VIIDESTOISTA LUKU
Varhain talvella 1892 minä päätin lähteä merille. Tähän oli varsin vähän syynä kokemus, jonka olin saanut Hancockin palokunnan paraatissa. Minä ryypin yhä vielä ja kävin tiheään kapakoissa – suoraan sanoen elin kapakoissa. Whisky oli minun käsitykseni mukaan vaarallista, mutta ei suinkaan itsessään pahaa. Ihmisiä kuoli whiskyyn; mutta hukkuihan kalastajiakin mereen, maankiertäjiä putosi junain alle ja murskautui mäsäksi. Pitääkseen puoliaan tuulta ja aaltoja, junia ja kapakoita vastaan ihmisen täytyi käyttää arvostelukykyään. Juoda itsensä humalaan miesten lailla kävi kyllä päinsä, mutta se oli tehtävä tajulla. Puolituopittain en enää ryyppäisi whiskyä.
Päätökseni lähteä merille kypsytti varsinaisesti se seikka, että sain ensimäisen aavistuksen siitä kuolintiestä, jota Tuliliemi pitää yllä palvelijoitaan varten. Selvästi en sitä tosin nähnyt, ja siinä oli kaksi vaihetta, jotka siihen aikaan hiukan sotkeutuivat toisiinsa. Tarkatessani niitä ihmisiä, joiden parissa seurustelin, en voinut olla huomaamatta, että meidän viettämämme elämä oli paljoa tuhoisampaa kuin tavallisen ihmisen.
Häiriten siveellisyyttä Tuliliemi yllytti ihmisiä rikoksiin. Kaikkialla näin miesten humalaisina tekevän sellaista, mikä selvällä päällä ei olisi juolahtanutkaan heidän mieleensä. Eikä tämä suinkaan ollut kaikkein pahinta. Surkeinta oli hinta, mikä siitä oli suoritettava. Rikos oli tuhoavaa luonteeltaan. Kapakkaveikot, joiden seurassa ryypin ja jotka raittiina olivat kelpo tovereita ja hyvänsuopia, tekivät juovuspäissään mitä väkivaltaisimpia ja mielettömimpiä tekoja. Ja sitten he joutuivat poliisin kynsiin ja katosivat meidän näköpiiristämme. Toisinaan kävin heidän luonaan tyrmässä lausumassa jäähyväiset, ennenkuin he matkasivat lahden toiselle puolen vangin juovikkaaseen asuun pukeutuakseen. Ja tuon tuostakin sain kuulla saman selityksen: En olisi tehnyt sellaista, ellen olisi ollut juovuksissa. Ja toisinaan tapahtui Tuliliemen velhovoiman vaikutuksesta mitä kamalimpia tekoja – tekoja, jotka pöyristyttivät minunkin paatunutta sydäntäni.
Toisen vaiheen surmantietä muodostivat parantumattomat juopot, joiden tapana oli heittää tallukat taivasta kohti ilman mitään näennäistä syytä. Kun he sairastuivat, vaikkapa vain joutaviinkin tauteihin, joista tavallinen ihminen voi varsin helposti suoriutua, he joutuivat pian tappiolle. Toisinaan heidät löydettiin hoitoa puuttuvina ja kuolleina vuoteissaan; joskus heidän ruumiinsa ongittiin ylös vedestä; ja välistä oli kysymyksessä vain pelkkä tapaturma, kuten esimerkiksi silloin, kuin Bill Kelly, purkaessaan humalaisena lastia, sai sormensa murskatuksi – siinä olisi yhtä hyvin voinut mennä hänen päänsä.
