Eräänä päivänä kesäkuun alussa, kun nuo viikunat vielä olivat pelkkää toivetta, ilmestyi Dower House'iin Teddy Lettynsä keralla. Hän tuli sanomaan hyvästi ennenkuin lähti rintamalle. Hänen oli seurattava erästä osastoa, jonka piti täyttää riveihin ilmaantuneita aukkoja – hän ei tiennyt missä. Essexiläiset tekivät hyvin tehtävänsä, mutta kärsivät suuria tappioita. Mrs Britling antoi tuoda teen ulos nurmikolle sinisen seetripuun alle, mr Britling oli epätietoinen siitä, mitä hänen sopivimmin olisi pitänyt sanoa, ja hän jutteli hämmennyksissään melkein kuin Teddyn lähtö ei olisi merkinnyt mitään. Häntä kiusasi yhä tuo omituinen tunne, että hän oli vastuunalainen Teddylle. Teddy ei ollut lainkaan niin eloisa kuin ennen sotilaspuvun saantia, hänen käytöksessään oli pikemmin tyyntä innostusta kuin vilkasta kiihtymystä. Hän tiesi nyt, mikä oli kysymyksessä. Hän tiesi nyt, ettei sota ollut mitään leikintekoa, vaan että se muodostuisi vakavimmaksi kokemukseksi, mitä hänellä oli ollut ja luultavasti koskaan tulisi olemaan. Ei tehty enää leikkiä Lettyn eläkkeestä, ja aivan yleisesti vältettiin järeästä tykistöstä ja tukehduttavista kaasuista puhumista…
Mr ja mrs Britling seurasivat nuoria veräjälle.
"Onnea matkalle!" huusi mr Britling erottaessa.
Teddy vastasi kättään huiskuttamalla.
Mr Britling seisoi hetken aikaa katsellen heidän kulkuaan kohti pientä tupaa, jossa heidän oli määrä toisistaan erota.
"Minä en pidä siitä että hän lähtee", sanoi hän. "Toivon että hän siitä hyvin suoriutuu… Teddy on nykyään niin vakava. Siinä on jotakin keskinkertaista, siitä puuttuu roomalaista vivahdusta, mutta minä olen iloinen, ettei Hugh'n voi niin käydä – " Hän teki laskelmia. "Ei ainakaan vuoteen ja kolmeen kuukauteen, vaikkapa lähettäisivät hänet tuleen syntymäpäivänänsä…
"Silloin voi kaikki jo olla ohi…"
6
Laskelmia tehtäessä ei Hugh itse ollut mukana.
Kuukauden kuluessa tuli hänkin sanomaan jäähyväisiä.
"Mutta mitä tämä merkitsee?" väitti mr Britling vastaan arvaten ennakolta, minkä vastauksen tulisi saamaan. "Ethän sinä ole yhdeksäntoistavuotias."
"Minä olen riittävän vanha siihen hommaan", sanoi Hugh. "Totta puhuen minut merkittiin luetteloihin yhdeksäntoistavuotiaana."
Mr Britling oli vaiti vähän aikaa. Sitten hän puhui katkonaisesti.
"En minä sinua moiti", sanoi hän. "Se oli tehty – oikeassa mielessä."
Harjoitus ja alipäällystölle kuuluva vastuu oli painanut uuden, miehekkään leiman korpraali Britlingin käytökseen. "Minä olin Statesministerissäkin aina korkeammassa luokassa kuin ikäiseni", sanoi hän ikäänkuin tuo olisi selittänyt kaikki.
Hän katseli erästä ruusunnuppua aivan kuin se olisi kiinnittänyt hänen mieltänsä. Sitten hän huomautti kuin ohimennen:
"Minä ajattelin, että jos minun sotaan piti, niin oli parempi suorittaa asia kunnollisesti. Minusta tuntui, että se oli jotenkin puolinaista, ellei pääsisi juoksuhautoihin… Minun olisi pitänyt puhua siitä sinulle…"
"Niin", vahvisti mr Britling.
"Aluksi minä sitä arastelin… Ajattelin, että sota kenties olisi sitä ennen lopussa, joten ei tarvitsisi ryhtyä asiasta keskustelemaan… En tahtonut kajota siihen."
"Aivan niin", sanoi mr Britling, ikäänkuin tuo olisi täydellisesti asian selittänyt.
"Teidän ruusunne ovat menestyneet hyvin tänä vuonna", virkkoi Hugh.
7
Hugh jäi yöksi. Hän vietti kotonaan sekä omasta että muitten mielestä pitkän, painostavan, tyhjänpäiväisen illan. Ainoastaan pikku pojat olivat todella luonnollisia ja vilkkaita. Vanhemman veljen lähtö teki heihin valtavan ja virkistävän vaikutuksen, ja he halusivat tehdä lukemattomia juoksuhautaelämää koskevia kysymyksiä. Useihin niistä Hugh'n täytyi luvata vastata sitten kun hän itse oli tullut niin pitkälle. Sitten hän saisi nähdä miten asiat oikein olivat. Mrs Britling oli äidillinen ja ymmärtäväinen, kun oli kysymyksessä hänen varustuksensa. "Tarvitsetko talvivaatteita?" tiedusteli hän.
