NELJÄSTOISTA LUKU
Jeri oli monta päivää keppiin sidottuna Lamain vankina. Se aika ei ollut onnellista, sillä Lamain maja oli ainaisen kinastelun ja riidan paikka. Lamai kävi järjestelmällisesti sotaa veljiänsä ja sisariansa vastaan, koska nämä kiusasivat Jeriä, ja tällaiset taistelut saavuttivat poikkeuksetta huippukohtansa Lenerengon sekaantuessa niihin ja puolueettomasti rangaistessa kaikkia jälkeläisiään.
Sen jälkeen hän ilman muuta ja yleisille periaatteilleen uskollisena suuntasi suuttumuksensa nuolet Lumaihin, jonka lempeä ääni aina pyysi hiljaisuutta ja rauhaa ja joka aina sanasodan jälkeen läksi pariksi päiväksi poikamiesten kanoottivajaan. Silloin Lenerengo oli voimaton. Poikamiesten kanoottivajaan ei ainoakaan nainen uskaltanut mennä. Lenerengo ei ollut koskaan unohtanut viimeisen tabua rikkoneen naisen kohtaloa. Se oli tapahtunut monta vuotta sitten hänen ollessaan vielä nuori tyttö, mutta hän muisti aivan selvästi, kuinka onneton oli riippunut auringonpaahteessa toisesta kädestään koko päivän ja toisesta kädestään koko seuraavan. Sen jälkeen kanoottimajan miehet olivat valmistaneet hänestä juhla-aterian, ja pitkät ajat sen jälkeen kaikki vaimot olivat puhuneet lempeästi miehilleen.
Jeri oli kiintynyt Lamaihin, mutta ei voimakkaalla eikä kiihkeällä rakkaudella. Se johtui vain kiitollisuudesta, sillä Lamai yksin piti huolta siitä, että se sai ruokaa ja vettä. Mutta tämä poika ei ollut kapteeni eikä mister Haggin. Hän ei ollut edes Derby tai Bob. Hän oli alhainen ihmisolento, mustaihoinen, ja Jeri oli täydellisesti oppinut lyhyen elämänsä aikana lain, että valkoiset miehet olivat mahtavia hallitsevia kaksijalkaisia jumalia.
Jeriltä ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta mustaihoisten viisaus ja voima. Se ei ajatellut sitä. Se vain havaitsi sen. Mustaihoisilla oli valta käskeä toisia olentoja ja esineitä, he saattoivat heittää keppejä ja kiviä ilman halki, saattoivatpa he senkin sitoa vangiksi keppiin, mikä teki sen avuttomaksi. Vaikka he olivat alhaisempia kuin valkoiset jumalat, olivat he kuitenkin jonkinlaisia jumalia.
Ensimmäisen kerran elämässään Jeri oli sidottuna, eikä se pitänyt siitä. Turhaan se pureskeli kipeiksi hampaansa, joista muutamat olivat irtautumassa alta nousevan uuden hampaan tieltä. Keppi oli vahvempi kuin se. Vaikkei se unohtanutkaan kapteenia, lientyi sen katkera suru ajan pitkään, kunnes lopulta sen voimakkaimpana tunteena oli halu olla vapaa.
Mutta kun tuli päivä, jolloin se vapautettiin, se jätti käyttämättä hyväkseen tilaisuuden livistää rannalle. Sattui niin, että Lenerengo vapautti sen. Hän teki sen toivoen siten pääsevänsä koiranpennusta. Mutta kun hän irroitti Jerin kahleen, jäi se kiittämään häntä häntäänsä heiluttamalla ja hymyilemällä hänelle pähkinänruskeilla silmillään. Lenerengo polki jalkaansa ja kiljaisi tylysti ja vihaisesti saadakseen Jerin lähtemään. Sellaista ei Jeri ymmärtänyt, ja niin tottumaton se oli pelkäämään, ettei sitä voitu säikyttää juoksemaan pakoon. Se lakkasi heiluttamasta häntäänsä, ja vaikka se yhä katsoi Lenerengoon, eivät sen silmät enää hymyilleet. Jeri ymmärsi naisen käyttäytymisen ja äänen epäystävällisyyden ja kävi valppaaksi ja varovaksi valmiina vastaanottamaan jokaisen vihamielisen teon, johon toinen saattoi ryhtyä.
Lenerengo kiljaisi uudelleen ja polkaisi jalkaansa. Tämä vaikutti vain sen, että Jeri alkoi pitää jalkaa silmällä. Lenerengon lyhyttä kärsivällisyyttä koetteli liiaksi Jerin lähdön hitaus nyt, kun hän oli sen vapauttanut. Hän potkaisi, mutta Jeri väisti jalan ja satutti hampaillaan hänen nilkkaansa.
Sota puhkesi silmänräpäyksessä, ja on hyvin luultavaa, että Lenerengo olisi tappanut Jerin, ellei Lamai olisi ilmestynyt näyttämölle. Jerin niskasta irti päästetty keppi kertoi äidin salahankkeet, ja suuttunut Lamai juoksi väliin ja esti kivisellä survimella tähdätyn iskun, joka olisi murskannut Jerin aivot.
