Mies laittoi tupakkamällin suuhunsa alkaen kasvattaa uutta merenvahapartaa. Pian hengityksen kosteus uudelleen puuteroi valkeiksi viikset, kulmakarvat ja silmäluomet. Henderson-joen vasemmalla haaralla ei näyttänyt olevan niin paljon lähteitä. Puoleen tuntiin ei niistä näkynyt merkkiäkään. Ja sitten se tapahtui. Sellaisella paikalla, missä ei ollut ainoatakaan merkkiä, missä pehmeä, tasainen lumi näytti takaavan lujan pohjan, tämä pohja petti. Vettä ei ollut syvältä. Mies kastui säärien puoliväliin asti, ennenkuin pääsi uudelleen lujalle pohjalle.
Miestä kiukutti ja ääneen hän kiroili kovaa onneaan. Hän oli toivonut ehtivänsä poikien luokse leirille klo kuudeksi, mutta nyt tämä onnettomuus viivyttäisi häntä tunnin, sillä hänen olisi tehtävä tuli ja kuivattava jalkineensa. Se oli välttämätöntä tällaisessa pakkasessa, sen hän kyllä tiesi, ja siksi hän poikkesi tieltä kiiveten rannalle. Siellä oli pienien kuusenrunkojen ympärille kerääntynyt kuivaa polttopuuta, etupäässä pieniä risuja, mutta myöskin suurempia oksia ja kuivaa, edellisenä vuonna kasvanutta heinää. Lumelle hän asetti muutamia suuria puukappaleita rovion pohjaksi estämään tulen jo alussa sammumasta sulavaan lumeen. Tuli tarttui kuivaan tuohenkappaleeseen, joka hänellä oli ollut taskussaan, ahneesti, paremmin kuin paperiin. Palavan tuohen hän asetti laittamallensa perustukselle ja sytytteli liekkiä kuivilla ruohotupsuilla ja hyvin ohuilla risuilla.
Hitaasti ja huolellisesti hän menetteli hyvin tuntien uhkaavan vaaran. Liekin vähitellen voimistuessa hän lisäsi siihen yhä paksumpia oksia. Hän ryömi lumessa kooten risuja ja oksia pensaikosta, sillä hän tiesi, että sytyttämisen täytyi onnistua. Kun lämpömittari osoittaa 75° nollan alapuolella, niin ensimäinen tulentekoyritys ei saa mennä myttyyn, jos kulkijalla on jalat märkinä. Jos jalat ovat kuivat eikä tuli ensikerralla syty, niin voi kulkija juosta puolen mailia ja saada veren jälleen kiertämään. Mutta märät ja jäätyneet jalat eivät juoksusta lämpene, jos pakkasta on 75°. Juostakoonpa kuinka kovasti hyvänsä, sitä pahemmin jalat vain jäätyvät.
Kaiken tämän mies tiesi. Sulphur Creekin juttujenkertoja oli hänelle siitä puhunut, kun he viimeksi tapasivat, ja nyt hän käytti saamiaan neuvoja hyväkseen. Jo olivat jalat aivan tunnottomat. Sytytellessään oli hänen ollut pakko riisua käsineet ja heti olivat sormet kohmettuneet ja turtuneet. Nopea kävely, neljä mailia tunnissa, oli pitänyt sydämen vilkkaassa toiminnassa ajaen verta pinnalle ja raajoihin. Mutta kohta pysähtymisen jälkeen oli sydämenlyönti tullut hitaammaksi. Avaruuden pakkanen oli laskeutunut maapallon suojattomalle kohdalle, ja sattuen olemaan tällä suojattomalla kohdalla hän sai tuntea pakkasen koko voiman. Hänen verensä kammosi sitä. Veri oli elävä, kuten koirakin, ja koiran tavoin sekin tahtoi piiloutua suojaan hirvittävältä pakkaselta. Niin kauan kuin hän astui neljä mailia tunnissa, pakoitti hän veren kiertämään pinnallekin, mutta nyt se pakeni painuen ruumiin sisäosiin. Ensimäiseksi saivat raajat tuntea sen poistumisen. Kastuneet jalat jäätyivät yhä nopeammin ja sormien turtuminen kiihtyi, vaikka ne eivät vielä jäätyneetkään. Nenä ja posket jäätyivät parhaillaan ja kylmänväreet puistattivat koko ruumista.
