– Menepäs ja tuo tänne lyhty: se riippuu uunin takana. Marfa toi lyhdyn.
– Vieläkö se ulvoo? kysyi hän.
Vielä ulvoo! Eiköhän vaan liene joku vintiö sinne mennyt.
– Kuka siellä on? kysyi portinvartija. Ei vastausta.
– Kuka siellä on? toisti Marfa. Aina vaan sama ulvominen kuului. He astuivat molemmat kiireesti sisään. Adujew syöksi pois.
– Ah, se oli joku herra, sanoi Marfa, katsoen hänen jälkeensä: – mutta sinä keksit: vintiö! Kas olipa sinulla järkeä mennä semmoista sanomaan! Johan nyt joku vintiö rupeisi ulvomaan vieraassa porstuassa!
– Mutta hän oli varmaankin juovuksissa!
– Vielä pahempaa! vastasi Marfa: – luuletko kaikkien olevan sinun kalttaisiasi? Eivät kaikki juovuksissa ulvo niinkuin sinä teet.
– Nälästäkö hän sitten ulvoi? huomautti portinvartija harmistuneena.
– Mitä! sanoi Marfa katsoen häneen eikä tiennyt mitä piti sanoman: – kuka tietää ehkä hän on jotain pudottanut – kenties rahaa…
Molemmat kävivät äkkiä kykkysille ja alkoivat lyhty kädessä etsiä pitkin laattiata kaikista nurkista.
– Pudotti! mutisi portinvartija, valaisten laattiaa: – mihin hän tässä olisi voinut pudottaa? Portaat ovat puhtaat, kiviset, täältä löytää neulankin jos pudotti! Kyllä se olisi kuulunut, jos hän olisi pudottanut: helähtäisi kyllä kiveen; olisihan paikalla ottanut ylös! Missä hän tässä voisi pudottaa? Ei missään! Pudotti! kylläkai hän pudotti: ei hän ollut sitä laatua, että olisi pudottanut! Ole muka varoillasi, että hän pudottaisi! Ei: tämmöinen koettaa, miten saisi toiselta taskuunsa pistetyksi! Hän muka pudottaisi! Kyllä tunnetaan nuo veijarit! Olisi muka pudottanut! Kyllä kai hän pudotti?
Kauan ryömivät he vielä pitkin laattiata hakien pudotettuja rahoja.
Ei ole, ei ole, sanoi viimein portinvartija huokauksella, puhalsi sitten sammuksiin kynttilän nipisti kahdella sormella sen sydäntä ja pyyhkäsi sormiansa lammasnahkaturkkiinsa.
V
Samana iltana, kello kaksitoista, siihen aikaan kun Piotr Ivanitsh, kynttilä ja kirja toissa kädessä, toisella kädellä pidellen aamutakkinsa lievettä, astui toimitushuoneesta makuuhuoneeseen levolle, ilmoitti kamaripalvelija hänelle, että Aleksander Fedoritsh tahtoo häntä tavata.
Piotr Ivanitsh kohotti kulmakarvojaan, mietti hiukkasen ja sanoi sitten tyyneesti.
– Käske häntä toimitushuoneesen, minä tulen kohta.
– Terve Aleksander, tervehti hän veljensä poikaa palattuansa takaisin, pitkään aikaan emme ole toisiamme tavanneet. Välistä päivälläkään ei sinua saa mitenkään nähdä, mutta nyt yhtäkkiä – yöllä! Miksi tulet näin myöhään? Mutta mikä sinua vaivaa? Eihän sinulla ole ihmismuotoakaan.
Aleksander istui sanaakaan sanomatta nojatuoliin suurimmalla voimattomuudella. Piotr Ivanitsh tarkasti häntä uteliaisuudella.
Aleksander huokasi.
– Oletko terve? kysyi Piotr Ivanitsh huolestuneena.
– Olen, vastasi Aleksander heikolla äänellä, liikun, syön, juon, kyllä minä olen terve.
– Älä sinä laske leikkiä; neuvottelepas lääkärin kanssa.
– Sitä ovat minua muutkin neuvoneet tekemään, mutta minua eivät auta mitkään lääkärit eikä opodeldokit: minun sairauteni ei ole fyysillinen…
– Mikä sinun sitten on? Etköhän ole menettänyt pelissä tahi pudottanut rahojasi? kysyi Piotr Ivanitsh elävästi.
– Te ette mitenkään voi ajatella rahatonta surua! vastasi Aleksander koetellen hymyillä.
– Mikä suru se on, joka ei maksa kahta kopekkaa kuparia, niinkuin välistä sinun surusi?
– Semmoinen kuin nyt esimerkiksi. Tiedättekö minun oikean suruni?
– Minkä surun? Kotonasi on kaikki hyvin; sen tiedän kirjeistä, joilla sinun äitisi kestitsee minua joka kuukausi; virastossa ei voi mitään hullumpaa olla, mitä on ollut; minkä pienempi virkamies sen enemmän on työtä hänen niskoillaan: se on viho viimestä. Sanot olevasi terve, rahoja et ole pelissä menettänyt etkä pudottanut… se on kaikkein tärkeintä; muista asioista on helppo suoriutua; jälellä on vaan tyhjää, – varmaan rakkaus…
– Niin, rakkaus; mutta tiedättekö, mitä on tapahtunut? Kun saatte tietää, kenties, ette puhukaan niin välinpitämättömästi, vaan kauhistutte…
– Kerropas; en ole moneen aikaan kauhistunut, sanoi setä istahtuen.
