Sillä välin puki Liisa itseään hyvin keikarimaisesti, ei ottanut mukaansa hoitajaa eikä isää ja istui joka ilta myöhäiseen yöhön puun alle.
Tulivat pimeät illat: hän odotti yhä; mutta ystäviä ei kuulunut eikä näkynyt.
Tuli syksy. Keltaset lehdet putoilivat puista ja kylvivät rannan; taivas oli alinomaa harmaa; kylmä tuuli puhalsi ja vihmoi. Rannat ja järvet kävivät tyhjiksi: eikä kuulunut iloisia lauluja, ei naurua, kaikuvia ääniä rannoilla; veneet ja laivat lopettivat kulkunsa. Ei yksikään hyönteinen surissut nurmella, ei yksikään lintu viserrellyt puussa; ainoastaan naakat ja varikset huudollaan herättivät sydämmessä kaihoa; kalakaan ei enää syönyt.
Mutta Liisa yhä vaan odotti: hänen täytyi kaikin mokomin saada puhua Aleksanderin kanssa; ilmaista hänelle salaisuutensa. Hän istui vaan aina penkillä lyhyt, ohkainen takki päällä. Hän oli laihtunut; silmät olivat menneet kuoppaan; huivilla olivat posket sidotut. Siinä tilassa tapasi isä hänet kerrata.
– Mennään pois, riittäköön jo täällä istuminen, sanoi hän rypistäen kulmakarvojaan ja vavisten kylmästä, katso, kätesi ovat ihan siniset, sinua viluttaa. Liisa kuuletko sinä? Mennään.
– Mihin?
– Kotia: tänään muutetaan kaupunkiin.
– Minkätähden? kysyi Liisa hämmästyksellä.
– Kuinka, minkätähdenkö? Syksy on tullut; me olemme ainoat, jotka vielä asumme maalla.
– Ah Jumalani! sanoi hän: – täällä olisi talvellakin hyvä olla: jäädään tänne.
– Mitä sinä vielä keksitkään! Joutavia, mennään!
– Odottakaa! sanoi Liisa rukoilevalla äänellä, kyllä vielä tulee onnen päivätkin.
– Kuule! vastasi isä taputtaen häntä poskelle ja osoittaen sitä paikkaa niissä ystävykset olivat onkineet: he eivät enää palaa…
– Eivät… palaa! toisti Liisa kysyväisellä, surullisella äänellä, ojensi sitten isälle kätensä ja hiljaa pää painuksissa, meni hän kotia katsoen silloin tällöin taakseen.
Mutta Adujew ja Kostjakow kävivät aikoja sitten kalastamassa jossain päinvastaisella suunnalla.
V
Vähitellen ennätti Aleksander unhottaa sekä Liisan että tuon ikävän kohtauksen hänen isänsä kanssa. Hän tuli taaskin rauhalliseksi, melkeinpä iloiseksi ja nauroi usein ääneen Kostjakowin typerille sukkeluuksille. Häntä nauratti tämän ihmisen katsantotapa elämästä. He tekivät pitempiä matkasuunnitelmia, aikoivat rakentaa jonnekin järven rannalle, jossa olisi paljon kaloja, tyllin ja eläisivät siellä loput elon päivistä. Aleksanderin sielu alkoi taaskin upota rajoitettujen käsitteiden ja aineellisen olemisen mutaan. Mutta sallimus ei nukkunut ja hänen ei onnistunut upota kokonaan, siihen mutaan.
Syksyllä hän sai tädiltä kirjelapun, jossa tämä pyytää kaikin mokomin saattamaan häntä laulajaisiin, sillä setä ei ollut oikein terve. Sinne oli tullut jokin Euroopan suuria taiteilijoita.
– Kuinka, laulajaisiin! sanoi Aleksander kovassa mielenliikutuksessa, laulajaisiin, taaskin tuonne ihmistulvaan, vaiheen ja teeskentelemisen parhaasen kultaloisteesen… en, minä en mene.
– Menkääpäs, niin tulee ehkä maksamaan ruplaa viisi, huomautti
Kostjakow.
– Piletti maksaa viisitoista ruplaa, sanoi Aleksander, minä antaisin mielelläni viisikymmentä, jos vaan ei tarvitseisi mennä.
– Viisitoista! huudahti Kostjakow lyöden kätensä yhteen. Voi niitä rosvoja! Piruja! Tulevat tänne meitä pettämään ja kokoomaan rahaa. Kelvottomat ihmiset! Älkää menkö Aleksander Feodoritsh, sylkekää heille. Olisipa edes jonkinlainen kapine: voisi tuoda kotia, asettaa pöydälle eli syödä; mutta tässä kun saa kuulla ainoastaan niu ja nau: maksa sitten semmoisesta viisitoista ruplaa. Viidellätoista ruplalla voi ostaa jo varsan.
– Viettääkseen illan hauskasti usein maksetaan enemmänkin, huomautti
Aleksander.
