Setä Frans

– Se on melkein liikaa, – jupisi hän. – Se on melkein liian suuri onni!

Mutta Kaija naurahti.

– Kuinka sinä olet saattanut luulla, että voisit vähempään tyytyä? – virkkoi hän. – Sielusi sisimmissä et ole sitä milloinkaan voinut. Tiedän kyllä olevani se meistä, joka vähimmän on antanut. Minä olen tehnyt sitä sillä tai tällä ehdolla, mutta nyt on toisin. Et ole seitsemää vuotta turhaan palvellut Rakelin tähden. Nyt annan itseni sinulle kokonani kaikkineni ja sinulle yksin!

Setä Frans nosti hänen kätensä ylös ja peitti ne suuteloilla… hän suuteli häntä suuhun, suuteli poskia ja silmiä.

– Mun omani! – kuiskaili hän vain.

Ja Kaija painoi päänsä jälleen hänen olalleen ja toisti niin vakuuttavasti, niin sydämellisesti:

– Niin, sinun omasi!

Kauan he siinä istuivat, sanaakaan sanomatta, huomaamatta hämärää, joka yhä tiheämpänä ja tiheämpänä laskeutui heidän ympärilleen.

He heräsivät, kuultuaan Hellen äänen viereisestä huoneesta. Poika kuului olevan aivan valveilla.

– Halloo! – huusi hän, ja vähän ajan perästä jälleen: "Halloo! Se on Helle!"

– Mitähän se poika siellä hommaa? – huudahti Kaija, kavahtaen ylös.

Setä Frans nauroi vaan.

– Hän telefoonaa kaiketi unissaan, – virkkoi hän. – Tuonottain kävin hänen kanssaan kaupungilla, ja siellä hän näki minun telefoonaavan. Siitä pitäin hän on myötäänsä puuhaillut samassa toimessa. Hän sitoo nuoran johonkin naulaan, ja – ala soitella sitten. Tules katsomaan… No, mutta poikahan on ihan valveilla!

He olivat yhdessä hiipineet ovelle ja kurkistivat raosta. Helle seisoi paitasillaan keskellä vuodetta, nuora kiinni toisessa korvassa.

– Halloo! – kuului taas. – Onko Jumala kotona?.. Jaha… Kiitos… Hyvä on… Niin… tuota… Pyytäkääs, että hän lähettäisi tänne jonkun: Hellen on niin ikävä.

Toiset olivat purskahtaa nauruun, mutta hillitsivät toisiansa.

– Halloo! huuteli poikanen jälleen, hiukan hiljemmin. – Onko se Herra Jumala!.. Jassoo… Sanokaas, että hän lähettäisi tänne vähän valoa; täällä on niin pimeä.

Toiset eivät malttaneet enää. Hiljaa he lykkäsivät oven auki ja menivät yhdessä sisään. Setä Frans raapaisi valkeata tikkuun ja sytytti pöydälle pienen yölampun.

Mutta Helle ei siitä välittänyt.

– Halloo! – telefoonasi hän rohkeammalla äänellä jälleen. – Sanokaa Jumalalle, että nyt on hyvä… valoa tuli… Kiitos! Hyvästi!

Hän soitti irti, myhähti niin ylen onnellisena heille kummallekin ja pujahti jälleen peitteen alle. Parin minutin perästä hän nukkui täyttä unta, suu puoleksi auki ja pienet kädet yhteenpuristettuina rinnalle. He seisoivat hänen vuoteensa ääressä, ja nyt, niinkuin monasti ennenkin, heidän silmänsä kohtasivat toisensa, täynnään iloa lapsen tähden.

– Kuinka me olemme onnellisia, kun meillä on Helle. Niin he puhuivat toisilleen.

17

 
Joill' yhteiset kevätlaulut soi,
Sinis lehdet kuin kellastuvat,
Ett'ei rakkaus koskaan vanheta voi —
Heill' on siitä selvät kuvat…
Metsäkin tuo joka vuos vihannoi.
 

Talvi ei ollut Kaijan mielestä milloinkaan kestänyt niin kauan kuin nyt. Päivät tuntuivat viikoilta, viikot kuukausilta. Eikä se lumikaan katoilla, niin hänestä näytti, ikinä sula, vaikka aurinko pehmittelee sitä joka päivä.

Eikö kevättä tänä vuonna tulekaan? Eikö huhtikuun neljäs päivä milloinkaan joudu?

Häistään he eivät olleet toisilleen mitään puhuneet, mutta kumpikin tiesi, että ne vietetään huhtikuun neljäntenä. Silloin on näet avioeron määräaika lopussa ja kaikki paperit järjestyksessä.