Näin pohdin tilannettani ja havaitsin, että olin joutumassa huonoille teille. Ne johtivat liian joutuisasti kuolemaa kohti, eikä sellainen soveltunut minun nuoruudelleni eikä elämänhalulleni. Tästä vaarallisesta elämänlaadusta voi vapautua vain yhdellä tapaa, siitä täytyi pyrkiä erilleen. Hylkeenpyynti-alukset talvehtivat San Franciscon lahdessa, ja kapakoissa minä tapasin laivureita, laivamiehiä, pyyntimiehiä, erämiehiä ja soutajia. Kohtasin kerran hylkeenpyytäjä Pete Holtin ja suostuin rupeamaan hänen soutajakseen ja pestautumaan mihin alukseen hyvänsä hänen valintansa mukaan. Ja minun täytyi paikalla tyhjentää puolikymmentä lasia Pete Holtin kera ja siten vahvistaa meidän sopimuksemme.
Ja heti heräsi minussa tuo vanha rauhattomuus, jonka Tuliliemi oli saanut vaivutetuksi uneen. Havaitsin Oaklandin sataman kapakkaelämän toden teolla tympäisevän minua ja kummastelin, että olin konsanaan löytänyt siinä mitään viehättävää. Tuon kalmantien kuvan väikkyessä mielessäni aloin myöskin pelätä, että minulle tapahtuisi jotain onnetonta ennen lähtöpäivää, joka oli määrätty tammikuuksi. Elin varovaisemmin, ryyppäsin vähemmän ja lähdin kotiin useammin kuin ennen. Milloin juomingit yltyivät ylen hurjiksi, minä livistin tieheni. Kun Nelson joutui juopotteluvimmansa valtaan, minun onnistui päästä Hänestä erilleni.
Tammikuun 12 päivänä 1893 minä täytin seitsemäntoista vuotta, ja saman kuun 20 päivänä minä allekirjoitin sopimuksen, joka sitoi minut Sophie Sutherlandiin, kolmimastoiseen kuunariin, jonka oli määrä purjehtia Japanin rannikolle. Ja luonnollisesti meidän oli ryypättävä tämän tapahtuman kunniaksi. Joe Vigy antoi minulle rahoja maksuosoituksestani; Pete Holt tarjosi ja minä tarjosin ja Joe Vigy tarjosi ja toisetkin erämiehet tarjosivat. Niin, sellainen on tapa miesten keskuudessa, ja kuinka olisin minä, juuri seitsemäntoista vuotta täyttänyt nuorukainen, kieltäytynyt ottamasta osaa näiden oivien, reippaiden, varttuneiden miesten elämään.
KUUDESTOISTA LUKU
Sophie Sutherlandilla ei ollut laisinkaan tilaisuutta ryypätä, ja meillä oli viidenkymmenen yhden vuorokauden pituinen ihana purjehdusmatka laskiessamme luoteisen meriliikenne-alueen eteläistä reittiä myöten Bonin-saarille. Tämän erillään sijaitsevan ryhmän, joka kuuluu Japanille, olivat amerikkalaiset ja kanadalaiset hylkeenpyynti-laivastot valinneet yhtymäpaikaksi. Siellä ne täyttivät vesivarastonsa ja korjasivat vauriot, ennenkuin ryhtyivät satapäiväiseen hävitysretkeensä, vainoten hyljelaumoja Japanin pohjoisrannikolta aina Behringin merelle asti.
Tämä viidenkymmenen yhden päivän pituinen purjehdusmatka ja täydellinen raittius olivat saattaneet minut oivalliseen tilaan. Elimistöni oli tunkenut alkoholin pois itsestään, ja siitä hetkestä pitäen, kuin matka alkoi, en ollut tuntenut vähintäkään ryypyn tarvetta. Epäilen, tokko edes tulin ajatelleeksikaan ryyppyä. Tietenkin keskustelu kanssissa kohdistui usein ryyppäämiseen ja miehet kertoivat jännittävimmistä tai lystillisimmistä juopottelutilaisuuksistaan, muistaen suurella mielihyvällä sellaisia tapahtumia paljoa selvemmin kuin muita tilaisuuksia seikkailurikkaan elämänsä varrelta.