– Viettääkseen illan hauskasti! Tiedättekö mitä: mennään saunaan, niin vietämme illan mainiosti. Joka kerta kun minun tulee ikävä, menen minä sinne – ja sielläkös on hyvä olla, kun menee noin kuuden ajoissa, niin tulee pois kahdentoista, siellä saa sekä lämmitellä ja ruumistaan hioroskella, sattuu välistä että saa tehdä jonkin hauskan tuttavuuden: sattuu tulemaan pappismies, tahi kauppias, tahi upseeri; alkavat puhua kaupoista, tahi maailmaa lopusta… mieli ei tee sieltä lähteä pois. Kaikkiaan maksaa saunamatka kuusikymmentä kopekkaa miehestä! – Eivät tiedä missä illan viettää!
Mutta Aleksander meni kuitenkin. Huokauksella veti hän hännystakin, jota ei ollut moneen aikaan pitänyt päällään, veti valkoset hansikkaat käteensä.
– Hansikkaat viisi ruplaa – siis yhteiseen kaksikymmentä? laski
Kostjakow, ollessaan läsnä Aleksanderin pukeutuessa.
– Kaksikymmentä ruplaa heittää noin vaan yhdestä illasta: vielä pitää olla kuulemassa mokomaa kummaa!
Aleksander oli kokonaan vieraantunut pukemasta itseään kunnollisesti. Aamupäivällä kävi hän virastossa puettuna ikivanhaan virkatakkiin, iltapäivällä oli hän taaskin vanhassa takissa tahi palttoossa. Hänestä oli outoa olla hännystakissa. Siinä oli ahdasta, tässä oli jotain vailla, kaulaa varisti liiaksi atlassinen kaulahuivi.
Täti otti hänet ystävällisesti ja kiitollisuuden tunteella vastaan siitä, että Aleksander oli päättänyt jättää erakkoelämänsä hänen tähtensä, mutta ei puhunut sanaakaan hänen elämäntavastaan ja toimistaan.
Haettuaan salissa paikan Lisaveta Aleksandrownalle, Adujew nojasi pylvästä vastaan, jonkin hartevan miehen varjossa ja alkoi siellä ikävöidä. Hän haukotteli hiljaa käteensä, mutta ei ennättänyt panna suutaan kiinni, niin kajahti huumaavat käsien taputukset, jotka tervehtivät taiteilijaa. Aleksander ei edes katsonut häntä.
Soitettiin etusoitto. Muutaman minuutin kuluttua alkoi orkesteri vai'eta. Sen viimeisille sävelille yhtyi tuskin kuuluvia toisia säveleitä, alussa rohkeita, leikillisiä, juuri kuin olisivat muistuttaneet lapsuuden leikkejä: kuului aivankuin lasten ääniä, pauhuisia, iloisia; sitten säveleet muuttuivat tasaisemmiksi, miehekkäämmiksi; tuntui kuin ne olisivat nuorukaisen huolettomuutta, uskallusta, elämän ja voimien kyllyyttä esittäneet. Sitten tulvailivat, hiljemmin aivan kuin olisivat ilmaisseet hellän rakkauden tunnustuksen, sydämmellisen keskustelun ja vähitellen tullen heikommiksi sulivat yhteen intohimoiseen kuiskeesen ja huomaamatta vaikenivat…
Ei kukaan uskaltanut liikahtaa. Ihmisjoukko oli kuin kuollut äänettömyydestä. Vihdoinkin pääsi jokaiselta kuin yhdestä suusta ah! ja kuului kuiskeena ympäri salia. Ihmisjoukko alkoi liikkua, mutta ei aikaakaan, niin säveleet heräsivät uudestaan, kuuluivat crescendona, virtana ja hajosivat sitten tuhansina putouksina, hypiskelivät ahdistaen toinen toistaan. Niissä pauhasi kuin mustasukkaisuuden soimaukset, kiehui intohimon raivot; korva ei ennättänyt saada niitä kiinni, – ja äkkiä ne keskeytyivät, kuin ei olisi enää riittänyt koneella voimia, eikä ääntä. Jousen alta alkoi tulla synkkiä ääniä, jotka loppuivat kipeään, pitkään huokaukseen. Sydäntä repi: säveleet lauloivat aivankuin petollisesta rakkaudesta ja toivottomasta kaihosta. Kaikki ihmis-sielun kärsimykset ja surut kuuluivat niistä.
Aleksander vapisi. Hän nosti päätään ja katsoi kyyneleiden läpi naapurinsa olkapään ylitse. Laihallainen saksalainen, joka oli kumartunut koneen yli, seisoi tulvan edessä ja mahtavana hallitsi sitä. Lopetettuaan, pyyhkäsi hän välinpitämättömästi nenäliinalla kätensä ja otsansa. Salissa kuului ulvominen ja hirmuinen käsien taputus. Ei aikaakaan niin tämä taiteilija taipui vuorostaan tulvan edessä ja alkoi nöyrästi kumarrella ja kiittää.
"Hän kumartaa sille", ajatteli Aleksander, katsellen orjamaisesti tätä tuhannen päistä vesikäärmettä, hän, joka on niin paljon ylempänä heitä!