Mutta sitäpaitse ei ole vaikea arvata: varmaankin ovat pettäneet.
Aleksander hypähti seisoalleen, tahtoi jotakin sanoa, mutta ei virkkanut mitään, istui vaan uudestaan paikallensa.
– Mitä, onko totta? Näetkös: sanoinhan minä jo sinulle, mutta sinä vaan mätit omiasi: "ei, miten semmoinen olisi mahdollista".
– Olisiko semmoista voinut aavistaa?.. sanoi Aleksander, kaiken sen perästä…
– Sinun ei olisi pitänyt aavistaa, vaan arvata edeltä, se en tietää – tahi oikeammin – toimia sen mukaan.
– Te voitte noin tyyneesti puhua setä vaikka minä… sanoi
Aleksander.
– Mitä se minua liikuttaa?
– Minä unhotin; vaikka koko kaupunki palaisi tahi vajoaisi, on teille yhdentekevä.
– Nöyrin palvelijanne! Entäs tehdas?
– Te laskette leikkiä, mutta minä kärsin leikistä, minun on raskas olla, minä olen kuin sairas.
– Oletko tosiaan rakkaudesta noin laihtunut? Mikä häpeä! Ei: sinä olet ollut sairas ja nyt alat tulla terveeksi, onhan aikaakin! Ei tämä ole leikin tekoa, puolitoista vuotta on kestänyt hulluus. Jos olisi vielä vähän aikaa kestänyt, olisin ehkä minäkin uskonut muuttumattomaan rakkauteen.
– Setä! sanoi Aleksander, säälikää minua: nyt on sielussani helvetti…
– Niin! No mitä siitä?
Aleksander nosti nojatuolin pöydän luo, mutta setä alkoi siirtää veljenpojan läheisyydestä mustepulloa, imupaperia y.m.
Setä ajatteli: "hän tuli yöllä, sielussaan on helvetti… varmaan särkee taas jotakin".
– Lohdutusta minä en Teiltä löydä, enkä vaadikaan, aloitti Aleksander, minä pyydän Teidän apuanne, niinkuin sedältä, niinkuin sukulaiselta… Minä olen Teidän mielestänne typerä – eikö totta?
– Niin, jos et olisi surkuteltava.
– Onko Teidän siis sääli minua?
– Onpa hyvinkin. Olenko minä sitten puu? Olet hyvä, järkevä nuori mies, kunnollisesti kasvatettu, mutta joudut hukkaan, etkä edes kopekastakaan – ja miksi? hullutuksiesi tähden!
– Osoittakaa, että minua säälitte.
– Millä? Rahaa et sano tarvitsevasi…
– Rahaa, rahaa! Oi, jos onnettomuuteni olisi rahan puutteesta, niin siunaisin kohtaloani.
– Älä puhu noin, huomautti setä vakavasti, sinä olet nuori – sinä kiroaisit, vaan et siunaisi kohtaloasi! Minä en liioin yhtä ja kahta kertaa kironnut – minäkään!
– Kuulkaa minua loppuun kärsivällisesti…
– Viivytkö kauan aikaa Aleksander? kysyi setä.
– Kyllä, minä tarvitsisin Teidän huomiotanne, mitä sitten?
– Niin näetkös: minä tahtoisin illallista. Min' aioin mennä maata illallisetta, mutta nyt jos istumme kauemmin aikaa, niin syödään illallista ja juodaan pullollinen viiniä ja sillä välin voit sinä minulle kertoa.
– Voitteko Te syödä illallista? kysyi Aleksander kummastuksella.
– Kyllä, varsin hyvin voin; mutta etkö sinä aio?
– Minä – rupeaisin illallista syömään! Ette tekään nielaise palaistakaan, kun kuulette että kysymys on elämästä ja kuolemasta.
– Elämästä ja kuolemasta?.. toisti setä. Se tietysti on hyvin tärkeätä, mutta kuitenkin koetellaan, ehkä sentään nielaisemme.
Hän soitti.
– Kysy, sanoi hän sisääntulleelle kamaripalvelijalle, onko siellä illallista, ja käske hakemaan pullollinen lafittia, sitä, jonka puteleissa on vihreä etiketti.
Kamaripalvelija läksi pois.
– Setä! Te ette ole semmoisella tuulella, että voisitte kuulla murheellista sanomaa, sanoi Aleksander, ottaen hatun käteensä, – minä tulen ennen huomenna…
– Ei, ei, sanoi Piotr Ivanitsh innokkaasti, pidättäen veljensäpoikaa kädestä, minä olen aina samallaisella tuulella. Huomenna ehkä tapaat aamiaisella, tahi vielä pahemmin… työn ääressä. Lopetetaan ennen kerrassaan. Illallinen ei pilaa asiaa. Minä kuulen ja käsitän vielä paremmin. Näetkös nälkäiselle vatsalle, ei ole niin helppoa…
Illallinen tuotiin.
