NELJÄSKOLMATTA LUKU
Lähdin maaseudulle, ja Belmontin Akatemiassa sain työtä pienessä, täydellisesti varustetussa höyrypesulaitoksessa. Eräs toinen mies ja minä teimme kaiken työn, lajittelimme ja pesimme, silitimme valkoiset paidat, kaulukset ja kalvosimet, vieläpä opettajain rouvien hienoimmatkin vaatekappaleet. Me ahersimme kuin karhut, varsinkin kesän tullen, jolloin akatemian pojat alkoivat käyttää valkoisia palttinahousuja. Valkoisten palttinahousujen silittäminen vie hirvittävän paljon aikaa. Ja niitä oli niin monta paria. Me hikoilimme viikosta toiseen työn ääressä, josta ei tullut koskaan loppua; ja monena yönä, sillä välin kuin pojat kuorsasivat vuoteissaan, toverini ja minä raadoimme sähkövalossa höyrymankelia käyttäen tai silitysrautaa käsitellen.
Tunnit olivat pitkiä, työ vaivalloista, vaikka me kehityimmekin oikein mestareiksi koettaessamme tulla toimeen mahdollisimman vähin liikkein. Palkkaa minä sain kolmekymmentä dollaria kuussa sekä täysihoidon – siis vähän enemmän kuin säilyketehtaassa ja kivihiilen kuljetuksen päivinä, ainakin täysihoidon verran enemmän; työnantajalleni se maksoi vähäisen (me söimme keittiössä), mutta minulle se merkitsi kaksikymmentä dollaria kuussa. Näistä kahdestakymmenestä dollarista saan kiittää vuosien kuluessa varttunutta voimaani, karttunutta taitoani sekä kirjoista hankkimaani oppia. Jos vastedes edistyisin samaa vauhtia, voin toivoa ennen kuolemaani pääseväni yövartiaksi, joka saa kuusikymmentä dollaria kuussa, tai poliisiksi, jolle sivutulojen avulla karttuu sata dollaria.
Niin häikäilemättömästi me raadoimme kaiken viikkoa, että olimme lauantai-iltana täydellisiä hylkyjä. Huomasin joutuneeni vanhastaan tuttuun työjuhdan asemaan, missä uurastin useampia tunteja kuin hevoset ja tuskin ajattelin sen enempää kuin hevoset. Kirjat pysyivät minulle suljettuina. Olin tuonut arkullisen mukaani pesulaitokseen, mutta en kyennyt niitä lukemaan. Nukuin heti, kun koetin lukea; ja jos kykenin pitämään silmäni auki muutaman sivun mitan, niin en voinut muistaa niiden sisältöä. Herkesin yrittämästä raskaampia aineita, kuten lakitiedettä, kansantaloutta, biologiaa ja koetin tyytyä kevyempiin, kuten historiaan. Minä nukahdin. Koetin kaunokirjallisuutta ja taas nukahdin. Ja viimein, kun nukahdin jännittävien romaanienkin ääreen, luovuin koko yrityksestä. Minun ei onnistunut lukea loppuun ainoatakaan kirjaa koko sinä aikana, jonka vietin pesulaitoksessa.
Ja kun tuli lauantai-ilta ja viikon työ oli päättynyt maanantai-aamuun asti, minussa vallitsi kaksi tarvetta: halu nukkua ja halu juoda itseni humalaan. Toisen kerran elämässäni minä nyt kuulin Tuliliemen selvästi kutsuvan. Ensi kerralla siihen oli ollut syynä henkinen lamautuminen. Mutta nyt eivät aivoni olleet rasittuneet. Päin vastoin, tunsin nyt turtumista aivoissani siitä syystä, että niitä ei laisinkaan käytetty. Siinä oli koko vika. Aivoni olivat käyneet niin valppaiksi ja innokkaiksi, niin joutuisasti toimiviksi kirjojen paljastaman uuden maailman ihmeistä, että ne nyt kärsivät sanomattomasti toimettomuuteen ja seisahdustilaan jouduttuaan.
Ja minä, Tuliliemen pitkäaikainen läheinen tuttava, tiesin tarkalleen, mitä hän minulle lupasi; houkuttelevia mielikuvia, suuruuden unelmia, unohdusta, kaikkea muuta paitsi pyöriviä kaulaimia, surisevia kiertimiä, tärkkelystä ja palttinahousuja, jotka loppumattomana jonona höyrysivät kiitävän silitysrautani alla. Niin, sellaista se on. Tuliliemi vetoaa heikkouteen ja pettyneisyyteen, väsymykseen ja uupumukseen. Hän näyttää helpoimman tien vapauteen. Ja hän valehtelee kaiken aikaa. Hän tarjoo ruumiille valheellista voimaa, hengelle valheellista nousua, hän saa kaiken näyttämään toisellaiselta kuin todellisuudessa, paljoa kauniimmalta kuin on laita.