Taiteilija nosti jousta – ja silmänräpäyksessä kaikki vaikeni. Liikkuva ihmistulva liittyi taaskin yhteen liikkumattomaan ruumiisen. Kuului toisia säveliä, yleviä, juhlallisia; näistä sävelistä kuuntelijan selkä suoriutui, pää kohosi, nenä nousi pystyyn: ne herättivät sydämmessä ylpeyttä, synnyttivät kunnian unelmia. Orkesteri alkoi, humisevasti toistaa, niinkuin tulvan kaukaista huminaa, kansan rukousta…
Aleksander kalpeni ja antoi päänsä vaipua alas. Nämät säveleet muistuttivat hänelle kuin kiusalla, kertoivat hänelle selvästi menneen, koko hänen katkeran ja petetyn elämänsä.
– Katsokaa millaiselta tuo näyttää! sanoi joku, osoittaen Aleksanderia, minä en ymmärrä kuinka saattaa tuolla tavalla paljastaa itsensä: minä olen kuullut Papagenan, mutta minulla ei liikahtanut yksikään kulmakarva.
Aleksander kirosi sekä tädin kutsumista että taiteilijaa ja kaikkein enemmän kohtaloa, joka ei antanut hänen unohtua.
"Mitä varten? Mikä tarkoitus sillä on?" ajatteli hän. "Mitä se tahtoo minusta oikeastaan? Minkätähden se muistuttaa voimattomuuttani, menneen ajan hyödyttömyyttä, jota ei kumminkaan voi palauttaa?"
Saatettuaan tädin kotia, tahtoi hän mennä pois oinaan kotiinsa, mutta täti pidätti häntä kädestä.
– Ettekö todellakaan poikkea? kysyi hän nuhtelevaisesti.
– En.
– Minkätähden?
– Nyt on jo myöhäistä; joskus toiste.
– Ja Te voitte minulta tätä kieltää?
– Teiltä vielä enemmän kuin muilta. – Mistä syystä?
– Kestäisi niin kauan puhua. Hyvästi.
– Kuulkaa Aleksander, ainoastaan puoli tuntia, ei enempää. Jos kiellätte, niin se osoittaa, ettei Teillä ole koskaan ollut hitusenkaan verran ystävyyttä minua kohtaan.
Hän pyysi niin tunteellisesti, niin vakuutuksella, ettei Aleksander voinut kieltää, ja hän seurasi Lisaveta Aleksandrownaa pää alla päin, Piotr Ivanitsh oli toimitushuoneessaan.
– Aleksander, olenko minä todellakin ansainnat Teiltä ainoastaan ylenkatseen? kysyi Lisaveta Aleksandrowna, saatuaan hänet istumaan kamiinin viereen.
– Te erehdytte, ei tämä ole ylenkatsetta, vastasi hän.
– Mitä se on? Miksi tätä nimittäisin: kuinka monta monituista kertaa minä olen kirjoittanut Teille kutsunut Teitä luokseni, mutta Te ette tullut, lopulta ette vastannut enää kirjeisini.
– Ei se ole ylenkatsetta.
– Mitä se on?
– Ei mitään! sanoi Aleksander huokauksella. – Hyvästi, ma tante.
– Odottakaa! Mitä minä olen Teille tehnyt? Mikä Teidän on, Aleksander? Miksi Te olette tuollainen? Minkätähden Te olette välinpitämätön kaikesta, ette käy missään, oleskelette semmoisessa seurassa, joka on Teille sopimaton?
– Ilman vaan, ma tante; tämmöinen elämäntapa minua miellyttää; tällä tavalla on niin rauhallista elää: se on minulle sopivaa…
– Teille sopivaa? Mitä Te löydätte järjellenne ja sydämmellenne semmoisessa elämässä, semmoisten ihmisten kanssa?
Aleksander nyökäytti päätään.
– Te teeskentelette Aleksander; Te olette jostain kovin loukattu ja olette vaiti. Ennen aina löysitte jonkun, jolle uskoitte huolenne, tiesitte löytävänne lohdutusta tai ainakin osanottoa. Eikö Teillä ole enään ketään?
– Ei!..
– Ettekö usko kenellekään?
– En.
– Ettekö koskaan muistele äitiänne… hänen hyväilyjään?.. eikö Teidän ole muistunut mieleenne, että kenties joku Teitä täälläkin rakastaa, vaikk'ei kohta niinkuin hän, niin ainakin sisaren tavalla tahi enemmänkin, ystävän?
– Hyvästi ma tante! sanoi hän.
– Hyvästi. Aleksander: minä en tahdo Teitä kauemmin pidättää, vastasi täti. Hänelle nousi kyyneleet silmiin.
Aleksander oli jo ottanut hatun, mutta pani sen pois ja katsoi
Lisaveta Aleksandrownaan.
– En, minä en voi paeta Teitä: voimia ei riitä minulla, sanoi hän.
Mitä Te teette minulle?
