II
Useiden viikkojen kuluttua edellämainituista tapahtumista istuivat Malemute Kid ja Prince pöydän ääressä koittaen ratkaista shakkiarvoitusta, joka oli kuvattu eräässä vanhassa aikakauslehdessä. Kid oli juuri saapunut tilustensa katsastusmatkalta Bonanzasta ja aikoi nyt levähtää ja koota voimia pitempää hirvenmetsästysretkeä varten. Myöskin Prince oli ollut melkein koko talven matkoilla, joten hänkin toivoi nyt saavansa viettää rauhallisen viikon lämpimässä majassa.
"Siirrä juoksuri väliin ja sano shakki! Ei, se ei kelpaa. Näetkös, seuraava siirto…"
"Miksi pitää talonpoika siirtää kaksi askelta eteenpäin? Sen täytyy mennä syrjään, ja kun sitten juoksuri on tieltä pois…"
"Odotas vähän! Silloinhan syntyy aukko…"
"Ei, se on laskettu. Mene eteenpäin! Silloin kyllä huomaat sen auttavan."
Tehtävä oli sangen mielenkiintoinen. Joku kolkutti ovelle, mutta hänen täytyi kolkuttaa uudelleen, ennen kuin Malemute Kid huusi: "Sisään!" Ovi avautui, ja joku saapui huoneeseen kompastuen kynnykselle. Prince katsahti ovelle ja syöksyi samassa pystyyn. Kauhistunut ilme hänen kasvoillaan sai Malemute Kidin kääntämään päänsä, ja hänkin vavahti, vaikka hän oli elämänsä varrella nähnyt jos jotakin. Tulija horjui sokean tavoin heitä kohti. Prince peräytyi seinämälle, jolla hänen revolverinsa riippuivat.
"Herra Jumala – mikä tuo on?" kuiskasi hän Malemute Kidille.
"En tiedä. Luultavasti joku pakkasen ja nälän uhri", vastasi Kid peräytyen itse vastakkaiseen suuntaan. "Varo itseäsi! Hän näyttää myöskin mielipuolelta", varoitti hän suljettuaan oven ja palattuaan takaisin huoneen perälle.
Vieras läheni pöytää. Rasvalampun valo osui hänen kasvoihinsa. Se näytti rauhoittavan häntä, ja hän irvisti kamalasti, tahtoen siten ilmaista ilonsa. Sitten oikaisi hän vartalonsa, kohautti nahkahousujaan ja alkoi laulaa muuatta laulua, jota merimiehet laulelevat vintturia vääntäessään:
"Yankee-venhe kiitävi alas virtaa.
Heipä juu! Hei, heipä juu!
Tiedätkös ken on venehen kapteeni?
Heipä juu! Hei, heipä juu!
Jonathan Jonas Etelä-Ca-ro-li-i-nast'.
Heipä juu! Hei, hei…"
Hän vaikeni äkkiä ja meni suden tavoin muristen kohti ruokahyllyä. Ennen kuin he ehtivät estää häntä, oli hän hampain tarttunut raakaan silavapalaseen. Taistelu hänen ja Malemute Kidin välillä koitui sangen kiivaaksi, mutta tuon onnettoman voimat katosivat yhtä pian kuin ne olivat ilmestyneetkin, ja hän luopui saaliistaan. He taluttivat hänet eräälle tuolille, ja aivan näännyksissä vaipui hän pöydänlaitaa vasten. Pieni kulaus whiskyä vahvisti häntä sen verran, että hän voi pistää lusikan sokeriastiaan, jonka Malemute Kid asetti hänen eteensä. Kun hänen suurin nälkänsä oli kadonnut, ojensi Prince hänelle kupillisen lihalientä.
Tuon onnettoman silmistä loisti kauhea mielettömyyden tuli hänen niellessään kulauksittain lihalientänsä. Hänen kasvonsa olivat melkein vahattomat. Muutenkin oli noissa kasvoissa jälellä sangen vähän inhimillisiä piirteitä. Pakkanen oli purrut niihin syviä haavoja, joissa näkyi paljas, punainen liha. Toiselta puolelta päätä olivat hiukset ja osa päänahastakin palaneet. Nahkapuku riippui repaleisena ja likaisena hänen kutistuneella vartalollansa. Takin toinen hiha oli pala palalta revitty kappaleiksi; tuo onneton oli nälissään syönyt jo nahkaakin.
"Kuka – sinä – olet?" kysyi Malemute Kid hitaasti ja selvästi.
Mies ei näyttänyt kuulevan hänen puhettaan.
"Mistä sinä tulet?"
"Yankee-venhe kiitävi alas virtaa", rallatteli hän vapisevalla äänellä vastaukseksi.