Vasta kun Hugh jäi yksin isänsä kanssa, kaikkien muiden mentyä levolle, tunsi hän voivansa puhua.
"Tällaiset asiat koskevat meihin syvemmin kuin esimerkiksi johonkin ranskalaiseen perheeseen", huomautti Hugh tulisijan luota.
"Niinpä kyllä", myönsi mr Britling. "He olisivat tällaiseen paremmin valmistuneita… He osaisivat sanoa, mitä on sanottavaa. Tottumus asevelvollisuuteen ja 70 ovat heitä kasvattaneet."
Sitten hän sanoi melkein harmistuneesti:
"Vanhempain miesten pitäisi lähteä ennen teitä poikasia. Kuka jatkaa, jos teitä paljon kaatuu?" Hugh mietti.
"Kiivaammassakin taistelussa on suurempi mahdollisuus jäädä elämään kuin kaatua" sanoi hän.
"Taitaapa olla."
"Yksi kolmesta tai neljästä kaikkein kuumimmissa kohdissa."
Mr Britling ei ilmaissut mitään tyydytystä. "Jokaisen on kestettävä jotakin tämäntapaista."
"Ainakin kaikkien kunnon ihmisten", sanoi mr Britling…
"Siellä tulee saamaan aivan erikoisia kokemuksia. Tuntuu siltä kuin ei sitä voisi verrata – "
"Mihin?"
"Elämään yleensä. Sellaisena kuin on oppinut sen tuntemaan."
"Eihän niitä tosiaankaan käy toisiinsa vertaaminen", myönsi mr
Britling.
"Erimitallisia", virkkoi Hugh.
Hän tuntui punnitsevan sanojaan. "Ei tunnu siltä", sanoi hän, "kuin lähtisi johonkin toiseen osaan samaa maailmaa tai keksisi jonkin uuden puolen siinä maailmassa jonka tuntee. Tuntuu siltä kuin olisi viettänyt elämänsä suljetussa huoneessa ja nyt käskettäisiin astumaan ulos… Tuo johtaa mieleeni erään omituisen pikku seikan, joka tapahtui viime talvena minun Lontoossa ollessani. Minä jouduin omituiseen seuraan. Luulen etten ole sitä sinulle kertonut. Jouduin syömään illallista muutamain ylioppilaiden kanssa Chelseassä. En ollut käynyt siellä ennen, mutta ne näyttivät kunnon ihmisiltä – minunlaisiltani – ja kenenlaisilta hyvänsä. Illallisen jälkeen he veivät minut mukanaan eräiden henkilöiden seuraan, joita he eivät sen paremmin tunteneet – ne olivat henkilöitä, jotka olivat jossakin tekemisissä jonkin dramaattisen koulun kanssa. Siellä oli pari kolme nuorta näyttelijätärtä, eräs laulaja ja muuta sellaista väkeä. Me istuimme savukkeita polttaen ja aloimme jutella teatterista, kirjoista, taidenäyttelyistä ja sen sellaisesta. Mutta äkkiä koputettiin oveen, eräs meistä meni ulos ja tapasi poliisin, jolla oli pidättämiskäsky mukanaan. He veivät isäntämme pojan mukanaan… Kysymyksessä oli murha…".
Hugh oli hetken vaiti. "Se oli Bedford Mansionin salaperäinen tapahtuma. En usko, että muistat sitä; luultavasti et tullut siitä silloin lukeneeksikaan. Hän oli murhannut erään henkilön… Yksityiskohdathan ovat tässä samantekeviä, mutta minä ajattelen saamaani vaikutelmaa. Ensin hauska, hyvinvalaistu huone ja siinä muka kelpo ihmisiä – ja sitten aukenee ovi, sisään astuu poliisi ja kylmä viima käy kautta huoneen. Murha! Eräs nuori tyttö, joka näytti hyvin tuntevan nuo ihmiset, selitti minulle kuiskaten mitä oli tapahtumassa. Tuntui siltä kuin olisi avautunut lattialuukku johonkin syvyyteen, jonka oli aina tiennyt siellä olevan, mutta johon ei milloinkaan ollut oikein uskonut."
"Niin kyllä", virkkoi mr Britling. "Niin kyllä."
"Aivan samalta tuntuu minusta, kun on tämä sotajuttu kysymyksessä. Täällä meillä ei ole mitään oikeata kuolemaa. Se pannaan näytteille ja suljetaan laatikkoihin. Ja onnettomuustapauksien varalta kääriydytään suojeleviin verhoihin. Jos hevonen sattuu täällä potkaisemaan, niin joudut vuoteeseen ja kohta on kaikki hyvin… Mutta siellä, siellä oi kuin toisessa kiertotähdessä. Siellä on kaiken ulkopuolella… Sinne minä nyt lähden… Sen sijaan että täällä ei ole kuolemaa missään, on siellä kuolema kaikkialla, siellä ulkopuolella. Meidän tulee tehdä kaikki voitavamme tappaaksemme toisiamme. Tämän maailman selvä vastakohta."
