SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Me laskimme Bonin-saarilta pohjoista kohti tavataksemme hyljelauman, ja pohjoista kohti me sitten vainosimme sitä sadan päivän ajan koleaan talviseen ilmanalaan joutuen ja halki avarien sumujen, jotka peittivät meiltä auringon viikonpäiviksi kerrallaan. Tämä työ Siperian rannikon edustalla oli hurjaa ja raskasta, silloin ei saanut ryyppyä eikä edes ajatellutkaan sitä. Sitten purjehdimme takaisin etelää kohti Jokohamaan lastina suuri saalis hylkeennahkoja, ja siellä meidän oli määrä saada palkkamme, joka oli melkoinen sekin.
Halusin kiihkeästi päästä maihin Japania näkemään, mutta perille saavuttuamme oli ensimäinen päivä käytettävä laivatöihin, ja vasta illan tullen me merimiehet jouduimme maihin. Mutta sellaiseksi oli elämä järjestetty, siten ihmiset toimittivat asiansa, että täälläkin Tuliliemi kurkotti kättään ja tarttui minua käsivarresta. Kapteeni oli antanut meille rahaa pyydystäjille vietäväksi, ja pyydystäjät odottelivat meitä eräässä japanilaisessa kapakassa. Me ajoimme sinne rikshaw-kärryissä. Miehistömme oli ottanut melkein koko ravintolan haltuunsa. Väkijuomia virtasi tulvanaan. Jokaisella oli rahaa, jokainen tarjoili. Sata päivää me olimme ankarasti raataneet ja pysyneet ehdottomasti raittiina, terveytemme oli kukkeimmillaan, ruumiissa kuohuili voima, mieli läikkyi vapaana oltuaan kauan kurin ja olosuhteiden kahlehtimana – luonnollisesti meidän piti nyt saada ryyppy tahi pari. Ja sen jälkeen lähdettäisiin kaupunkia katselemaan.
Siitä kehittyi vanha juttu. Oli kallistettava niin monta ryyppyä, ja kun lämmin taikaneste virtasi suonissa ja pehmitti äänen ja tunteet, silloin tiesimme, ettei sopinut ruveta laseja laskemaan ja siten pahaa verta tovereissa herättämään – ei käynyt päinsä juoda toisen toverin kera ja jättää toisen malja juomatta. Me olimme kaikki laivatovereita, yhdessä olimme kamppailleet vaivojen ja myrskyjen halki, samoja touveja kiskoneet, toinen toisemme vapauttaneet ruorin äärestä, rinnan maanneet samalla halkaisijapuomilla, kun se sukelsi aaltoihin, ja tarkastelleet, kuka mahdollisesti oli kadonnut näkyvistä, kun se taas nosti nokkansa merestä. Niin me joimme kaikkien kanssa ja kaikki tarjosivat. Ja äänemme kohosivat ja me muistimme tuhansia toverillisia tekoja, unohdimme tappelumme ja sanakiistamme ja tiesimme toinen toisemme maailman parhaiksi tovereiksi.
Ilta oli vielä varhainen meidän saapuessa tuohon japanilaiseen ravintolaan, ja koko ensimäisenä yönä en nähnyt Japanista sen enempää kuin tuon kapakan, joka oli varsin samallainen kuin kapakka kotosalla tai missä tahansa muualla maailmassa.
Kaksi viikkoa viivyimme Jokohaman satamassa, ja Japanista tuskin näimme muuta kuin sen kapakat, minne merimiehet kokoontuivat. Toisinaan eräät meistä hankkivat yksitoikkoisuuteen vaihtelua perinpohjaisempiin juominkeihin antautumalla. Sellaisessa tilaisuudessa minun onnistui suorittaa oikea urotyö uimalla eräänä pimeänä yönä kuunariin ja käymällä rauhallisesti nukkumaan, sillä välin kuin satamapoliisi etsi ruumistani merestä ja vei vaatteeni tunnusteltaviksi.
Kuvittelin, että ihmiset kenties joivat itsensä humalaan moisten seikkojen vuoksi. Minun tekoni oli huomattava tapahtuma meidän pienessä piirissämme. Koko satama puhui siitä. Minä nautin usean päivän ajan kuuluisuutta japanilaisten venemiesten ja kapakkavieraiden keskuudessa. Uimaretkeni oli sellainen, että sitä kannatti muistella ja ylpeydellä mainita. Minä muistan sen vielä tänäänkin, kahdenkymmenen vuoden perästä, salaista ylpeyttä tuntien. Se oli purpuraloimi, aivan samoin kuin ne hetket, jolloin Victor tuhosi teeravintolan Bonin-saarilla ja karkulaisoppilaat ryöstivät minut putipuhtaaksi.