Lamai joutui nyt uhriksi, ja hänen äitinsä oli juuri lyönyt hänet maahan voimakkaalla korvapuustilla, kun poloinen Lumai, joka heräsi meteliin, uskalsi tulla hieromaan rauhaa. Ja se suuri nautinto, mitä Lenerengo tunsi saadessaan valaa vihansa ryöpyn kunnon puolisonsa niskaan, sai hänet kuten tavallisesti unohtamaan kaiken muun.
Selkkaus selveni sangen harmittomasti. Lapset herkesivät itkemästä, Lamai sitoi Jerin uudelleen keppiin, Lenerengo pauhasi itsensä hengästyksiin, ja Lumai lähti loukkaantuneena kanoottivajaan, missä miehet saattoivat nukkua rauhassa ja missä naiset eivät torailleet.
Samana iltana Lumai kertoi tovereilleen koettelemuksistaan ja sanoi, että niiden syynä oli – Arangin mukana saapunut koiranpentu. Agno, poppamies, sattui kuulemaan kertomuksen ja muisti lähettäneensä Jerin kanoottivajaan vankien joukkoon. Puoli tuntia myöhemmin hän selvitti asian Lamaille. Poika oli epäilemättä rikkonut tabun, ja kahden kesken hän sanoi sen Lamaille, joka alkoi vapista ja itkeä ja mateli kauhean pelon vallassa hänen jaloissaan, sillä rangaistus oli kuolema.
Agnosta oli tilaisuus saada poika valtaansa liian houkutteleva, jotta hän olisi jättänyt sen käyttämättä. Kuollut poika ei ollut hänelle minkään arvoinen, mutta elävä poika, jonka elämä olisi hänen kädessään, olisi hänelle hyödyksi. Kun kukaan muu ei tietänyt tabun rikkomisesta, hän saattoi pitää sen salassa. Sen tähden hän määräsi, että Lamain oli heti muutettava nuorukaisten kanoottivajaan aloittaakseen siellä kokelasaikansa, jonka kuluessa oli suoritettava sarja tehtäviä ja taidonnäytteitä ja perehdyttävä erikoisiin menoihin. Sen jälkeen hän saisi oikeuden elää poikamiesten kanoottivajassa.
Totellen poppamiehen käskyä Lenerengo sitoi aamulla Jerin jalat yhteen, ei tosin ilman taistelua, missä Jeri sai monta korvapuustia ja Lenerengo käsiinsä lukuisia naarmuja. Sitten Lenerengo lähti kantamaan sitä kylän läpi Agnon majalle. Matkan varrella, kylän keskustassa olevalla aukiolla, missä totemipaalut seisoivat, hän laski koiran maahan ottaakseen osaa kansan iloon.
Bashti oli myös verraton eikä vain ankara lainsäätäjä. Hän oli valinnut tämän päivän samalla kertaa rangaistakseen kahta riitaista naista opiksi kaikille toisille naisille ja saattaakseen kaikki alamaisensa vielä kerran iloitsemaan siitä, että hän oli heidän johtajansa. Tiha ja Wiwau, rangaistavat naiset, olivat lyhyitä, lihavia ja nuoria, ja he olivat kauan olleet pahennuksena lakkaamattoman riitelemisensä tähden. Bashti oli määrännyt heidät juoksemaan kilpaa. Mutta millainen kilpajuoksu! Se oli pakahduttavan naurettava. Miehet, vaimot ja lapset ulvoivat ihastuksesta katsellessaan sitä. Myöskin vanhat naiset ja harmaapartaiset ukot, joiden toinen jalka jo oli haudassa, kirkuivat ja ulvoivat iloissaan näytelmästä.
Puolen mailin pituinen juoksurata kulki kylän halki alkaen rannalta siltä kohtaa, missä Arangi oli poltettu, ja päättyen rantavallin toiseen päähän. Tihan ja Wiwaun oli juostava se kerran edestakaisin, jolloin toisen heistä piti antaa vauhtia toiselle ja toisen juosta mahdollisimman nopeasti.
Vain Bashtin äly oli saattanut keksiä sellaisen näytelmän. Ensiksikin Tihan kainaloihin pantiin kaksi pyöreää korallikiveä, jotka kumpikin painoivat runsaasti neljäkymmentä naulaa. Hänen oli puristettava niitä lujasti kupeitansa vasten, etteivät ne pudonneet maahan. Hänen taakseen Bashti määräsi Wiwaun, joka oli aseistettu kevyeen pitkään bambuseipääseen sidotulla bambusälökimpulla. Sälöt olivat teräviä kuin neulat – niitä käytettiinkin tatuoimisneuloina – ja tarkoituksena oli pistellä niillä Tihaa selkään aivan samoin kuin ajomiehet hoputtavat härkiä piikeillään. Ne koskivat kipeästi, mutta eivät pahasti vahingoittaneet, ja sitä juuri Bashti oli tarkoittanut.