– Olkaa vaikka yksi hetkinen entinen Aleksander. Kertokaa, uskokaa minulle kaikki…
– Niin, minä en voi olla ääneti Teidän edessänne: sanon Teille kaikki, mikä sieluani painaa, sanoi hän.
– Te kysytte minkätähden minä piillyn ihmisiltä, miksi olin kaikelle välinpitämätön, miksi en tahdo edes Teitä nähdä?.. Miksi? Tietäkää, että elämä on aikoja sitten tullut minulle vastenmieliseksi, minä olen valinnut itselleni sellaisen viran, missä minä huomaan elämää vähemmän. Minä en tahdo enkä hae muuta kuin rauhaa ja sielun unta. Minä olen tullut tuntemaan elämän kaiken tyhjyyden ja ja halveksin sitä syvästi. Se, joka on elänyt ja ajatellut, se ei voi olla sielussaan halveksimatta ihmisiä. Toimet, hommat, huolet, huvit – kaikki ovat minua kyllästyttäneet. Minä en pyri mihinkään, enkä hae mitään; minulla ei ole päämaalia, sillä jos mikä houkuttelisikin ja pääsisi sen perille – niin huomaa, että se on ainoastaan narrikuva. Riemut ovat minut jättäneet; minä olen niille kylmennyt. Sivistyneessä maailmassa ja semmoisten ihmisten seurassa, huomaan minä tuntuvammin elämän varjopuolet, mutta kotonani yksinäni kaukana ihmistulvasta olen minä kuin kovettunut; tapahtukoon mitä tahansa tässä unessa – minä en huomaa ihmisiä enkä itseäni. Minä en tee mitään, en huomaa vieraita enkä omia tekojani – minä olen rauhallinen… minusta on kaikki yhdentekevää: onnea ei voi olla olemassa, ja onnettomuus ei minua notkistuta…
– Tämä on kauheata, Aleksander, sanoi täti, tällä ijällä olla niin kylmä kaikelle…
– Mitä Te ihmettelette, ma tante? Vapautukaa vaan hetkeksi tuosta ahtaasta horisontista, johon olette telkitty, katsokaa elämää, maailmaa: mitä ne ovat? Mikä tänään on suurta, on huomenna arvotonta; mitä halusi eilen, siitä ei tänään välitä; eilinen ystävä on tänään vihollinen. Maksaako vaivaa ruveta turhasta puuhaamaan, rakastamaan, luottamaan, riitelemään, sopimaan, sanalla sanoen, elämään. Eikö ole paljon parempi antaa järjen sekä sydämmen nukkua? Minä nukun, sentähden en juuri käykään missään ja erittäinkin teillä… Minä olin jo kokonaan nukkunut, mutta Te herätitte sekä järjen että sydämmen ja työnnätte niitä taaskin syvyyteen. Jos tahdotte nähdä minut iloisena, terveenä, kenties elävänäkin, niin antakaa minun olla siellä, missä olen nyt. Antakaa noitten mielenliikutusten rauhoittua; antaa unelmien asettua, antaa järjen kokonaan jäykistyä, sydämmen kivettyä, silmien tottua pois kyyneleistä, huulten hymystä – ja sitten, vuoden tahi kahden perästä minä tulen Teidän luuksenne valmiina kaikkiin koetuksiin; silloin ette voi millään keinolla herättää minua, vaan nyt…
Hän teki epätoivon liikkeen.
– Katsokaa, Aleksander, keskeytti täti nopeasti, Te muutuitte yhdessä ainoassa minutissa: Teillä on kyyneleet silmissä; Te olette vielä entinen: älkää teeskennelkö, älkää pidättäkö tunnetta, antakaa sille valtaa…
– Mitä varten?# Minä en tule siitä paremmaksi; minä tulen vaan enemmän kärsimään. Tämä ilta on tehnyt minut mitättömäksi omissa silmissäni. Minä ymmärsin selvään, ettei minulla ole oikeutta syyttää ketään surussani. Olen itse turmellut elämäni. Minä olen uneksinut kunniaa ja Jumala tiesi mitä, ja ylenkatsoin toimeni; olen turmellut, vaatimattoman kutsumukseni enkä voi enää parantaa, mennyttä: myöhäistä! Minä olen paennut ihmistulvaa, olen sitä halveksinut, – mutta tuo saksalainen, syvällä, vahvalla sielullaan ja runollisella luonteellaan, ei luovu maailmasta eikä pakene ihmistulvaa: hän ylpeilee sen käsien taputuksista. Hän ymmärtää, että hän on tuskin huomattu rengas loppumattomassa ihmiskunnan ketjussa; hän tietää kaikki, mitä minäkin tiedän: kärsimykset ovat hänelle tutut. Kuulitteko kuinka hän kertoi sävelillä koko elämän: sen ilot, surut, onnen, sielun tuskat? Hän käsittää sen. Kuinka halvaksi ja mitättömäksi minä tulin tänään omissa silmissäni kaikkine suruineni ja kärsimyksineni! Hän herätti minussa katkeran käsityksen, että minä olen ylpeä – vaikka olen voimaton… Ah, miksi Te kutsuitte minua? Hyvästi, antakaa minun mennä.