Tuliliemen velhovoima pysyi minulle yhä salaisuutena. Elimistöltäni olin siihen määrään alkoholille vieras, ettei alkoholi sellaisenaan viehättänyt minua laisinkaan; kemialliset reaktsiot, jotka se minussa vaikutti, eivät olleet tyydyttäviä, koska en ollut sellaisen kemiallisen tyydytyksen tarpeessa. Minä join siitä syystä, että seuralaiseni joivat, ja koska luontoni oli sellainen, etten sietänyt esiintyä vähemmän miehekkäänä kuin toiset miehet. Ja siitä huolimatta olin yhä vielä perso makeisille, ja salavihkaa, kun ei yksikään silmä ollut näkemässä, minä ostin karamelleja ja ahmin niitä suuremmoisesti nauttien.
Hilpeästi laulaen me nostimme ankkurin ja purjehdimme Jokohaman satamasta San Franciscoa kohti. Noudatimme pohjoista reittiä, ja tasaisen länsituulen puhaltaessa me ennätimme valtameren poikki seitsemässäneljättä päivässä. Meillä oli vielä jäljellä hyvä palkka, ja seitsemänneljättä päivän ajan, voimatta häiritä ajatustyötämme ainoallakaan ryypyllä, me suunnittelimme, miten kuluttaisimme rahamme.
Ensimäiseksi vakuutti joka mies, kuten kotimatkalla vanhastaan on tapana kanssissa: "Nyt eivät minua puijaakaan ruokatalon nylkyrit." Sitten pahoiteltiin ohimennen, että Jokohamassa oli tuhlattu niin paljo rahaa. Sen jälkeen kukin ryhtyi maalailemaan lempi-harhakuviaan. Victor esimerkiksi sanoi, että päästyään San Franciscossa maihin hän marssisi suoraa päätä satama-alueen ja Barbary Coastin halki ja panisi sanomalehtiin ilmoituksen. Siinä hän tiedustelisi täysihoitoa jossain vaatimattomassa työläisperheessä. "Sitten", selitti Victor, "minä käyn pari viikkoa tanssikoulua, jotta saan tehdä tuttavuutta tyttöjen ja poikien kanssa. Sitten minut kutsutaan heidän koteihinsa ja pitoihinsa ja muuhun semmoiseen, ja minä tulen kyllä rahoillani toimeen ensi tammikuuhun asti, jolloin taas lähden purjehtimaan."
Ei, ryyppäämään ei hän rupeisi. Hän tiesi, mihin se johtaisi, varsinkin hänen kaltaisensa miehen: viinaa nahkaan, järki tuulen teille, ja rahat tipotiessään yhdessä hurauksessa. Katkeran kokemuksensa nojalla hän saattoi valita joko kolmipäiväiset juomingit Barbary Coastin nylkyrien ja puijarien parissa tai koko talven pituisen terveellisen huvittelukauden, eikä ollut vähintäkään epäilystä siitä, minkä hän tällä kertaa valitsisi.
Axel Gunderson, joka ei välittänyt tanssista eikä seurustelusta, virkkoi: "Minulla on tallella runsas palkka. Nyt minä voin matkustaa kotiin. Viiteentoista vuoteen en ole nähnyt äitiä ja omaisia. Kun saan palkkani, niin lähetän rahat etukäteen kotia. Sitten valitsen hyvän laivan, joka on matkalla Europpaan, ja saavun sinne uusi palkka tiedossa. Kun molemmat summat pannaan yhteen, niin minulla on enemmän rahaa kuin koskaan ennen elämässäni. Minä voin elää kotona kuin ruhtinas. Teillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka halpaa kaikki on Norjassa. Minä saatan ostaa lahjoja jok'ikiselle ja kuluttaa rahoja niin, että he luulevat minua miljoonamieheksi, voin elää siellä kokonaisen vuoden, ennenkuin taas täytyy lähteä merille."
"Juuri samoin minäkin aion tehdä", selitti Puna-Jukka. "Kolmeen vuoteen en ole saanut riviäkään kotoa, ja siitä on jo viisi vuotta kuin viimeksi kävin siellä. Ruotsissa on yhtä halpaa, Axel, kuin Norjassakin, ja minun omaiseni ovat oikein talonpoikaisväkeä. Minä lähetän palkkani kotiin ja lähden sinun kanssasi kiertämään Kap Hornin ympäritse. Me valitsemmekin oikein hyvän laivan."