Mutta ei pidä unohtaa, että Tuliliemi kykenee esiintymään moninaisissa muodoissa. Hän ei vetoa ainoastaan heikkouteen ja uupumukseen, vaan myöskin liialliseen voimakkuuteen, ylitsekuohuvaan elämäntarmoon, toimettomuuden aiheuttamaan kyllästyneisyyteen. Hän voi pistää kätensä jok'ikisen kainaloon tämän mielialasta huolimatta. Hän voi kietoa viekoittelevaan verkkoonsa kaikki ihmiset. Hän vaihtaa vanhat lamput uusiksi, harhaluulojen helyt todellisuuden arkivaatteiksi, ja lorujen lopuksi hän pettää jokaisen, joka liittyy hänen seuraansa.
Minä en kuitenkaan joutunut juovuksiin siitä yksinkertaisesta syystä, että lähimpään kapakkaan oli puolentoista mailin matka, eikä vaatimus humaltua kaikunut tällä erää niin äänekkäänä korvissani. Jos se olisi ollut äänekkäämpi, minä olisin kulkenut kymmenen kertaa pitemmän matkan päästäkseni kapakkaan. Toiselta puolen, jos kapakka olisi sijainnut juuri kulman takana, minä olisin ehdottomasti juonut itseni juovuksiin. Nyt minä vain vietin lepopäiväni siimeksessä lojuen ja sunnuntailehtiä selaillen. Mutta minä olin liian väsynyt edes niiden laimeata vaahtoa hörppiäkseni. Pilalehti saattoi houkutella vähäisen hymyn huulilleni, ja sitten minä vaivuin uneen.
Vaikka en taipunutkaan Tuliliemen houkutuksiin pesulaitoksessa työskennellessäni, aiheutui niistä kuitenkin määrätty, tärkeä tulos. Olin kuullut kutsun, tuntenut halun jäytävän, kaivannut huumausta. Minä aloin valmistua myöhempien vuosien voimakkaampaa halua tuntemaan.
Huomattavaa on se, että tämä halun kasvaminen tapahtui kokonaan aivoissani. Ruumiini ei huutanut alkoholia. Se oli kuten ennenkin täysin vastenmielistä ruumiilleni. Kun olin ruumiillisesti uupunut kivihiilen kuljettamisesta, ei ajatus lähteä ryyppäämään ollut välähtänytkään tietoisuudessani. Kun olin henkisesti uupunut suoritettuani ylioppilastutkinnon, minä join itseni viipymättä humalaan. Pesulaitoksessa kärsin jälleen ruumiillista uupumusta, joka ei kuitenkaan ollut läheskään yhtä perinpohjaista kuin kivihiiliä kuljettaessani. Mutta siinä oli olemassa erotus. Ryhtyessäni kivihiiliä kuljettamaan ei henkeni ollut vielä herännyt. Tämän työn ja pesulaitoskauden välillä sieluni oli löytänyt hengen kuningaskunnan. Kivihiiliä kuljettaessani henkeni oli ollut nukuksissa. Pesulaitoksessa henkeni, joka nyt oli valveutunut ja halusi kiihkeästi toimittaa jotain, joutui ristinpuuhun.
Ja joko sitten lankesin juomaan, kuten Beniciassa, tai pidätyin siitä, kuten pesulaitoksessa, itivät aivoissani yhtä kaikki alkoholinhimon siemenet.
VIIDESKOLMATTA LUKU
Pesulaitoksen jälkeen sisareni ja lankoni auttoivat minut pääsemään Klondykeen. Silloin nämä seudut olivat juuri herättäneet ensimäisen kultakuumeen ja saaneet ihmiset hyökkäämään sinne varhain syksyllä 1897. Minä olin yhdenkolmatta vuoden vanha ja erinomaisessa terveydentilassa. Muistan, että kahdeksankolmatta mailin kantotaipaleella, joka johti Chilkootin poikitse Dyea Beachista Lake Lindermaniin, minä vedin loppupuolella vertoja indiaaneille ja voitinkin monen heistä. Viimeinen erä oli kolmen mailin pituinen. Kuljin sen edes ja takaisin neljä kertaa päivässä, ja jokaisella menomatkalla minä kuljetin sata viisikymmentä naulaa. Toisin sanoen, pahinta taipaletta minä astuin päivittäin neljäkolmatta mailia, joista kaksitoista sadan viidenkymmenen naulan kantamuksen rasittamana. Niin, olin antanut kunnianhimoisten unelmieni raueta ja liikuskelin jälleen seikkailutiellä rikkauksia etsimässä. Ja luonnollisesti tapasin taas Tuliliemen. Siellä oli jälleen reippaita miehiä, kulkureita ja seikkailijoita, jotka eivät surreet suuriakaan ruokavarain puutetta, mutta eivät suinkaan tulleet toimeen whiskyttä. Whisky kulkeutui matkassamme taivalten poikitse, sillä välin kuin jauhot jäivät koskemattomina tien varrelle virumaan.