– Kuinka minä olen syyllinen, Aleksander? Olenko minä todellakin herättänyt Teissä katkeran tunteen – minä?..
– Siinä se pula onkin! Teidän enkelinkaltaiset, hyvät kasvonne, ma tante, yksinkertaiset lauseet, ystävällinen käden puristus – kaikki tämä saattaa, minut rauhattomaksi ja liikuttaa minua: minä tahtoisin itkeä, tahtosin taaskin elää, taistella… mutta mitä varten?
– Kuinka? Mitä vartenko? Jääkää ainaiseksi meidän luoksemme; ja jos pidätte, että olen vähääkään ansainnut Teidän ystävyyttänne, niin varmaan löydätte lohdutuksen muualtakin; en minä ole yksin tämmöinen… kyllä Teille muutkin arvon antavat.
– Te luulette tämän aina lohduttavan minua? Luuletteko minun uskovan tuota hetkellistä surkuttelemista? Te olette sanan täydellisessä merkityksessä – nainen; Te olette luodut iloja varten, miehen onneksi; mutta voiko tuohon onneen luottaa? Voiko mennä takaukseen, että se on kestävää, ettei sallimus tänään tahi huomenna käännä nurin tuota onnellista elämää? Siinä on kysymys! Voiko uskoa mitään tahi ketään, itseäänkään? Eikö ole parempi, elää ilman toiveita ja mielenliikutuksia, ei odottaa mitään, eikä hakea iloa, sitten ei ole mitään tappioita itkettävänä?..
– Sallimusta ette missään voi paeta, Aleksander: siellä missä nytkin olette, se tulee Teitä vainoamaan…
– Se on totta, mutta siellä ei ole sallimuksella mitään ilvehtimistä, enemmän minä ilvehdin sen kanssa: usein sattuu, että kala pääse irti ongesta juuri silloin kuin ojentaa käden, milloin taas rupeaa satamaan, kun on mennyt ulos kaupungista tahi ilma on kaunis, mutta silloin ei itseään haluta mennä… se on niin hassua…
Lisaveta Aleksandrownalla ei ollut enään mitään vastaan sanottavaa.
– Kun naitte… tulette rakastamaan… sanoi hän epäröivästi.
– Nain! Mitä vielä! Luuletteko tosiaan, että uskoisin onneni naiselle, vaikka häntä rakastaisinkin, mikä myöskään ei voi tapahtua? Luuletteko tosiaan, että minä viitsisin ruveta semmoisiin puuhiin nimittäin tekemään naista onnelliseksi? Ei, minä tiedän, että pettäisimme toisiamme ja tulisimme petetyiksi. Setä Piotr Ivanitsh ja kokemus ovat minua opettaneet…
– Piotr Ivanitsh! niin, hän on suuresti syyllinen! sanoi Lisaveta Aleksandrowna huokauksella. Mutta Teillä oli vapaus olla häntä kuuntelematta… niin olisitte onnellinen avioliitossa…
– Kyllä, siellä maalla; mutta nyt… Ei, ma tante, avioliitto ei ole minua varten. Minä en voisi enää teeskennellä, jos lakkaisin rakastamasta ja onneni loppuisi siihen; en voisi olla näkemättä että vaimoni teeskentelisi; tulisi viekastelemaan, niinkuin viekastelevat… esimerkiksi Te ja setä…
– Mekö? kysyi hämmästyen sekä peljästyen Lisaveta Aleksandrowna.
– Niin, Te! Sanokaa, oletteko sillä tavoin onnellinen kuin olitte muinoin uneksinut?
– En ole sillä tavalla kuin olin uneksinut… vaan olen toisella tavalla, olen järjellisemmin, ehkä enemmänkin – eikö se ole samantekevää?.. vastasi sekavasti Lisaveta Aleksandrowna: – Tekin tulisitte…
– Järjellisemmin! Ah, ma tante, älkää Te puhuko: se tuntuu niin sedältä! Kyllä minä tunnen tuon hänen tapaisensa onnen; järjellisempi se on kyllä, mutta onkohan se suurempi? Hänellähän on kaikki vaan onnea, onnettomuutta ei ole olemassakaan, Jumalan haltuun! Ei! minun elämäni on pohjaan saakka ammennettu; minä olen väsynyt, olen uupunut elämään…
Molemmat olivat ääneti. Aleksander katseli hattua; täti mietiskeli, millä keinolla saisi häntä jäämään.
– Entäs Teidän lahjanne! sanoi hän äkkiä elävästi,
– Oh, ma tante! Että viitsitte pilkata minua! Oletteko unhottanut venäläisen sananlaskun: makaavaa ei lyödä. Minulla ei ole lahjoja, kerrassaan ei ole. Minulla on tunnetta, oli tulinen pää; unelmat pidin luomiskykynä ja kirjoittelin. Ei tästä ole pitkää aikaa, sittenkun löysin yhtä ja toista noista entisistä synneistäni, luin niitä – itseäni rupesi naurattamaan. Setä oli oikeassa, kun pakoitta minua polttamaan kaikki mitä oli. Ah, jos minä voisin saada takaisin menneen ajan. En käyttäisi sitä sillä tavalla.