Wiwau pisteli piikeillään, ja Tiha kompasteli ja horjui koettaessaan päästä mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Radan toisessa päässä osat vaihtuisivat: Wiwau saisi kivet kannettavakseen ja Tiha pistelisi, ja tietäen, että Tiha koettaisi silloin kostaa kärsimyksensä, Wiwau pani nyt parastaan. Hiki virtasi kummankin kasvoilla. Kummallakin oli katselijajoukossa omat kannattajansa, joista toiset yllyttivät kivenkantajaa ja toiset ilkkuivat häntä joka pistolla.
Vaikka tämä kaikki olikin naurettavaa, oli sen takana rautainen, armoton laki. Kiviä täytyi kantaa koko matka. Toisen naisen täytyi pistellä kovaa ja vilpittömästi, eikä pisteltävänä oleva saanut menettää malttiaan ja ryhtyä vastustamaan kiduttajaansa. Niin kuin Bashti oli heitä edeltäpäin asianmukaisesti varoittanut, rangaistaisiin hänen määräämiensä sääntöjen rikkojaa sitomalla tämä pakoveden aikana paaluun riutalle haikalojen syötäväksi.
Tullessaan sen paikan kohdalle, missä Bashti ja hänen »pääministerinsä» Aora seisoivat, kilpailijat lisäsivät ponnistuksiaan: Wiwau pisteli innokkaasti ja Tiha hypähti joka pistolla, niin että kivet olivat pudota. Heidän kintereillään parveilivat kylän lapset ja kaikki koirat kiihkeästi kiljuen ja haukkuen.
»Sinä Tiha et pitkään aikaan istu kanootissa», huusi Aora uhrille ja sai Bashtin entistä kovemmin hohottamaan.
Erään voimakkaan piston vaikutuksesta Tiha pudotti toisen kiven ja sai silloin vaipuessaan polvilleen piston toisensa jälkeen, veti yhdellä kädellä kiven kainaloonsa, nousi jälleen jaloilleen ja vaappui edelleen.
Kerran saattoi kova tuska hänet kapinaan, hän pysähtyi uhallakin ja kääntyi kiduttajaansa päin.
»Minu sinulle kovasti vihainen», sanoi hän Wiwaulle. »Minu – »
Mutta uhkaus katkesi kesken. Uusi voimakas pisto teki lopun hänen kylmäverisyydestään ja ajoi hänet horjuen eteenpäin.
Meluavan joukon huuto heikkeni sitä mukaa kuin kilpajuoksijat lähenivät rantaa. Mutta muutamien minuuttien kuluttua se taas alkoi, tällä kertaa Wiwaun läähättäessä korallikivien painosta ja Tihan koettaessa maksaa runsain koroin kärsimänsä tuska.
Bashtin kohdalla toinen kivi putosi Wiwaulta, ja hänen koettaessaan saada sitä ylös putosi toinenkin ja vieri kymmenkunnan jalan päähän edellisestä. Tiha muuttui koston rajumyrskyksi. Ja koko Somo joutui pois suunniltaan. Bashti piteli laihoja sivujaan riemusta, samalla kun ilon kyyneleet juoksivat pitkin hänen ryppyisiä poskiaan.
Ja kun leikki oli loppunut, kuulutti Bashti kansalleen: »Näin on kaikkien naisten tapeltava, kun he eivät jaksa tappeluhaluaan hillitä.»
Mutta hän ei sanonut sitä näillä sanoilla. Eikä hän sanonut sitä Somon kielellä. Hän mongersi sen etelämeren englanniksi.
»Joka Mary, kun tahtoo tapella, joka Somon Mary tapella näin tavoin.»
VIIDESTOISTA LUKU
Vähän myöhemmin kuin kilpajuoksu oli päättynyt Bashti keskusteli alipäällikköjensä kanssa, joiden joukossa oli myös Agno. Lenerengo pälpätti ystävättäriensä kanssa. Jerin maatessa siinä lähellä Lenerengon unohtamana tuli sitä nuuskimaan sama villikoira, jota se oli ahdistellut Arangilla. Ensin koira nuuski kauempaa valmiina pikaiseen pakoon. Sitten se tuli varovasti lähemmäksi. Jeri katseli hehkuvin silmin. Ja samassa kuin villikoiran kuono kosketti sitä, se päästi uhkaavan murinan. Villikoira hypähti taaksepäin ja vilisti päistikkaa pakoon muutamia kymmeniä yardeja, ennen kuin se huomasi, ettei sitä ajettukaan takaa.