Kaikeksi onneksi eivät minun kolme seuralaistani olleet juomareita. Sen vuoksi ryyppäsinkin vain poikkeustapauksissa, toisten seuraan jouduttuani. Omassa lääkelaatikossani oli puolituoppinen whiskyä. En edes aukaissutkaan pulloa ennen kuin kuutta kuukautta myöhemmin, yksinäisessä leiripaikassa, missä erään lääkärin oli pakko tehdä leikkaus huumausaineetta. Lääkäri ja potilas tyhjensivät pulloni kahteen mieheen ja sitten ryhdyttiin leikkaamaan.
Palattuani vuotta myöhemmin Kaliforniaan keripukista parantuakseni sain kuulla, että isä oli kuollut ja että minä olin nyt perheen pää ja ainoa elättäjä. Kun mainitsen, että olin lapioinut hiiliä eräällä laivalla Behringin mereltä aina British Columbiaan asti ja jatkanut sieltä kansimatkustajana San Franciscoon, voi lukija ymmärtää, etten tuonut Klondykesta mukanani muuta kuin keripukin.
Ajat olivat ankarat. Vaikeata oli saada minkäänlaista työtä. Ja minun oli suostuminen minkälaiseen työhön tahansa, sillä en osannut mitään ammattia. En ajatellut enää mitään loistavaa menestystä. Se aika oli jo mennyt. Minun täytyi hankkia ruokaa kahdelle vatsalle omani lisäksi ja koettaa säilyttää katto päämme päällä – niin, ja sitä paitsi ostaa talvivaatteet, sillä ainoa asuni oli peräti kesäinen laadultaan. Minun oli viipymättä saatava jotain työtä. Sen jälkeen, päästyäni vähän hengähtämään, saatoin ruveta ajattelemaan tulevaisuutta.
Karkeistyöläinen saa ensimäisenä tuta kovia aikoja, enkä minä tuntenut muuta kuin merimiehen ja pesijän ammatin. Uusien velvollisuuksieni vuoksi en rohjennut lähteä merille, pesulaitoksissa taas en onnistunut saamaan työtä. Olin ilmoittanut nimeni viiteen työnvälitystoimistoon. Ilmoitin kolmessa sanomalehdessä. Etsin käsiini harvat ystäväni, jotka mahdollisesti voisivat hankkia minulle työtä; mutta joko he eivät välittäneet asiasta tai eivät kyenneet toimittamaan mitään.
Tilanne oli epätoivoinen. Panttasin kelloni, polkupyöräni ja sadetakin, josta isä oli ollut perin ylpeä ja jonka hän oli jättänyt minulle. Se oli ainoa isänperintöni tässä maailmassa. Se oli maksanut viisitoista dollaria, ja panttilaitoksen omistaja antoi siitä kaksi dollaria. Eräänä päivänä kohtasin satamatoverin, jonka kanssa olin seurustellut varempina aikoina; hänellä oli mukanaan sanomalehtiin kääritty frakkipuku. Hän ei kyennyt tyydyttävästi selittämään, miten oli sen saanut, enkä minäkään vaatinut tiukasti selitystä. Halusin saada tuon puvun. En tietenkään käyttääkseni sitä itse. Luovutin hänelle joukon kamaa, josta minulla ei ollut mitään hyötyä, koska sitä ei voinut pantata. Hän kaupitteli tämän kaman ansaiten useita dollareita, ja minä taas jätin frakkipuvun panttilainakonttoriin viidestä dollarista. Ja sikäli kuin tiedän, se on vieläkin samaisessa konttorissa. Minä en aikonut koskaan lunastaa sitä takaisin.
Mutta työtä en vain saanut, vaikka olinkin ensiluokkaista tavaraa työmarkkinoilla. Olin kahdenkolmatta vuoden ikäinen ja painoin vaatteitta sata kuusikymmentä viisi naulaa, joista jokainen kelpasi erinomaisesti työhön; ja keripukista alkoivat viimeisetkin jäljet kadota, kun parantelin sitä pureksimalla raakoja perunoita. Koetin kaikin tavoin hankkia itselleni tointa. Pyrin taiteilijoille malliksi, mutta työttömäin joukossa oli yllin kyllin kaunisvartaloisia nuoria miehiä. Vastasin ilmoituksiin, joissa ikäloput sairastelevat tiedustelivat seuralaista. Ja olipa minusta jo tulemaisillaan ompelukone-asiamies, tosin palkaton, vain palkkiota nauttiva. Mutta köyhät eivät osta ompelukoneita tukalina aikoina, joten minun oli luovuttava siitäkin hommasta.
Ei myöskään sovi jättää mainitsematta, että moisten turhanpäiväisten toimien ohella koetin saada työtä satamajätkänä ja muuna sellaisena. Mutta talvi teki tuloaan ja kokonainen lauma työttömiä tulvi maaseudulta kaupunkeihin. Enkä minä, joka olin harhaillut huoletonna maita mantereita ja liikuskellut hengenkin maailmoissa, kuulunut sitä paitsi mihinkään ammattiyhdistykseen.
