SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU
"Tule", sanoo Valkoinen Logiikka, "ja unohda nuo vanhat aasialaiset uneksijat. Täytä lasisi, ja tarkastakaamme eilispäiväin uneksijain pergamentteja, niiden miesten jotka uneksivat sinun omilla lämpimillä kukkuloillasi."
Minä tuijotan Petaluman kartanon Tokai nimisen viinitarhan omistusoikeuspapereihin. Siinä on ikävä pitkä luettelo nimiä, ensimäisenä Manuel Micheltoreno, muinen meksikolainen "maaherra, ylipäällikkö ja tarkastaja Californian maakunnassa", joka luovutti kymmenen neliöpeninkulmaa indiaaneilta ryöstettyä maata eversti Don Mariano Guadalupe Vallejolle palkaksi palveluksista, joita tämä oli tehnyt maalleen, ja rahoista, jotka hän oli kymmenen vuoden ajan suorittanut sotilailleen.
Viipymättä tämä homehtunut selonteko ihmisen maanhimosta muodostuu hirvittäväksi taisteluksi – kiihkeäksi kamppailuksi tomun kanssa. Siinä on kauppakirjoja, kiinnityksiä, vuokrasopimuksia, siirtoja, tuomioita ja jos jonkinlaisia välikirjoja. Alati kukistumattoman hirviön kaltainen on tämä itsepintainen maa, joka lojuu edessäni indiaanikesän paisteessa ja jää eloon kaikkien niiden jälkeen, jotka raapivat sen pintaa ja sitten katosivat.
Kuka oli tämä mies, jolla oli niin eriskummallinen nimi: James King of William? Kuulaakson vanhin nykyään elävä viljelijä ei tunne häntä enää. Ja kuitenkin on kulunut vasta kuusikymmentä vuotta siitä, kuin hän lainasi Mariano G. Vallejolle kahdeksantoista tuhatta dollaria saaden takuuksi erinäisiä alueita, muun muassa sen, mistä sittemmin oli tuleva Tokain viinitarha. Mistä saapui Peter O'Connor ja minne hän katosi liitettyään vähäpätöisen nimensä metsikköön, josta oli tuleva viinitarha? Saapuu sitten Louis Csomortanyi, jonka nimeä voisi käyttää taikasanana. Hänet tapaa useilla sivuilla tätä kestävän maan historiaa.
Saapuu sitten vanhaa amerikkalaista heimoa, vaeltaen janoisena laajan amerikkalaisen aavikon halki, ratsastaen muuleilla kannaksen poikki, kiertäen tuulen ajamana Kap Hornin ympäritse kirjoittaakseen lyhyitä ja unohtuneita nimiä sinne, missä kymmenet tuhannet sukupolvet villejä indiaaneja ovat samaten joutuneet unohduksiin – nimiä sellaisia kuin Halleck, Hastings, Swett, Tait, Denman, Tracy, Grimwood, Carlton, Temple. Sellaisia nimiä ei ole nykyään Kuulaaksossa.
Nimiä alkaa nyt ilmestyä nopeasti, melkein hurjassa vauhdissa, vilahtaen sivulta sivulle ja vilahduksessa häviten. Mutta yhä vain on jäljellä itsepintainen maa, johon yhä uudet saattavat piirtää nimensä. Tapaan sellaisten miesten nimiä, joista olen sivumennen kuullut, mutta joita en ole koskaan itse tuntenut. Kohler ja Frohling – jotka rakensivat suuren kivisen viinitehtaan Tokai nimiseen viinitarhaan, mutta laativat sen kukkulalle, minne toiset viininviljelijät kieltäytyivät kuljettamasta rypäleitään. Niin Kohler ja Frohling menettivät maan, vuoden 1906 maanjäristys tuhosi viinitehtaan, ja minä elän nyt sen raunioilla.
La Motte – hän raivasi maata, istutti viini- ja hedelmätarhoja, pani alulle järkiperäisen kalansiitoksen, rakennutti aikanaan kuuluisan kartanon, joutui häviölle maata vastaan taistellessaan ja katosi. Ja nyt ilmestyy minun lyhytaikainen nimeni. Hänen hedelmätarhainsa ja viinimäkiensä, hänen ylvään kartanonsa ja yksinpä kalalammikkonsakin tilalle minä olen raapustanut nimeni sadoin tuhansin eukalyptuspuin.