Mutta hän oli pelastettu. Varpaat, nenä ja posket eivät pääsisi pahasti paleltumaan, sillä tuli alkoi roihuta voimakkaasti. Hän lisäili siihen, sormenpaksuisia risuja. Pian voisi hän panna tuleen käsivarren mittaisia oksia ja sitten hän voisi riisua jalkineensa ja niiden kuivaessa lämmitellä jalkojansa tulen ääressä luonnollisesti hierottuaan niitä ensin lumella. Tulen sytyttäminen oli onnistunut, hän oli turvassa. Hän muisti Sulphur Creekin kertojan neuvon ja hymyili. Tämä oli hyvin vakavana selittänyt, ettei kenenkään pitäisi Klondikessa kulkea yksin, jos lämpömittari näyttäisi alle 50°. No, hänpä oli yksin, onnettomuus oli sattunut, mutta pelastunut hän oli. Näiden seutujen vanhat asukkaat ovat hieman akkamaisia, ainakin jotkut heistä, hän arveli. Pää oli vain säilytettävä kylmänä ja kaikki kyllä käy hyvin. Kuka miehevä mies hyvänsä voi kyllä kulkea yksin. Mutta hämmästyttävää oli, miten nopeasti posket ja nenä jäätyivät. Eikä hän olisi voinut uskoa, että sormet kangistuisivat niin lyhyessä ajassa. Ja kuitenkin ne olivat kangistuneet, sillä tuskin sai hän puristetuksi niitä tarpeeksi tarttuakseen oksaan eivätkä ne tuntuneet olevan samaa ruumistakaan kuin muu mies. Oksaan tarttuessaan oli hänen katsottava, oliko oksa todella kädessä. Aivojen ja sormenpäiden väliset hermolangat eivät toimineet ollenkaan.
Mutta kaikki se oli vähäistä. Räiskyvä tuli roihusi iloisesti luvaten uutta eloa. Hän ryhtyi aukaisemaan mokkasiiniensa nauhoja. Mutta jalkineet olivat jäässä. Paksut saksalaiset sukat olivat säärien puoliväliin saakka kovat kuin rautalevyt. Ja mokkasiinien nauhat olivat kuin kierrettyä ja solmuihin juotettua teräslankaa. Hetken hän hypisteli niitä kangistuneine sormineen, mutta huomasi sitten sen turhaksi ja veti esille veitsensä. Mutta ennenkuin hän ehti leikata nauhoja poikki, tapahtui onnettomuus. Hän itse tahi oikeammin hänen erehdyksensä oli siihen syynä. Hänen ei olisi pitänyt laittaa nuotiota kuusen juurelle, vaan vapaan taivaan alle. Mutta tällä tavoin oli risujen kokoaminen ollut helpompaa, hän oli voinut suoraan pistää ne tuleen. Hänen nuotionsa yläpuolella olevan kuusen oksille oli kertynyt paljoa lunta. Ei ollut tuullut viikkokausiin ja oksat notkuivat lumen painosta. Oksia kiskoessaan oli hän tärisyttänyt puuta, hyvin vähän tosin, niin vähän, ettei hän itse sitä huomannut, mutta se riitti aiheuttamaan onnettomuuden. Eräältä puun latvapuolella olevalta oksalta luiskahti lumi pois. Se vuorostaan pudotti lumen alemmilta oksilta. Tätä: jatkui, se laajeni ja lumivyöryn tapaisena putosi lumi kuusenoksilta pahaa aavistamattoman miehen niskaan, peittäen nuotion täydelleen. Äskeisen tulisijan kohdalla oli nyt vain valkoista, oksilta varissutta lunta.