Etsiskelin satunnaista hommaa. Tein työtä yhden päivän, puoli päivää missä tahansa. Niitin nurmikkoja, tasoittelin pensasaitoja, irroitin lattiamattoja, tomutin ja kiinnitin jälleen paikoilleen. Lisäksi suoritin postinkantaja-tutkinnon ja sain parhaat arvolauseet. Mutta sillä alalla ei ollut ainoatakaan paikkaa vapaana, joten minun täytyi odottaa. Ja sillä välin kuin odotin ja hommailin jos jotain, koetin ansaita kymmenen dollaria laatimalla sanomalehteen kuvauksen eräästä matkastani, jolloin olin avoimessa veneessä kulkenut Yukonia alas tuhat yhdeksän sataa mailia yhdeksässätoista päivässä. En ollut laisinkaan selvillä sanomalehti-asioista, mutta uskoin varmasti saavani kymmenen dollaria tästä sepitelmästä.
Mutta enpä saanutkaan. Ensimäinen San Franciscon lehdistä, jolle lähetin käsikirjoitukseni, ei vastannut koskaan kirjeeseeni, mutta piti kyllä käsikirjoituksen. Kuta kauemmin se viivytteli vastausta, sitä varmemmin uskoin tarjoukseni tulleen hyväksytyksi.
Sepä juuri onkin hullunkurista. Toiset ovat syntyneet onneen, toisille onni tyrkytetään. Mutta minä puolestani olen tullut ruoskituksi onneen, ja ruoskaa heilutti katkera välttämättömyys. Olin jo aikoja sitten lakannut ajattelemasta, että kirjailijatoimi tuottaisi minulle menestyksen. Tuota kyhäelmää laatiessani oli aikomukseni pelkästään kymmenen dollarin ansaitseminen. Sen pitemmälle ei aikomukseni ulottunut. Se summa auttaisi minua pysymään pinnalla, kunnes saisin vakinaista työtä. Jos postitoimistossa olisi tällöin joutunut paikka vapaaksi, olisin empimättä ottanut sen vastaan.
Mutta vapaata paikkaa ei ilmaantunut eikä myöskään vakinaista tointa; ja kun ei sattunut olemaan jotain tilapäistä hommaa, minä sepitin kaksikymmentä yksi tuhatta sanaa käsittävän sarjan Youth's Companion lehteen. Sen minä laadin ja kirjoitin koneella puhtaaksi yhdessä viikossa. Varmaankin viimeksi mainittu seikka oli syynä siihen, että se palautettiin.
Kesti jonkun aikaa, ennenkuin se oli suorittanut meno- ja paluumatkansa, ja sillä välin yritin taitoani lyhyitä novelleja sepittämällä. Myin yhden Overland Monthly aikakauskirjaan viidestä dollarista. Black Cat antoi minulle neljäkymmentä dollaria toisesta. Overland Monthly tarjosi minulle jokaisesta kertomuksesta seitsemän ja puoli dollaria, jotka maksettaisiin julkaistaessa. Lunastin panttilainakonttorista polkupyöräni, kelloni sekä isä vainajan sadetakin ja vuokrasin kirjoituskoneen. Maksoin myöskin velkani useille kauppiaille, jotka olivat myöntäneet minulle vähän luottoa. Muistuu mieleeni portugalilainen sekatavarakauppias, joka ei antanut laskuni koskaan kohota neljää dollaria suuremmaksi. Hopkins, eräs toinen kauppias, ei taipunut millään ehdolla siirtämään rajaa viidestä dollarista.
Ja juuri silloin sain postikonttorista kutsun saapua työhön. Tämä saattoi minut varsin tukalaan tilaan. Siellä voin ansaita säännöllisesti kuusikymmentä viisi dollaria kuussa, ja tämä summa saattoi minut ankaraan kiusaukseen. Mahdotonta oli ratkaista, miten parhaiten menettelisi. Enkä minä voi milloinkaan antaa anteeksi Oaklandin postimestarille. Noudatin kutsua ja puhuin hänelle miehen tavalla. Kerroin suorin sanoin tilanteeni. Näytti siltä, että voisin onnistua kirjailijana. Se oli varsin mahdollista, joskaan ei varmaa. Jos hän nyt suostuisi sivuuttamaan minut ja valitsemaan seuraavan miehen hyväksyttyjen luettelosta ja kutsuisi sitten minut uuden tilaisuuden ilmetessä – Mutta hän keskeytti selitykseni sanomalla: "Te ette siis välitä tästä paikasta?"
"Välitän kyllä", minä vastustelin. "Nähkääs, jos te nyt sivuutatte minut tällä kertaa – "
"Jos te välitätte siitä, niin tietysti te otatte sen nyt vastaan", hän virkkoi kylmästi.
Kaikeksi onneksi miehen kirottu töykeys sai minut suuttumaan.
"No hyvä", minä sanoin. "Minä en ota sitä vastaan."