Cooper ja Greenlaw – niin sanotulle Hill Ranchille he jättivät kaksi vainajata, "Pikku Lillien" ja "Pikku Davidin", jotka nykyään lepäävät käsin hakattujen paalujen kiertämässä pikku neliössä. Myöskin raivasivat Cooper ja Greenlaw aikanaan neitseelliseen metsään kolme neljänkymmenen tynnyrinalan laajuista vainiota. Nykyään noilla vainioilla kasvaa kanadalaisia herneitä, ja ensi kevännä ne kynnetään kesannoksi.
Haska – hämärä tarumainen henkilö edellisen miespolven ajoilta, joka lähti vuoristoon ja raivasi kuusi auranalaa viidakkoa siinä pienessä laaksossa, joka on saanut nimensä hänestä. Hän raivasi maata, pystytti kiviaitoja ja talon ja istutti omenapuita. Ja jo nyt on mahdoton saada selkoa talon paikasta, kiviaitojen aseman saattaa huomata vain maiseman ääriviivoista, ja minä uudistan hänen taistelunsa päästämällä angoravuohia jyrsimään pois pensaat, jotka ovat peittäneet Haskan raiviot ja tukahuttaneet hengiltä Haskan omenapuut. Niin minäkin raapustan maata ja saan nimeni vilahtamaan asiakirjan lehdellä, ennenkuin katoan ja sivu homehtuu.
"Uneksijoita ja aaveita", nauraa hihittää Valkoinen Logiikka.
"Mutta eiväthän nuo ponnistukset sentään olleet aivan turhia", minä väitän.
"Ne perustuivat harhaluuloon ja ovat valhetta."
"Elämälle välttämätöntä valhetta", minä vastaan.
"Mutta mitä muuta sellainen on paitsi valhetta?" uhmailee Valkoinen Logiikka. "Tule. Täytä lasisi ja tutkikaamme noita vitaalisia valehtelijoita, joita tungeksii sinun kirjahyllylläsi. Selailkaamme hiukan William Jamesia".5
"Siinä oli terve mies", minä sanon. "Hänen puoleltaan meidän ei tarvitse odottaa filosofin kiveä; saamme ainakin muutamia tukevia vahvistavia aineita, joihin voi luottaa."
"Tunteeksi kuohittua järkeä", virnistää Valkoinen Logiikka. "Kaiken ajattelemisensa lopuksi hän takertui kuitenkin kuolemattomuuden tunnelmaan. Hän muutti tosiasiat toivon keittopullossa uskon käsitteiksi. Järjen kypsin hedelmä käytettiin järjen typerryttämiseksi. Järjen ylimmältä huipulta James opettaa, että on herettävä järkeilemästä ja uskottava, että kaikki on hyvin ja pysyy hyvänä – metafysikoiden ikivanha akrobaattitemppu, jonka avulla he järkeilivät järjen kokonaan pois välttääkseen pessimismiä, joka johtuu järjen säälimättömästä ja rehellisestä käytöstä.
"Muodostaako tämä sinun lihasi sinut? Vai onko se jotain ulkonaista, joka kuuluu sinulle? Sinun ruumiisi – mitä se on? Kone, joka muuttaa kiihokkeita reaktsioksi. Muista siis: kiihokkeet ja reaktsiot. Ne muodostavat kokemuksen. Silloin sinä olet tietoisuudessasi juuri nämä kokemukset. Sinä olet joka hetkellä, mitä sillä hetkellä ajattelet. Sinun itselösi on sekä tekijä että kohde; se suorittaa toimintoja itsestään ja on itse suoritettu asia. Ajattelija on ajatus, tuntija on tunnettu asia, omistaja on omistettu esine.
"Ihminen on, kuten hyvin tiedät, virtaus tietoisuuden tiloja, ohitse liitäviä ajatuksia, yhtämittaista tulemista, pääsemättä milloinkaan olotilaan, aaveiden virvatuli-liehuntaa aaveiden maassa. Mutta tätä ei ihminen tahdo vapaaehtoisesti myöntää. Hän kieltäytyy hyväksymästä omaa katoamistaan. Hän ei tahdo kadota. Hän haluaa elää uudelleen, vaikkakin täytyisi kuolla sitä varten.