– No, Aleksander aloitetaan… sanoi Piotr Ivanitsh.
– En minä huoli syödä, setä! sanoi Aleksander kärsimättömänä ja kohotti olkapäitään, katsellen, kuinka setä hommasi illallisen kanssa.
– Juo edes lasillinen viiniä: viini ei ole huonoa!
Aleksander pudisti kieltävästi päätään.
– Ota sitten sikari ja kerro, niin minä kuuntelen molemmin korvin, sanoi Piotr Ivanitsh ja alkoi kiiruusti syödä.
– Tunnetteko kreivi Novinskia? kysyi Aleksander oltuansa ääneti.
– Kreivi Platonia?
– Niin.
– Oletteko ystävät?
– Entäs sitten?
– Toivotan onnea semmoiselle ystävälle – hän on konna.
Piotr Ivanitsh lopetti äkkiä pureskelemisen ja katsoi kummastuksella veljensä poikaan.
– Hei vaan! sanoi hän. Tunnetko sinä häntä?
– Varsin hyvin.
– Kuinka kauan aikaa?
– Kuukautta kolme.
– Mitenkä tuo on. Minä tunnen häntä viisi vuotta ja pidän häntä yhä kelpo ihmisenä ja jos keltä kuulee, niin kaikki häntä – kiittävät, mutta sinä teet hänet niin mitättömäksi.
– Kauanko aikaa sitten olette alkanut puolustella ihmisiä, setä?
Mutta ennen aikaan, niin…
– Minä olen ennenkin puolustanut kelvollisia ihmisiä. Mutta kauanko aikaa sitten sinä olet ruvennut niitä moittimaan, lakkasit niitä kutsumasta enkeleiksi?
– Silloinkun en vielä tuntenut, mutta nyt… oi ihmiset, ihmiset! surkuteltava suku, joka ansaitsee naurua ja pilkkaa! Tunnustan, että olen kokonaan syyllinen, kun en totellut, silloinkuin neuvoitte olemaan kaikessa varoilla…
– Neuvon nytkin; varoilla oleminen ei tee pahaa: jos huomaa, näkyy että on konna – et tule petetyksi, jos taasen on kunnon ihminen – se on mieluisa havainto.
– Näyttäkää minulle, missä on kunnon ihmisiä, sanoi Aleksander halveksimalla.
– Vaikkapa sinä ja minä – millä tavalla emme olisi kunnon ihmisiä?
Kreivi, koska hänestä kerran läksi puhe, on myöskin kunnon ihminen.
Vähäkö niitäkö löytyy? Jokaisella on jotakin huonoa… eivät kaikki ole heistä pahojakaan, eivätkä kaikki ole kunnottomia.
– Kaikki, kaikki! sanoi Aleksander päättävästi.
– Mutta sinä?
– Minäkö? Minulla on särjetty, mutta halpamaisuudesta puhdas sydän, sielu ruhjottu tuskalla, mutta sitä ei voi soimata valheesta, teeskentelystä, petoksesta, ei minuun tartu…
– No hyvä, katsotaan. Mitä kreivi on sinulle tehnyt?
– Mitäkö on tehnyt? Hän on ryöstänyt minulta kaikki.
– Puhu selvemmin. Sanalla kaikki voi ymmärtää Jumala ties mitä, ehkä rahojakin: niiden ryöstöä hän ei tekisi…
– Sen, mikä on minulle kallein kaiken maailman aarteista, sanoi
Aleksander.
– Mitähän se olisi?
– Kaikki – onneni, elämäni.
– Olethan elossa?
– Valitettavasti – olen. Mutta tämä elämä on julmempi sataa kuolemaa.
– Sano suoraan mitä on tapahtunut?
– Hirmuista! huudahti Aleksander.
– Jumalani! Jumalani!
– Ah! Eiköhän ole voittanut sinulta kaunottaresi, tuon… kuinka sen nimi olikaan? Niin! Hän on semmoiseen mestari: sinun on vaikea kilpailla hänen kanssaan. Hän on aika riiviö! sanoi Piotr Ivanitsh, pannen suuhunsa kalkkunapaistia palan.
– Mestarisuutensa saa hän kalliisti maksaa! sanoi Aleksander kiivastuen. Minä en anna perään taistelutta… Kuolema päättäköön, kumpi meistä Nadinkan omistaa. Minä tapan tuon iljettävän naisten hempun! Ei hänen pidä elää ja nauttia ryöstettyä aarretta… Minä pyyhkäisen hänet maanpinnalta!..
Piotr Ivanitsh purskahti nauramaan.
– Pikkukaupunkilaisuus esiintyy! sanoi hän. A propos kreivistä, Aleksander. Eikö hän ole puhunut, onko hänelle ulkomaalta tuotua posliinia? Hän tilasi keväällä: tahtoisin käydä katsomassa…
– Eihän puhe ole posliinista, setä; kuulitteko mitä minä sanoin, keskeytti Aleksander ankarasti.