Kanssissa vallitsi vanhempana miehenä viisikymmen-vuotias lihava Louis. Hän oli rappiolle joutunut laivuri. Tuliliemi oli ajanut hänet karille, ja nyt hän sai päättää elämänuransa siellä, missä sen oli aloittanutkin, nimittäin kanssissa. Hänen kohtalonsa teki minuun syvän vaikutuksen. Tuliliemi sai aikaan muutakin kuin miehen surman. Louista hän ei ollut tappanut. Hän oli tehnyt paljoa pahempaa. Hän oli riistänyt mies paralta vallan ja aseman ja kaiken mukavuuden, ristiinnaulinnut hänen ylpeytensä ja tuominnut hänet kokemaan tavallisen merimiehen kovia päiviä, joita kestäisi niin kauan kuin hän jaksaisi hengittää – ja sitä näytti vielä voivan jatkua varsin pitkälti.
Me ennätimme Tyvenen valtameren poikki, saimme näkyviin Bonin-saarten viidakkopeittoiset tulivuorihuiput, purjehdimme riuttojen lomitse maan kiertämään satamaan ja annoimme ankkurin pulahtaa pohjaan paikalla, missä kellui pari-, kolmekymmentä meidän kaltaista merimustalaista. Tuosta troopillisesta maasta huokui tuulen mukana oudon kasvullisuuden tuoksuja. Lahdella meloi alkuasukkaita omituisissa ulkohankaisissa kanooteissa ja japanilaisia vieläkin omituisemmissa sampaneissa, pistäytyen meidänkin luonamme. Olin ensi kertaa ulkomailla; olin päässyt maailman toiselle laidalle, sain nähdä todellisena kaiken sen, mistä olin lukenut kirjoista. Halusin kiihkeästi päästä maihin.
Victor ja Axel, eräs ruotsalainen ja norjalainen, sekä minä päätimme pysytellä yksissä. (Ja niin hyvinä me onnistuimmekin siinä, että koko loppumatkan meitä nimitettiin "Kolmivaljakoksi".) Victor keksi polun, joka katosi villiin notkelmaan, pistäysi jälleen esiin jyrkällä, paljaalla laavarinteellä, katosi ja sukelsi taas näkyviin, yhäti nousten palmujen ja kukkasten keskitse. Hän arveli, että voisimme kulkea tuota polkua myöten, ja me suostuimme. Sieltä saisimme nähdä ihania maisemia ja omituisia alkuasukaskyliä ja kohtaisimme lopulta taivas ties' minkälaisia seikkailuja. Axel taas oli peräti innostunut kalastamaan. Me päätimme ryhtyä siihenkin. Hankkisimme sampanin ja pari japanilaista kalastajaa, jotka tunsivat vedet, ja huvittelisimme oikein mielin määrin. Minä puolestani olin valmis mihin tahansa.
Laadittuamme suunnitelmat me sousimme maihin elävien koralliriuttaan ylitse ja vedimme veneen valkoiselle korallihietikolle. Me astelimme rantaa myöten kookospalmujen alitse pieneen kaupunkiin ja tapasimme useita satoja meluavia merimiehiä kaikilta maailman ääriltä. Nämä joivat suunnattomasti, lauloivat räyhäten ja tanssivat hurjasti – ja kaikki tämä tapahtui pääkadulla avuttoman japanilaisen poliisiparven suunnattomaksi harmiksi.
Victor ja Axel arvelivat, että otettaisiin ryyppy, ennenkuin lähdettäisiin pitkälle vaellukselle. Saatoinko minä kieltäytyä juomasta näiden kahden kelpo toverin seurassa? Ryyppääminen yhdessä, lasi kädessä, tuotti lopullisen vahvistuksen toveriliitolle. Sellaista on elämä. Me nauroimme ja ivasimme kaikki raittiusmielistä kapteeniamme hänen raittiutensa vuoksi. Minua ei haluttanut ensinkään juoda, mutta tahdoin olla reima veikko ja hyvä toveri. Eikä Louisin kohtalo laisinkaan pelottanut minua, kun kaadoin purevan, korventavan juoman kurkkuuni. Tuliliemi oli saattanut Louisin pahasti lankeamaan, mutta minähän olin nuori. Vereni virtasi voimakkaana ja punaisena; minulla oli rautainen terveys; ja – no niin, nuoruus irvistää aina ylenkatseellisesti vanhuuden raihnaisuudelle.