"Hän sekoittaa atoomeja ja valonsäteitä, kaukaisimpia tähtisumuja, vesipisaroita, tuntemuksien neulanpistoja, limatihkua ja kosmillisia möhkäleitä sekä toiselta puolen uskon helmiä, naisen rakkautta, kuviteltua arvoa, arkoja aavistuksia ja mahtipontista pöyhkeyttä, ja tästä aineesta hän laatii itselleen kuolemattomuuden hämmästyttääkseen taivaita ja uhmatakseen äärettömyyttä. Hän vääntelehtii tunkiollaan ja ikäänkuin lapsi, joka on eksynyt pimeässä peikkojen pariin, hän huutaa jumalille olevansa heidän nuorempi veljensä, lihan vangiksi joutunut kuolematon, jonka kohtalo on määrännyt yhtä vapaaksi kuin heidätkin pelkkää monumentaalista itsekkyyttä, unelmia ja unelmien, tomua, jotka katoavat uneksijan kadotessa, lakkaavat olemasta hänen kerallaan.
"Ne eivät ole uusia, nämä vitaaliset valheet, joita ihmiset kertovat toisilleen, mutisten ja hymisten niitä kuin loitsuja Yön valtoja vastaan. Velhot ja poppamiehet ja paholaislääkärit olivat metafyysikoiden isiä. Yö ja Viikatemies ovat kummituksia, jotka vaanivat valon ja elämän tiellä. Ja metafyysikot tahtoivat voittaa, joskin heidän oli kertominen valheita sitä varten. Heitä kiusasi Saarnaajan rautainen laki, että ihmiset kuolevat kuten kedon eläimet ja heidän loppunsa on aivan samallainen. Heidän uskonsa oli heidän salajuoniaan, heidän uskontonsa heidän puoskariaineitaan, heidän filosofiansa heidän taikatemppujaan, joiden avulla he melkein uskoivat kykenevänsä pettämään Viikatemiehen ja Yön.
"Virvatulia, mystillisyyden sumua, sielullisia yliääniä, sielun orgiota, valitusta varjojen keskellä, eriskummallista gnostillisuutta, sanahuntuja ja – kudoksia, lörpöttelevää subjektiivisuutta, hapuilemista ja kapuilemista, ontologisia haaveita, pan-psyykillisiä mieliharhoja – sellaisia ovat ne aineet, toivon aivohoureet, jotka täyttävät hyllyilläsi lojuvat kirjat. Katso niitä, kaikkia murheellisten miesten ja intohimoisten kapinoitsijain murheellisia todisteita – Schopenhauereita, Strindbergejä, Tolstoita, Nietzschejä.
"Tule, sinun lasisi on tyhjä. Täytä se uudelleen ja unohda."
Minä tottelen, sillä aivoissani kihisee nyt alkoholin toukkia, ja juodessani hyllyillä majailevien murheellisten ajattelijain maljan, minä toistan Richard Hoveyn sanoja:
Turhaa on kieltäytyä! Elämä ja lempi tarjoutuvat minulle päivän ja yön tavoin, noudattaen omia lakejaan, meidän ehdoistamme välittämättä. Ota vastaan niiden antimet, kun vielä on aikaa, ennenkuin joudut matojen saaliiksi.
"Minä kukistan sinut", huudahtaa Valkoinen Logiikka.
"Etpä", minä vastaan, toukkien saattaessa minut hulluksi. "Minä tiedän, mikä sinä oikeastaan olet, enkä pelkää sinua. Hedonistisen naamiosi alla sinä olet itse Luurankomies, ja sinun tiesi johtaa Yöhön. Hedonismi6 on vailla tarkoitusta. Sekin on valhetta, parhaimmassa tapauksessa pelkurin teeskentelevää tinkimistä – "
"Mutta nyt minä kukistan sinut!" keskeyttää Valkoinen Logiikka jatkaen aloittamaansa lainausta. "Mutta ellet halua jatkaa tätä kurjaa elämää täyteen mittaansa, silloin sinulla on vapaa valta päättää se milloin haluat, tarvitsematta pelätä herääväsi kuoleman jälkeen."
Ja minä nauran uhmamielin; sillä nyt, juuri tällä hetkellä, minä tunnen Valkoisen Logiikan petturien petturiksi, joka kuiskii kuolemankuiskauksiaan. Ja hän on syypää omaan paljastumiseensa, oman miellyttävän kemiansa avulla hän on kääntänyt kaikki itseään vastaan, hänen omat toukkansa purevat henkiin vanhat harhaluulot, nostattavat jälleen kaikumaan vanhan äänen menneen nuoruuteni päiviltä, joka kertoo minulle, että yhä minulla on vielä mahdollisuudet ja valta, joita kirjojen ja elämän opetuksen mukaan ei ollut enää olemassa.