– Hm, hm! mutisi setä vakuuttamalla, pureskellen luuta.
– Mitä Te sanotte?
– En mitään. Minä kuuntelen mitä sinä sanot.
– Kuunnelkaa vaikka edes kerran elämässänne tarkkaavaisuudella: minä tulin neuvoa kysymään, tahdon rauhoittua, ratkaista miljoonan tuskallisia kysymyksiä, jotka mieltäni kalvaavat… olen hajamielinen… pois suunniltani, auttakaa minua…
– Tässä olen, palvelukseksesi; sano vaan mitä tarvitset… olen valmis rahallakin auttamaan… jos vaan ei ole turhuuksiin…
– Turhuuksiin! ei, ei ole turhuuksiin, kun kenties muutaman tunnin perästä en ole maailmassa tahi itse olen murhaaja… Te vaan nauratte, syötte kylmänkiskoisesti illallista!
– Pyydän nöyrimmästi! Itse olet varmaan syönyt illallista, mutta toisen ei pitäisikään syömän.
– Minä en ole kahteen vuorokauteen tiennyt, mitä syöminen on.
– Oho, tosiaankin, tässä on sitten jotain kovin tärkeätä kysymyksessä?
– Sanokaa minulle yksi sana: osoitatteko minulle suurimman palveluksen?
– Minkä?
– Suostutteko olemaan todistajani?..
– Kotletit ovat aivan kylmät! huomautti Piotr Ivanitsh tyytymättömänä, työntäen pois luotaan vadin.
– Te nauratte setä?
– Ajattele itse, miten voisin kuunnella totisena semmoista joutavaa: kutsut minua varamiekkailijaksi!
– Mitä Te sanotte!
– Tietysti sitä, etten tule.
– Hyvä; kyllä löytyy joku toinen, vieras, joka ottaa osaa minun katkeraan loukkaukseeni. Ottakaa Te vaan vaivaksenne puhua kreivin kanssa, tiedustella ehdoista…
– En voi: minun kieleni ei käänny ehdottamaan semmoista hulluutta.
– Hyvästi sitten, sanoin Aleksander ottaen hattunsa.
– Mitä! Joko sinä lähdet? Etkö huoli viiniä?..
Aleksander oli mennyt oven luo, mutta oven luona istui hän tuolille kovin murheisena.
– Kenen luo pitää mennä, keltä hakea osanottoa?.. sanoi hän hiljakseen.
– Kuule, Aleksander! aloitti Piotr Ivanitsh, pyyhkien pöytäliinalla suutaan ja työntäen nojatuolia lähemmäksi veljen poikaa! Näen, että sinun kanssasi pitää puhua todella, eikä leikillä. Puhutaan siis. Sinä tulit minulta hakemaan apua: minä autan sinua, mutta toisella tavalla;; kuin sinä luulet ja sillä ehdolla että – tottelet. Älä kutsu ketään varamiekkailijaksi: siitä ei tule mitään hyötyä. Turhasta tehdään historia, se leviää ympäri, sinua pilkataan tahi vielä pahempi, siitä voi tulla pahennusta. Ei kukaan tule, mutta jos viimeinkin löytyisi semmoinen hullu, niin kaikki olisi sittenkin turhaa: kreivi ei tule taistelemaan, minä tunnen hänet.
– Eikö tule! Sitten hänessä ei ole pisaraakaan kunniantuntoa! huomautti Aleksander häijysti. En olisi luullut hänen olevan siihen määrään halvan!
– Hän ei ole halpa, vaan järkevä.
– Teidän mielestänne minä vaan olen typerä?
– E… et, olet rakastunut, sanoi Piotr Ivanitsh venyttäen.
– Jos Te, setä, aiotte selittää minulle kaksintaistelun järjettömyyden ikäänkuin varoilla olemiseksi, niin sanon edeltäpäin – turha, vaiva: minä pysyn päätöksessäni.
– Ei: se on jo aikoja sitten näytetty toteen, että tappeleminen on – ylipäänsä hulluutta; mutta tappelevat nuo kuitenkin; vähäkö aasia löytyy? Ei niille saa järkeä kalloon, Minä tahdon näyttää toteen, että juuri sinun ei pitäisi tapella.
– Olen utelias kuulemaan miten voitte vakuuttaa minulle.
– Kuule siis minua. Sanos minulle, kenelle sinä oikeastaan olet vihoissasi, kreivillekö vai tuolle… mikä hänen nimensä on… Anjutako?
– Kreiviä en kärsi, tyttöä halveksin, sanoi Aleksander.
– Aloittakaamme kreivistä. Olkoon vaikka niin, että hän suostuu sinun vaatimukseesi, olkoon niinkin, että sinä löydät jonkun hullun todistajaksi – niin mitä siitä lähtee? Kreivi tappaa sinut kuin kärpäsen, mutta jälestäpäin rupeavat kaikki sinulle nauramaan; siis hyvä kosto! Mutta ethän sinä tätä tahtoisi, sinähän tahtoisit tappaa kreivin.
– Sitä ei tiedetä, kuka kenen tappaa, sanoi Aleksander.