Ja kuvaillessaan kotimaansa maalaiselämän ihanuuksia ja juhlia Axel Gunderson ja Puna-Jukka rakastuivat toistensa kotipaikkaan ja lupasivat pyhästi matkustaa yhdessä ja viettää ensin kuusi kuukautta toisen ruotsalaisessa kodissa ja sitten kuusi kuukautta toisen norjalaisessa kodissa. Ja loppumatkalla heitä saattoi tuskin repimälläkään saada toisistaan erilleen, niin suuresti he mielistyivät suunnitelmiansa pohtimaan.
Pitkää-Jukkaa ei vaivannut koti-ikävä. Mutta kanssielämään hän oli kyllästynyt. Hänkään ei jäisi ruokatalojen nylkyrien kynittäväksi. Hänkin hankkisi asunnon jonkun rauhallisen perheen luona, lähtisi merikouluun ja lukisi kapteeniksi. Ja niin sitä jatkettiin. Jok'ikinen vannoi, että pysyisi kerrankin elämässään järkevänä eikä tuhlaisi rahojaan. Alas ruokatalonylkyrit, alas merimieskorttelit, alas väkijuomat! kaikui sotahuutona meidän kanssissamme.
Miehet muuttuivat saitureiksi. Sellaista säästäväisyyttä ei ole koskaan tavattu. He kieltäytyivät ostamasta mitään varastoarkusta. Vanhojen rääsyjen täytyi kestää, he ompelivat paikan paikan päälle, muuttuen hämmästyttävässä määrässä variksenpeläteiksi. Yksinpä tulitikkujakin he käyttelivät säästeliäästi, odotellen kunnes pari, kolme oli valmistunut sytyttämään piippunsa samalla tikulla.
Me pääsimme San Franciscon satamaan, ja niin pian kuin satamalääkärit olivat tarkastaneet meidät, saapui ruokatalojen asiamiehiä valkoisissa veneissään. He kapusivat sankkana parvena kannelle, kukin kehuskellen omaa paikkaansa ja kullakin whiskypullo povessaan. Mutta me ajoimme heidät häpeällä tiehensä. Emme tarvinneet heidän ruokatalojaan sen enempää kuin heidän whiskyään. Me olimme raittiita, uutteria merimiehiä, jotka osasivat käyttää rahansa parempaankin.
Saimme sitten laivatoimistosta palkkamme. Me sukelsimme taas kadulle, kullakin tasku täynnä rahaa. Ympärillämme parveili petkuttajia korppikotkien tavoin. Ja me katsahdimme toisiimme. Seitsemän kuukautta olimme viettäneet yhdessä, ja nyt tiemme johtivat eri tahoille. Jäljellä oli vielä yksi toveruuden jäähyväismenoista. (Niin, sellainen oli yleinen tapa.) "Tulkaa pois, pojat", virkkoi pursimiehemme. Edessämme oli välttämätön kapakka. Ympärillä sijaitsi toistakymmentä kapakkaa. Ja kun olimme seuranneet pursimiestä hänen valitsemaansa, seisoi katukäytävällä sen ulkopuolella tiheälti nylkyreitä. Eräät heistä uskalsivat pistäytyä sisäänkin, mutta me emme olleet heistä tietääksemmekään.
Siinä me nyt seisoimme pitkän pöydän ääressä – pursimies, matruusit, kuusi pyyntimiestä, kuusi veneenohjaajaa ja viisi soutajaa. Viimeksi mainittuja oli vain viisi, sillä yksi joukostamme oli Kap Jerimon luona ankaran rajusään vallitessa laskettu mereen hiilisäkki jalkoihin sidottuna. Meitä oli kaikkiaan yhdeksäntoista, ja meillä oli aikomus ottaa viimeiset ryypyt yhdessä. Suoritettuamme seitsemän kuukauden ajan reima miesten työtä, oli sää millainen tahansa, me katselimme nyt toisiamme viimeisen kerran. Me tiesimme sen, sillä merimiesten tiet harhailevat ympäri maailmaa. Ja kaikki yhdeksäntoista tyhjensivät nyt lasin, jonka pursimies tarjosi. Sitten perämies loi meihin paljonpuhuvan katseen ja tilasi uudet annokset. Me pidimme perämiehestä yhtä paljon kuin pursimiehestä, ja me pidimme kummastakin. Saatoimmeko juoda toisen kera ja hylkiä toisen tarjousta?
Ja Pete Holt, oman veneeni pyydystäjä (joka hukkui seuraavana vuonna, kun Mary Thomas upposi kaikkine väkineen) tilasi myöskin puolestaan. Aika kului, pöydälle ilmestyi yhä edelleen täysiä laseja, me kävimme äänekkäämmiksi ja päässä alkoi suhista. Pyydystäjiä oli kuusi, ja jokainen vaati toveruuden pyhässä nimessä, että jok'ikisen oli juotava hänen kerallaan. Sitten oli joukossa kuusi veneenohjaajaa ja viisi soutajaa, ja nämät valtasi sama ajatus. Jokaisen taskussa oli rahaa, meidän rahamme oli yhtä hyvää kuin kenen muun tahansa, ja sydämemme olivat yhtä vapaat ja anteliaat.