Mies säikähti hirveästi, ikäänkuin olisi hän juuri kuullut kuolemantuomionsa. Hetken hän istui kuin kivettyneenä tuijottaen siihen kohtaan, missä tuli oli äsken roihunnut. Sitten hän muuttui hyvin rauhalliseksi. Kentiespä oli Sulphur Creekin kertojavanhus ollut oikeassa. Jos hänellä olisi matkatoveri, niin ei hänellä olisi vaaraa. Toveri voisi tehdä uuden tulen. No niin, nyt oli hänen itsensä laitettava nuotio toisen kerran ja nyt sen täytyisi ehdottomasti onnistua. Ja vaikka se onnistuisikin, niin hyvin todennäköisesti hän menettäisi muutamia varpaita. Jalkojen täytyi nyt jo olla pahasti jäässä ja vielä kuluisi jonkun aikaa, ennenkuin tuli uudelleen palaisi.
Sellaiset ajatukset risteilivät hänen päässään, mutta ei hän silti istunut joutilaana paikoillaan, vaan puuhaili kuumeisesti koko ajan. Hän rakensi uudelle nuotiolle perustuksen, tällä kertaa vapaan taivaan alle, missä ei petollinen puu voisi tulta sammuttaa. Sitten hän kokosi kuivunutta ruohoa ja ohkaisia risuja tulvaveden rajasta. Ei hän saanut sormiaan taivutetuksi niitä ottamaan, mutta kaksin käsin hän sai niitä kootuksi. Tällöin tuli tietysti joukkoon paljon lahonneita oksia ja vihreätä sammalta, mutta sille hän ei voinut mitään. Hän työskenteli järjestelmällisesti keräten myöskin kantamuksen vankempia oksia, jotka hän panisi palamaan, sittenkuin tuli olisi voimistunut. Ja hänen puuhaillessaan koira istui hiljaa paikallaan hartaan odottavaisena tarkkaillen miehen liikkeitä, sillä olihan hän koiran ajatuksissa tulen hankkija ja nuotion valmistuminen kävi kovin hitaasti.
Kun kaikki oli valmista, niin hän hapuili taskustaan toista tuohikappaletta. Hän tiesi, että tuohta vielä oli taskussa, ja vaikka hän ei voinutkaan tuntea sitä turtuneine sormineen, niin kuuli hän sen kohisevan sitä haparoidessaan. Mutta vaikka hän olisi miten yrittänyt, niin ei hän voinut tarttua siihen. Ja koko ajan hän oli tietoinen siitä, että jalkojen jäätyminen edistyi joka hetki. Tämä ajatus oli saattaa hänet kauhun valtaan, mutta hän ponnisteli vastaan ja pysyi rauhallisena. Hän veti käsineet hampaiden avulla käsiinsä ja heilutteli käsiään edestakaisin lyöden niitä samalla kaikin voimin kupeisiinsa. Aluksi hän teki sitä istualtaan, sitten hän nousi seisomaan saadakseen liikkeisiin parempaa vauhtia ja koko ajan koira istui lumella, susimaisen tuuhea häntä kiertyneenä etujalkojen suojaksi, suipot sudenkorvat hörössä ja silmät tarkkaavaisesti kiintyneinä mieheen. Ja käsiään heiluttelevan miehen valtasi voimakas kateudenpuuska hänen katsoessaan koiraa, jota luonnonantama lämmin turkki suojasi.
Jonkun ajan kuluttua mies huomasi ensimäiset kaukaiset merkit tunnon palaamisesta sormiin. Heikko nipistys kasvoi kasvamistaan muuttuen pistäväksi, tuskalliseksi kivuksi, jota mies kuitenkin tervehti riemuissaan. Hän tempasi käsineen oikeasta kädestään ja otti tuohipalasen esille. Paljaat sormet alkoivat heti uudelleen turtua. Rikkitikkunsa hän kuitenkin sai vielä taskusta. Mutta hirvittävä pakkanen oli jo jäykistyttänyt sormet. Hänen koettaessaan ottaa esille yhtä tikkua putosi koko nippu lumeen. Yrittäessään ottaa tikkuja ylös lumesta hän ei onnistunut. Sormet olivat kuin kuolleet, niissä ei ollut tuntoa eivätkä ne taipuneet. Mutta yhä hän koetti karkoittaen ajatuksen jäätyneistä jaloista, nenästä ja poskista pois mielestään sekä keskittäen koko sielunvoimansa tulitikkuihin. Hän käytti silmiään puuttuvan tunnon asemesta, ja kun hän näki, että sormet olivat tikkunipun kahdenpuolen, hän puristi sormet yhteen – hän tahtoi puristaa, mutta sormet eivät totelleet, sillä hermosäikeet olivat lamaantuneet. Hän veti käsineen oikeaan käteensä ja hakkasi sitä lujasti polveensa. Sitten hän nosti nipun syliinsä molemmin käsin, käsineet kädessä, saaden paljon lunta mukana. Mutta sille hän ei voinut mitään.