Se palasi varovasti hiipien kuin riistaa metsästäessään ja ryömi niin matalaksi painautuneena, että sen vatsa melkein viisti maata. Se nosti ja laski jalkojaan kissan joustavalla pehmeydellä ja vilkuili tavan takaa oikealle ja vasemmalle, ikään kuin olisi pelännyt sivustahyökkäystä. Etäältä kuuluva poikien äänekäs naurunpurskahdus sai sen yhtäkkiä kyyristymään paikoilleen ja tarraamaan kynsillään maahan joka lihas jännittyneenä pakoa varten, vaikkei se tietänyt, mihin suuntaan pakenisi, eikä edes, uhkasiko sitä mikään vaara. Sitten se tunsi melun, ja päästyään siten selville, etteivät äänet merkinneet vaaraa, se jatkoi hiipimistään irlantilaista terrieriä kohti.
On mahdotonta sanoa, mitä olisi tapahtunut, sillä samalla hetkellä Bashtin silmät sattuivat kullanruskeaan pentuun ensimmäisen kerran Arangin valtauksen jälkeen. Tapausten melskeessä hän oli unohtanut pennun.
»Mikä koira tuossa on?» hän huudahti terävästi saaden villikoiran painautumaan jälleen maahan ja herättäen Lenerengon huomion.
Lenerengo heittäytyi vavisten maahan pelottavan vanhan päällikön eteen ja visersi selityksen. Hänen kelvoton poikansa Lamai oli napannut koiran vedestä. Se oli tuottanut paljon harmia hänen kotonaan. Mutta nyt oli Lamai muuttanut asumaan nuorukaisten joukkoon, ja hän oli viemässä koiraa Agnon majaan Agnon erikoisesta käskystä.
»Mitä aiot tehdä koiralle?» kysyi Bashti Agnolta itseltään.
»Minä kai-kai sen», kuului vastaus. »Se olla lihava koira. Se olla hyvä kai-kai-koira.»
Bashtin valppaissa vanhoissa aivoissa välähti ajatus, jota hän oli kauan kypsytellyt.
»Se on siihen liian hyvä koira», hän ilmoitti. »Parempi on, että syöt viidakko-koiran», neuvoi hän osoittaen villikoiraa.
Agno pudisti päätään. »Viidakko-koira ei olla hyvä kai-kai.»
»Viidakkokoira ei olla liian hyvä», kuului Bashtin tuomio. »Viidakkokoira on liian pelkuri. Kaikki viidakkokoirat olla liian pelkureita. Valkoisten herrojen koirat eivät pelkää. Viidakkokoirat eivät tappele. Valkoisten herrojen koirat tappelevat kuin pirut. Viidakkokoirat juoksevat pakoon kuin pirut. Katso silmilläsi, niin näet.»
Bashti astui Jerin luokse ja leikkasi poikki sen siteet. Ja vilahduksessa Jeri oli jaloillaan, ja sillä oli kerta kaikkiaan liian kiire, niin ettei se ennättänyt pysähtyä kiittämään. Se karkasi villikoiran jälkeen, sai sen kiinni ja kieritteli sitä kuin riepua pölypilvessä. Aina kun villikoira yritti pakoon, Jeri esti sen, löi sen kumoon ja puri sitä, ja Bashti osoitti suosiotaan ja käski alipäällikkönsä katsomaan.
Jeristä oli tullut pieni raivoava paholainen. Tulistuneena kaikista kärsimistään vääryyksistä, alkaen verisestä päivästä Arangilla ja kapteenin menettämisestä aina viimeiseen jalkojen sitomiseen asti, se tahtoi kostaa kaikki villikoiralle. Villikoiran omistaja, plantaaseilta palannut mies, erehtyi potkaisemaan Jeriä. Jeri iski silmänräpäyksessä hampaansa hänen pohkeeseensa, ja jouduttuaan tulisessa taistelussa mustaihoisen jalkojen väliin kaatoi tämän kumoon.
»Mitä teet!» ärjäisi Bashti julmistuneena miehelle, joka makasi peloissaan maassa odottaen vavisten, mitä hänen päällikkönsä nyt suvaitsi sanoa.
Mutta Bashti jo hohotti vatsaansa pidellen nähdessään villikoiran juoksevan henkensä edestä pitkin tietä Jerin seuratessa sadan jalan päässä, niin että tomu pölisi.
Kun ne katosivat näkyvistä, selitti Bashti ajatuksensa. Jos ihmiset istuttivat banaanipuita, niin ne kasvoivat banaaneja. Jos istutettiin jamssia, saatiin jamssia eikä makeita perunoita tai pisankeja, vain jamssia, ei mitään muuta kuin jamssia. Samoin oli koirienkin laita. Kun kerran kaikkien mustaihoisten miesten koirat olivat pelkureita, olivat kaikkien mustaihoisten miesten koirain jälkeläiset aina pelkureita. Valkoisten miesten koirat olivat aina rohkeita tappelijoita. Niiden jälkeläisetkin siis olivat aina rohkeita tappelijoita. No hyvä: nyt oli heillä valkoisen miehen koira hallussaan. Olisi mielettömyyden huippu syödä se ja ainaiseksi tuhota se rohkeus, mikä siinä asui. Viisaampaa oli pitää sitä elossa siitoskoirana, niin että sen rohkeus yhä edelleen uudistuisi Somon koirien tulevissa sukupolvissa ja leviäisi, kunnes kaikki Somon koirat olisivat voimakkaita ja rohkeita.