Yhdeksäntoista kertaa tilattiin koko joukolle. Tarvitsiko Tuliliemen vaatia enempää päästäkseen tahtonsa perille? Miehet olivat valmiit unohtamaan kaikki rakkaat suunnitelmansa. He kierivät kapakasta nylkyrien ja petkuttajien syliin. Kauaa he eivät kestäneet. Rahat loppuivat parissa päivässä, viimeistään viikon kuluttua, ja sitten ruokatalon isäntä pestasi heidät jollekin laivalle. Victor oli oivallinen mies ja erään hyvän ystävän avulla hänen onnistui päästä meripelastusasemalle. Tanssikouluun hän ei joutunut milloinkaan eikä hän myöskään pannut ilmoitustaan lehteen. Eikä Pitkä-Jukkakaan päässyt merikouluun. Viikon kuluttua hän toimi satunnaisena jätkänä eräällä jokihöyryllä. Puna-Jukka ja Axel eivät lähettäneet rahojaan kotiin. Sen sijaan he joutuivat muiden tavoin purjelaivoihin, jotka lähtivät kaikille ilmansuunnille; sinne heidät olivat toimittaneet ruokatalojen isännät ja siellä he raatoivat ennakkomaksusta, jota eivät olleet koskaan nähneet eivätkä kuluttaneet.
Minut pelasti se, että minulla oli koti ja omaiset, joiden luo saatoin lähteä. Matkustin lahden poikki Oaklandiin ja muun muassa otin selvää kalman tiestä. Nelson oli kadonnut – hänet oli ammuttu kuoliaaksi, kun hän oli humalapäissään vastustanut poliisia. Hänen osatoverinsa siinä jutussa virui vankilassa. Whisky-Bob oli kadonnut. Ukko Cole, ukko Smoudge ja Bob Smith olivat myöskin hävinneet. Toinen Smith, Annien revolveriniekka, oli hukkunut. Ranskan Ranssi maleksi jossain ylävirralla, mistä hän ei uskaltanut palata kaupunkiin, koska kuului tehneen jotain vaarallista. Eräät toiset kulkivat viiruvaatteisina San Quentinissa tai Folsomissa. Iso Alec, kreikkalaisten kuningas, jonka olin tuntenut hyvin Benician aikoina ja jonka kera olin ryypiskellyt kokonaisia öitä, oli tappanut kaksi miestä ja paennut vieraisiin maihin. Fitzsimmons, jonka kanssa olin purjehtinut kalastusvartiana, oli saanut takaapäin puukon iskun keuhkoihinsa ja kuollut verkalleen keuhkotautiin. Ja niin kulki tie edelleen ristiltä toiselle, ja jokaisen muun; paitsi Annien Smithin surmaan oli syynä Tuliliemi.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Ihastukseni Oaklandin satamapuolta kohtaan oli kokonaan kadonnut. En pitänyt sen ulkonäöstä sen enempää kuin elämästäkään. En välittänyt ryyppäämisestä enkä tyhjäntoimittamisesta, ja niin minä palasin Oaklandin kansankirjastoon ja lueskelin kirjoja suuremmalla ymmärtämyksellä. Äiti sanoi myöskin, että olin jo kylläkseni hurjistellut ja että minun oli aika hankkia itselleni vakinainen toimeentulo. Omaisenikin tarvitsivat rahaa. Hankin itselleni siis paikan eräässä hampputehtaassa – kymmenen tunnin työpäivä ja kymmenen sentin tuntipalkka. Siitä huolimatta, että voimani ja kykyni olivat karttuneet, en saanut enempää kuin raataessani säilyketehtaassa useita vuosia varemmin. Mutta päiväpalkkani luvattiin kuitenkin korottaa yhdeksi dollariksi viideksikolmatta sentiksi muutaman kuukauden kuluttua.
Ja täällä alkoi minulle oikea viattomuuden kausi, mikäli on kysymys Tuliliemestä. Kuukausimääriin en kallistanut kertaakaan lasia. Kävin vasta kahdeksattatoista, ruumiini oli terve, lihakset työn karaisemat, mutta vioittumattomat; ja jokaisen nuoren luontokappaleen tavoin minäkin kaipasin vaihtelua, jotain kiihottavaa, mitä eivät kirjat eikä koneellinen työ saattaneet tarjota.