Vihdoin alkoi lumi irtaantua ja humahdella alas katoilta pieninä vyöryinä, suureksi kauhistukseksi kaikille, joitten niska kohdalle sattui. Ja eräänä päivänä setä Frans toi tullessaan ensimmäisen krokus-kukan. Hän oli jälleen salavihkaa pistäytynyt Höistrupin rannalla ja löytänyt puutarhoista siellä puhjenneita krokuksia.

Hän oli hiljaa katsellut niitä ja paljastanut päänsä heidän nuoren valtavuutensa edessä, ja leivonen oli niitten päällä tuolla korkealla viserrellyt vienoimpia viserryksiänsä. Tietysti hän oli poiminut koko sylellisen, ja nyt hän seisoi ovessa, ja kasvot hänellä loistivat kilpaa kukkasien kanssa hänen sylissään.

– Muistatko tällaista kevättä? – sanoi hän, kohottaen kukkasia hänen nähdä. – Ei lumen hiutalettakaan missään, vihantaa vaan nousee maasta kaikkialla. Saattaako ajatella tämän suloisempia värejä! Katsos näitä keltaisia ja valkoisia tässä, ja noita sinerviä, jotka vivahtavat punaiseen! Katsos, kuinka ne ovat reheviä ja solakoita!.. Mutta, laps, ethän sinä katsokaan niitä!

Kaija ei vastannut. Hän oli kietonut kädet hänen kaulaansa ja vetänyt hänen päänsä luokseen.

– Minä katselen kevättä sinun silmissäsi, – virkkoi hän vaan…

* * * * *

Frans sedällä oli koko tänä talvena ollut kiire, jo marraskuusta ruveten. Hänen asuntonsa oli ollut kuin hyväkin rihkamapuoti: niin hän oli ahtanut sen täyteen uutta ja vanhaa esinettä.

Siinä oli hienoja, vanhan-aikaisia huonekaluja… siinä peruja vaarin ja mummon ajoilta… siinä pieniä kapineita hänen omilta nuorenmiehen päiviltä, – mutta kaikki ne oli puhdistettu ja putsattu ja kiillotettu setä Fransin omalla kädellä.

Ei ihmekään, että kun Kaija joskus käkesi hänen luokseen, setä Frans aina estelemään: "Ei vielä. Siell'on niin paha siivo."

Työhuoneesta oli tullut puusepän-paja. Hän oli pian huomannut, että jos mieli hankkia sellaisia harvinaisia esineitä, joilla hän tahtoi "pesää untuvoida", niin pitää ne ostaa rikkinäisinä ja rappeuneina ja itse laittaa ne kuntoon. Mutta Köpenhaminan nikkarit vaativat korjaustöistä niin suunnattomia summia, että Frans sedällä oikein pintaa karmi. Hän astui huoneessansa muutamia tunteja pysähtymättä ja sitten hän äkkiä teki päätöksensä.

Huomenissa hän meni erään puusepän luokse kaupungin laidassa.

– Otatteko opettaaksenne minulle veistoa? – kysyi hän.

Puuseppä katsahti pilkallisesti kysyjän valkoisiin käsiin.

– Mitäs siitä lähtis? – virkkoi hän.

– Minä maksan, minkä vaaditte, – jatkoi setä Frans. Ja sitten ne oppitunnit alotettiin.

Joka iltapäivä neljästä kuuteen hän seisoi puusepän pajassa, sahasi ja höyläsi, hankasi ja kiillotti niin, että selkää pakotti. Mutta hellittänyt hän ei. Kahdessa kuukaudessa hän oli oppinut sen verran, että uskalsi ruveta tekemään työtä omin päin. Hän siirsi silloin puusepän-pajan omaan kirjoitushuoneesensa, ja pian alkoi siellä haista lakalle ja fernissalle, ja lattia oli täynnään höylälastuja – hänen vanhan talon-emäntänsä suureksi mielipahaksi, hänen kun oli määrä käydä huoneita siivoamassa.

– Tämä se on sitä vihoviimeistä porsaan siivoa! En minä vielä tällaista ole nähnytkään! – puheli matami kädet puuskassa. – Ja jos sitä sitten ymmärtäis, mitä tolkkua tästä kaikesta on! Ihanhan on synti kuluttaa niin paljon aikaa ja rahaa tuommoiseen iän-ikuiseen roskaan. Ja mitähän se herra luulee saavansa tuostakin vanhasta, mustuneesta romulaatikosta? – Matami viittasi ylenkatseellisesti erääsen vanhan-aikuiseen vaatekaappiin, jonka leikkauskoristeiset laidat olivat niin lahoja, että hädin tuskin koossa kestivät.