Omituista, polttavaa, repivää oli se juoma, jota nautimme. Mahdotonta oli sanoa, missä tai miten se oli valmistettu – luultavasti se oli jotain alkuasukasten sommittelua. Mutta se oli kuumaa kuin tuli, väritöntä kuin vesi ja kaiveli suolissa kuin myrkky. Sitä myytiin neliskulmaisissa pulloissa, joissa oli ennen säilytetty hollantilaista paloviinaa, ja niissä näki vieläkin sopivan nimityksen "Ankkuri-viinaa". Ja kyllä se saikin meidät ankkuriin. Emme selvinneet koskaan ulos kaupungista. Emme joutuneet koskaan kalastelemaan sampanista. Ja vaikka viivyimmekin siellä kymmenen päivää, emme kohonneet kertaakaan tuolle villille polulle, joka johti laavarinteitä myöten ja kukkaniittyjen keskitse.
Tapasimme vanhoja tuttavia toisista kuunareista, veikkoja, jotka olimme oppineet tuntemaan San Franciscon kapakoissa ennen lähtöämme. Ja jokainen kohtaus merkitsi ryyppyjä. Oli niin paljon puheltavaa, lauluja laulettava ja kepposia tehtävä, ja kaiken lomassa oli ryypättävä, kunnes viimein päässä alkoi vilistä ja kaikki tuntui minusta suurenmoiselta ja ihmeelliseltä, varsinkin nuo hilpeät, karaistuneet merenkyntäjät, jotka olivat kerääntyneet kemuihin korallirannalle ja joiden joukkoon minäkin kuuluin. Mieleeni muistui vanhoja lauluja suurten pitopöytäin ympärille kokoontuneista ritareista ja viikingeistä, jotka juhlivat vasta mereltä saavuttuaan ja aina taisteluun valmiina. Ja minä tiesin, että vanhat ajat eivät olleet ikipäiviksi kadonneet ja että me kuuluimme tuohon samaiseen muinaiseen rotuun.
Keskivaiheilla iltapäivää Victor aivan hullaantui juomisesta ja tahtoi tapella jokaisen kanssa. Olen myöhemmin nähnyt mielisairaaloissa raivohulluja, jotka eivät käytökseltään eronneet Victorista muussa suhteessa, kuin että hän oli kenties vieläkin raivokkaampi. Axel ja minä sekaannuimme leikkiin rauhanhierojina, saimme mellakassa iskuja ja potkuja, ja lopulta meidän onnistui ääretöntä varovaisuutta noudattaen ja juopuneen kekseliäisyyden avulla selvitellä toverimme erilleen tuosta sekasotkusta, toimittaa hänet alas rantaan ja soutaa sitten takaisin omalle kuunarillemme.
Mutta tuskin Victor oli saanut jalkansa kannelle, kun hän jo ryhtyi puhdistamaan sitä miehistä. Juovuspäissään hänellä oli monen miehen voima. Erityisesti muistuu mieleeni, kuinka hän sai erään poloisen ahdistetuksi kettinkikojuun, mutta kykenemättömänä iskemään kohti ei voinut tuottaa hänelle mitään vauriota. Mies kyyristihe ja pujottelihe ja Victor iski molemmat nyrkkinsä verille ankkurikettingin isoja renkaita vastaan. Kun me viimein saimme hänet erilleen tästä leikistä, hänen hulluutensa oli pukeutunut luuloksi, että hän oli suuri uimari, ja seuraavassa tuokiossa hän oli jo meressä, missä hän näytteli taitoaan kieppuen vedessä kuin kipeä pyöriäinen ja nieleskellen kannuittain suolavettä.