Liityin Nuorten Miesten Kristilliseen Yhdistykseen. Siellä elämä oli terveellistä ja reipasta urheiluharjoituksineen, mutta liian poikamaista. Minulle se tuli liian myöhään. En ollut poika, en nuorukainenkaan, vaikka ikävuosia ei ollutkaan runsaasti. Miesten parissa olin varttunut suureksi. Tunsin salaperäisiä ja vaarallisia asioita. Kuuluin elämän toiselle puolelle verrattuna niihin nuoriin miehiin, jotka kohtasin N.M.K.Y: ssä. Puhuin toisellaista kieltä, omistin surullisemman ja kamalamman kokemuksen. (Kun nyt tulen asiaa ajatelleeksi, käsitän selvästi, ettei minulla ole koskaan ollutkaan poikuutta.) Joka tapauksessa N.M.K.Y: n nuoret miehet olivat minusta liian poikamaisia, liian turmeltumattomia. Tästä en kuitenkaan olisi välittänyt, jos he vain olisivat henkisesti astuneet minua vastaan ja auttaneet minua. Mutta minä olin oppinut kirjoista enemmän kuin he. Heidän laihat ruumiilliset ja yhtä laihat älylliset kokemuksensa tekivät yhteensä niin suuren negatiivisen summan, ettei heidän terve siveellisyytensä ja terveelliset urheilunsa voineet korvata sitä.
Sanalla sanoen, minä en saattanut leikkiä alemman luokan oppilaiden kanssa. Minulle ei oltu suotu sitä puhdasta oivallista nuoruutta, minkä he olivat viettäneet – olin liian varhain joutunut Tuliliemen holhouksen alaiseksi. Tiesin liian paljon liian nuorena. Ja kuitenkin vastaisina hyvinä päivinä, kun alkoholi on eliminoitu pois ihmisten tarpeista ja laitoksista, juuri N.M.K.Y. ja samallaiset käsittämättömän paljoa paremmat ja viisaammat ja miehevämmät kokouspaikat ottavat vastaan miehet, jotka nyt menevät kapakkaan löytääkseen itsensä ja toinen toisensa. Sitä odotellessa me elämme nykyisyydessä, täällä ja tällä haavaa ja pohdimme nykyisyyttä ja nykyisiä oloja.
Raadoin kymmenen tuntia päivässä hampputehtaassa. Se oli kuolettavan yksitoikkoista, koneellista työtä. Minä kaipasin elämää. Halusin käyttää voimani toisella tapaa kuin kuluttamalla sen koneen ääressä kymmenen sentin tuntipalkasta. Ja kuitenkin olin saanut kylläkseni kapakoista. Halusin jotain uutta. Minä vartuin suuremmaksi. Minussa kehittyi arvaamattomia ja huolestuttavia voimia ja taipumuksia. Ja juuri tällöin minä kohtasin onnekseni Louis Shattuckin ja meistä tuli toverukset.
Louis Shattuckissa ei tavannut ainoatakaan häijyä piirrettä, hän oli todellakin viaton nuori veijari, mutta omasta mielestään kerrassaan turmeltunut kaupunkilaispoika. Minä taasen en ollut vähimmässäkään määrässä kaupunkilaispojan kaltainen. Louis oli sievä ja sulavakäytöksinen ja rakasti hurjasti tyttöjä. Ne herättivät hänessä voimakkaan, kaiken nielevän intohimon. Minä en tietänyt tytöistä tuon taivaallista. Olin pyrkinyt liian uutterasti mieheksi. Tämä oli aivan uusi puoli elämää, joka oli jäänyt minulta huomaamatta. Ja kun näin Louisin lausuvan minulle jäähyväiset, kohottaen hattua jollekin tutulle tytölle ja astelevan hänen rinnallaan katua pitkin, minä jouduin kiihdyksiin ja kävin kateelliseksi. Minäkin halusin ruveta tähän leikkiin.
"Jaa – ei siinä muu auta", selitti Louis, "kuin että sinulle hankitaan tyttö".
Tämä on vaikeampaa, kuin miltä se kuulostaa. Sallikaa minun näyttää se teille tekemällä pieni syrjähyppäys. Louis ei tuntenut tyttöjä kotoa pitäen. Hän ei seurustellut yhdenkään tytön kodissa. Ja luonnollisesti minulla, tähän uuteen maailmaan eksyneellä muukalaisella, oli edessäni samat esteet. Lisäksi ei meillä ollut mahdollisuutta päästä tanssikouluun tai yleisiin tanssiaisiin, jotka olivat aivan omiansa tuttavuuksien solmimiseen. Meiltä ei riittänyt rahaa sellaiseen. Hän työskenteli sepän oppilaana ja ansaitsi vain vähäistä enemmän kuin minä. Me asuimme kumpikin kotona ja maksoimme vanhemmillemme. Kun olimme suorittaneet tämän maksun ja ostaneet savukkeita ja tarpeelliset vaatteet ja jalkineet, meille jäi kummallekin kulutettavaksi summa, joka vaihteli seitsemästäkymmenestä sentistä yhteen dollariin viikkoa kohti. Löimme nämä rahat yhteen, jaoimme ne keskenämme ja toisinaan lainasimme koko jäännöksen, kun jompikumpi meistä tarvitsi sen suuremmoisempaan tyttöseikkailuun, kuten esimerkiksi raitiotieretkeen Blairin puistoon ja takaisin – kaksikymmentä senttiä, ja kahteen jäätelöannokseen – kolmekymmentä senttiä, tai maissinekkuihin, jotka olivat halvempia ja maksoivat kahdelle vain kaksikymmentä senttiä.