"Epäilemättä on hän matkustanut pitkin virtaa", sanoi Malemute Kid tarttuen hänen käsivarteensa, jota hän pudisti lujasti, toivoen siten voivansa herättää hänet tajuntaansa.
Mutta tuo onneton tarttui käsivarteensa ja kirkaisi tuskasta. Sitten kohosi hän vaivaloisesti pystyyn ja nojautui pöydänreunaan.
"Nainen nauroi minulle – näin juuri – viha katseessaan. Ja hän – ei – tahtonut – tulla."
Hänen äänensä sortui ja hän oli kaatua kumoon, mutta Malemute Kid tarttui lujasti hänen ranteeseensa huutaen hänen korvaansa: "Kuka? Kuka ei tahtonut tulla?"
"Nainen – Unga. Hän nauroi ja löi minua – näin. Ja sitten …"
"No?"
"Ja sitten? Mitä sitten?"
"Niin, hän makaa niin hiljaa lumessa – kauan jo maannut. Hän makaa – lumessa – vielä!"
Asuintoverit katsahtivat neuvottomina toisiinsa.
"Kuka makaa lumessa?"
"Hän, Unga. Hän katsahti minua – katseessaan – ja sitten…"
"Ja sitten?"
"Sitten otti hän puukon, näin juuri. Ja sitten – kerran – kaksi kertaa – hän oli heikko. Minä pääsin eteenpäin niin hitaasti. Mutta siellä on paljon kultaa – paljon, paljon kultaa."
"Missä on Unga?" Malemute Kid luuli hänen makaavan kuolleena peninkulman tahi parin päässä hänen majastaan. Hän ravisteli mieletöntä kaikin voimin ja kysyi uudelleen: "Missä on Unga? Kuka on Unga?"
"Hän – on – lumessa."
"Niin, ja mitä muuta?"
"Niin – minä tahdoin – myöskin – jäädä lumeen. Mutta minun – oli – maksettava – muuan velka. Oli – ikävää että – minulla – oli – maksamatta velka – maksamatta – velka. Minulla – oli…" Sanatulva keskeytyi, sillä puhuja pisti käden taskuunsa ja veti esiin hirvennahkapussin. "Velka – maksettavana. Viisi – puntaa – kullassa. Malemute Kidin – osuus. Minä…" Väsynyt pää vaipui pöydälle, eikä Malemute Kid voinut enää saada miestä tointumaan.
"Hän on Odysseus", sanoi hän rauhallisena ja heitti kultahietapussin pöydälle. "Luulen Axel Gundersonin ja hänen puolisonsa joutuneen tuhon omaksi. Autahan minua nostamaan hänet sänkyyn. Hän on intiaani, – hän kyllä toipuu, joten saamme vielä kuulla kokonaisuudessaan hänen seikkailunsa."
Kun he leikkasivat auki hänen vaatteensa ja vetivät ne pois hänen päältänsä, huomasivat he hänen rintansa oikealla puolen kaksi puukonpistoa. Haavat jotka näyttivät olevan lyödyt teräväsyrjäisellä puukolla, olivat vielä aivan tuoreet.
III
"Tahdon puhua teille tapahtuneista asioista omalla tavallani; mutta te joka tapauksessa tulette ymmärtämään puheeni. Tahdon alkaa alusta, kertoa ensin itsestäni ja naisesta sekä sitten myöskin miehestä."
Intiaani siirrähti lähemmäksi tulta, aivan kuin olisi hän pelännyt tuon jumalten lahjan katoavan. Malemute Kid käänsi ylemmäksi rasvalampun sydämen ja käänsi sen siten, että sen valo lankesi kertojan kasvoille. Prince ryömi ylös sängystään ja istui lähelle toisia.
"Olen Naas, päällikkö ja päällikön poika, syntynyt auringonnousun ja – laskun välisenä aikana pimeällä vedellä isäni oomiak'issa. Koko yön taistelivat miehet airojen ääressä naisten tyhjentäessä laineitten veneeseen räiskyttämää vettä. Suolainen vaahto jäätyi äitini rinnoille, ja viimein hiljeni hänen hengityksensä, ja hänen sielunsa seurasi myrskyn mukana kauaksi, kauaksi pois. Mutta minä – minä ulvoin kilpaa meren ja myrskyn kanssa ja jäin henkiin. Me asuimme Akatanilla…"
"Missä?" kysyi Malemute Kid.
"Akatanilla, eräällä Aleutein saarista. Akatan on Chignikin, Kardalakin ja Unimakin takana. Kuten sanoin, asuimme me Akatanilla, joka on keskellä merta maailman ääressä. Me pyydystimme kaloja, hylkeitä ja saukkoja, ja meidän majamme sijaitsivat kallioiden lomassa metsänreunan ja keltaisen rannan välissä. Meidän lukumäärämme, samoin kuin meidän maailmammekin, oli hyvin pieni. Idässä oli vieraita maita, saaria kuten Akatankin – ja me luulimme koko maailman sisältyvän noihin saariin.