– Ihan varmaan tappaa hän sinut. Ethän sinä taida osata ensinkään ampua, mutta sääntöjen mukaan on ensimmäinen laukaus – kreivin.
– Siinä päättää Jumalan tuomio.
– No, valta on sinun – kyllä se päättää kreivin hyödyksi. Sanotaan, että kreivi viidentoista askeleen päästä niin vaan satuttaa, mutta sinun menee kuin kiusalla ohitse! Olkoon niinkin, että Jumalan tuomio antaa semmoisen kömpelyyden ja vääryyden tapahtua: sinä saisit hänet jotenkin satunnaisesti tapetuksi. – Parempiko se olisi? Luulisitko sillä saavasi palaamaan kaunottaresi rakkauden? Et, hän ei voisi sinua kärsiä, ja sitten annettaisi sinut vielä sotamieheksi. Mutta tärkein on se, että toisena päivänä alkaisit epätoivossa repiä tukkaasi ja kylmenisit paikalla rakastetullesi…
Aleksander kohotti halveksien olkapäitään.
– Te keskustelette hyvin sujuvasti setä, virkkoi hän, sanokaa mitä minun pitäisi tehdä tilassani?
– Ei mitään! Jättää asia sillensä: se on jo pilattu.
– Jättää onni hänen käteensä, antaa hänen tulla ylpeäksi omistajaksi… oh! Voisiko mikään uhkaus saada minut asettumaan? Te ette tiedä minun kärsimyksiäni! Te ette ole koskaan rakastunut, ja aiotte Teidän kylmällä moralillanne hämmentää minut… Teidän suonissanne virtaa maitoa, eikä verta…
– Jo riittää loruja Aleksander! Vähäkö maailmassa löytyy semmoisia kuin sinun – Mariasi tai Sofiasi, vai mikä se olikaan?
– Häntä kutsutaan Nadinkaksi.
– Nadinkako? Mutta kuka on Sofia?
– Sofia… hän on maalla, sanoi Aleksander vastenmielisesti.
– Näetkös, jatkoi setä, siellä on Sofia, täällä on Nadinka, mutta kolmannessa paikassa vielä Maria. Sydän on kuin syvä kaivo: siitä ei löydä pian pohjaa. Se rakastaa vanhuuteen saakka…
– Ei, sydän rakastaa kerran vaan.
– Ja sinä toistat mitä olet muilta kuullut. Sydän rakastaa niin kauan, kunnes ei ole kadottanut kaikkea voimaansa. Se elää omaa elämäänsä niinkuin kaikki ihmisessä, sillä on nuoruutensa ja vanhuutensa. Jos ei yksi rakkaus onnistu, niin se menee tainnoksiin ja on ääneti toiseen rakkauteen asti; jos toisessa taas hämmennetään, eroitetaan ja – taipumus rakastamiseen jää käyttämättömäksi kolmanteen, neljänteen asti, siksi kunnes sydän panee viimeinkin kaikki voimansa yhteen onnelliseen kohtaukseen, jossa ei mikään hämmennä, mutta sitten vähitellen ja hitaasti kylmenee. Toisille onnistuu rakkaus ensimmäisellä kerralla, siitä ovat he ruvenneet huutamaan, että voi rakastaa ainoastaan kerran. Niin kauan kuin ihminen ei ole vanha, vaan nuori…
– Aina Te, setä, puhutte nuoruudesta, luultavasti aineellisesta rakkaudesta…
– Siksi puhun nuoruudesta, kun vanhuuden rakkaus on hairahdus, muodottomuus. Mikä on aineellinen rakkaus? Semmoista rakkautta ei löydy, taikka se ei ole rakkautta, aivan kuin ei se ole myöskään puhdasta ihanteellista rakkautta. Rakkauteen ottaa yhtä paljon osaa niin sielu kuin ruumiskin; päinvastaisessa tapauksessa se ei ole täydellinen; me emme ole henkiä emmekä luontokappaleita. Itsehän sanoit "suonissanne virtaa maitoa, eikä verta".
– No, näetkös: toiselta puolelta ota verta Siioniisi – se on aineellista, toiselta puolelta – itserakkautta, tottumusta – se on henkistä, siinä on sinulle rakkaus! Mutta mihin minä jäinkään? Niin! Sotamieheksi: sitäpaitsi kaunottaresi ei päästä sinua tämän histooriasi perästä silmiensä eteen. Sinä pahentaisit tyhjänpäiväisesti sekä häntä että itseäsi, – huomaatko nyt? Toivon, että olemme toiselta kannalta jo lopullisesti selvittäneet tämän kysymyksen. Nyt…
Piotr Ivanitsh kaasi itselleen viiniä ja joi.
– Mokoma tolvana, sanoi hän, toi esille kylmää lafittia.
Aleksander oli ääneti, pää alas vaipuneena.
– Sano nyt, jatkoi setä, lämmittäen viinilasia molemmilla käsillään, miksi sinä tahdoit pyyhkäistä kreivin maanpinnalta?
– Sanoinhan minä sen jo. Eikö hän ole turmellut minun onneani?..