– Älkää puhuko loppuun asti! sanoi hän. Jokaiselle meistä on lähetetty oma raskas ristimme.
– Kenellä on risti? kysyi Piotr Ivanitsh, astuen huoneesen. – Hyvää päivää, Aleksander! Sinullako vai mitä?
Piotr Ivanitsh oli koukistunut ja astui tuskin voiden nostaa jalkojaan.
– Ei semmoinen kuin sinä luulet, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, minä puhun raskaasta rististä, jota Aleksander kantaa…
– Mitä hän vielä kantaa? kysyi Piotr Ivanitsh, laskeutuessaan suurimmalla varovaisuudella nojatuoliin. – Oh sitä kipua! Onpa tämä vasta rangaistus!
Lisaveta Aleksandrowna auttoi häntä istumaan, pani selän taakse tyynyn ja jalkojen alle siirsi pallin.
– Mikä Teitä vaivaa, setä? kysyi Aleksander.
– Näetkös: kannan raskasta ristiä! Voi ristiluitani! Tämä on tosiaan risti: olen palvellut itseni siihen arvoon! Voi Jumalani!..
– Minkätähden sinä istut niin paljon! tunnethan sinä ilmanalan täällä, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, tohtori on määrännyt sinut enemmän astumaan, mutta et sitä tee; aamupäivät kirjoitat ja illat pelaat korttia.
– Pitäisikö minun ruveta suu selällään käymään pitkin katuja ja kuluttamaan aikaa?
– Olet saanut rangaistuksesi.
– Siitä ei pääse minnekään jos aikoo tehdä työtä. Kenellä ei kivistä, vistiluita? Tämä on melkein toimeliaan ihmisen kunniamerkkinä… ai! Et saa selkääni notkistumaan. No mitä sinä toimit, Aleksander?
– Samaa mitä ennenkin.
Vai niin! Sinun ristiluitasi ei tule kivistämään. Tämä on tosiaan ihmeellistä!
– Mitä sinä ihmettelet: etkö itse ole osaksi syyllinen, että hänestä on tullut semmoinen… sanoi Lisaveta Aleksandrowna.
– Minäkö? Sepä on hauskaa kuulla! minä olen häntä laiskuuteen opettanut!
– Aivan oikein, setä, Teidän ei tarvitse ihmetellä, sanoi Aleksander, Te olette auttanut asianhaaroja suuresti tekemään minusta sellaisen kuin nyt olen, mutta minä en syytä Teitä. Minä olen itse syyllinen, kun en osannut tahi, oikeimmin sanottu, en voinut käyttää hyväkseni Teidän läksytyksiänne, niinkuin olisi pitänyt, sillä minä en ollut valmistettu niihin. Te olette kenties osaksi syyllinen siihen, että ymmärsitte ensimmäisestä hetkestä minun luonteeni ja tahdoitte muodostaa sen uudestaan; kokenut ihminen kun olette, olisi Teidän pitänyt nähdä sen olevan mahdotonta… Te herätitte minussa taistelon kahdesta katsansotavasta elämään, ettekä voinut sovittaa niitä: mitä siitä tuli? Kaikki on minussa muuttunut epäilykseen, jonkinlaiseen sekasotkuun.
– Voi ristiluitani! vaikeroi Piotr Ivanitsh. – Sekasotku! —
Sekasotkustahan minä tahdoin tehdä jotakin.
– Niin! Mutta mitä Te teitte? Esititte minulle elämän mitä ilkeimmässä paljaudessaan – ja missä ijässä? Silloin kuin minun olisi pitänyt tuntea ainoastaan sen valoisa puoli.
– Se on, minä koetin esittää sinulle elämän sellaisena kuin se on, ettet olisi saanut päähäsi semmoista, mitä ei ole olemassa. Muistan vielä millaisena herrana sinä sieltä tulit: täytyihän minun varoittaa, ettei täällä sovi sellainen olla. Minä olen varoittanut sinua vaan monista hullutuksista ja virheistä: ellei minua olisi ollut olemassa, niin olisit tehnyt niitä vielä enemmän.
– Ehkä. Mutta Te olette päästänyt yhden näkyvistä, setä: onnen. Te olitte unhottanut, että ihminen on onnellinen ainoastaan harhaellessaan, unelmissaan ja toiveissaan; todellisuus ei ole onnellinen…
– Mitä joutavia sinä lörpöttelet! Tuon mielipiteen toit sinä suoraan Aasian rajalta: Europassa ei enää uskota semmoisia, Unelmat, leikkikalut, valhe – kaikki nuo ovat naisille ja lapsille soveliaat, mutta miehen tulee, pitää tietää asia sellaisena kuin se on. Sinun mielestäsi se on pahempaa, kuin tulla petetyksi?