"Minä olin erilainen kuin muut heimolaiseni. Rannalla oli joukko katkenneita ja vääristyneitä kaaripuita ja vettyneitä lankkuja – ne olivat jätteitä venheestä, jollaista heimoni ei koskaan ollut rakentanut. Ja sitä paitsi muistan vielä, että eräällä kohdalla saarta, josta on avoin näköala kolmelle suunnalle merelle, kasvoi korkea ja suora mänty, joita tavallisesti ei Aleuteilla tapaa. Kerrottiin, että kaksi miestä oli saapunut saarelle tuossa venheessä, joka nyt hylkynä makasi rannalla. He olivat valkoisia kuten tekin ja heikkoja kuin lapset hyljeajan kuluessa loppuun ja miesten palatessa tyhjin käsin kotiin. Kaiken tämän olen kuullut vanhoilta ukoilta ja akoilta, jotka taas ovat kuulleet sen isiltään ja äideiltään. Vieraat valkoiset miehet eivät pitäneet meidän tavoistamme, mutta he vahvistuivat saatuaan kalaa ja rasvaa ja pian olivat he väkevämpiä kuin me. He rakensivat kumpikin itsellensä oman talon ja ottivat parhaat naisistamme puolisoikseen, ja ennen pitkää syntyi heille lapsia. Niin syntyi myöskin hän, josta sittemmin tuli isäni isoisä.
"Kuten jo äsken mainitsin, olin minä erilainen kuin muut heimolaiseni, sillä suonissani juoksee mereltä saapuneen valkoisen miehen voimakasta verta. Kerrotaan meillä olleen omat lakimme ennen valkoisten miesten saapumista. Mutta he olivat ylpeitä ja taisteluhaluisia, ja he taistelivat miehiämme vastaan, kunnes ei enää ollut hengissä ainoatakaan, joka olisi uskaltanut taistella. He tekivät itsensä päälliköiksi, poistivat vanhat lakimme ja antoivat meille uudet, joiden mukaan mies siitälähtien oli isänsä eikä äitinsä poika, kuten siihen saakka oli ollut asianlaita. He määräsivät myöskin, että ensiksi syntynyt poika perii isänsä omaisuuden ja että toisten veljien ja sisarten pitää parhaansa mukaan auttaa häntä. He antoivat meille muitakin lakeja. He opettivat meille uuden tavan pyydystää kaloja ja surmata karhuja, joita metsät olivat täynnä, ja samoin opettivat he meidät kokoomaan suuria varastoja vaikeita aikoja varten. Kaikki tuo oli hyvää.
"Mutta kun he olivat päässeet päälliköiksi, eikä kansassamme ollut enää ainoatakaan miestä, joka olisi rohjennut uhmata heitä, alkoivat nuo kummalliset valkeat miehet sotia toisiansa vastaan. Ja se, jonka verta juoksee minun suonissani, pisti hyljekeihäänsä käsivarren pituudelta tuon toisen valkean miehen ruumiiseen. Heidän lapsensa jatkoivat taistelua, ja aina minun aikoihini saakka surmasivat he toisiaan. Minä olin ainoa suvustani. Toisessa suvussa oli vain yksi tyttö, Unga, joka asui äitinsä luona. Isämme, hänen ja minun, eivät eräänä päivänä palanneetkaan kalastusmatkalta; mutta nousuvesi kuljetti sittemmin heidän ruumiinsa, jotka olivat lujasti takertuneet toisiinsa, kuolleina rannalle.
"Ihmiset puhuivat paljon sukujen välisestä taistelusta, ja vanhat miehet pudistivat päitänsä ja vakuuttivat taistelun alkavan uudelleen minun ja hänen lapsien synnyttyä. Kaikesta tästä lörpöttelivät he minulle minun vielä lapsena ollessa, ja lopulta aloin minä pitää Ungaa vihollisena, joka antaa elämän lapsille, jotka tulevat taistelemaan minun lapsiani vastaan. Ajattelin tätä joka päivä, ja kun kasvoin nuorukaiseksi, kyselin toisilta, miksi asiat olivat sillä kannalla. Ja he vastasivat: 'Sitä emme me tiedä, mutta niin on joka tapauksessa asianlaita ollut esi-isiesikin aikana.' Minä ihmettelin, miksi niiden, jotka eivät vielä ole syntyneetkään, täytyy jatkaa niiden taistelua, jotka ovat jo kuolleet, enkä voinut huomata tällaista asiaintilaa oikeudenmukaiseksi. Mutta ihmiset sanoivat, että niin täytyisi asian olla, ja että minä olin vain ymmärtämätön nuorukainen.