Ponnisteltuaan jonkun aikaa hänen onnistui saada nippu nostetuksi kämmenien välissä huulilleen. Jääparta särkyi ritisten, kun hän voimakkaasti pinnistäen leukalihaksiaan sai suunsa auki. Hän veti alaleukaa taaksepäin, nosti ylähuulta mahdollisimman kauaksi ja koetti ylähampailla raapien saada yhden tikun erilleen. Hän onnistuikin pudottamaan yhden syliinsä, mutta siitä hän ei päässyt eteenpäin, hän ei kyennyt tarttumaan tikkuun. Viimein hän keksi keinon. Hän tarttui tulitikkuun hampaineen ja raapi sitä jalkaansa vasten. Parikymmentä kertaa yritettyään hän lopuksi sai tikun syttymään. Tikku yhä hampaissaan hän koetti sytyttää sillä tuohipalan. Mutta palavan rikin haju tunkeutui sieraimiin ja keuhkoihin, saaden aikaan suonenvedontapaisen yskähdyksen. Palava tikku lennähti lumelle ja sammui.
Sulphur Creekin mies oli ollut oikeassa, hän ajatteli hillityn epätoivon tunkeutuessa hänen sieluunsa, jos lämpömittari osoittaa pakkasta alle 50 asteen, niin kulkijalla pitäisi aina olla toveri muassa. Taaskin hän hakkasi käsiään, mutta tuntoa hän ei saanut niihin palaamaan. Äkkiä hän tempasi hampailla käsineet molemmista käsistä ja otti tikkunipun kämmenien väliin. Käsivarsien lihakset eivät olleet jäässä ja hän voi pitää tulitikkuja tiukasti kiinni. Raapimalla nippua reiteensä, sai hän sen syttymään, 70 rikkitikkua yhdellä kertaa! Pää syrjään käännettynä tukahduttavan rikinkatkun välttämiseksi hän työnsi palavan nipun tuohen luokse. Siinä nippua pidellessään hän tunsi jotain kädessään. Liha paloi. Hän tunsi palaneen lihan käryä. Myöskin tunsi hän sen syvällä ruumiissaan ja tämä tunne muuttui yhä yltyväksi tuskaksi. Mutta senkin hän kesti ja piteli palavia tikkuja kömpelösti tuohipalan vierellä. Tuohi vain ei tahtonut oikein syttyä, sillä hänen omat palavat kätensä olivat tiellä, tikkujen liekki kohdistui suurimmaksi osaksi niihin.
Kun tuska lopulta muuttui ylivoimaiseksi, niin hän irroitti kätensä. Palavat tikut putosivat sihisten lumeen, mutta tuohi paloi ja hän ryhtyi asettelemaan kuivaa ruohoa sekä ohkaisia risuja liekkiin. Mutta hän ei kyennyt niitä poimimaan valikoiden, sillä kaikkeen oli hänen tartuttava molemmin käsin. Lahonneita puupalasia ja vihreätä sammalta tuli mukana ja hän koetti parhaansa mukaan erotella ne pois hampaineen. Hän vaali tulta niin huolellisesti kuin voi. Se merkitsi elämää ja se ei saanut sammua. Veren paetessa ruumiin sisäosiin hän alkoi vapista ja liikkeet muuttuivat entistäkin kömpelömmiksi. Suuri, vihreä sammaltukko putosi suoraan alkavaan tuleen. Hän koetti nostaa sen pois, mutta vapiseva käsi painui liian alas hajoittaen palavat ruohot ja oksat. Uudelleen hän koetti koota ne, mutta niin tiukasti kuin hän yrittelikin, oli vapiseminen häntä voimakkaampi ja tuli hajosi auttamattomasti. Kustakin oksasta tupsahti savu ja tuli oli sammunut. Nuotion laittaminen ei ollut onnistunut. Kun hän tylsänä katseli ympärilleen, osuivat hänen silmänsä koiraan, joka istui lumella häntä vastapäätä toisella puolen tulensijaa rauhattomasti liikahdellen, hieman nostaen milloin toista, milloin toista etukäpäläänsä, äänettömänä ja tarkkaavana katsellen isäntäänsä.