Ja päivälliskello kaikuu lasini tyhjennyttyä. Virnistäen Valkoiselle Logiikalle minä lähden pöytään vieraideni seuraan ja teeskennellyn vakavana minä alan pohtia vereksimpiä aikakauskirjoja ja maailman typeriä hommia. Ja kun mieliala vaihtuu, on peräti helppoa ja ihastuttavan hämmentävää leikitellä arvokkaan ja pelkurimaisen keskiluokan fetissheillä ja nauraa ja kompailla vilhuvien jumal-aaveiden ja viisauden mielettömyyksien ja irstailujen kustannuksella.
Kujeilija on paikallaan. Kujeilija. Jos kenen täytyy olla filosofi, olkoon hän sitten Aristofanes. Eikä yksikään pöytäseurueesta ajattele, että minä olen hieman hiprakassa. Olen vain mainiolla tuulella, en sen enempää. Minä uuvun ajattelemistyöhön, ja aterian päätyttyä kujeilen jos jollakin lailla ja toimitan kaikki kisoihin, joita me suoritamme meluisasti kuin poikaviikarit.
Ja kun ilta on päättynyt ja on lausuttu hyvää yötä, vaellan kirjojen reunustaman työhuoneen halki makuukuistilleni, oman itseni ja Valkoisen Logiikan luo, joka voittamattomana ei ole luopunut minusta. Ja vaipuessani humalaisen uneen kuulen Nuoruuden huutavan, kuten Harry Kemp kuuli:
"Yön halki kuulin kutsun nuoruuden: 'On mennyt multa riemu entinen; ei sijaa pysyvää saa jalkani! Kas, aamu joutuin siirtyy päiväksi; ei viipyä se tohdi hetkeäkään, vaan rientää maailmaan luomaan säteitään, ja ruusuakin häipyvämpänä mun sateenkaarein loistaa äkkiä ylitse taivaan luoden kirkkaan näyn – Niin, Nuoruus olen, koska kuoloon käyn!'"
KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU
Edellä on näyte siitä, kuinka minä harhailin Valkoisen Logiikan parissa sieluni hämärän halki. Parhaan kykyni mukaan olen koettanut johtaa lukijaa vilahdukselta näkemään ihmisen salaisinta asumusta, kun hänen on siellä pidettävä seuranaan Tuliliemi. Ja lukijan on muistaminen, että tämä mieliala, jonka hän on lukenut neljännestunnin kuluessa, on vain yksi ainoa Tuliliemen lukemattomista mielialoista ja että sellaisten mielialojen kulkue saattaa kestää kellotaulun ympäritse kautta monen päivän ja viikon ja kuukauden.
Alkoholimuistelmani lähenevät loppuaan. Voin sanoa jokaisen ruumiillisesti voimakkaan juomarin lailla että siitä, että vielä olen hengissä tällä taivaankappaleella, saan kiittää yksinomaan ansaitsematonta onneani – oivallista terveyttäni. Rohkenen väittää, ettei kovinkaan suuri prosentti nuorukaisia, jotka parhaillaan ovat viidennentoista ja seitsemännentoista ikävuoden välisellä kehitysasteella, olisi kyennyt kestämään sitä ankaraa juopottelemista, josta minä suoriuduin hengissä viidennentoista ja seitsemännentoista ikävuoteni välillä; ettei kovin suuri prosentti miehiäkään olisi pystynyt kaatamaan sisäänsä sitä alkoholimäärää, minkä minä nautin miehuuteni päivinä, jääden siitä huolimatta henkiin kertoakseni tämän tarinan. Minä jäin eloon, en omasta ansiostani, vaan siksi että minun elimistöni kykeni tavattoman voimakkaasti vastustamaan Tuliliemen tuhotyötä. Ja eloon jääneenä olen nähnyt toisten, kovaosaisempien kuolevan pitkin tuota murheellista tietä.