En välittänyt siitä, että rahaa oli näin niukalti. Osterirosvoilta olin oppinut halveksimaan rahaa, eikä se tunne ollut hävinnyt minusta. Mieskohtaisesti en piitannut siitä rahtuakaan, ja filosofiassani kiersin kehän umpeen pysyen yhtä tyytyväisenä, vaikka taskussa ei ollut senttiäkään, kuin muinoin tuhlatessani kymmeniä dollareita tarjoamalla kapakoissa ryyppyjä jokaiselle maleksijalle.
Mutta miten saisin käsiini tytön? Emme tunteneet ainoatakaan kotia, minne Louis voisi viedä minut esittääkseen minut siellä tytöille. Minä en tuntenut ketään. Louis taas tahtoi pitää itse kaikki tyttönsä; eikä hän muutenkaan olisi voinut luovuttaa yhtään niistä minulle, sillä sellainen on poikien ja tyttöjen käsitys asiasta. Hän houkutteli heitä tuomaan ystävättäriään minua varten; mutta minusta ne olivat varsin heikkoja sisaria, kalpeita ja vaivaisia verrattuina hänen korukappaleisiinsa.
"Sinun täytyy tehdä niin kuin minäkin tein", hän virkkoi lopulta. "Minä sain nämä ottamalla. Sinun täytyy menetellä samalla lailla".
Ja hän perehdytti minut menettelytapaansa. Lukijan on muistaminen, että Louis ja minä elimme varsin niukoissa oloissa. Meidän täytyi todellakin ponnistella voidaksemme maksaa täysihoidostamme ja pukea itsemme siististi. Me tapasimme toisemme iltasella, päivätyön päätyttyä, jossain kulmassa tai erään sivukadun pienessä makeismyymälässä, joka oli meidän ainoa huvittelupaikkamme. Sieltä me ostimme savukkeemme ja toisinaan viidellä sentillä karamelleja. (Niin, Louis ja minä söimme punehtumatta makeisia – niin paljon kuin vain saimme. Kumpikaan meistä ei käynyt koskaan kapakassa.)
Mutta se tyttö. Louisin ohjauksen mukaan minun oli varsin alkuperäisellä tavalla valittava hänet joukosta ja pyrittävä hänen tuttavakseen. Me harhailimme pitkin katuja varhain iltasella. Tytöt kuljeskelivat meidän tavallamme parittain. Ja tytöt, jotka ovat kävelemässä, katsovat ehdottomasti käveleviin poikiin, jotka katsovat heihin. (Vielä nykyäänkin minä seuraan jokaisessa kaupungissa, kauppalassa tai kylässä, minne satun joutumaan, vanhasta kokemuksesta harjaantunein katsein sitä viehkeätä näytelmää, jota suorittavat kävelevät pojat ja tytöt; ja näiden täytyy ehdottomasti päästä kävelemään, kun keväiset ja kesäiset illat kutsuvat.)
Vaikeuksia tuotti se, että minä, joka olin saapunut elämän toiselta puolen verraten karaistuna, osoittausin tässä elämäni suloisessa vaiheessa varsin araksi ja ujostelevaksi. Tuon tuostakin Louis rohkaisi minua. Mutta minä en tuntenut tyttöjä. Varhaiskypsän miehevän elämänikin jälkeen he pysyivät minulle outoina ja ihmeellisinä. Ratkaisevan hetken lähetessä menetin aina rohkeuteni ja välttämättömän aloitekyvyn.
Sitten Louis otti osoittaakseen minulle, miten se kävi päinsä – erikoinen, kaunopuheinen katse, hymy, rohkea hatun kohotus, pari sanaa, epäröintiä, naurunhihitystä, ujoa hermostuneisuutta, ja kas vaan! Louis oli jo tehnyt tuttavuutta ja nyökkäsi minua joutumaan esiteltäväksi. Mutta kun me sitten asetuimme kävelemään parittain, poika ja tyttö yhdessä, niin huomasinkin, että Louis oli aina valinnut omalle osalleen sievännäköisen ja jättänyt minulle pienen vaivaisen sisaren.