Koiran näkeminen herätti miehessä rajun ajatuksen. Hän muisti kertomuksen miehestä, joka oli pelastunut tappamalla härän ja ryömimällä sen sisäonteloon. Hänpä tappaa koiran ja työntää kätensä sen lämpimiin sisuksiin, kunnes tunto niihin palaisi. Ja sitten hän voisi laittaa uuden nuotion. Hän kutsui koiraa luokseen. Mutta äänessä oli outo, pelokas sointu, joka saattoi koiran arkailemaan. Ei milloinkaan ennen ollut koira kuullut miehen puhuvan siten. Kaikki ei ollut, niinkuin piti, ja koiran luonnossa piilevä epäluuloisuus varoitti sitä, se aavisti vaaraa. Vaaran laatua se ei tuntenut, mutta mies tuntui siitä joka tapauksessa epäiltävältä. Miehen kutsuessa se luimisti korviaan taaksepäin ja sen rauhattomasti nykivät liikkeet muuttuivat kiihkeämmiksi. Mutta se ei tullut miehen luokse. Nelinkontin tämä alkoi ryömiä koiraan päin. Tämä kummallinen asento yhä lisäsi koiran epäluuloja ja miehen lähetessä se väistyi samaa mukaa kauemmaksi.
Mies asettui istumaan lumelle ja koetti rauhoittua. Sitten hän veti käsineet hampaiden avulla käsiinsä ja nousi pystyyn. Katsomalla jalkoihinsa hänen piti vakuuttautua siitä, että hän todella seisoi, sillä jalkojen paleltuneet tuntohermot eivät siitä mitään kertoneet. Jo hänen pysty asentonsa oli omiaan haihduttamaan koiran epäluuloja, ja kun hän sitten kutsui koiraa käskevästi piiskaäänellään, niin koira totteli kuten tavallisesti ja tuli hänen luokseen. Sen päästyä miehen ulottuville, tämä menetti malttinsa. Nopeasti hän koetti tarttua koiraan kiinni ja hämmästyi kovasti, kun kourat eivät kyenneet puristamaan, sormet olivat tunnottomat ja taipumattomat. Hetkeksi oli hän unohtanut, että ne olivat jäässä ja että jäätyminen yhä edistyi. Mutta kaikki kävi nopeasti, ja ennenkuin koira ehti hypähtää, oli mies kiertänyt käsivartensa sen keskiruumiin ympäri. Lumessa istuen hän piti kiinni murisevaa, vinkuvaa ja tempovaa koiraa.
Mutta siinä olikin kaikki. Muuta hän ei kyennyt tekemään. Hän tajusi, että koiraa oli hänen mahdoton tappaa. Avuttomine käsineen ei hän saanut esille veistään eikä kyennyt kuristamaan eläintä. Hän päästi sen irti ja rajusti se hypähti pois häntä koipien välissä ja yhä muristen. Neljänkymmenen jalan päähän se pysähtyi tarkkaavasti seuraten miehen puuhia korvat vinossa taaksepäin. Mies silmäili alaspäin varmistuakseen käsiensä paikasta ja huomasi, että ne riippuivat käsivarsien päässä. Hänestä oli surkean huvittavaa ajatella, että oli käytettävä silmiä saadakseen tietää, missä omat kädet olivat. Uudelleen hän alkoi heilutella käsivarsiaan takoen käsiä kupeisiinsa. Hän jatkoi sitä rajusti viisi minuuttia ja sai verensä kiertämään siksi nopeasti, että väriseminen lakkasi. Mutta tuntoa ei käsiin tullut. Ne muistuttivat käsivarsien päässä olevia painavia lisäkkeitä.