Minut pelasti kaikkien Tuliliemen tulien lävitse taipumaton hyvä onneni, sattuma, sanottakoon sitä miksi tahansa. Elämäni, menestykseni, elämäniloni eivät ole tuhoutuneet. Ne ovat kärventyneet, se on totta; mutta ikäänkuin kuoleman omaksi vihityn valiolegionan jäljelle jääneet jäsenet ne ovat käsittämättömän ihmeellisellä tavalla suoriutuneet taistelusta kummastellakseen perästä päin kaatuneiden lukumäärää.
Ja samaten kuin vanhan verisen sodan kynsistä säästynyt huutaa: "Tehkäämme loppu sodasta!" samoin minäkin huudan: "Tehkäämme loppu nuorisomme taistelusta myrkkyä vastaan!" Sodan voi lopettaa vain lopettamalla sen. Juomisen voi lopettaa tekemällä lopun alkoholin käytöstä. Kiina lopetti opiumin yleisen käytön estämällä opiumin viljelemisen ja tuonnin. Kiinan filosofit, papit ja lääkärit olisivat voineet läkähtyäkseen saarnata tuhat vuotta opiumia vastaan, ja kuitenkin olisi opiumia käytetty yhtä uutterasti, niin kauan kuin sitä oli kaikkialla saatavissa. Me olemme sellaisiksi luotuja, siinä koko asia. Me varomme jättämästä arseniikkia ja strykniiniä, kurkkumätä- ja keuhkotauti-siemeniä lastemme saataviksi, jotta ne eivät tuhoisi heitä. Kohdelkaa Tulilientä samalla tapaa. Estäkää häntä liikuskelemasta vapaasti. Älkää salliko hänen esiintyä kaikkialla lain suojelemana hyökätäkseen nuorisomme kimppuun. Minä en kirjoita alkoholisteista enkä alkoholisteille, vaan nuorisoamme varten, niiden tähden joilla on vain seikkailukiihko ja lämmin alttius, taipumus toverillisuuteen, mutta joilta raakalais-sivistyksemme vääntää kaiken tämän kieroon ravitsemalla heitä myrkyllä jokaisessa kadunkulmassa. Minä kirjoitan terveitä, normaalisia poikia varten, jotka ovat syntyneet tai vasta syntyvät.
Tästä syystä enemmän kuin mistään muusta minä ratsastin alas Kuulaaksoon ja "hiprakassa" äänestin yleisen äänioikeuden puolesta. Minä äänestin, jotta naisetkin saisivat äänestää, koska tiesin heidän, rotumme vaimojen ja äitien, äänestävän Tuliliemen olemattomiin, takaisin historian säilytysaittaan, minne me panemme hävinneet raakalaistapamme. Jos tuntuu siltä, kuin huutaisin kivusta, niin muistakaa, että minä olen pahasti runneltunut ja tahdon säästää omia ja teidän poikianne ja tyttäriänne joutumasta saman kohtalon alaisiksi.
Naiset ovat rotumme todellisia säilyttäjiä. Miehet ovat tuhlareita, seikkailijoita ja pelureita, ja lopulta he pelastuvat vain naistensa avulla. Miehen ensimäisiä kemiallisia kokeita oli alkoholin valmistaminen, ja kautta kaikkien sukupolvien aina tähän päivään asti me olemme sitä laatineet ja juoneet. Eikä ole koskaan ollut sellaista aikaa, jolloin naiset eivät olisi paheksuneet miesten alkoholin käyttöä, vaikka heillä ei ole koskaan ollut valtaa tehostaa paheksumistaan. Niin pian kuin naiset saavat äänioikeuden jossakin yhteiskunnassa, he ryhtyvät ensi työkseen sulkemaan kapakat tai ainakin koettavat tehdä sen. Tuhansia sukupolvia saa vielä ilmestyä, ennenkuin miehet suostuvat itsestään sulkemaan kapakat. Yhtä hyvin voi odottaa, että morfiinin uhrit säätävät morfiinin myynnin kiellettäväksi.
Naiset tuntevat nämä asiat. He ovat saaneet maksaa arvaamattoman hinnan hikeä ja kyyneliä siitä syystä, että miehet käyttävät alkoholia. Harrastaen aina rodun parasta he säätävät lakeja vasta syntyville poikalapsille ja myöskin vasta syntyville tyttölapsille, sillä näiden täytyy olla poikien äitejä, vaimoja ja sisaria.