Sitten Bashti käski ylitaikurinsa ottaa Jerin haltuunsa ja pitää siitä hyvää huolta. Hän antoi myös tiedoittaa koko heimolleen, että Jeri oli tabu. Ei ainoakaan mies, nainen eikä lapsi saanut heittää sitä keihäällä eikä kivellä, ei lyödä sitä puukalikalla eikä sotakirveellä eikä vahingoittaa sitä millään tavalla.
Tästä alkaen aina siihen asti, kunnes Jeri loukkasi erästä Somon suurimmista tabuista, Jerillä oli hyvät päivät Agnon synkässä ruohomajassa. Sillä päinvastoin kuin useimmat päälliköt Bashti hallitsi poppamiehiänsä rautaisella kädellä. Toisia päälliköitä, myöskin Langa-Langan Nau-hauta, hallitsivat heidän noitansa. Tämän vuoksi Somon kansa luuli, että Bashtikin oli näiden vallassa. Mutta Somon kansa ei tietänyt, mitä tapahtui kulissien takana, kun Bashti, jyrkkä epäuskoinen, puheli kahden kesken milloin yhden, milloin toisen noitansa kanssa.
Näissä yksityiskeskusteluissa hän osoitti tuntevansa heidän pelinsä yhtä hyvin kuin he itse ja sanoi, ettei hän ollut niiden mustien uskomusten ja törkeiden petosten orja, joilla he pitivät kansaa vallassaan. Hän piti kunniassa oppia, joka on yhtä vanha kuin papit ja hallitsijat: pappien ja hallitsijain täytyi vetää yhtä köyttä, jotta kansaa voitaisiin rauhassa hallita. Hän oli tyytyväinen, kun kansa uskoi, että jumalilla ja papeilla, jotka olivat jumalien puhetorvia, oli viimeinen sana, mutta hän tahtoi pappien tietävän, että elämässä sittenkin hänellä oli valta. He itse, Bashti sanoi, uskoivat totisesti vähän taikoihinsa, mutta hän Bashti uskoi niihin vielä vähemmän.
Hän tunsi kaikki tabut ja niiden todelliset synnyt. Hän määräsi itse omat tabunsa sekä sen, miten niitä tuli noudattaa. Hän ei saanut koskaan syödä simpukoita, hän sanoi Agnolle. Hän oli sen itse valinnut, koska hän ei pitänyt simpukan lihasta. Vanha Nino, Agnon edeltäjä poppamiehenä, oli toisella korvallaan ymmärtänyt haijumalan puhetta ja asettanut hänelle tämän tabun. Mutta Bashti itse oli määrännyt Ninon asettamaan hänelle simpukanlihan tabuksi, koska se ei ollut häntä milloinkaan miellyttänyt.
Koska hän oli elänyt kauemmin kuin vanhimmatkin papit, hän oli myös nimittänyt virkaan jokaisen heistä. Hän tunsi heidät, oli valmistanut heidät papeiksi sekä antanut kullekin määrätyt tehtävät, ja he elivät hänen suosiostaan. Ja he tulisivat vastakin ottamaan toimintaohjeensa häneltä, niin kuin he olivat aina ottaneet, muussa tapauksessa he saisivat autuaan lopun. Hänen tarvitsi ainoastaan muistuttaa heille Korin kohtalosta, noidan, joka oli luullut itseään päällikköänsä voimakkaammaksi ja joka erehdyksensä tähden oli viikon huutanut tuskasta, ennen kuin se, mitä hän oli, lakkasi iäksi huutamasta.
Agnon ruohomajassa oli hämärää ja salaperäistä. Mutta Jerille siellä ei ollut mitään salaisuuksia, sillä se yksinkertaisesti joko tunsi esineet tai ei niitä tuntenut, eikä se koskaan antanut sen painaa mieltään, ettei jotakin tuntenut. Kuivatut päät ja muut kuivatut ja homeiset ihmisruumiinosat eivät vaikuttaneet siihen enempää kuin kuivatut krokotiilit ja kalat, jotka muodostivat osan Agnon synkän asumuksen koristelusta.
Jeri tunsi, että sitä hoidettiin hyvin. Ei lapsia eikä vaimoja melunnut noidan talossa. Muutamat vanhat naiset, yksitoistavuotias kärpästenkarkoittaja-tyttö ja kaksi nuorta miestä, jotka olivat suorittaneet nuorukaisten kanoottivajan kokeet ja tutkivat nyt pappistaitoa mestarin johdolla, muodostivat talonväen ja palvelivat Jeriä. Se sai valittua ruokaa. Kun Agno oli syönyt parhaan palan siasta, tarjottiin Jerille toiseksi paras. Molemmat oppilaat ja kärpästyttö söivät sen jälkeen ja jättivät tähteet vanhoille naisille. Ja aivan toisin kuin viidakkokoirilla, jotka saivat pitää sadetta leveiden räystäiden suojassa, Jerillä oli paikka katon alla, josta viidakkolaisten ja unohdettujen santelipuukauppiaitten päitä riippui haikalojen kuivattujen pyrstöjen, krokotiilien kallojen ja Salomonin saarten rottien luurankojen keskellä, joiden pituus kuonon päästä häntäluun päähän on kaksi kolmasosa yardia.