Mr Britling nyökkäsi.
"Minä en ole vielä koskaan nähnyt ruumista Dower House'in tienoilla ei ole ruumiita."
"Me emme ole tahtoneet niitä sinulle näyttää – sellaisia kaameita asioita."
"En minä valita", sanoi Hugh… "Mutta – master Hugh – master Hugh, jolle ette ole tahtoneet sellaista näyttää – ei tule koskaan takaisin."
Hän jatkoi nopeasti isän luodessa häneen epätoivoisia silmäyksiä: "Minä tarkoitan, että olipa miten hyvänsä, tämä Hugh ei milloinkaan palaa. Joku toinen ehkä. Mutta minä tulen olleeksi ulkopuolella, ja kaikki on oleva toisenlaista…" Hän vaikeni. Milloinkaan ei mr Britling ollut tuntenut itseään niin kykenemättömäksi jatkamaan keskustelua.
"Asia on sama", sanoi hän hakien kuvaa ja pakostakin vain jäljitellen poikaansa, "asia on sama kuin jos jokin lähtisi kirkkaasti valaistusta huoneesta ulos lumimyrskyyn korjaamaan kattoa…"
Muutamia hetkiä olivat isä ja poika kumpikin vaiti. Heissä oli omituinen tunne, että oli mahdotonta saada sanotuksi mitä halusivat. Ei kumpikaan sanonut, mitä oli tahtonut sanoa toiselleen, eikä kumpikaan silloin selvästi tajunnut, mitä heillä oli toisilleen sanottavaa…
"Se on ihmeellistä", sanoi mr Britling.
Hugh sai sanotuksi vain: "Maailma on ylösalaisin…"
"Tehtävä on suoritettava", sanoi mr Britling.
"Tehtävä on suoritettava", sanoi Hugh.
Vaitiolo venyi pitemmäksi.
"Sinun pitää nousta aikaisin aamulla", sanoi mr Britling…
8
Kun mr Britling oli yksin huoneessaan, alkoivat kaikki ne ajatukset ja tunteet, jotka äsken olivat estyneet, tulvia yhä nopeammin ja runsaammin hänen mieleensä.
Hänestä tuntui – tavan takaa oli hän viime vuosina tuntenut samaa – että hän nyt juuri oli pääsemässä Hugh'n perille. Tuollainen alinomainen omain lapsiensa "jälleen löytäminen" kuuluu kaikkien valppaitten vanhempien kokemuksiin. Hän oli aina pitänyt Hugh'ta poikasena ja nyt seisoi hänen edessään mies, joka puhui niinkuin mies toiselle miehelle. Ja tuo mies, tuo ihka uusi mies, joka oli puhdas ja kirkas kuin äskenlyöty raha, täytti mr Britlingin mielen hämmästyksellä ja ihailulla.
Tuntui siltä kuin hän olisi ensi kerran havainnut nuoruuden kauneuden katsellessaan Hugh'n hoikkaa, sopusuhtaista, khakipukuista vartaloa. Hänen avoimissa kasvoissaan, kirkkaissa silmissään, hienoviivaisissa kulmakarvoissaan, jotka olivat täsmälleen samanlaiset kuin äidin, ilmeni sanomatonta hentoutta. Ja tuo kirkas, kelpo poika puhui yhtä vakavasti yhtä viisaasti kuin mikä ahavanpurema, monissa vesissä lionnut vanha junkkari hyvänsä…
Poika oli viisas.
Hän ajatteli omin päin; hän ajatteli oman asemansa kauttaaltaan, ei omahyväisesti, vaan täynnä vastuunalaisuuden tuntoa. Hän ei palvellut sankareita eikä yrittänyt niitä jäljitellä, hän ei sepitellyt mitään romanttista tarinaa oman minänsä ympärille. Jos hän oli sukupolven oikea edustaja, niin tämä sukupolvi oli parempi kuin mr Britlingin oli ollut…
Siitä mr Britlingin ajatukset siirtyivät siihen huoleen, mitä hänellä itsellään oli ollut, kun häntä ei huolittu vapaaehtoiseksi. Hän tunsi pistävää häpeää ajatellessaan, että nuo kelpo pojat kulkivat kohti kuolemaa ja haavoja neljänkymmenen ikäisten ja heitä vanhempien miesten maatessa mukavasti kotonaan. Kuinka typerää oli tehdä tuollaisia päätöksiä! Siinä nyt olivat isät, jotka olivat suorittaneet päivätyönsä, ampuneet nuolensa, korvanneet jollakin arvokkaalla työllä kasvatuskustannuksiaan, ja he eivät saaneet harjoitusta, heitä ei katsottu kelvollisiksi mihinkään palvelukseen, he olivat hävettävän hyvässä turvassa ja suorittivat joutavaa aprillityötä ylimääräisinä konstaapeleina. Sill'aikaa heidän nuoret, viattomat poikansa, joita ei vielä oltu koeteltu, joiden kasvavat mahdollisuudet olivat vielä ilmenemättä, joutuivat kuoleman kitaan, juoksuhautoihin… Sota jättäisi maailmaan vain raajarikkoja, vanhuksia ja lapsia…
Hän tunsi itsensä kurjaksi pelkuriksi, joka lihavana, ahdashenkisenä ja harjoittamattomana piiloutui Maryn elämästä kohonneen rakkaan vesan taakse.