Kokeiltuani niin monta kertaa, ettei niistä kannata tässä puhua, minä luonnollisesti edistyin ja minulla oli jo useita tyttöjä, joille saatoin kohottaa hattua ja tarjoutua kävelykumppaniksi iltasella. Mutta silti en vielä rakastunut yhteenkään tyttöön. Mielenkiintoni oli herännyt ja minä jatkoin tätä leikkiä. Milloinkaan ei päähäni juolahtanut lähteä ryypyille. Muutamat Louisin ja minun seikkailuistamme ovat sittemmin saattaneet minut vakavasti miettimään asiaa, kun olen halunnut laatia sosiologisia yleistämisiä. Mutta kaikki tuo oli oivallista ja viattoman nuorekasta, ja minä opin siitä yhden yleistämisen, pikemmin biologisen kuin sosiologisen, nimittäin että "moni on kakku päältä kaunis, vaan on silkkua sisässä".
Kauan ei kestänyt, ennenkuin opin tuntemaan rakkauden, sen ihanan suloisuuden, sen loiston ja ihmeellisyyden. Tahdon nimittää hänet Haydeeksi. Hän kävi kuudettatoista. Hänen lyhyt hameensa ulottui puoliväliin pohjetta. Me istuimme rinnan Pelastusarmeijan kokouksessa. Hän ei ollut kääntyneitä, ei myöskään hänen tätinsä, joka istui hänen toisella puolellaan; täti oli saapunut vierailulle maalta, missä ei silloin ollut Pelastusarmeijaa, ja oli pistäytynyt osittain uteliaisuudesta puolituntiseksi tähän kokoukseen. Ja vierelläni istui Louis huomioita tehden – minä uskon, että hän teki vain huomioita, koska Haydee ei tyydyttänyt hänen makuaan.
Me emme vaihtaneet sanaakaan, mutta tuona suuremmoisena puolituntisena me vilkaisimme ujostellen toisiimme ja välttelimme ujostellen tai kohtasimme ujostellen toinen toisemme katseen useammin kuin kerran. Hänellä oli hennot, soikulaiset kasvot. Hänen ruskeat silmänsä olivat ihanat. Hänen nenänsä oli kuin unelma, samaten simahuulinen, oikullisuutta ilmaiseva suu. Päässään hänellä oli lavealierinen huopahattu, ja ruskeassa tukassa oli mielestäni kaunein ruskea vivahdus, mitä milloinkaan olen nähnyt. Ja tuon puolituntisen tuottamasta kokemuksesta minä olen aina sen koommin ollut varma siitä, että rakkaus saattaa syttyä ensi näkemältä.
Täti ja Haydee poistuivat aivan liian pian. (Pelastusarmeijan kokouksissa tämän saattaa tehdä milloin tahansa.) Kokous ei herättänyt minussa enää mielenkiintoa, ja kun oli ennättänyt kulua sopiva väliaika, minuutti tai pari, minäkin nousin lähteäkseni Louisin kera. Muuan salin perällä istuva nainen kohdisti minuun katseensa, kohosi paikaltaan ja seurasi minua. Häntä en ryhdy kuvaamaan. Hän oli vanhoja tuttavia niiltä ajoilta, jotka olin viettänyt satamassa. Kun Nelsonia oli ammuttu, hän oli heittänyt henkensä juuri tämän naisen sylissä, ja hän tiesi minun olevan Nelsonin entisiä tovereita. Nyt hän halusi kertoa minulle, kuinka Nelson oli kuollut, ja minuakin halutti kuulla siitä. Ja niin minä siirryin hänen kerallaan elämän halki, palasin haivenhuulisen nuorukaisen rakkaudesta ruskeakutrista tyttöä kohtaan takaisin tuohon entiseen surkeaan villielämään, jota olin ennen viettänyt.
Ja kuultuani tarinan minä riensin tieheni etsimään Louisia, sillä pelkäsin kadottaneeni ensimäisen rakkauteni jo ensi vilahduksen jälkeen. Mutta Louis osoittautui luotettavaksi. Tytön nimi oli – Haydee. Louis tiesi, missä hän asusti. Joka päivä tyttö kulki sen pajan ohi, missä hän työskenteli, matkallaan Lafayetten kouluun tai sieltä kotiin. Lisäksi Louis oli toisinaan nähnyt hänet yhdessä Ruthin, erään toisen koulutytön seurassa; ja vielä enemmän, Nita, joka myi meille makeisia, oli Ruthin ystäviä. Nyt meidän oli lähdettävä makeismyymälään tiedustelemaan, eikö Nita suostuisi antamaan Ruthille kirjelappua Haydeelle toimitettavaksi. Jos se kävi päinsä, ei tarvinnut muuta kuin sepittää tuo kirje.