Hämärä, ahdistava kuolemanpelko valtasi hänet yhä lisääntyen, kun hän tajusi, ettei nyt ollut enää kysymys pelkästään sormien ja varpaiden paleltumisesta tahi käsien ja jalkojen menettämisestä, vaan nyt olivat kysymyksessä elämä ja kuolema, samalla kun hänen mahdollisuutensa olivat hyvin vähäiset. Tämä ajatus saattoi hänet kauhun valtaan, hän kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan jokea ylöspäin pitkin vanhaa, himmeätä tienuraa. Koira seurasi perässä miehen kintereillä. Tämä juoksi sokeasti, tarkoituksettomasti, sellaisen pelon vallassa, jollaista hän ei ollut elämässään tuntenut. Ponnistellessaan eteenpäin tarpoen lumessa häneen vähitellen palasi takaisin tajunta, hän näki uudelleen joen rannat, vanhat puuruuhkat, lehdettömät haavat ja taivaan. Juoksu oli tehnyt hänelle hyvää. Vapiseminen oli kokonaan lakannut. Kentiespä jalat juostessa sulaisivat ja joka tapauksessa hän pääsisi leirille poikien luokse, jos hän vain jatkaisi juoksemista tarpeeksi kauan. Epäilemättä hän menettäisi muutamia sormia ja varpaita ja osan kasvojaan, mutta kun hän saapuisi perille, niin pojat pitäisivät hänestä huolta ja pelastaisivat hänestä loput. Mutta samalla oli hän kuitenkin varma, ettei hän milloinkaan saapuisi toisten poikien leiripaikalle. Sinne oli liian pitkä matka, paleltuminen oli päässyt liian pitkälle ja pian makaisi hän jäykkänä ja kylmänä. Hän koetti kuitenkin tunkea tämän ajatuksen luotaan ja tukahduttaa sen. Joskus se kuitenkin aina pujahti voimakkaasti esille, mutta hän koetti kiinnittää ajatuksensa muihin asioihin.
Hänestä oli kummallista, että hän laisinkaan saattoi juosta, vaikka jalat olivat niin jäätyneet, ettei hän ensinkään tuntenut niiden koskettaessa maata. Hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hän leijaillut maan pinnan yläpuolella kokonaan irti siitä. Joskus maailmassa hän oli nähnyt siivekkään Merkuriuksen kuvan ja hänen mieleensä tuli ajatus, mahtoikohan Merkuriuksesta ilmassa liitäessään tuntua samanlaiselta kuin hänestä nyt.
Hänen suunnitelmassaan juosta aina leirille saakka oli yksi heikko kohta: häneltä puuttui siihen tarvittavat voimat ja kestävyys. Vähänväliä hän kompasteli ja lopuksi lankesi, nousi pystyyn ja kaatui uudelleen. Yrittäessään nousta uudelleen hän ei enää päässytkään. Hän päätti levähtää istuen ja sitten hän jatkaisi matkaa vain kävellen. Istuessaan ja hengityksen tasaantuessa hän huomasi, että hänen oli aivan lämmin ja hyvä olla. Häntä ei värisyttänyt ja tuntui siltä, kuin olisi hänen rintaansa ja ruumiiseensa valahtanut jotain hehkuvan lämmintä. Ja kuitenkaan ei hänen nenässään ja poskissaan ollut vähääkään tuntoa hänen niitä koskettaessaan. Juoksemalla hän ei voisi saada niitä sulamaan, ei niitä eikä liioin käsiä ja jalkojakaan. Sitten hänelle välähti mieleen, että hänen ruumiinsa jäätyneiden osien täytyi laajeta. Hän koetti tukahduttaa tämän ajatuksen, unohtaa sen, ajatella jotain muuta. Hän tiesi, minkä kauhuntunteen se aiheuttaisi, ja kauhua hän pelkäsi etukäteen. Mutta ajatus kohosi esiin yhä selvempänä ja voimakkaampana, kunnes hän näki mielessään koko ruumiinsa jäätyneenä. Se oli liikaa ja toisen kerran hän karkasi juoksuun. Kerran hän hiljensi juoksun kävelyksi, mutta ajatus jäätymisen edistymisestä pakoitti hänet uudelleen juoksuun.