Hän kärsi voimattoman nöyryytyksen tuskia.
Kuinka typerästi maailmaa johdettiinkaan?
Hän joutui raivoon. Hän ei voinut jäädä makaamaan vuoteeseensa, hän nousi ja alkoi kävellä huoneessaan törmäten pimeässä tuoleihin ja pöytiin… Me olimme liian typeriä suorittaaksemme yksinkertaisimpia tehtäviä: lähetimme poikamme rasituksiin ja armottomaan vaaraan, lähetimme heidät huonosti varustettuina, vailla riittävää tukea, lähetimme lapsemme Molokin tuleen, koska me englantilaiset olimme olemukseltamme tylsää, pyylevää, teeskennellyn hyvänluontoista, vanhaa ja keski-ikäistä väkeä. (Niin hän koetti jakaa itsesyytöksen sietämätöntä taakkaa toistenkin osalle.) Miksi hän ei tehnyt mitään asioiden muuttamiseksi, niiden korjaamiseksi? Mitä hyödytti omaksuttu vaatimattomuus, suvaitsevaisuuden ja luottamuksen yritykset noita vanhoja juristirenttuja, noita loruavia puhujia, noita paksupäisiä upseereja ja ahdasmielisiä virkamiehiä kohtaan. Ne sallivat Englannin nuorison joutuvan teurastettavaksi… Vanhat miehet istuivat vaaran ulkopuolella valmistellen nuorukaisille kuolemaa juoksuhautoihin. Sellainen oli todellisuus. "Poikani!" huusi hän kiivaasti pimeässä. Hänessä elävä kansallisen epäpätevyytemme tunto kävi tuskalliseksi, fantastisen pistäväksi. Tuntui siltä kuin kaikki hänen hellimänsä harhaluulot olisivat hävinneet… Mitä auttoi, jos sai ihmiset uskomaan, että tuolla ylemmissä piireissä suunniteltiin jonkinlaista suurta vastasiirtoa, jonka oli määrä johtaa voittoon Oli päivänselvää, ettei niillä ollut mielikuvituksen voimaa eikä älyä yhteensä edes niin paljoa, että olisivat voineet vastasiirron keksiä. Mikä tylsä joukko hyvänsä voi tehdä vastarintaa, mutta vain mielikuvitus voi antaa iskun. Mielikuvitus! Meidän kai olisi parasta olla iskemättä. Me voisimme iskeä ilmassa. Me voisimme iskeä merellä. Me voisimme iskeä lujasti Gallipolissa sen sijaan, että tiputtelisimme sinne riittämättömiä armeijoja niinkuin isämme tiputtelivat miehiä Sedanin luo… Mutta ukot, istuvat yhä vain pöytiensä ääressä kylläisinä ja unisina pudistellen vanhoja viekkaita päitänsä. Sanomalehdistö lörpöttelee saaden aikaan omituisia kaksimielisiä ääniä kuten myrskyn käsiin joutunut laivanlasti apinoita. Vanhat poliittiset naikkoset hankkivat edelleenkin paikkoja kelvottomille miehille ja hyökkäävät jokaisen johtajaksi kelpaavan miehen kimppuun, käyttäen häväistysjuttuja, solvausta ja valhetta…
Sota oli kadottanut kaiken ylevyytensä, kunnianhohteensa ja draamallisuutensa.
Ainoa toivomme oli nyt uuvuttaminen. Ainoa strategiamme oli korvata veri verellä – siinä uskossa, että meidän säiliömme osoittautuisi syvemmäksi…
Nyt tuohon säiliöön asteli Hugh, nuorena ja hymyillen…
Sota muuttui painajaisuneksi…
9
Aamulla mr Britlingin kasvot olivat kalpeat yöllisen aatosmyrskyn jäljeltä, Hugh'n sitävastoin raikkaat, kuten terveellisen unen jälkeen ainakin. He käyskelivät nurmikolla, ja mr Britling puheli toivehikkaasti yleisestä tilanteesta, kunnes tuli aika lähteä asemalle…
Pieni vanha asemapäällikkö ymmärsi heti asian ja oli läsnä, kun he viimeisen kerran puristivat toistensa kättä.
"Onnea matkalle, Hugh!" huusi mr Britling.
"Onnea matkalle!" huusi pieni vanha asemapäällikkö.
"Ei se ero ole helppoa", sanoi hän mr Britlingille junan liukuessa pois. "Täällä on monet jäähyväiset senjälkeen kun tämä pitkä sota alkoi. Monet. Ja osa ei tule enää koskaan takaisin."