KUUDESKOLMATTA LUKU
Poltettuani näin viimeisen laivani minä ryhdyin täydellä höyryllä kirjailemaan. Pelkään olleeni aina äärimmäisyyksien mies. Varhain ja myöhään minä olin toimessa – sepittelin, kirjoitin koneella puhtaaksi, tutkin kielioppia, kirjallisuutta ja kirjailijoita, jotka olivat saavuttaneet menestyksen, keksiäkseni heidän menestymisensä syyn. Minun onnistui tulla toimeen viiden tunnin unella vuorokaudessa, ja melkeinpä kykenin työskentelemään ummelleen ne yhdeksäntoista tuntia mitkä jäivät jäljelle neljästäkolmatta. Lamppuni paloi kello kahteen ja kolmeen aamuisin, mikä seikka houkutteli erään kelpo naapurivaimon senttimentaalisiin Sherlock Holmesin tapaisiin johtopäätöksiin. Kun hän ei nähnyt minua koskaan päivisin, hän arveli että minä varmaankin pelasin ja että äiti oli sijoittanut lampun akkunaani opastamaan hänen harhaan joutuneen poikansa kotiin.
Alkavalla kirjailijalla on paljon vaikeuksia voitettavina, hänelle sattuu pitkiä kuivuuden kausia, jolloin ei ilmaannu ainoatakaan rahalähetystä kustantajilta ja kaikki panttaamisen arvoinen viruu jo panttilainakonttoreissa. Käytin kesäpukuani kaiken talvea, ja seuraavana kesänä sattui kaikkein pisin kuivuuden kausi, kun toimittajat ja kustantajat oleksivat lomalla ja käsikirjoitukset saivat virua toimistoissa, kunnes loma-ajat päättyivät.
Suurimpia vaikeuksia tuotti se, ettei minulla ollut ainuttakaan neuvonantajaa. En tuntenut ainoatakaan sielua, joka oli kirjaillut tai edes koettanut kirjailla. En tuntenut edes sanomalehti-reporttereitakaan. Myöskin huomasin, että onnistuakseni kirjailijana minun oli unohdettava kaikki se, minkä kirjallisuuden opettajat ja professorit lukiossa ja yliopistossa olivat minulle opettaneet. Siihen aikaan tämä harmitti minua melkoisesti, mutta nyt voin sen kyllä ymmärtää. Armon vuosina 1895 ja 1896 he eivät tietäneet, millä keinoin saattoi onnistua kirjailijana. He tunsivat tarkalleen teokset sellaiset kuin "Snow Bound" ja "Sartor Resartus",3 mutta vuoden 1899 amerikkalaiset toimittajat eivät välittäneet sellaisesta tavarasta. He halusivat vuoden 1899 tavaraa ja tarjosivat siitä niin suuria summia, että kirjallisuuden opettajat ja professorit olisivat luopuneet toimestaan, jos olisivat kyenneet sellaista sepittämään.
Minä ponnistelin edelleen, annoin teurastajan ja sekatavarakauppiaan odottaa, panttasin kelloni, polkupyöräni ja isä vainajan sadetakin ja jatkoin työtäni. Minä tein todellakin työtä ja nukuin edelleen varsin niukalti. Arvostelijat ovat moittineet, että olen antanut erään romaanihenkilöistäni, Martin Edenin, kehittyä niin nopeasti. Kolmessa vuodessa tuosta merimiehestä, jolla oli pohjana vain kansakoulusivistys, tuli onnistunut kirjailija. Arvostelijat väittävät tämän mahdottomaksi. Mutta minä olin itse Martin Eden. Kun oli kulunut kolme vuotta, joista kaksi vietin lukiossa ja yliopistossa ja yhden kirjailemalla sekä kaikki kolme suunnattomia määriä lueskelemalla, minä julkaisin jo novelleja aikakauskirjoissa sellaisissa kuin Atlantic Monthly, pidin huolta ensimäisen kirjani oikoluvusta (sen kustansi toiminimi Houghton, Mifflin Co.), myin sosiologisia artikkeleita Cosmopolitan ja McClure's Magazine aikakauskirjoihin, olin hylännyt toimittajan paikan, jota sähköteitse tarjottiin New Yorkista, ja valmistuin menemään naimisiin.
Kaikki tämä merkitsee työtä, varsinkin viimeisenä noista vuosista, jolloin opiskelin kirjailijan ammattia. Ja tuona vuonna, jolloin nukuin mahdollisimman vähän ja rasitin aivojani äärimmilleen, en juonut laisinkaan enkä halunnutkaan juoda. Minulle ei alkoholia ollut olemassakaan. Toisinaan jouduin päästäni melkein pyörälle, mutta koskaan ei mieleeni juolahtanut käyttää alkoholia parannuskeinona. Hyvä jumala! Muita parannuskeinoja en tarvinnut kuin toimitusten lähettämiä maksuosoituksia. Ohut kirje, joka aamupostissa saapui jostain aikakauskirjasta, virkisti paljoa enemmän kuin puoli tusinaa cocktail-ryyppyjä. Ja jos kirjeestä ilmaantui sievoinen maksuosoitus, niin sellainen tapaus merkitsi yhtä paljon kuin kokonainen humala.