"He sanoivat minulle, että minun pitäisi huolehtia siitä, että sukuni tulisi vanhemmaksi ja voimakkaammaksi kuin Ungan suku. Se olisikin ollut helppo tehtävä, sillä olinhan minä päällikkö, jota ihmiset kunnioittivat esi-isieni lakien ja urotöiden sekä omistamieni rikkauksien takia. Nuorista tytöistä olisi ken hyvänsä tullut luokseni, mutta yksikään heistä ei ollut minun mieleiseni. Vanhat miehet ja nuorten tyttöjen äidit kehoittivat minua kiiruhtamaan, sillä metsästäjät alkoivat jo tarjoilla Ungan äidille suuria lahjoja hänen tyttärestään; ja jos hänen lapsensa syntyisivät ennen minun lapsiani, niin koituisi asemani sangen epävarmaksi.
"En kuitenkaan löytänyt ainoatakaan tyttöä, joka olisi miellyttänyt minua, ennen kuin eräänä iltana palatessani kotiin kalastusretkeltä. Aurinko oli taivaanrannassa loistaen suoraan silmiini, tuuli oli navakka ja kajakit lensivät huimasti eteenpäin valkoisilla laineilla. Sattumalta kulki Ungan kajaki minun kajakini ohitse, ja hän katsahti minuun – mustat hiukset liehuen kuin öinen pilvi ja posket kosteina vaahdon pärskeestä. Kuten äsken sanoin, loisti aurinko suoraan silmiini, ja minä olin vain nuorukainen. Mutta kuinka olikaan, samassa selveni minulle, että mieleni oli vallannut miehen ja naisen välinen vetovoima. Hän katsahti vielä kerran minuun – niin kuin vain Unga voi katsoa – ja minä tunsin uudelleen mielessäni miehen ja naisen välisen vetovoiman. Toiset huutelivat äänekkäästi meidän kiitäessämme heidän hitaitten oomiak'iensa ohi ja jättäessämme heidät kauaksi taaksemme. Mutta Unga hoiti hyvin airojansa. Sydämeni vavahteli kuin tuulen pullistama purje, enkä minä voittanut häntä. Tuuli kasvoi, meri kuohui valkoisena, ja kajakimme hyppelivät hylkeitten tavoin auringon kultaamilla laineilla."
Naas kumartui tuolissaan samaan asentoon kuin ohjasinairoa hoitaessa – näytti aivan kuin olisi hän uudelleen elänyt tuon kilpasoudun. Kaminin vieressä oli hän näkevinään Ungan liehuvat hiukset ja hänen keinuvan kajakinsa. Myrsky suhisi hänen korvissaan, ja hän tunsi suolaisen ilman täyttävän sieramensa.
"Mutta Unga saapui ennen minua rannalle ja juoksi nauraen äitinsä majaan. Suuri ajatus heräsi mielessäni sinä yönä – ajatus, kyllin arvokas kaiken Akatanin kansan päällikölle. Kun kuu oli noussut, menin minä hänen äitinsä majalle ja katselin Yash-Nooshin tavaroita, jotka olivat kootut majan ulkoseinustalle! Yash-Noosh oli kelpo metsästäjä, jolla oli mielessä toivo päästä Ungan lapsien isäksi. Toiset nuoret miehet olivat aikaisemmin painanneet seinustalle omaisuutensa ja olleet pakoitetut ottamaan sen jälleen pois; jokainen nuori mies teki kasansa korkeammaksi kuin edellisen oli ollut.
"Ja minä nauroin kuulle ja tähdille ja menin omaan majaani, jonne kaikki rikkauteni olivat kootut. Minä kuljin monta kertaa edestakaisin, kunnes kasani oli kymmenen kertaa suurempi Yosh-Nooshin kasaa. Siinä oli auringonpaisteessa kuivattua ja savustettua kalaa; neljäkymmentä karvaisen ja parikymmentä paljaan hylkeen vuotaa, joista jokainen oli sidottu kiinni ja täytetty öljyllä; kymmenen karhunnahkaa, jotka karhut olin omin käsin tappanut keväällä, sekä myöskin helmiä, peittoja ja punakangasta, jotka kaikki olin vaihtanut kauempana idässä asuvalta kansalta. Ja minä katsoin Yosh-Nooshin kasaa ja hymyilin. Sillä minä olin Akatanin päällikkö, rikkauteni oli suurempi kuin kaikkien nuorten miesteni, ja esi-isäni olivat suorittaneet suurtöitä, muodostaneet lakeja ja saattaneet nimensä ikuisiksi ajoiksi kansan huulille.