Hän syöksi kuin villieläin…
– Lammaslaumaan! keskeytti setä.
– Ryösti kaikki, jatkoi Aleksander.
– Hän ei ole ryöstänyt, vaan tuli ja otti. Pitikö hänen ottaa selkoa, oliko kaunottaresi vapaa tahi ei? Minä en ymmärrä tuota hullutusta, jota, totta puhuen, suurin osa rakastajista tekevät maailman luomisesta asti: ovat äkeissään kilpakosijoilleen. Onko mitään järjettömämpää kuin – pyyhkäistä maanpinnalta! Mistä syystä? Siitä syystä, että hän miellyttää! Niinkuin hän olisi syyllinen siihen, ja niinkuin asiat muodostuisivat paremmiksi siitä, että häntä rankaisemme. Mutta sinun… mikä hän onkaan? Katinka vai mikä hän on, onko hän vastustanut kreiviä? Onko hän koettanut mitenkään paeta vaaraa? Hän on itse antautunut, lakannut sinua rakastamasta. Ei ole siis mitään tapeltavaa – et kumminkaan saa sillä entistä takaisin! – Mutta päätöksessäsi pysyminen – on itsepäisyyttä! Vaatia vaimolta uskollisuutta – siinä on vielä järkeä siihen on liitetty velvollisuus; siitä riippuu usein perheen pääasiallinen menestys; ei sitäkään voi vaatia, ettei hän… vaatia voi ainoastaan, ettei hän… tuota… Etköhän itsekin antanut häntä kreiville molemmin käsin? Oletko häntä kieltänyt?
– Nythän minä tahdonkin kieltää, sanoi Aleksander, hypähtäen paikaltaan, mutta Te pidättelette minun jaloa aikomustani…
– Kieltää seiväs kädessä! keskeytti setä. Me emme ole Kirkisien aroilla. Sivistyneessä maailmassa löytyy muita aseita. Siksipä olisi tarvinnut ryhtyä ajoissa ja toisin keinoin taisteluun kreivin kanssa toisella tavalla, sinun kaunottaresi nähden.
Aleksander katseli setää käsittämättömänä.
– Millaiseen kaksintaisteluun? kysyi hän.
– Minä sanon heti. Mitenkä olet tähän saakka menetellyt?
Aleksander kertoi monien vääntelemisien, pehmennyksien, kiertelemisien ja keikistelemisien perästä koko asian juoksun.
– Näetkös? Itse olet kaikkeen syyllinen, sanoi Pjotr Ivanitsh, kulmakarvat rypistettyinä, kuultuaan jutun. Miten paljon olet tyhmyyksiä tehnyt! Ah Aleksander, kova onni on sinut tänne tuonut! Ei olisi tämän tähden maksanut tulla! Sinä olisit voinut tehdä kaiken tämän sielläkin, kotonasi, järvellä tätisi kanssa! Kuinka saattaakaan tehdä tuommoisia lapsellisuuksia, tuhmuuksia… tulla hurjaksi? Hyi! Kuka nykyaikana tekee niin? Mitä jos sinun… mikähän onkaan? Juliasi… kertoo kreiville? Mutta ei, sitä ei tarvitse pelätä, Jumalan kiitos. Hän on varmaan niin järkevä, että hän on sanonut vastaukseksi kreivin kysymykseen teidän välistänne…
– Mitä on hän sanonut? kysyi Aleksander kiiruusti.
– Että hän on sinua peijannut, että sinä olit rakastunut, että sinä olet vastenmielinen, olet häntä kyllästyttänyt… niinkuin he aina tekevät…
– Te arvelette, että hän… niin vaan… sanoi? kysyi Aleksander kalveten.
– Kaikitta epäilyksittä. Kuvitteletko sinä tosiaan, että hän kertoisi, kuinka te kokoilitte yhdessä siellä puutarhassa keltasia kukkasia? Mikä yksinkertaisuus!
– Entäs kaksintaistelu kreivin kanssa? kysyi Aleksander kärsimättömänä.
– Kuule sitten: sinun ei olisi pitänyt olla törkeä, välttää häntä ja tehdä hänelle virnailuja, vaan päinvastoin, vastata hänen kohteliaisuuteensa kaksin, kolmin, kymmenin kerroin mutta tuota, mikä hän nyt onkaan? Nadinkaa – taisin osata – ei olisi pitänyt ärsyttää soimauksilla, olla kärsivällinen hänen oikuilleen, näyttää siltä ettet muka huomaa mitään, ettei sinulla ole ajatustakaan petoksesta, niinkuin mahdottomasta asiasta. Ei olisi pitänyt antaa heidän tulla niin hyviksi ystäviksi, vaan hajoittaa taidolla, aivankuin huomaamatta, heidän kohtauksensa silmästä silmään, olla jokapaikassa heidän kanssaan, ratsastaakin heidän kanssaan, mutta sillä välin kaikessa hiljaisuudessa kutsua taisteluun hänen nähdensä kilpakosijaa, varustautua siihen ja ponnistaa kaikki järjen voimat, valmistaa ensimmäisen patterin teräväjärkisyydestä, viekkaudesta ja sitten sitä… repiä ja voittaa kilpakosijan heikot puolet, aivankuin tahtomatta, tarkoituksetta, hyväsydämmisesti, vieläpä vastoin tahtoa, säälillä, ja vähitellen riistää koristukset hänen yltään, jolla nuori mies kiemailee kaunottaren edessä. Olisi pitänyt huomata, mikä hänessä kaikkein enin lumoaa ja sokaisee, ja sitten taitavasti ryhtyä niiden paikkojen selittämiseen, selittää ne yksinkertaisesti, esittää ne oikeassa muodossaan, näyttää, että uusi sankari… on sitä ja sitä… että hän on pannut ylleen vaan juhla-puvun… Mutta tehdä kaiken tämän kylmäkiskoisesti, kärsivällisyydellä, taidolla – siinä on oikea kaksintaistelu nykyisellä vuosisadalla! Vaan mistä sinä sen tietäisit.