Siihen aikaan en muuten tietänytkään, mitä cocktail4 oikeastaan oli. Muistan, että kun ensimäinen kirjani ilmestyi, niin joukko alaskalaisia, jotka kuuluivat Bohemian Clubiin, juhlivat minua eräänä iltana San Franciscossa. Me istuimme mitä ihmeellisimmissä nahkatuoleissa ja sitten tilattiin juomia. En ollut koskaan ennen kuullut tilattavan sellaisia juomia, en tuntenut niitä nimeltä enkä tietänyt, että "skottilaisella" tarkoitettiin whiskyä. Tunsin vain köyhäin juomia, joita ryypättiin erämaissa ja merimieskortteleissa – halpaa olutta ja vieläkin halvempaa whiskyä, jota sanottiin muitta mutkitta whiskyksi. Jouduin aivan ymmälleni, kun oli valittava, ja tarjoilija oli lentämäisillään selälleen, kun minä tilasin päivällisen jälkeen punaviiniä.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Sikäli kuin onnistuin kirjailijatoiminnassani, kohosi elinkantani ja näköpiirini avartui. Tyydyin sepittämään ja kirjoittamaan koneella tuhat sanaa vuorokaudessa, sunnuntait ja pyhäpäivät mukaan luettuina; ja yhä vielä minä opiskelin uutterasti, joskaan en niin ankarasti kuin varemmin. Myönsin itselleni viisi ja puoli tuntia uneen. Tuon puolituntisen lisäsin sen vuoksi, että oli pakko tehdä se. Taloudellinen menestys salli minun käyttää enemmän aikaa ruumiin virkistykseen. Ajoin useammin polkupyörällä, etupäässä siitä syystä, ettei sitä tarvinnut pitää enää panttilainakonttorissa; harjoittelin nyrkkeilyä ja miekkailua, kävelin käsilläni, harrastin pituus- ja korkeushyppyä, ammuskelin ja heitin kiekkoa sekä kävin uimassa. Ja minä sain huomata, että ruumiilliset ponnistukset saattavat vaatimaan enemmän lepoa kuin henkinen työ. Toisinaan olin niin väsynyt ruumiillisesti, että nukuin kuusi tuntia, ja oikein ankarasti urheiltuani käytin uneen seitsemänkin tuntia. Mutta tuollainen nukkumishurjastelu ei ollut tavallista. Oli niin paljo opittavaa, niin paljo tehtävää, että minusta tuntui aivan rikolliselta nukkua seitsemän tuntia. Ja sitä miestä minä vasta siunasin, joka oli keksinyt herätyskellon.
Eikä vieläkään ilmennyt halua ryypätä. Minulla oli liian runsaasti yleviä uskomuksia, elin liian korkealla yläilmoissa. Olin sosialisti ja aioin pelastaa maailman, eikä alkoholi kyennyt sytyttämään minussa samaa liekkiä kuin aatteet ja ihanteet. Menestyksellisen kirjailijatoimintani vaikutuksesta ääneni oli päässyt enemmän kuuluville, tai ainakin luulin niin. Joka tapauksessa kirjailijamaineeni hankki minulle suuremman kuulijakunnan, kuin puhujamaineeni olisi konsanaan saanut aikaan. Minut kutsuttiin pitämään esitelmiä klubeihin ja kaikenkaltaisiin järjestöihin. Taistelin uljasta taistelua, opiskelin ja kirjailin edelleen ja tein uutterasti työtä.
Aina tähän asti minulla oli ollut varsin rajoitettu ystäväpiiri. Mutta nyt aloin liikuskella laajemmalti. Minut kutsuttiin vieraaksi, varsinkin päivällisille; ja minä sain monta ystävää ja tuttavaa, joiden toimeentulo oli helpompaa kuin omani oli ollut. Ja moni heistä joi. He joivat kotonaankin ja tarjosivat minullekin. Juomari ei heistä ollut yksikään. He joivat kohtuullisesti, ja minä join heidän kerallaan kohtuullisesti, toveruuden ja kohteliaisuuden vaatimuksia täyttääkseni. En välittänyt väkijuomista, ne olivat minusta joutavia, ja niin vähäinen oli niiden tekemä vaikutus, etten enää muista ensimäistä cocktailiani tai ensimäistä "skottilaistani".
Nyt minulla oli oma koti. Jos saa kutsun saapua toisten kotiin, niin luonnollisesti silloin kutsuu toisia omaan kotiinsa. Se on seuraus kohonneesta elinkannasta. Kun minulle oli tarjottu väkijuomia toisten luona, en tietenkään voinut olla tarjoamatta niitä omassa kodissani. Hankin siis itselleni varaston olutta, whiskyä ja punaviiniä. Ja sen koommin on talossani aina ollut niitä tarpeellinen määrä.