Koska Jeri eli täydellisessä vapaudessa, se pujahti useita kertoja kylän läpi Lumain majalle. Mutta se ei tavannut siellä milloinkaan Lamaita, joka kapteenin jälkeen oli ainoa ihminen, johon se oli kiintynyt. Jeri ei milloinkaan näyttäytynyt, vaan katseli tiheästä sananjalikosta puron rannalta majaa vainuten sen asukkaita. Se ei milloinkaan tuntenut Lamain hajua, ja jonkun ajan kuluttua se lopetti turhat käyntinsä ja hyväksyi noidan majan kodikseen ja noidan isännäkseen.
Mutta se ei rakastanut tätä herraa. Agno, joka niin kauan oli pelolla vallinnut salaperäistä majaansa, ei tuntenut rakkautta. Hän ei voinut tuntea ketään kohtaan myötätuntoa eikä lempeyttä. Hänellä ei ollut huumorintajua, ja hän oli kylmä kuin jääpuikko. Hän oli Somon mahtavin mies Bashtin jälkeen, ja koko hänen elämänsä katkerana kalkkina oli se seikka, ettei hän ollut mahtavin. Hän ei tuntenut ystävyyttä Jeriä kohtaan. Hän pelkäsi Bashtia eikä sen tähden uskaltanut kohdella Jeriä pahoin.
Kuukausia kului. Jeri sai uudet, voimakkaat hampaat ja kasvoi sekä painoltaan että kooltaan. Se hemmoteltiin niin pilalle kuin koira voidaan hemmotella. Koska se oli tabu, se oppi mestaroimaan Somon kansaa ja pistämään kuononsa kaikkialle ja saamaan tahtonsa aina läpi. Kukaan ei uskaltanut käyttää sitä vastaan keppejä tai kiviä. Agno vihasi sitä, sen se tunsi, mutta se oli myöskin oivaltanut, että Agno pelkäsi sitä eikä uskaltaisi tehdä sille pahaa. Mutta Agno oli kylmäverinen filosofi ja odotti aikaansa eroten Jeristä sikäli, että hänellä oli inhimillistä kaukonäköisyyttä ja että hän saattoi sovittaa tekonsa suunnitelmiaan silmälläpitäen.
Laguunin ääreltä, jonka veteen se muistaen Meringellä oppimansa krokotiili-tabun ei koskaan uskaltanut mennä, Jeri kuljeskeli Bashtin valtakunnan etäisimpiin viidakkokyliin asti. Kaikki väistyivät sen tieltä. Kaikki syöttivät sitä, kun se tahtoi ruokaa. Sillä se oli tabu, ja se saattoi rangaistuksetta tunkeutua jokaisen makuusijalle tai ruokakupille. Se saattoi käyttäytyä niin kuin sitä miellytti tai olla vaikka kuinka julkea, eikä kukaan tohtinut vastustaa sitä. Bashti oli myöskin lähettänyt kaikille sanan, että jos täysikasvuiset viidakkokoirat hyökkäsivät Jerin kimppuun, oli somolaisten mentävä sitä auttamaan potkimalla, kivittämällä ja lyömällä viidakkokoiria. Ja siten myös sen nelijalkaiset serkut saivat tuskallisesti kokea, että se oli tabu.
Ja Jeri paisui. Se olisi helposti voinut lihoa laiskiaiseksi, ellei esteenä olisi ollut sen herkkähermoinen vilkkaus ja sen tyydyttämätön, innokas uteliaisuus. Kun koko Somo oli sille avoinna, Jeri oli aina jalkeilla opetellen tuntemaan sen rajoja ja niiden villien olentojen teitä, jotka asuttivat suot ja metsät ja jotka eivät tunnustaneet sen tabua.
Monta seikkailua se koki. Se tappeli kaksi kertaa metsärottien kanssa, jotka olivat melkein sen kokoisia ja jotka täysi-ikäisinä, villeinä ja sitkeinä tekivät sille niin kovaa vastarintaa, ettei se vielä milloinkaan ollut sellaista kohdannut. Ensimmäisen se tappoi huomaamatta, että se oli vanha ja heikko rotta. Toinen, parhaissa voimissaan oleva, pehmitti sen niin perin pohjin, että se haavoistaan kuoleman kielissä ryömi takaisin noidan majalle, missä kuivattujen kuoleman vertauskuvien alla sai viikkokauden nuolla haavojaan, ennen kuin vähitellen toipui entiselleen.