Me pelastimme hänet, ja kun lopulta saimme hänet riisutuksi ja omaan kojuunsa työnnetyksi, olimme itsekin menneitä miehiä. Mutta Axel ja minä halusimme tutustua enemmän maaelämään, ja niin lähdimme taas liikkeelle, jättäen Victorin kuorsaamaan. Kerrassaan omituinen oli se tuomio, minkä Victorista lausuivat laivatoverit, jotka itsekin olivat juomareita. He pudistivat paheksuvasti päätään ja mutisivat: "Ei tuollaisen miehen pitäisi ryypätä." Mutta Victor oli taitavin merimies ja suopealuontoisin toveri koko kanssissa. Hän oli kerrassaan oivallisen merimiehen perikuva; toverit tajusivat hänen arvonsa, kunnioittivat häntä ja pitivät hänestä. Mutta Tuliliemi muutti hänet raivopäiseksi mielipuoleksi. Ja juuri tätä nuo toiset juomarit tarkoittivatkin. He tiesivät, että ryyppääminen – ja merimiesten kesken ryyppääminen on aina ylenmääräistä – teki heidät hulluiksi, mutta ainoastaan lievästi hulluiksi. Raivohulluus oli paheksittavaa, koska se turmeli huvin toisilta ja aiheutti usein murhenäytelmiä. Heidän katsantokannaltaan lievä hulluus oli varsin paikallaan. Mutta eikö koko ihmiskunnan kannalta katsoen kaikkinainen hulluus ole moitittavaa? Ja onko sen parempaa hulluuden aiheuttajaa kuin Tuliliemi?
Mutta palatkaamme asiaan. Maihin päästyämme Axel ja minä lähdimme erääseen japanilaiseen huvittelupaikkaan. Siellä me vertailimme vammojamme ja haastelimme makuisan juoman ääressä iltapäivän tapahtumista. Tämä miedolta maistuva juoma miellytti meitä ja me tilasimme toisenkin kupillisen. Sisään astui muuan laivatoveri, sitten useita, ja niin me otimme taas joukon noita mietoja ryyppyjä. Viimein, juuri kuin olimme tilanneet erään japanilaisen orkesterin soittamaan ja samisenien ja taikojen ensimäiset sävelet kajahtivat, kuului paperiseinän lävitse kadulta hurjaa ulvontaa. Me tunsimme sen. Yhä ulvoen, halveksuen oviaukkoa, silmät verestävinä ja hurjasti huitoen jänteviä käsivarsiaan Victor hyökkäsi joukkoomme hauraan seinän lävitse. Vanha riiviövimma oli taas vallannut hänet, hän tahtoi nähdä verta, samantekevää kenen verta. Orkesteri pakeni, samoin mekin. Me katosimme oviaukosta, me kapsahdimme paperiseinäin puhki – mistä vain pääsi turvaan.
Pian koko paikka oli melkein raunioina. Me suostuimme maksamaan vauriot ja erosimme Victorista, jossa jo ilmeni lamautumisen oireita; varmaankin hän vaipuisi ennen pitkää täydelliseen horrostilaan. Axel ja minä kuljimme etsien rauhallisempaa ryyppypaikkaa. Pääkatu oli kuin hullujenhuoneen piha. Sadoittain merimiehiä tepasteli siellä edes ja takaisin. Kun poliisipäällikkö oli vähälukuisen miehistönsä vuoksi aivan voimaton, oli tämän siirtokunnan kuvernööri lähettänyt kapteeneille määräyksen kerätä auringon laskiessa kaiken väkensä laivoihin.