Enkä kuitenkaan välittänyt koko tänä aikana rahtuistakaan Tuliliemestä. Minä join toisten juodessa, koska seuraelämän tavat vaativat sellaista. Ja niin kehittymätön oli makuni, että join aina sitä, mitä hekin halusivat. Jos he valitsivat whiskyä, silloin otin minäkin whiskyä. Jos he joivat lakritsaolutta tai sarsaparillaa, minä nautin heidän kerallaan näitä virvokejuomia. Ja milloin talossa ei sattunut olemaan ketään ystäviä, silloin en juonut mitään. Työhuoneessani oli aina whiskypulloja, mutta kuukausiin ja vuosikausiin ei koskaan juolahtanut mieleeni ottaa ryyppyä itsekseni.
Ollessani vieraana päivällisillä minä havaitsin, kuinka suloisesti cocktail lämmitti ennen ruokaa nautittuna. Se tuntui perin sopivalta ja hyvää vaikuttavalta. Mutta niin vähässä määrin tarvitsin sitä luontaisen elinvoimani tähden, ettei minusta koskaan kannattanut nauttia cocktailia ennen ruokaa, kun söin yksikseni.
Toisaalta muistan hyvin erään varsin oivallisen miehen, minua hiukan vanhemman, joka kävi joskus luonani. Hän piti whiskystä, ja me saatoimme viettää kokonaisen iltapäivän suojassani tyhjentäen lasin toisensa jälkeen, kunnes hän oli pienessä hiprakassa ja minä puolestani tunsin lievästi juoneeni hiukan whiskyä. Minkä vuoksi tein näin? Sitä en tiedä tarkalleen; kenties se johtui vanhasta totutusta tavasta, menneiltä ajoilta, jolloin olin seisonut lasi kädessä juomarien parissa, tyhjentäen lasin lasista.
Sitä paitsi en enää pelännyt Tulilientä. Olin joutunut sille perin vaaralliselle asteelle, jolloin ihminen luulee päässeensä tämän herraksi. Olin todistanut sen pitkinä työ- ja opiskeluvuosina. Saatoin juoda, milloin halutti, olla juomatta, milloin halutti, juoda humaltumatta; ja kaiken lisäksi olin täysin tietoinen siitä, etten pitänyt ensinkään koko aineesta. Näinä aikoina join juuri samasta syystä kuin ennen Scottyn ja harpuuninheittäjän ja osterirosvojen parissa – siksi että niin menettelivät miehet, joiden seurassa halusin käyttäytyä miesten lailla. Nämä loistavat kyvyt, nämä hengen seikkailijat joivat hekin. No hyvä. Minulla ei ollut mitään syytä olla juomatta heidän kerallaan – sillä tiesinhän varmasti, ettei minun tarvinnut laisinkaan pelätä Tulilientä.
Tällaisena pysyi kantani ja mielialani useita vuosia. Toisinaan jouduin kyllä hieman hiprakkaan, mutta sellaiset tilaisuudet olivat harvinaisia. Ne haittaisivat työtäni, ja sitä en saattanut millään ehdolla suvaita. Muistan, että kun vietin useita kuukausia Lontoon East Endissä, minkä ajan kuluessa kirjoitin erään teoksen ja seurustelin uutterasti kaikkein kurjimman köyhälistön parissa, tulin monta kertaa humalaan ja olin peräti raivoissani itseäni kohtaan, koska työni oli siten hidastunut. Mutta nämä lankeemukset johtuivat siitä, että liikuin taas seikkailutiellä, missä aina tapaa Tuliliemen.
Myöskin aiheutti pitkällisen kokemuksen ja onnettoman tottumuksen synnyttämä varmuus sen, että joskus jouduin ottamaan osaa oikeisiin juominkeihin. Tietenkin tämä tapahtui seikkailutiellä eri tahoilla maailmaa, ja siihen oli syynä ylpeyteni. Miehessä vallitsee näet eriskummallinen ylpeys, jonka houkuttelemana hän heittäytyy ryypiskelemään toisten miesten kanssa osoittaakseen, että hänen päänsä kestää yhtä paljon kuin heidänkin. Mutta tämä eriskummallinen ylpeys ei ole mikään teoria, se on tosiasia.
Esimerkiksi muuan kiihkeä joukko nuoria vallankumouksellisia kutsui minut kunniavieraakseen olutjuhlaan. Se on ainoa todellinen olutjuhla, johon olen ottanut osaa. Suostuessani kutsuun en ollut selvillä siitä, mitä moinen meno oikein merkitsi. Kuvittelin, että siellä keskusteltaisiin hurjasti ja äänekkäästi, että toiset joisivat enemmän kuin kestivät ja että itse nauttisin kohtuullisesti. Mutta nämä olutkemut näyttivätkin olevan huvittelutilaisuuksia, joissa nuoret vikurivarsat koettivat unohtaa olemassaolon ikävyydet tekemällä pilkkaa paremmistaan. Myöhemmin sainkin kuulla, että he olivat juottaneet sikahumalaan erään varemman kunniavieraansa, kyvykkään nuoren radikaalin, joka ei ollut tottunut väkijuomiin.