Niin kävikin. Ja salaisissa yhtymätilaisuuksissa minä opin tuntemaan pojan ja tytön keskinäisen rakkauden täyden suloisen mielettömyyden. Se ei suinkaan ole suurinta rakkautta maailmassa, mutta kaikkein suloisimmaksi rohkenen sen vakuuttaa. Oi, kun nyt muistelen sitä! Tytöllä ei ole milloinkaan ollut viattomampaa rakastajaa kuin minä, joka olin ollut niin kurjan viisas ja hurja vuosiini nähden. En tietänyt tytöistä rahtuistakaan. Minua oli mainittu Osterirosvojen Prinssiksi, minä saatoin lähteä kaikkialle maailmassa miehenä miesten parissa, osasin ohjata purjevenettä, keikkua mastossa myrskyssä ja pimeässä, käydä merimieskorttelin kurjimmissa komeroissa, ottaa osaa hurjimpaan meteliin ja kutsua joka jätkän kapakkaan – mutta minä en tietänyt laisinkaan, mitä sanoa tai tehdä tälle hennolle pikku naiselle, jonka hamepahanen ulottui vain puoliväliin pohjetta ja elämäntuntemus oli yhtä niukka kuin minun oli, omasta mielestäni ainakin, syvällisen perinpohjainen.
Muistan, että istuimme penkillä tähtien valossa. Meidän välillämme oli ainakin jalan verta tyhjää. Olimme kääntyneet puolittain päin nojaten kyynärpäitä penkin selkänojaan, ja pari kertaa kyynärpäämme osuivat lievästi yhteen. Hurjan onnellisena minä juttelin mahdollisimman varovaisesti ja harkituin sanoin, jotta en loukkaisi hänen herkkiä korviaan, ja kaiken aikaa vaivasin aivojani koettaen saada selville, mitä minun nyt oikeastaan oli tehtävä. Mitä mahtoivat tytöt odottaa poikien tekevän, kun näin istuttiin penkillä ja koetettiin saada selkoa siitä, mitä rakkaus oli? Mitä hän mahtoi odottaa minun tekevän? Oliko minun suudeltava häntä? Odottiko hän minun yrittävän? Ja jos hän odotti sitä enkä minä tehnyt niin, mitä hän mahtoi silloin ajatella minusta?
Ah, hän oli minua viisaampi – tiedän sen nyt – tuo pieni viaton tyttönainen puolipitkissä hameissaan. Hän oli tuntenut poikia kaiken ikänsä. Hän kannusti minua tyttöjen tavalla. Hän oli riisunut hansikkaansa ja piteli niitä toisessa kädessään, ja minä muistan, kuinka hän ikään kuin rangaistakseen minua jostain puheestani kevyesti ja rohkeasti löi minua suulle noilla hansikkailla. Minä olin pyörtymäisilläni ihastuksesta. Niin ihmeellistä seikkaa en ollut koskaan ennen kokenut. Ja muistan vieläkin sen lievän tuoksun, mikä noista hansikkaista lähti ja jota sain hengittää sinä tuokiona, jolloin ne koskettivat minun huuliani.
Sitten tuli pelon ja epävarmuuden aiheuttama tuska. Vangitsisinko kouraani tuon pienen kätösen, joka äsken oli tuoksuvilla hansikkaillaan koskettanut huuliani? Uskaltaisinko suudella häntä juuri nyt tai kietoa käsivarteni hänen vyötäisilleen? Rohkenisinko edes siirtyä lähemmäksi?
Ei, minä en uskaltanut. En tehnyt mitään. Istuin vain paikallani ja rakastin kaikesta sielustani. Ja kun me sinä iltana erosimme, en ollut suudellut häntä. Muistan, kun suutelin häntä ensimäisen kerran eräänä toisena iltana erotessamme – se oli valtaava hetki ja minä tarvitsin siihen kaiken rohkeuteni. Meidän ei onnistunut järjestää enempää kuin tusinan verta salaisia kohtauksia, ja me suutelimme kai yhtä monta kertaa – kuten pojat ja tytöt suutelevat, lyhyesti ja viattomasti ja ihmetellen. Me emme käyneet koskaan missään – emme edes matineoissa. Kerran me tasasimme viiden sentin määrän makeisia. Mutta minä olen aina hellästi uskonut, että hän rakasti minua. Tiedän, että itse rakastin häntä; ja vuoden ajan ja kauemminkin uneksin hänestä valveillani, ja hänen muistonsa on minulle hyvin kallis.