Ja se käy helposti päinsä. Siitä eivät kärsi muut kuin yhden ainoan sukupolven juomarit. Minä olen sellainen, ja minä vakuutan pyhästi – ja minä tunnen Tuliliemen vanhastaan – ettei juomisen lopettaminen tuota minulle kovin suurta kärsimystä, kun ei kukaan muukaan juo eikä väkijuomia ole saatavissa. Toisaalta on nuorten miesten valtaava enemmistö niin normaalisesti alkoholille vieras, ettei se koskaan kaipaakaan sitä, ellei ole milloinkaan siihen tutustunut. He tuntevat kapakat vain historian lehdiltä, ja he pitävät kapakkaa omituisena vanhana tapana, samaten kuin härkätaisteluja ja noitarovioita.
YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU
Tietenkään ei yksikään persoonallinen kertomus ole täydellinen, ellei päähenkilöä seurata loppuun asti. Mutta tämä ei ole mikään tarina parannetusta juoposta. Minä en ole koskaan ollut juoppo, enkä minä ole parantunutkaan.
Joku aika sitten jouduin tekemään purjealuksella sadan neljänkymmenen kahdeksan päivän pituisen matkan kiertäen Kap Hornin kautta. En ottanut mukaan alkoholia yksityistarpeekseni, ja vaikka olisin jok'ikinen päivä voinut saada ryypyn kapteenilta, en maistanut pisaraakaan. En maistanut pisaraakaan, koska en välittänyt väkijuomista. Ei kukaan aluksella juonut. Siellä ei vallinnut juomiselle otollinen ilmasto, eikä minun elimistössäni ollut mitään orgaanista alkoholin tarvetta. Kemiallinen kokoomukseni ei vaatinut alkoholia.
Ja niin heräsi mielessäni problemi, selvä ja yksinkertainen problemi: Tämä on niin helppoa; miksi et jatkaisi, kun saavut takaisin maihin? Pohdin tätä kysymystä huolellisesti. Pohdin sitä viiden kuukauden ajan olematta missään tekemisissä alkoholin kanssa. Ja menneen kokemuksen perustalla minä saatoin tehdä erinäisiä johtopäätöksiä.
Ensinnäkin olen vakuutettu siitä, ettei yksikään ihminen kymmenestä tai edes sadasta tuhannesta ole todellinen, kemiallinen juoppohullu. Minun käsitykseni mukaan juominen on itse asiassa yksinomaan hengen tottumusta. Se on toisenlaista kuin tupakka, kokaini, morfiini tai monet muut huumausaineet. Alkoholihimo on aivan erikoisesti alkuaan sielullinen. Se vaatii henkistä tottumusta ja versoo sosialisessa maaperässä. Ei yksikään juomari miljoonasta ala ryypiskellä yksikseen. Kaikki juomarit alkavat seurassa ja tähän juomiseen liittyy tuhansia seuraelämän nostatuksia, jommoisia olen tämän kertomuksen alkupuolella kuvannut omasta kokemuksestani. Nämä ovat niitä aineksia, joista juomistapa on suureksi osaksi muodostunut. Alkoholilla itsellään on varsin vähäinen osa, kun sitä vertaa sen sosiaalisen ilmapiirin merkitykseen, missä sitä nautitaan. Harvoin syntyy näinä päivinä ihmisolentoa, joka, perehtymättä pitkälti juomisen sosiaaliseen puoleen, tuntee elimistössään vastustamatonta kemiallista pakotusta alkoholin puoleen. Mahdollisesti sellaisia harvinaisia yksilöitä syntyy, mutta itse en ole koskaan kohdannut ainoatakaan.
Tällä pitkällä, viisi kuukautta kestävällä matkalla havaitsin, että kaikkien ruumiillisten tarpeitteni ohella ei ilmennyt vähäisintä hituistakaan ruumiillisesta alkoholin tarpeesta. Mutta sen huomasin, että tarpeeni oli henkistä ja sosiaalista laatua. Alkoholia ajatellessani ajattelin samalla seuraa. Seuraa ajatellessani mieleeni johtui alkoholi. Seura ja alkoholi olivat Siamilaisia kaksosia. Ne ilmenivät aina yhteen kasvaneina.