Kun aloin aavistaa, minkälaiseen tilanteeseen olin heidän parissaan joutunut, minussa heräsi tuo eriskummallinen ylpeys. Kyllä minä näyttäisin noille nuorille veijareille! Näyttäisin heille, kuka tässä kykenisi puoliaan pitämään, kenellä olisi paras vatsa ja kestävin pää, kuka saattaisi latkia sisäänsä enimmän rypemättä silti sian lailla. Senkin pöyhkeät penikat, luulevat pystyvänsä juomaan minut pöydän alle!
Nähkääs, tämä oli kestävyyskilpailu, eikä yksikään mies halua tunnustaa toista paremmaksi. Pyh! Sehän olikin astiaolutta. Olin minä perehtynyt väkevämpiinkin juomiin. Vuosikausiin en ollut ryypännyt astiaolutta; mutta aikoinani olin lipponut sitä miesten parissa, ja nyt arvelin, että kyllä kykenisin näyttämään näille poikasille, miten olutta oli oikein latkittava. Ja sitten alkoivat kemut ja minun oli ryypättävä joukon parhaiden kanssa. Jotkut heistä saattoivat kyllä laiskoitella, mutta kunniavieraalle ei se ollut luvallista.
Ja kaikki ankarat yöt, jotka olin viettänyt uutterana palavan lampun ääressä, kaikki lukemani kirjat, kaikki keräämäni viisaus välkkyi hohtavana apinamaisuuteni ja tiikerimäisyyteni edessä, jotka ryömivät esiin perinnöllisten taipumusteni syövereistä, atavistisina, taistelunhaluisina ja raakoina, uhkuen irstasta voimaa ja halua olla sikaakin sikamaisempia.
Ja kun kokous päättyi, minä seisoin vieläkin omilla jaloillani ja astuin suorana, horjumatta, mitä ei suinkaan voinut sanoa useimmista isännistäni. Muistuupa mieleeni eräs heistä, joka eräässä kadunkulmassa itki harmista huomatessaan minun pysyneen niin selvänä. Ei hän saattanut aavistaakaan, että minä pidättelin vanhan harjaantumuksen rautakourin tietoisuutta humisevissa aivoissani, hillitsin lihaksiani ja kuvotustani, säilytin ääneni tasaisena ja kevyesti luistavana ja ajatukseni johdonmukaisina ja loogillisina. Ja kaiken sen ohella minä virnistelin salaisesti. Eivätpä saaneetkaan minua narrikseen noissa juomingeissaan! Olin ylpeä urostyöstäni. Tuhat tulimmaista, ylpeilenpä siitä vieläkin – niin omituinen on miehen luonne.
Mutta seuraavana aamuna en kirjoittanut tuhatta sanaa. Olin sairas, myrkytetty. Siitä muodostui kurja päivä. Iltapuolella minun oli määrä esiintyä eräässä kokouksessa puhujana. Sen teinkin, ja olen varma siitä, että puheeni oli yhtä kehno kuin oma tilani. Eräät isännistäni istuivat ensi riveillä ottaakseen selkoa siitä, oliko edellinen ilta jättänyt minuun jälkiä. En tiedä, huomasivatko he minussa mitään jälkiä, mutta kyllä minä puolestani huomasin niitä heissä ja lohdutin itseäni sillä, että he olivat aivan yhtä sairaita kuin minäkin.
Se oli viimeinen kerta, vannoin itsekseni. Enkä sen koommin ole koskaan enää antautunut olutjuominkeihin. Muuten tuo juhla jäi joka suhteessa viimeiseksi juomakilvoittelukseni. Tosin olen ryypännyt monet kerrat senkin jälkeen, mutta aina viisaammin, varovaisemmin, turhia kilpailuja karttaen. Tällä tapaa juomari kypsyy karaistuneeksi.
Osoittaakseni, että tänä kautena elämääni juominen johtui vain toverillisuudesta, tahdon tässä mainita sen kerran, jolloin matkustin Atlannin poikki vanhassa Teutonic-laivassa. Satuin heti alkumatkasta tutustumaan erääseen englantilaiseen sähkölennätinvirkailijaan ja erään espanjalaisen laivanvarustajaliikkeen alijohtajaan. He joivat yksinomaan "hevoskauloja" – mietoa, viileätä juomaa, jossa uiskenteli omenankuori tai appelsiininkuori. Ja kaiken matkaa minäkin join "hevoskauloja" toverieni kanssa. Jos he sitä vastoin olisivat juoneet whiskyä, minäkin olisin juonut sitä heidän kerallaan. Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä sitä johtopäätöstä, että minä olin heikko, epäitsenäinen. Minä en suoraan sanoen välittänyt. Minulla ei ollut tässä asiassa mitään siveellistä kantaa. Olin nuorekkaan voimakas ja arkailematon, ja alkoholi oli minusta omaan itseeni nähden aivan joutava asia.