10
Muutamaan päivään mr Britling ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin poikaansa ja sydämessä tuntui aina kumea kipu. Hänestä tuntui samalta kuin kerran aikoja sitten, kun hän odotti alakerrassa ja Hugh oli yläkerrassa kirurgin veitsen alla. Mutta tällä kertaa leikkaus jatkui jatkumistaan. Pahimmassa tapauksessa hänen pojallaan oli vain yksi mahdollisuus neljästä tai viidestä tulla surmatuksi tai pahasti haavoitetuksi, mutta hän ei voinut ajatella muuta kuin tuota yhtä mahdollisuutta. Hän tunsi kuinka se painoi mieltä, kuinka se lamasi…
Mutta sen sijaan, että olisi murtunut tuon painoi alla, hän sangviinisen mielenlaatunsa avulla siitä vapautui. Hänen ajatuksensa suuntautuivat äkkiä noihin neljään muuhun mahdollisuuteen. Aivan kuin tiloiltaan suistunut nivel olisi luiskahtanut oikeaan asentoonsa. Se tapahtui yhtä nopeasti. Hän huomasi sopeutuneensa siihen ajatukseen, että Hugh oli hengenvaarassa. Siitä oli tullut tosiasia, tottumus. Hän saattoi sietää sen ja hoitaa asiansa…
Hän matkusti Lontooseen ja tapasi klubissa toisia, jotka olivat samassa kadotuksessa. Hän käsitti nyt, ettei ole erikoisen ihmeteltävää, eikä harvinaisen traagillista, jos on poika rintamalla.
"Minun poikani on Gallipolissa", sanoi eräs "Siellä on kovat paikat."
"Minun poikani on Flanderissa", sanoi mr Britling. "Hänen täytyi välttämättä päästä rintamalle. Hän on kolmea kuukautta vaille kahdeksantoista. Hän ilmoitti väärän iän."
He jatkoivat keskustelua siirtymällä sanomalehtien tietoihin, ikäänkuin maailma olisi aivan ennallaan.
Mutta ennen Hugh'n postikortin saapumista mr Britling vartioi postinkantajaa kuin lemmensairas tyttönen.
Hugh kirjoitti useammin kuin hänen isänsä oli tohtinut toivoa, useimmiten lyijykynällä. Näytti siltä kuin hän olisi alkanut tuntea synnynnäistä puheluhalua ja hiukan kaivannut myötätuntoista kuulijaa. Park, hänen koulutoverinsa, joka oli ilmoittautunut yht'aikaa hänen kanssaan, ei tuntunut olevan mikään teoreetikko. "Park muuttuu kovaksi käskijäksi", kirjoitti Hugh. "Hän onkin nyt kersantti, ja siitä syntyy välillemme jonkinlainen juopa." Mr Britlingin oli erinomaisen vaikea sepittää vastauskirjeitä. Oli paljon vakavia, syvällisiä asioita, jotka hän tahtoi ottaa puheeksi koskaan kuitenkaan sitä tekemättä. Sen sijaan hän kertoi huolellisen yksityiskohtaisesti Dower House'in pikku tapahtumista. Pari kertaa hän antautui ampumaan teologisia ja filosofisia jäniksiä, jotka Hugh oli ajanut esiin, ja jäljitteli siten puolittain itsetiedottomasti poikansa tyyliä. Mutta niitä Isän ihannekirjeitä sodassa olevalle pojalle, joita hän öisin sommitteli, ei koskaan kirjoitettu. Saattoi olla yhdentekevää, sillä on paljon sellaisia asioita, joita on helppo ajatella, mutta paha sanoa…
Hugh ei antanut mitään erikoisen tarkkoja tietoja itsestään eikä jokapäiväisistä tehtävistään. Sen, mitä hän nyt kirjoitti, täytyi kulkea sensuuritse, ja kaikenlaiset varmat tiedonannot voivat aiheuttaa kirjeen pidättämisen. Mr Britling arveli, että hän enimmäkseen makaili majoitettuna jonnekin rintaman taakse, mutta tasaiseen, hävitettyyn paikkakuntaan, jonne kuului järeiden tykkien jymy. Hän otti kuvalehdet mielikuvituksensa avuksi. Toisinaan hän ajatteli hänen olevan kauempana rintaman takana Beauvais'n tapaisissa miellyttävissä vanhoissa kaupungeissa ja kuvitteli sotilasryhmiä kuljeksimassa kahviloiden edustalla; toisinaan hän täytti helposti antautuvilla mielikuvilla väitteen, jonka mukaan koko Pas de Calais nyt oli pelkkää laajaa englantilaista leiriä. Hän täytti taulun lieassa olevilla hevosilla, teltoilla ja harmaiksimaalatuilla vaunuilla ja asetti etualalle Hugh'n – käsivarret paljaina ja sanko kädessä…