Kun istun laivatuolissani lukien tai toisten kanssa jutellen, tarvitsi vain mainita jokin tuntemani paikka, niin heti heräsi mielessäni muisto juomisesta ja juomaveikoista. "Venetsia" tuijottaa minuun kirjan sivulta, ja minä muistan katukäytäville sijoitetut kahvilapöydät. "Santiagon taistelu", virkkaa joku, ja minä vastaan: "Niin, minä olen käynyt siellä." Mutta en näe taistelupaikkaa, en Kettle Hilliä enkä Rauhan puuta. Minulla on silmieni edessä Cafe Venus Santiagon torin varrella, missä eräänä yönä juttelin pitkään ja join syvään erään kuolemaan tuomitun keuhkotautisen kanssa.
Lontoon East End, minä luen jostain tai joku lausuu; ja ensimäisenä välähtää silmieni editse valoisten kapakkain näky ja korvissani kajahtavat tilaukset "kaksi karvasta" ja "kolme skottilaista". Quartier Latin – heti olen ylioppilaskapakoissa, ympärilläni säteileviä kasvoja ja rohkeita henkiä, maistellen viileätä absinttia, sillä välin kuin meidän äänemme paisuvat ja kohoavat ranskalaiseen tapaan ratkaistessamme kysymyksiä Jumalasta ja taiteesta ja kansanvaltaisuudesta ja kaikki muut yksinkertaiset olemassaolon problemit.
Joutuessamme myrskyn kynsiin La Plata virran suulla me pohdimme, jos olemme kärsineet pahoja vaurioita, pitäisikö purjehtia Buenos Ayresiin, "Amerikan Pariisiin", ja eteeni ilmestyy näkyjä kirkkaasti valaistuista kokouspaikoista, kohotetuista laseista, kuulen laulua ja hurraahuutoja ja hilpeiden äänten humua. Kun olemme päässeet Tyvenen valtameren luoteisreitille, me koetamme taivuttaa kuolevaa kapteeniamme pyrkimään Honoluluun, ja puhuessani minä näen itseni jälleen juomassa cocktaileja viileillä lanailla ja whiskyä Waikikin luona, missä hyrskyt vyöryvät rantaan. Joku puhuu siitä tavasta, millä sorsia keitetään San Franciscon ravintoloissa, ja viipymättä minä siirryn lukemattomien pöytien ääreen valoisaan ja meluisaan ympäristöön, missä saan katsella vanhoja ystäviä pitkäkantaisten reininviinilasien kultareunan ylitse.
Minä pohdin problemiani. En haluaisi käydä uudelleen kaikissa näissä ihanissa paikoissa, ellen voisi tehdä sitä samalla tapaa kuin edelliselläkin kerralla. Lasi kädessä! Tuossa sanassa on jotain taikavoimaa. Se merkitsee enemmän, kuin kaikki sanakirjan sanat voidaan saada merkitsemään. Se on nyt osa sitä ainetta, mistä minä olen muodostunut. Minä pidän älyn pulppuavasta kisailusta, raikuvasta naurusta, kaikuvista äänistä, kun miehet lasi kädessä sulkevat harmaan maailman ulkopuolelle ja kannustavat aivojaan kiihtyvän valtimon pilalla ja hullutuksilla.
Ei, minä päätin; otan silloin ja tällöin lasillisen. Huolimatta kaikista kirjoistani, kaikista mietiskelijäin ajatuksista, joille oma erikoinen luonteensävyni antaa vivahduksensa, minä päätin kylmästi ja harkitsevasti tehdä edelleenkin, mitä olin harjaantunut haluamaan. Minä nauttisin väkijuomia – mutta paljoa taitavammin, paljoa varovaisemmin kuin konsanaan ennen. En koskaan enää rupeisi kiertäväksi tulipaloksi. En koskaan enää huutaisi avuksi Valkoista Logiikkaa. Olin oppinut, miten saattaisin olla kutsumatta sitä.
Valkoinen Logiikka makaa nyt kunniallisesti haudattuna Pitkän Taudin rinnalla. Niistä ei kumpikaan enää kiusaa minua. Monta vuotta on kulunut siitä, kuin erosin Pitkästä Taudista; se nukkuu makeasti. Ja aivan yhtä makeasti nukkuu Valkoinen Logiikka. Ja kuitenkin kaikitenkin saatan lopuksi sanoa, että toivon esi-isieni karkoittaneen Tuliliemen ennen minun aikaani. Minä valitan, että Tuliliemi sai rehennellä kaikkialla siinä yhteiskunnassa, missä minä synnyin; muutoin en olisi tutustunut häneen, ja hänen tuttavuutensa muodostui minulle peräti pitkäaikaiseksi.