Se hiipi merilehmän kimppuun ja nautti ajaessaan pakoon hupsun, aran jättiläisen nopealla, raivoisalla hyökkäyksellään, jonka se teki pelkästään pelottelunhalusta, mutta joka kiihoitti ja riemastutti sitä kuten onnistunut kepponen ainakin. Se karkoitteli aina samoilla asumasijoilla pysyviä trooppisia sorsia näiden taitavasti kätketyistä pesistä, hiiviskeli hiljaa vedestä nukkumaan nousseiden krokotiilien joukossa ja ryömi viidakkokatoksen alle vaanimaan lumivalkeita, nenäkkäitä kakaduja, kiukkuisia kalasääskiä, hiirihaukkoja, loreja, kalalokkeja ja naurettavan suulaita kääpiöpapukaijoja.
Kolme kertaa se tapasi Somon rajojen ulkopuolella pieniä, mustia viidakkomiehiä, jotka olivat enemmän varjojen kuin ihmisten kaltaisia, niin äänettömiä ja näkymättömiä ne olivat. Villisikojen kulkuteitä viidakossa vahtiessaan ne yrittivät heittää sitä keihäällään kuitenkaan osumatta. Metsärotat olivat jo opettaneet sille varovaisuutta, ja samoin nämä hämärän viidakon kaksijalkaiset sissit. Se ei ollut ryhtynyt tappeluun, vaikka ne olivat koettaneet keihästää sitä. Se käsitti pian, että tämä kansa oli erilaista kuin Somon kansa, ettei sen tabu ulottunut niihin ja että nekin olivat jonkinlaisia kaksijalkaisia jumalia, sillä niilläkin oli käsissään lentävä kuolema, joka ylti kauemmaksi kuin käsi.
Samoin kuin viidakoissa Jeri kuljeskeli myös kylässä. Ei mikään paikka ollut sille pyhä. Noitien majoissa, joissa miehet ja naiset ryömivät peläten ja vavisten salaisuuden kasvojen edessä, Jeri kulki jäykin jaloin ja karvojaan pörhistellen, sillä niiden kattoihin oli ripustettu uusia päitä, jotka sen silmät ja herkät sieraimet totesivat sen kerran Arangilla tuntemien elävien mustaihoisten päiksi. Suurimmassa taikamajassa se tapasi Borckmanin pään ja murisi sille muistaessaan tappelun, joka sillä oli ollut Arangin kannella juopuneen perämiehen kanssa.
Mutta kerran se Bashtin majassa löysi kaiken, mitä kapteenista oli jäänyt jäljelle. Bashti oli elänyt hyvin kauan ja käyttänyt elämänsä viisaasti ajattelemalla paljon ja päässyt täysin selville siitä, että vaikka hän olikin sivuuttanut ympärillään elävien ihmisten tietopiirin rajat hänenkin tietopiirinsä oli sentään hyvin ahdas. Ja hän halusi tietää enemmän kaikesta olevasta, elämän tarkoituksesta ja päämäärästä. Hän rakasti maailmaa ja elämää, johon hän oli syntynyt onnellisin edellytyksin: luonnonlahjoiltaan etevänä ja korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, pappiensa ja kansansa hallitsijaksi. Hän ei pelännyt kuolemaa, mutta häntä askarrutti, tulisiko hän elämään uudelleen. Hän halveksi petollisten pappien typeriä oppeja ja oli aivan yksinään elämän arvoitusten keskellä.
Hän oli elänyt niin kauan ja niin onnellisesti, että hän oli voinut panna merkille kaikkien voimakkaiden mielitekojensa ja halujensa asteittaisen sammumisen. Hänellä oli ollut vaimoja ja lapsia, ja hän oli tuntenut nuoruuden halujen voiman. Hän oli nähnyt lastensa kasvavan miehiksi ja naisiksi, tulevan isiksi ja isoisiksi, äideiksi ja isoäideiksi. Mutta opittuaan tuntemaan naisen ja rakkauden, isyyden ilot ja vatsan nautinnot, hän ei ollut tyytynyt niihin. Mitä oli ruoka? Hän tuskin enää tiesi sitä, niin vähän hän söi. Nälkä, joka oli purrut häntä kuin veitsi hänen ollessaan nuori ja reipas, oli jo kauan sitten lakannut ärsyttämästä ja kiihottamasta häntä. Hän söi velvollisuudentunnosta ja välitti vähät siitä, mitä söi, lukuunottamatta yhtä lajia: megapodi-kanojen munia, joita hän sai yksityisestä, ankarasti tabulla suojatusta kanatarhastaan. Tämä oli hänen viimeinen lihallinen nautintonsa. Kaikkeen muuhun hän suhtautui vain järjellään, hallitsi kansaansa ja kokosi kokemusta voidakseen sen avulla säätää lakeja, jotka vahvistaisivat hänen kansaansa ja lujittaisivat sen elämänotetta.