Hugh'n kirjeet käsittelivät vuoron perään kahta eri asiaa: toinen oli sotataidon herättämä mielenkiinto, toinen sodankäynnin aiheuttama vastavaikutus. "Kun on vapautunut mielenliikutuksistaan" kirjoitti hän, "ja kun on lakannut kapinoimasta (kuten ajan oloon lakkaakin) kaikkia kauhuja ja hävityksiä vastaan, niin alkaa tajuta, että sota on ehdottomasti maailman parasta peliä. Eiköhän siinä olekin sodan varsinainen voima. Eikä kunnianhimossa, julmuudessa ja muussa sentapaisessa, kuten isä aikoinaan kirjoitti lentokirjasessaan. Nuo seikat ovat ikäänkuin sodan puolusteena, ne heittävät sotaan pelokkaita ja vajaamittaisia henkilöitä, mutta pääasia on siinä, että itse asia ottaa valtoihinsa toimeliaan mielikuvituksen. Se on valtavaa peliä. Sen sijaan että rajoituttaisiin määrättyyn kenttään ja muutamiin harvoihin välineisiin, kuten useimmissa muissa peleissä on laita, on koko maailma kenttänä ja saa käyttää hyväkseen mitä mieli tekee. Saa käyttää jokaista mielikuvituksen ja keksintäkyvyn hiukkasta, mikä sattuu miehestä löytymään. Se onkin ihmeellistä… Mutta oikeat sotilaat eivät ole julmia. Eikä sota ole julmaa olemukseltaan. Ainoastaan seurauksiltaan. Täällä saa kuulla keskustelun sirpaleita, jotka valaisevat asioita. Useimpiin raakuuksiin ovat ihan ilmeisesti syypäitä kiihtyneet sotamiehet, joissa on vielä siviili-ihmistä jäljellä, miehet, jotka ovat jonkunlaisessa tulehdustilassa, Suurin osa Saksan armeijaa oli sodan alkuaikoina oikeastaan hullaantuneita siviilihenkilöihin. Siviilihenkilöitä, jotka tietysti olivat harjoitelleet, mutta sittenkin olivat siviilimiehiä sielultaan. Ne olivat kunnollista, järjestyksenhaluista, siistiä ja lainkuuliaista väkeä, joka äkkiä temmattiin juuriltaan ja singottiin mitä kaameimpiin olosuhteisiin. He tunsivat syöksyvänsä kohti kuolemaa ja pitivät säädyllisyyttä olleena ja menneenä. He otaksuivat, että jokaisella belgialaisella oli tykki aidan takana ja puukko saapasvarressa. He näkivät palavia kyliä, ruumiita ja palasiksi ruhjoutuneita ihmisiä. He elivät jonkinlaisessa painajaisunessa. He eivät tienneet mitä tekivät. He tekivät ilkitöitä aivan samoin kuin joskus teemme ilkitöitä unissamme…"
Valiten äitinsä tapaan nopeasti kantansa hän sinkosi esiin loppuväitteensä: "Asevelvolliset ovat sodan kirouksena… Puolet saksalaisista ja iso joukko ranskalaisia olisi pitänyt päästää korkeintaan kymmenen peninkulman päähän taistelukentältä.
"Tuon tekevät ilmieläväksi ne päiväkirjat, joita ranskalaiset ja englantilaiset ovat löytäneet kaatuneilta. Sinähän tiedät, että sodan alussa jokaisen saksalaisen sotilaan tuli pitää päiväkirjaa. Oli annettu nimenomainen määräys. Tarkoituksena oli herättää heissä mielenkiintoa sotaa kohtaan. Niinpä kokosivatkin meikäläiset niitä kaatuneilta ja haavoittuneilta tuhansittain… Ne auttoivat ymmärtämään, etteivät saksalaiset oikeastaan olekaan sotilaita – siinä mielessä kuin meikäläiset. He ovat tottelevaista, lainkuuliaista, älykästä väkeä, joka on tähän pakotettu. Heidän täytyy pitää sotaa jonkinlaisena romanttisena ja melodraamallisena tai moraalisena tapahtumana tai traagillisena kohtalona. Heidän täytyy ulvoa 'Deutschland'-laulujansa tai sekoittaa Jumala asiaan. He eivät ota sitä pelin kannalta kuten meidän miehemme.