– Niin, sanokaa, setä, mitä vaan tahdotte, mutta onni on kuitenkin yhdistetty harhaluuloista, toiveista, luottamuksesta ihmisiin, uskosta omaan itseensä, sentähden kun rakkaudesta ja ystävyydestä… Te olette väittänyt minulle, että rakkaus on tyhjänpäiväinen, turhamainen tunne, että on helppo ja vieläpä parempikin elää ilman sitä; että intohimoisesti rakastaminen ei ole mikään ansio, sillä ei pääse luontokappaletta edemmäs…
– Muistele millä tavoin sinä tahdoit rakastaa: sepustelit huonoja runoja, puhuit outoa kieltä, niin että kuolettavasti kyllästytit minut tuolla… Grunjako se oli? Luuletko semmoisella voivasi naista kiinnittää itseesi?
– Milläs sitten? kysyi Lisaveta Aleksandrowna kuivasti.
– Voi miten pistää ristiluihin! vaikeroi Piotr Ivanitsh.
– Sitten Te mätitte, jatkoi Aleksander, ettei syvää mieltymystä ja sopusointua ole olemassakaan, että on vaan tottumus…
Lisaveta Aleksandrowna katsoi ääneti ja syvästi mieheensä.
– Se on, näetkös, minä sanoin sinulle senvuoksi… että… sinä… tuota noin… voi, voi ristiluitani!
– Te puhuitte semmoista, jatkoi Aleksander, kaksikymmenvuotiselle pojalle, jonka mielestä rakkaus on kaikki – jonka toiminta, päämäärä – yhä pyörii tämän tunteen ympäri: sillä hän voi pelastua tahi turmeltua.
– Ihan niinkuin olisit syntynyt pari sataa vuotta takaperin! mutisi
Piotr Ivanitsh. Sinun pitäisi elämän satukeisarien valtakunnassa.
– Te olette selittänyt minulle, sanoi Aleksander, rakkauden, valheen, petoksen, kylmenemisen teorian… mitä varten? Minä tiesin tuon kaiken jo ennen kuin aioin rakastaa; mutta rakastaen minä jo tutkistelin rakkautta, niinkuin oppilas tutkistelee ruumista professorin johdolla ja ruumiin kauneuden sijassa näkee ainoastaan jäntereitä ja hermoja…
– Ei se kuitenkaan estänyt sinua olemasta melkein hassuna tuon… mikä hänen nimensä onkaan?.. Dashinka vai mikä?
– Kyllä; mutta Te ette antanut minun pettyä: minä kyllä olisin huomannut Nadinkan petoksesta onnettoman sattumuksen ja olisin odottanut niin kauan, kunnes ei olisi ollut tarvis rakkautta, mutta Te ennätitte tulla esille teorianne kanssa ja näytitte minulle, että se on yleinen järjestys – niin minä jo kahdenkymmenen viiden vanhana olin kadottanut luottamuksen onneen ja elämään ja vanhetuin sielun puolesta, Ystävyyden Te sysäsitte luotanne, kutsuitte sitäkin tottumukseksi; kutsuitte itseänne, senkin varmaan leikillä, paraaksi ystäväkseni, luultavasti sentähden kun ennätitte todistaa minulle, ettei ystävyyttä ole olemassa.
– Piotr Ivanitsh kuunteli ja silitteli toisella kädellä selkäänsä. Hän sanoi vastaan hyvin huolettomasti, aivankuin semmoinen ihminen joka yhdellä sanalla voi kukistaa kaikki syytökset.
– Ystävyydenkin sinä käsitit hyvin, sanoi hän, sinä vaadit ystävältä samanlaista kometiaa, jota muinaisina aikoina kerrotaan kahden hullun pelänneen… kutka ne olivatkaan?.. joista toinen jäi panttiin, siksi aikaa kuin ystävä kävi tervehtimässä… Mitä jos kaikki sillä tavalla tekisivät, niin olisihan silloin koko maailma hulluinhuoneena!
– Minä olen rakastanut ihmisiä, jatkoi, Aleksander: – luotin niiden ansioihin, hain heissä veljiä, aukasin niille tulikuuman syleni.
– Olikin hyvin tarpeellista! Kyllä muistan syleilyjäsi, keskeytti
Piotr Ivanitsh, sinä kyllästytit minut tarpeeksi asti niillä.
– Mutta Te näytitte minulle, mitä ne maksavat. Sen sijaan että Teidän olisi pitänyt ohjata sydäntäni luottamukseen, opetitte Te minua tunnottomasti valikoimaan, tarkastamaan ja varomaan ihmisiä: minä olen heitä tarkastellut – enkä pidä heistä enää!
– Kuka sinua voi ymmärtää! Sinä olet semmoinen hätikkö: minä arvelin, että sinä siitä olisit tullut vaatimaan niiltä vähemmin. Minä tunnen heitä kyllä, mutta en minä heitä vihaa…
– Rakastatko sinä ihmisiä? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.
– Olen niihin… tottunut.
