba-rikosta, jota tehtäessä saksalaisten matruusien sanottiin pilkanneen hukkuvia uhrejaan, seurasi Lusitanian upottaminen. Silloin kävi todellinen kiukun aalto kautta valtakunnan. Viha synnytti vihdoinkin vihaa. Isossa-Britanniassa ja Etelä-Afrikassa sattui väkivaltaisuuksia. Saksalaiset parturiparat, leipurit ja muut pakenivat henkensä edestä sovittaakseen Kaiserin ja hra Ballinin tilapäistä mielihyvää. Kymmeniä Englannissa olevia saksalaisia koteja hävitettiin ja ryöstettiin, sadat saksalaiset joutuivat pahoinpideltäviksi. Sota on sotaa. Pian Lusitania-myrskyn jälkeen ilmestyivät Brycen tiedonannot järkähtämättömine todistajajoukkoineen kertomaan yksityiskohtaisemmin lukemattomista julmuuksista, julkeista järjettömyyksistä ja likaisista teoista, joita oli sattunut Belgiassa ja vallatussa osassa Ranskaa. Sitten seurasi myrkyllisten kaasujen aika, tukahduttava kidutus, "Flammenwerferien" käyttö ja varsinaisen sodankäynnin yhä kiihtyvä julmuus. Yhteen aikaan näytti vankienotto koko länsirintamalla lakkaavan. Kertomuksia kidutuksesta ja silpomisesta, juttuja, joiden alkuperästä ei ole tietoa ja jotka valoivat myrkkyä miesten mieliin, niin että he hautoivat mitä säälimättömintä kostoa, levisi pitkin molempia taistelulinjoja…
Ilman virallisia huhujakin oli todellisuus riittävän ikävä. Erinäisissä ruokapöydissä mr Britling kuuli milloin toisen, milloin toisen katkeruutta ja vihaa ilmaisevan tapauksen silminnäkijän kertomana. Eräs juttu, joka jäi hänen mieleensä, oli muutamista englantilaisista vangeista, jotka Saksaan vietäessä eräällä asemalla erotettiin ranskalaisista onnettomuustovereistaan ja pakotettiin kujanjuoksuun saksalaisten sotilaiden nyrkki- ja pistinrivien välitse. Kerrottiin vakuuttavia juttuja, joiden mukaan samaisilta vangeilta oli riistetty päällystakit tuimassa pakkasessa, usutettu koiria heidän kimppuunsa, erotettu heidät maanmiehistään ja pistetty venäläisten ja puolalaisten joukkoon, joiden kanssa he eivät osanneet keskustella. Lissauerin vihan laulu kantoi hedelmiä tuhansina haavoittuneihin ja suojattomiin kohdistuvina julmuuksina. Englantilaiset olivat estäneet suurta Saksaa saamasta yhtä helppoa voittoa kuin 71. Heitä oli siis rangaistava. Tuo oli liiankin ilmeisesti psykologisena pontimena. Eräällä Saksan asemalla oli eräs nainen astunut junasta ja kulkenut asemasillan yli saadakseen sylkeä haavoittunutta englantilaista kasvoihin… Eikä kummallakaan taistelevalla puolella ollut siinä suhteessa mitään monopolia. Eräässä sanomalehtimieskokouksessa oli mr Britling tavannut pienen kalpean, päättäväisen naishenkilön, joka oli äskettäin toiminut sairaanhoitajattarena Pohjois-Ranskassa. Hän kertoi haavoittuneista, jotka saivat maata hiilikasoissa hiilipihoilla, kun oli puute hoitajista ja kaikenlaisista tarve-esineistä ja ehdottomasti kiellettiin luovuttamasta mitään sellaista saksalaisille "sioille"… "Mitä ne ovat tänne tulleet? Ensin meidän omille pojille! Miks'eivät pysyneet omassa maassaan? Antakaa heittiöiden kuolla!"
Kaksi sotilasta, jotka olivat saaneet tehtäväkseen kantaa haavoittunutta saksalaista upseeria, olivat huvikseen heitelleet häntä paareista ilmaan. "Hän sai kiittää onneansa, kun pääsi sillä…"
"Eivät meidän miehet ole kaikki enkeleitä", sanoi hilpeä nuori kapteeni, joka oli palannut rintamalta. "Jos olisitte kuulleet, mitä joukko East-Endin poikia kertoivat aikovansa tehdä Saksaan päästyään, niin kävisitte levottomiksi…"
"Mutta sehän oli vain juttua", virkkoi mr Britling heikosti, vaiettuaan hetkisen.
Oli aikoja, jolloin mr Britlingin ajatukset olivat siinä määrin tuollaisten kauheiden tosiasiain vangitsemat, ettei mistään vapautumisesta ollut kysymystäkään…