Mitä kummia! Kohdeltaisiinko meitä sillä tapaa! Kun tämä uutinen levisi kuunareihin, ne tyhjentyivät äkkiä miehistä. Jok'ikinen lähti maihin. Sellaisetkin miehet, joilla ei ollut vähintäkään aikomusta lähteä maihin, laskeutuivat nyt veneisiin. Kuvernööri poloisen ukaasi oli yllyttänyt kaikki yleisiin juominkeihin. Oli jo kulunut useita tunteja auringon laskusta ja miehiä halutti nähdä, kuka tahtoisi toimittaa heidät laivoihin. He kuljeskelivat pitkin kaupunkia kutsuen viranomaisia yrittämään sitä. Taajimmin heitä oli kerääntynyt kuvernöörin talon edustalle, missä he karjuivat merilauluja, virnistelivät ja tanssivat remuisia Virginian hyppyjä ja "vanhan maan" polskia. Poliisijoukko seisoskeli varamiehineen arkana pienissä ryhmissä odotellen käskyä, josta kuvernööri oli kyllin viisas pidättymään. Ja minun mielestäni tämä remujuhla oli suuremmoinen. Tuntui siltä, kuin Espanjan meren vanhat päivät olisivat palanneet. Tämä oli vallattomuutta, seikkailua. Ja minäkin otin osaa siihen, minäkin mellastelin reippaana merenkyntäjänä toisten merenkyntäjäin parissa Japanin paperitalojen keskellä.
Kuvernööri ei antanut koskaan määräystä puhdistaa katuja, ja Axel ja minä vaelsimme ryyppypaikasta toiseen. Lopulta alkoi pääni käydä hämäräksi ja eräässä mellakassa minä eksyin hänestä. Jatkoin matkaani, tein uusia tuttavuuksia, kumosin lisää ryyppyjä ja kävin yhä höyrypäisemmäksi. Muistan hämärästi, että istuin jossain japanilaisten kalastajien, meidän omien aluksiemme, kanaka-veneiden ohjaajain piirissä toverinani muuan nuori tanskalainen merimies, joka oli vast'ikään viettänyt Argentinassa paimentolaiselämää ja oli varsin halukas perehtymään alkuasukkaiden tapoihin ja menoihin. Ja noudattaen mitä monimutkaisinta japanilaista seremoniaa me ryypimme pikkuruisista porsliinikulhoista sakea, väritöntä, mietoa, haaleata viinaa.
Muistan myöskin karkulaisoppilaat – kahdeksantoista, kahdenkymmenen vuoden ikäiset englantilaispojat, jotka olivat lähteneet hyvistä porvarisperheistä, karanneet koululaivoistaan eri osissa maailmaa ja joutuneet lopulta kuunarien kansseihin. He olivat terveitä, hienohipiäisiä, kirkassilmäisiä, ja he olivat nuoria – nuorukaisia kuten minäkin, opetellen seisomaan omilla jaloillaan miesten maailmassa. Ja he olivat toden teolla miehiä. He eivät välittäneet miedosta sakesta, he halusivat neliskulmaisia pulloja, jotka oli luvattomasti uudelleen täytetty korventavalla tulella, joka poltti heidän suonissaan ja leimahti ilmi liekkiin päässä. Muistan heidän laulaneen viehkeätä laulua, jonka loppukertona oli seuraava säkeistö:
Vain pienen kultasormuksen voin sulle muistoks' antaa; se äitis' tähden säilytä, kun kierrät maailman rantaa.
He itkivät laulaessaan, nuo armottomat nuoret veijarit, jotka olivat murtaneet äitinsä sydämen, ja minä lauloin heidän kerallaan ja itkin heidän tavallaan; minä oikein hekumoin laulun murhemielisyydessä ja paatoksessa ja koetin sommitella humalaisen sekavia ajatelmia elämästä ja romanttisuudesta. Vielä on minulla muuan mielikuva, joka hohtaa varsin selvänä ja kirkkaana varempien vaiheiden hämäryyden ja seuraavien pimeyden välimailla. Me – koululaivalaiset ja minä – hoipertelemme toisiimme takertuneina tähtitaivaan alla. Me laulamme reipasta merilaulua, kaikki muut paitsi yksi, joka istuu maassa itkeskellen, ja me merkitsemme tahtia huitovin nyrkein. Eri tahoilta pitkin katua kuuluu samalla tavoin laulavia merimieskuoroja, ja elämä on suurta, ihanaa, romanttista ja komean hullua.