Sillä hän ymmärsi selvästi eron ajatuksellisen käsitteen, heimon, ja lihallistuneimman käsitteen, yksilön, välillä. Heimo pysyi. Sen jäsenet vaihtuivat. Heimo oli sen kaikkien entisten jäsenten elämän ja tapojen muisto, jota elävät jäsenet jatkuvasti säilyttivät, kunnes itse lakkasivat olemasta ja muuttuivat muistoksi siinä näkymättömässä kokonaisuudessa, joka oli heimo. Heimon jäsenenä hänen ennemmin tai myöhemmin oli lakattava olemasta ja kadottava, eikä se enää ollut kaukana. Mutta minne hän katoaisi? Siinä juuri oli salaisuus. Niinpä tapahtui toisinaan, että hän käski kaikki ulos isosta ruohomajastaan ja jäätyään kahden kesken arvoituksineen otti alas kattoparruihin ripustetut, mattoihin käärityt ihmisen päät, joiden omistajista hän oli monen nähnyt elävän ja äkkiä katoavan kuoleman salaperäiseen olemattomuuteen.
Hän ei ollut kerännyt näitä päitä niin kuin saituri, eikä hän niitä katsellut salaista aarrettaan ihailevan saiturin lailla poistettuaan niiden verhot ja pidellessään niitä käsissään tai polvillaan. Hän tahtoi tietää. Hän tahtoi tietää kaiken sen, mitä arveli vainajien voivan nyt tietää, kun he jo kauan sitten olivat lähteneet pimeyteen, joka ympäröi elämän päättymistä.
Monenlaisia päitä Bashti näin käsissään tai polvillaan tutkisteli hämärässä ruohomajassaan auringon paahtaessa taivaalla ja kaakkoistuulen huokuessa palmujen latvoissa ja leipäpuissa. Hänellä oli erään japanilaisen pää, ainoa, jonka hän oli nähnyt ja josta kuullut. Hänen isänsä oli ottanut sen ennen hänen syntymäänsä. Se oli huonosti kuivattu, iän ja kovan kohtelun kuluttama ja ränsistämä. Hän tutki kuitenkin sen piirteitä ja päätteli, että sillä oli kerran ollut kaksi yhtä elävää huulta kuin hänellä itsellään ja yhtä äänekäs ja nälkäinen suu kuin hänellä oli ollut muinoin. Sillä oli kaksi silmää ja nenä, samanlainen korvapari kuin hänen omansa. Kaksi jalkaa ja ruumis sillä oli kerran ollut sekä mielitekoja ja haluja. Raivon ja rakkauden kiihkoja, niin hän päätteli, se myöskin oli tuntenut silloin, kun se ei vielä ajatellutkaan kuolevansa.
Pää, joka herätti hänessä suurta ihmetystä ja jonka historia pohjautui kauemmas hänen isänsä ja isoisänsä aikaa, oli erään ranskalaisen, vaikkei Bashti sitä tietänyt. Hän ei myöskään tietänyt, että se oli La Perousen pää, vanhan rohkean merenkulkijan, joka oli jättänyt luunsa ja laivamiestensä luut sekä kaksi fregattiaan, Astrolaben ja Boussolen, Salomonin ihmissyöjäsaarten rannoille. Eräs toinen pää, sillä Bashti oli intohimoinen päiden kokoilija, oli kaksi vuosisataa vanhempi kuin La Perouse ja johti espanjalaisen Alvaro de Mendanan tarinaan. Se oli Mendanan aseenkantajan pää, joka jossakin rantakahakassa oli jäänyt Bashtin kaukaiselle esi-isälle.
Eräs pää, jonka historia niinikään oli hämärä, oli valkoisen naisen. Minkä merenkulkijan vaimo hän oli ollut, sitä ei kukaan tiedä. Mutta jalokivin koristetut kultarenkaat olivat vielä jäljellä kuihtuneissa korvissa, ja kaksi kolmannessyltä pitkät, kullanhohtoiset, silkinhienot hiukset valuivat päälaelta, jonka alla kerran oli asunut naisen järki ja tahto, naisen, jonka Bashti näki ajatuksissaan rakkautta janoavana lepäävän miehen sylissä.
Tavalliset päät, viidakkolaisten ja merenrantalaisten ja myöskin ryyppäilevien valkoisten, kuten Borckmanin, hän antoi viedä kanoottivajoihin tai noitamajoihin. Sillä hän oli päiden tuntija. Hänellä oli erään saksalaisen kummallinen pää, joka viehätti häntä suuresti. Se oli punapartainen ja punatukkainen, mutta kuolleena ja kuivattunakin sen piirteet olivat rautaisen voimakkaat, ja sen korkea otsa ilmaisi Bashtille, että se oli tuntenut hänen tajuntapiirinsä ulkopuolella olevia salaisuuksia. Yhtä vähän kuin hän tiesi, että se oli ollut erään saksalaisen professorin, tähtitieteilijän pää, jossa oli aikoinaan ollut syvällisiä tietoja avaruuden tähdistä ja niiden mukaan määrätyistä laivojen kulkureiteistä merellä sekä maan matkoista taivaan tähtitarhoissa, jotka olivat lukemattomia miljoonia kertoja avarammat kuin Bashtin heikko järki jaksoi käsittää.