"Minä tunnustan käyväni siihen kuin peliin. Toisinaan kadun, etten lähtenyt Teddyn kanssa upseerikouluun, joten olisin päässyt paremmin siihen syventymään. Minä olin liian ylimielinen tähän sotahommaan nähden. Nyt minä uneksin upseerinvirkaa…
"Tuo päiväkirjajahti se juuri tekee sodan älyllisessä suhteessa viehättäväksi. Kaikkea, mikä suinkin voi johtaa voittoon, on ajateltu ja koeteltu. Saksalaiset harrastavat sielutiedettä paljoa enemmän kuin me samoinkuin he harrastivat sotaa enemmän kuin me, mutta he eivät näytä olevan todella eteviä siinä aineessa. Niinpä he yrittivät saada koko miehistönsä ymmärtämään sotaa sill'aikaa kun meidän poikaimme parvessa kaikuu 'Tipperary'. Mutta miehetpä eivät kirjoitakaan niitä kauniita asioita, joita heidän pitäisi, vaan useimmat merkitsevät muistiin aterioitaan, joten muutamat päiväkirjat ovat pelkkiä ruokalistoja, toiset taas sisältävät mitä kauhistuttavimpia kertomuksia väkivallanteosta ja ryöstöistä. Ranskalaiset niitä kääntävät ja julkaisevat. Saksalaiset antaisivat mitä hyvänsä, jos saisivat takaisin nuo tuhmat paperit, ja nyt on annettu määräys, ettei kukaan saa lähteä taisteluun minkäänlaisia kirjoitettuja papereita mukanaan… Meikäläiset ovat niin kärkkäitä noihin asiakirjoihin, ja ovat niin hyvin tajunneet tuollaisten satunnaisten merkintöjen arvon, että saksalaisen hyökkäyksen rauettua on eräs tärkeimpiä huolia onkia esiin asiakirjoilla varustetut vainajat ja katsoa mitä heiltä löytyy… Se on omituista urheilua, tuo ruumisten kalastaminen. Meikäläisillä on köydessä jonkinlainen kolmiväkäinen koukku, se heitetään ja vedetään takaisin. Toisella puolen tehdään samoin. Tässä eräänä päivänä oli erääseen ruumiiseen Hooghe'in läheisyydessä tarttunut molempain puolien koukut, joten syntyi köydenveto. Tarkk'ampujat pitivät silmällä niitä, jotka joutuivat liiaksi intoihinsa. Useita haavoittui. Irlantilaiset – se oli eräs irlantilainen rykmentti – saivat ruumiin – tai ainakin paremman puolen…
"Kun nyt olen kersantti, puhuu Park jälleen minulle kaikista näistä asioista, ja meidän luutnanttimme on liian toimekas ollakseen välittämättä tuollaisista teknillisistä yksityisseikoista. Ne ovat pelkkiä teknillisiä yksityisseikkoja. Sellaisina niitä on käsiteltävä. Kuollutta ruumista ei pidetä äsken surmansa saaneena miehenä, jolla kenties oli vaimo ja liikesuhteita, ehkäpä myöskin taipumusta ostereihin tai konjakkiin. Tai olentona, joka on nauranut ja itkenyt ja karttanut kärsimystä. Se pilaisi koko asian. Häntä pidetään pelkkänä univormuna, jonka merkeistä näkyy millaista väkeä on vastassamme ja johon kenties sisältyväin paperien nojalla voimme Päätellä missä määrin hän ja hänen joukkonsa alkavat väsyä koko juttuun…
"Koko tämä elämä vaikuttaa karkaisevasta, eikä vain ruumiiseen, vaan myöskin mieleen. Täällä eletään toisella tasolla. Muistathan, että puhuit – juuri ennen tänne lähtöäni – Dower House'in tienoista – ja ulkopuolella olemisesta. Tämä on ulkopuolta. Täällä on toiset olosuhteet. Miehemme ovi kyllä helläsydämisiä yhä edelleen, kun pienet oliot – kissanpojat, linnut tai kukat – ovat kysymyksessä Niinpä on rintaman takana kaikkialla sotilaitten puutarhamaita. Muutamat ovat oikein sieviä pikku tilkkuja. Mutta joutavaa on väittää, että me täällä osoittaisimme minkäänlaista hellyyttä haavoittuneille, ja – sanoakseni asian oikean laidan – viholliseen kohdistuvaa sääliä ei ole hitustakaan. Ei hituistakaan. Ei sellaisen tunteen jälkeäkään. Aikaisemmin haavoittuneita hellittiin – on minulle kerrottu – ja osoitettiin kunnioitusta kuolleille. Nyt tuo kaikki on mennyttä. Sen jälkeen on ollut julmuuksia kaasuja, asioita, jotka eivät unohdu. Kaikki on ankarampaa. Miehet taipuvat nyt nauramaan sille, joka saa kuulan itseensä, ja pahoin haavoittuneet heitä harmittavat. Eräänä päivänä, kerrotaan makasi essexiläisten juoksuhaudan edustalla roteva saksalainen. Hän kävi kiusalliseksi, hinattiin sisään, vietiin linjojen taakse ja haudattiin. Kun hänet oli saatu hautaan, oli joku ystävällinen sielu pystyttämässä taulua, johon oli kirjoitettu 'Jonkun Fritz', kun samassa räjähti granaatti aivan ääressä. Se paiskasi miehen tauluineen muutaman sylen päähäni haavoitti hänet ja toi Fritzin jälleen ilmoille. Hän nousi kerrassaan ilmaan ja pyöri kuin tuulimyllyn siivet. Tuota pidettiin mainiona pilana niille, jotka olivat vaivautuneet hänet hautaamaan. Muutamaan aikaan ei kukaan halunnut koskea Fritziin, joka nyt makasi jonkin kyynärän päässä alkuperäisestä leposijastaan. Sitten hän joutui yhä arveluttavampaan tilaan, ja muutamat terveydenhoidon harrastajat hautasivat hänet uudelleen. Tällä kertaa oli kirjoituksena 'Jonkun Fritz. Lepää rauhassa'. Mutta sattuipa niin, että hän sinkosi jälleen esiin. Palasina, juoksuhaudassa kajahteli nauru ja huudot: 'Kelpo Fritzimme! Ei tämä ylösnousemusta ole, Fritz'…