Ja koko ajan juoksi koira miehen kantapäillä. Kun hän toisen kerran kaatui, niin se asettui istumaan häntä vastapäätä kiertäen hännän etukäpälien ympärille ja tarkastaen miestä ihmettelevän, innokkaan ja kehoittavan näköisenä. Koiran lämmin ja turvallinen olo ärsytti häntä ja hän ärjyi ja kiroili koiralle, kunnes se nöyrän pyytävänä painoi päänsä alas korvat supussa. Tällöin alkoi miestä uudelleen värisyttää. Pakkasta vastaan käyty taistelu oli kääntymässä tappioksi. Kylmyys hiipi joka puolelta hänen ruumiiseensa. Taaskin hän yritti juosta, mutta jo sadan jalan päässä hän horjahti kaatuen pitkin pituuttaan. Se oli viimeinen kauhunpuuska. Hengähdettyään ja saatuaan takaisin malttinsa hän alkoi vakavasti ajatella, että kuolema on otettava vastaan arvokkaasti. Eivät hänen ajatuksensa kuitenkaan kulkeneet juuri tätä latua. Pääsisältönä niissä oli, että hän oli esiintynyt narrimaisesti juostessaan tarkoituksettomasti kuin päätön kana. Joka tapauksessa hän paleltuisi ja yhtä hyvin hän voisi kuolla, niinkuin miehen sopii. Kun hän näin oli jälleen saavuttanut mielenrauhan, alkoivat hänessä ilmaantua ensimmäiset nukuttamisen merkit. Hyvä ajatus, hän mietti, vaipua unessa kuolemaan. Ei paleltuminen sittenkään ole niin kamalaa, kuin yleensä luullaan. On paljon kauheampiakin kuolemistapoja.
Hän kuvitteli mielessään, miten pojat löytäisivät hänen ruumiinsa seuraavana päivänä. Äkkiä hän näki itsensä heidän joukossaan kulkemassa tietä pitkin etsimässä omaa ruumistaan. Ja yhä toisten mukana hän kääntyi tienmutkasta ja löysi ruumiinsa lumesta makaamasta. Siinä seisoessaan hän tarkasteli itseään kuin vierasta. Oli totisesti pakkanen, hän ajatteli. Kun hän pääsee takaisin Yhdysvaltoihin, niin hän kertoo sikäläisille, mitä oikea pakkanen on. Sitten kuva muuttui. Hän näki Sulphur Creekin kertojavanhuksen. Kuva oli hyvin selvä, vanhus lämpöisessä ja mukavassa olossaan imien piippuaan.
"Olitte oikeassa, vanhus, kyllä Te olitte oikeassa", mumisi mies
Sulphur Creekin kertojalle.
Sitten mies nukkui. Uni tuntui hänestä hyvin hyvältä, paremmalta kuin milloinkaan ennen. Koira istui odotellen. Lyhyt päivä alkoi muuttua pitkäksi, hitaasti synkkeneväksi hämäräksi. Tulenteosta ei ollut merkkiäkään ja lisäksi ei koira muistanut nähneensä tällaista miestä, joka istui lumessa laittamatta nuotiota. Hämärän pimetessä sai tulen kaipaus eläimen valtaansa ja levottomasti nostellen etukäpäliään se vingahti hiljaa heti senjälkeen painaen korvansa luimuun odottaen miehen ärjäisevän. Mutta mies vain ei hiiskahtanutkaan. Lopulta koira alkoi vinkua äänekkäästi. Sitten se ryömi aivan lähelle miestä ja tunsi kuoleman läsnäolon. Koiran karvat nousivat pystyyn ja se perääntyi. Vähän aikaa se viivähti vielä ulvoen tähdille, jotka kirkkaasti tuikkivat pakkastaivaalla. Sitten se kääntyi lähtien kulkemaan leiriä kohti, missä se tiesi löytävänsä toisia ruuanantajia ja nuotionlaittajia.