Ja sitten pimeyden hälvettyä minä avaan silmäni aamun koitossa ja näen japanilaisvaimon huolestuneena kumartuvan ylitseni. Hän on satamaluotsin vaimo ja minä makaan hänen ovellaan. Minua puistattaa kylmänhorkassa, minua vaivaa kamala pohmelo. Ja tunnen olevani varsin kevyessä asussa. Senkin karkulais-roistot! Ne ovat tottuneet karkaamaan varkain. Ne ovat karanneet mukanaan minun omaisuuteni. Kelloni on kadonnut. Vähäiset rahani ovat kadonneet. Takkini on kadonnut. Samaten on vyöni. Ja vielä lisäksi kenkänikin.
Yllä oleva on esimerkki siitä, miten vietin kymmenen päivääni Bonin-saarilla. Victor selviytyi raivomielisyydestään, liittyi jälleen Axeliin ja minuun ja sen jälkeen me remusimme hiukan varovaisemmin. Mutta kukkaketojen poikki johtavaa laavapolkua emme koskaan kavunneet. Kaupunki oli ainoa paikka, minkä siellä näimme.
Sen, joka on polttanut itsensä, täytyy puhua tulesta. Olisin saattanut nähdä melkoista suuremman määrän Bonin-saarista ja nauttinut siitä terveellä tavalla, jos olisin menetellyt, niinkuin olisi pitänyt. Mutta minun ymmärrykseni mukaan ei se laisinkaan riipu siitä, mitä pitäisi tehdä tai jättää tekemättä. Kaikki riippuu siitä, mitä todellakin tekee. Se on ikuinen, kumoamaton tosiasia. Minä tein juuri sitä, minkä tein. Minä tein, mitä kaikki nuo miehet tekivät Bonin-saarilla. Tein, mitä miljoonat ihmiset kautta kaiken maailman tekivät juuri samalla haavaa. Tein sen siitä syystä, että tie johti juuri siihen, koska olin vain ihmislapsi, poikanen, ympäristöni luoma, en mikään veretön olio enkä myöskään jumala. Olin vain inhimillinen olento, ja minä noudatin sitä polkua, jota miehet kulkivat – miehet, joita ihailin, täysveriset miehet, hilpeät, reimat miehet, vapaat henget, jotka eivät suinkaan esiintyneet kitupiikkeinä antaessaan elämän kuohua menojaan.
Ja tie oli avoinna. Se oli kuin kattamaton kaivo pihamaalla, missä lapset leikkivät. Hyödytöntä on sanoa urheille pikku pojille, jotka tallustelevat tietään tietämystä kohti, ettei heidän pidä leikkiä kattamattoman kaivon lähettyvillä. He tahtovat leikkiä juuri sen vieressä. Sen tietävät kaikki vanhemmat. Ja me tiedämme, että määrätty luku heistä, vilkkaimmat ja rohkeimmat putoavat kaivoon. Ainoa keino estää heitä – senkin me tiedämme – on laittaa kansi kaivonarkulle. Samoin on laita Tuliliemeen nähden. Eivät mitkään varoitukset eivätkä saarnat tässä maailmassa kykene pysyttämään miehiä ja miehiksi varttuvia nuorukaisia erillään Tuliliemestä, kun tämä on kaikkialla tavattavissa ja hyväksytään kaikkialla miehuuden ja rohkeuden ja suurmielisyyden perikuvaksi.
Muuta järkevää menettelytapaa ei kahdennenkymmenennen vuosisadan ihmisillä ole kuin laatia kansi kaivonarkulle, tehdä kahdennestakymmenennestä vuosisadasta todenteolla kahdeskymmenes vuosisata ja tuomita yhdeksännelletoista ja edellisille vuosisadoille niihin kuuluvat ilmiöt, noitaroviot, suvaitsemattomuus, fetisshit ja Tuliliemi, joka ei suinkaan ole vähäisimpiä moisten raakamaisuuksien joukossa.