– Tottunut! toisti yksitoikkoisesti Lisaveta Aleksandrowna.
– Hänkin olisi niihin tottunut, sanoi Piotr Ivanitsh: – mutta hän oli jo ennen maalla kovasti turmeltu tädin kautta ja keltaisilla kukkasilla, sentähden hän kehittyykin niin vitkalleen.
– Sitten minä uskoin itseäni, aloitti taaskin Aleksander,
– Te osoititte minulle, että olen huonompi muita – minä rupesin itseänikin halveksimaan.
– Jos sinä tarkastelisit asiaa kylmäkiskoisemmin, niin olisit tullut näkemään, ettet ole huonompi etkä parempi muita, jota minä oikeastaan vaadinkin sinulta: silloin et olisi halveksinut muita, etkä itseäsikään, olisit vaan rauhallisempana kantanut ihmisten hulluudet ja olisit huomaavaisempi omaisiasi kohtaan. Minä, näetkös, tiedän oman arvoni, nähdessäni etten ole hyvä, mutta tunnustan kuitenkin itserakkauteni, että rakastan kuitenkin itseäni.
– Vai niin! Tässä kohden rakastat, vaan et ole tottunut! huomautti kylmästi Lisaveta Aleksandrowna.
– Voi ristiluitani! oihki Piotr Ivanitsh.
– Vielä viimeksi lopetitte Te yhdellä ainoalla iskulla, varomatta, säälimättä hajoititte parhaimman unelmani: luulin näet itsessäni löytyvän kipinän runolahjaa; Te osoititte miilulle armotta, etten minä ole luotu kauneuden uhripapiksi; kipeästi repäsitte minulta raiskan sydämmestäni ja tarjositte minulle toimen, joka oli vastenmieleinen. Ilman Teitä minä kirjoittelisin…
– Ja olisit tunnettu lahjattomana kirjailijana, keskeytti Piotr
Ivanitsh.
– Mitä minulla olisi yleisön kanssa tekemistä? Minä hommasin oman itseni tähden, vastoin käymiseni olisin minä pitänyt ilkeyden, kateuden, pahansuomisen johdosta tulleiksi, vähitellen olisin tottunut siihen ajatukseen, ettei ole kirjoittaminen tarpeellista ja olisin itse ryhtynyt muuhun toimeen. Mitä Te sitten ihmettelette, että minä, saatuani kaikki tietää, lannistuin?..
– No, mitä nyt sanot? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.
– Ei minua haluta puhuakaan: mitä tuommoiseen joutavaan vastaa? Minä olen muka syyllinen kun sinä tänne tullessasi kuvittelit täällä olevan keltaisia kukkia kaikkialla, rakkautta ja ystävyyttä; etteivät ihmiset teekään muuta kuin kirjoittavat runoja, toiset kuuntelevat niitä ja ani harvoin, vaihtelevaisuuden vuoksi, ryhtyvät proosaan?.. Minä olen sinulle osoittanut, että ihmisen pitää ylipäänsä jokapaikassa ja erittäinkin täällä tehdä työtä, tehdä paljon työtä, ristiluiden kipuun asti… keltaisia kukkia ei ole olemassa, on ainoastaan arvonimiä, rahaa: nämät ovat paljon edullisempia! Sitä minä olen tahtonut sinulle näyttää toteen! Minä en epäillyt, ettet sinä lopulta käsittäisi elämää, etenkin siltä kannalta, kuin sitä nyt ymmärretään. Sinä tulitkin ymmärtämään, että siinä on vähän kukkia ja runoja, luulottelit elämän olevan – suuren virheen, että sinä muka huomaat sen ja siitä syystä on sinulla oikeus käydä pää alla päin; toiset eivät sitä huomaa ja senvuoksi elävät iloiten. Miksi sinä olet tyytymätön? Mikä sinulta puuttuu? Toinen sinun sijassasi siunaisi kohtaloaan. Ei puute, ei tauti eikä muukaan asiallinen suru sinua paina. Mitä sinulla ei ole? Rakkauttako? Eikö tuo jo riittäne: olethan rakastunut jo kaksi kertaa ja olit rakastettu. Sinut petettiin, sinä olet kuitti. Päätettiin että sinulla on ystäviä, joita harvoin toisilla löytyy, jotka eivät olekaan petollisia; veteen tosin eivät sinun tähtesi heittäytyisi eikä polttoroviollekaan, eivät välitä myöskään syleilemisestä; se olisi ihan perinpohjin hullua; käsittänethän toki viimeinkin! Sen sijaan saat aina neuvon, avun ja rahaa… Eikö tämä olisi ystävyyttä? Aikaa myöten voit naida; edistys virka-uralla on edessäsi; rupea vaan työskentelemään; sitä seuraa onnikin. Tee samoin, kuin muutkin tekevät, niin sallimus ei mene sinunkaan ohitsesi: löydät kyllä omasi. Naurettavaa on ajatella itseään eriskummallisemmaksi ja suuremmaksi ihmiseksi, kun et ole semmoiseksi luotu! No, mitä sinä murehdit?