"Eräs toinen juttu, joka soveltuu juoksuhautojen aurinkoiseen mielialaan, on tulilankatemppu. Meillä on kahdenlaista tulilankaa, toista, joka palaa hitaasti, jardi ja minuutti, ja sopii käsigranaateissa ja sen sellaisessa käytettäväksi, ja toista, joka juoksee sata jardia sekunnissa – miinoja varten ja niin edespäin. Jälkimäinen on huolellisesti erotettu edellisestä punomalla siihen silmäänpistävä punainen lanka. Kuten isä tietää, on sekä vihollisella että meillä – kun juoksuhaudat ovat riittävän likellä toisiaan – tapana virkistää toisiamme heittämällä koruttomia, mutta tehokkaita, läkkirasioista valmistettuja käsigranaatteja. Kun tuollainen granaatti putoo brittiläiseen juoksuhautaan, niin joku heti sieppaa sen ja heittää takaisin. Englantilaista mieltä ilahduttaa aivan erikoisesti, kun saa tärähdyttää saksalaista hänen omalla petardillaan. Kun granaatti putoo saksalaiseen juoksuhautaan, niin kaikki juoksevat tiehensä. (Meidän juoksuhautojemme pojat ainakin niin väittävät, vaikka luultavasti on kummallakin puolella poikkeuksensa.) Jos pommi räjähtää, niin se räjähtää. Ellei, niin Hans ja Fritz ryömivät piankin katsomaan mitä on tapahtunut. Toisinaan ei tulilanka ole kunnolla syttynyt; heittäjä on ollut hermostunut tai lanka ei ole palanut säännöllisesti. Silloin pistää Hans tai Fritz siihen uuden langan ja lähettää sen takaisin hellän huolellisesti. Saksalaista mieltä ilahduttaa aivan erikoisesti, kun saa tärähdyttää englantilaista hänen omalla petardillaan… Mutta nyt astuu näyttämölle sotilaallinen nero. Eräs lahjakas henki meikäläisten joukosta hankki (luultavasti varastamalla) kappaleen miinansytytyslankaa, nopeata lajia, ja vietti uutteran päivän kirvoittamalla siitä pois punaisen langan ja muuttamalla sen aivan hitaamman veljen näköiseksi. Sitten kiinnitettiin palasia läkkipommeihin ja lähetettiin ne – tietenkin sytyttämättöminä – saksalaisten juoksuhautaan. Seurasi pitkä, mutta hilpeä väliaika. Minä voin nähdä, kuinka pojat pysyttelevät piilossa. Sitten Hans ja Fritz varmaan ryömivät katsomaan, tutkivat palamatonta tulilankaa, ryhtyivät sitä sytyttämään lähettääkseen sen, kuten tapa on, tekijällensä takaisin…
"Ankara, saksalaisesta juoksuhaudasta kuuluva paukaus ilmaisi sytyttämishetkeä ja Hansin ja Fritzin lähtöä vähemmän leikillisiin maailmoihin.
"Brittiläisen juoksuhaudan nero ryhtyi valmistamaan toista yllätyspommia – Kurtin ja Karlin saapumisen varalle…
"Hans, Fritz, Kurt, Karl, Michel ja Wilhelm – sitä jatkui aika kauan, ennenkuin rupesivat epäilemään…
"Kirjoitit kerran, että nykyaikana pitäisi olla metallista valmistettuja sotilaita taistelulinjoilla. Minusta tuntuu, isä hyvä, että kaikki todellinen taistelu on…"
11
Kaikki Hugh'n kirjeet eivät käsitelleet noita kammottavia teknillisiä yksityiskohtia. Uutisia ja juttuja ei aina tullut kuultaviin; oli harvinaista, että joku upseerinarvolla varustettu nuori mies halusi alentua keskustelemaan ammattiasioista parin muun kanssa, joilla ei tuota arvoa ollut; sanomalehtiä näki vähän, vielä vähemmän karttoja, ja vaikka Hugh olikin Ranskassa tykkien kuuluvissa, saattoi hänestä aika ajoin sodankäynti tuntua yhtä ikävystyttävältä kuin Englannissa toisinaan. Mutta hänen sotilaallisia menetelmiä koskevat arvostelunsa taukosivat. "Asiat suoritetaan täällä paremmin", huomautti hän, ja "me olemme täällä lähempänä todellisuutta. Minä alan kunnioittaa kapteeniani. Hänessä on kehittymässä jonkinlaista paikallisvaistoa. Meidän onneksemme!" Eräässä toisessa kohdassa hän ihmeen luonteenomaiseen tapaan harkiskeli, oliko hän alkanut tottua armeijan tapoihin, oliko alkanut tajuta niiden merkitystä, vai kehittyivätkö armeijan menettelytavat yhä lähemmäksi pätevyyden rajaa sitä mukaa kun tultiin lähemmäksi vihollista. "Täällä ei ole sitä kiusallista tunnetta, että sota lopultakin on pelkkää harhaluuloa. Se on jo tervettä järkeä ja elämän tehtävää…