– Sen ohessa Piotr Ivanitsh joi lasillisen ja kaasi paikalla jälleen viiniä.
– Iljettävät viekkaudet! Tarttua kavaluuteen omistaakseen naisen sydäntä!.. huomautti Aleksander inholla.
– Mutta tarttua seipääsen: onko se muka parempi? Viekkaudella voi pitää puolellaan jonkin ystävyyden, mutta väkivallalla en sitä luule voitavan. Halun poistaa kilpakosijan, sen minä käsitän: siinä toimitaan sen vuoksi, että säilytettäisi itselleen rakastettu nainen, estettäisi ja poistettaisi vaara – se on hyvin luonnollista! Mutta lyödä häntä sentähden, että hän on voittanut rakkauden puolelleen – se on aivan sama kuin koskettaa itseään ja sitten lyödä sitä paikkaa, jota on koskettanut niinkuin lapset tekevät. Tee niinkuin tahdot, mutta kreivi on syytön! Sinä, niinkuin huomaan, et käsitä sydämmen salaisuuksia; siksi sinun rakkauden seikkasi ja novellisi ovat niin huonoja.
– Rakkauden seikat! sanoi Aleksander pudistaen halveksien päätään:
Onko viekkaudella voitettu rakkaus viehättävä ja kestävä?
– En tiedä lieneekö se viehättävä, se on miten jokainen tahtoo ja minun mielestäni ihan yhdentekevää. Minulla ylipäänsä ei ole korkeita ajatuksia rakkaudesta – sen sinä tiedät; minusta vaikk'ei sitä olisi olemassakaan… mutta millä kestävyyttä on, – on sillä merkitystäkin. Sydämmeen ei voi suoraa päätä vaikuttaa. Se on kummallinen leke: kun ei tiedä, mitä kieltä koskettaa, niin se alkaa soittaa, Jumala ties mitä. Voita rakkaus millä tahdot, mutta pidätä sitä järjellä. Viekkaus on yksi järjen puoli; iljettävää siinä ei ele mitään. Ei tarvitse nöyristää kilpakosijaa ja ottaa avukseen panettelemista: sillä yllyttää kaunottaren itseänsä vastaan…; pitää ainoastaan puistella kosijasta se kiilto, jolla hän sokaisee kaunottaresi silmät, tehdä hänet tytön silmissä tavalliseksi jokapäiväiseksi ihmiseksi, vaan ei sankariksi. Minä luulen, että on anteeksi annettava, jos omaisuuttaan varjelee hienolla viekkaudella; sitä ei halveksita sota-asioissakaan. Sinä nyt tahdoit naida: hyvä aviomies olisit ollut, jos olisit hennosti vaimoasi kohdellut, mutta kilpakosijalle näyttänyt seivästä – niin kylläpä… Piotr Ivanitsh osoitti kädellään otsaa.
– Sinun Varinkasi on kahtakymmentä prosenttia viisaampi sinua, sillä hän esitti odottamaan vuoden.
– Voisinko minä viekotella jos osaisinkin? Siihen tarvitaan rakkautta toisella tavalla kuin minä rakastan. Toiset teeskentelevät tunnin verran kylmyyttä, eivät tule moneen päivään – se siis vaikuttaa… Mutta voisinko minä teeskennellä, laskea leikkiä, kun häntä nähdessäni hengitykseni lakkasi ja polvet letkuivat allani, kun minä olin kaikkea valmis kärsimään, kun vaan sain häntä nähdä… Ei! Puhukaa mitä tahansa, mutta minua hurmaa enemmän – rakastaa kaikilla sielun voimilla, vaikkapa kärsiäkin, kuin olla rakastettu rakastamatta, tahi rakastamalla jotenkin puolinaisesti, ajanvietoksi vastenmielisen suunnitelman mukaan, leikitellä naisen kanssa, kuin kamarikoiran, mutta sitten työntää pois luotaan…
Piotr Ivanitsh pudisti olkapäitään.
– No, kärsi sitten kun on makeata, sanoi hän. Oi pikkukaupunki! Oi, Aasia! Idässä sinun pitäisi elää: siellä sanotaan naisille, ketä heidän pitää rakastaa, ja jos eivät tottele, niin heidät upotetaan. Ei, täällä, jatkoi hän melkein kuin itsekseen, jos tahtoo olla onnellinen vaimon kanssa, se on, ei sinun tavallasi, niinkuin hullut, mutta järkevästi, pitää olla paljon välipuheita… pitää ajatellun suunnitelmaa, metodin mukaan muodostaa tytöstä nainen, jos tahdot, että hän käsittäisi kutsumuksensa. Pitää vetää magillinen viiva, ei kovin ahtaasti hänen ympärilleen, ettei hän huomaisi rajoja eikä astuisi niiden ylitse, viekkaasti omistaa ei ainoastaan hänen sydämmensä – mitä se on! – se on vaan liukas, epäkäytännöllinen omaisuus, mutta myös hänen järkensä, tahtonsa; asettaa hänen aistinsa, luontonsa oman mielenmukaiseksi.
– Se on, tehdä häntä nukeksi, tahi äänettömäksi miehen orjaksi! keskeytti Aleksander.
– Miksi? Laita niin, ettei hän muuttaisi missään naisen luonnetta ja arvoa. Anna hänelle vapaus toimia omassa piirissään, mutta seuratkoon sinun läpitsenäkevä järkesi kaikki hänen liikkeensä, huokauksensa, tekonsa, niin että joka hetken mielenliikutusta, oikkua, tunteen ituista kohtaisi miehen päältäpäin nähden välinpitämätön, mutta kuitenkin huolellinen silmä. Pidä jokapäiväinen tutkimus kaiketta hirmuvallatta… taidokkaasti, ettei hän huomaa, ja kuljeta häntä toivotulla tiellä… Oi, siihen tarvitaan viisas ja kova koulu ja se koulu on viisas ja mies kokenut – siinä se temppu on.
Hän yski jotenkin kovasti ja tyhjensi kerrassaan lasin.
– Silloin, jatkoi hän. mies saattaa maata rauhassa vaikk'ei vaimoa olisikaan vieressä tahi istua huolettomasti toimitushuoneessa, kun hän makaa…
– Aha! tuossa on se merkillinen avio-onnen salaisuus! huomautti
Aleksander, valheella juottaa itseensä kiinni naisen järki, sydän ja tahto – hauskuttaa itseään ja ylpeillä sillä… se on muka onni!
Mutta jos hän sattuisi huomaamaan?
– Miksikä ylpeillä? lisäsi setä. Sitä ei tarvitse tehdä!
– Katsoen siltä kannalta, setä, jatkoi Aleksander, että te istutte huolettomasti toimitushuoneessa, kun täti on levolla, minä arvaan, se mies on. – Ts! ts!.. ole vaiti, sanoi setä huiskien kädellään. Hyvä että vaimoni makaa, muutoin… tuota…
Sillä välin alkoi toimitushuoneen ovi vähitellen mennä auki, mutta ei sieltä tullut ketään.
– Mutta vaimon, sanoi naisen ääni etehisestä, ei pidä näyttää, että hän ymmärtää miehensä suurta koulua, vaan perustaa pienen oman koulun, mutta ei lörpötellä siitä viinipullon ääressä…
Molemmat Adujewit syöksivät ovelle, mutta eteisessä kuului nopeat askeleet ja leningin suhina – ja kaikki vaikeni.
Setä ja veljenpoika katsoivat toinen toiseensa.
– Kuinka kävi, setä? kysyi veljenpoika vaitiolon jälkeen.
– Kuinka! ei mitenkään! sanoi Piotr Ivanitsh, kulmakarvat rypistettyinä, en kehunut oikeaan aikaan: Siitä saat oppia Aleksander, mutta parempi on jos et nai, tahi ota sitten typerä vaimo: sinä et tule toimeen viisaan naisen kanssa: tarvitsee liian viisasta koulua.
Hän vaipui ajatuksiinsa, löi sitten kädellään otsaansa.
– Kuinka en tullut ajattelemaan sitä, että hän tiesi sinun myöhäisestä tulostasi? sanoi hän harmilla; ettei nainen nuku, kun kamarin takana kahden miehen välillä on salaisuus, että hän välttämättömästi lähettää kamarineitsyen tahi tulee itse kuuntelemaan… mitenkä en ajatellut sitä! Kuinka typerää! Sinä ja tuo kirottu lafittilasi olette syylliset! Rupesin lörpöttelemään! Tuommoinen läksy kaksikymmenvuotiselta naiselta…
– Te pelkäätte, setä!
– Mitä minä pelkäisin? En laisinkaan! Jos minä tein virheen – ei siltä tarvitse kadottaa kylmäverisyyttä, täytyy osata pujottaa itsensä pois pulasta.
Hän vaipui taasen ajatuksiinsa.
– Hän kehui, alkoi Piotr Ivanitsh sitten, millainen koulu hänellä on! Hänellä ei voi olla koulua; hän on vielä liian nuori! Hän vaan ilman sanoi… harmista! Nyt hän huomasi tuon magillisen piirin ympärillään, nyt hän alkaa viekastella… oi, kyllä minä tunnen naisen luonteen! No ollaan varoillamme.