– Tulkaas viikon perästä näitä katsomaan! – vastasi setä Frans, ylpeästi katsahtaen tuohon halveksittuun esineesen. Mutta jos hän oli luullut saavansa emännän ihmettelyn osakseen, niin pahasti hän laskuissaan pettyi, sillä kun hän viikkoa myöhemmin näytti matamille valmista taideteosta, lausui tämä musertavalla kritikillä: "No maksoi sitä vaan mokomaan aikaa tuhlata, niinkuin ei täällä olis myöpeleitä jo ennestään yltä kyllin! Te kun niin paljon istutte kotona, menisitte illalla toki hiukan kävelemään ettekä valvoisi öitä umpeen, näpelehtimässä näitä jonkin joutavia… Ja jos minä vaan saisin päähäni, mitä varten te niitä teette, tahikka että mikä meininki niillä oikein olla mahtaa?"

Mutta setä Frans myhähti silloin niin salaperäisesti, että matamilta oli vähällä salvata hengen pelkästä uteliaisuudesta.

– Sanonko ma? – puheli Setä Frans ja nyökäytti päätään ilosta loistavin silmin. – Sanonko ma? Minä palvelen Rakelin tähden.

Nyt oli matami ihan haljeta maltittomuudesta: niin kiihkeästi hän tahtoi tietää, kuka Rakel on, mutta tuon herran puhetavassa oli jotain sellaista, mikä äkkiä sulki matamilta suun, jotain juhlapäivän-omaista. Matamista tuntui niinkuin oltaisi kirkossa… Sanaakaan enää kysymättä hän läksi pois.

Pari päivää myöhemmin virkkoi Kaija, puristaessaan Frans sedän kättä jäähyväisiksi:

– Merkillistä, kuinka sinun kätesi ovat käyneet viime aikoina koviksi.

– Niinkö? – Setä Frans katsoi hämillään paksunahkaista kämmentänsä. – Saattaapa olla, mutta minähän olenkin tänä talvena käynyt veistokoulua.

– Sinäkö? Ja miksi?

– Muutoin vaan, huvikseni.

Kaija ei tiedustanut sen enempää, ja setä Frans jatkoi rauhassa työtään. Mutta mitä pitemmiksi päivät alkoivat käydä, sitä enemmän ilmaantui sellaista, mikä oli välttämättä saatava valmiiksi, ja niinpä tapahtui, mitä ei ennen ollut milloinkaan tapahtunut, että häneltä usein jäi käymättä Kaijan ja Hellen luona; häneltä ei liiennyt aikaa. Hän pistäysi vaan joskus, katsahti sitten pian kelloonsa ja virkkoi:

– Kyllähän se on harmillista, mutta kotona on niin paljo työtä, ett'en saata mitenkään enää viipyä.

Ensi kerralla tätä kuullessaan Kaija vaan kummasteli, toisella ja kolmannella kerralla kävi luulevaiseksi, ja neljännellä hän oli jo hyrähtää itkuun, mutta pidätti kyynelensä, kunnes toinen oli lähtenyt.

– Miks isä meni pois? – tiedusteli Helle. – Ja miks äiti itkee?

Äiti ei vastannut, mutta kun setä Frans seuraavalla kerralla ilmestyi ovessa niin salaperäisen näköisenä taas, puikelsi Helle hänen jalkainsa väliin, pisti näsäviisaan päänsä ulos ja julisti niin kauhean tärkeänä: "Äiti itkee joka päivä; ihan itkee."

Yks kaks hän oli sedän sylissä.

– Milloinka äiti itkee?

– Kun sinä lähdet pois.

Helle oli heti lattialla jälleen, ja setä Frans astui sisään, kasvoilla syvä katumus.

Kaija istui ikkunan ääressä neuloen. Setä Frans meni suoraan hänen luoksensa ja otti häntä kädestä.

– Sin'et saa olla pahoillasi minuun, – virkkoi hän. – Ymmärräthän, että minä juuri sinua varten teen työtä. Se oli oleva yllätystä sinulle.

– Niin, niin, – vastasi Kaija, koettaen salata kyyneleitä, joita kiilsi pitkäin silmäripsien alla, – mutta minun mielestäni on synti ryöstää päiviä meiltä. Ja minä… minun on kauhean ikävä sinua, – puhkesi häneltä äkkiä.

Setä Frans näytti yht'aikaa niin sanomattoman katuvaiselta ja niin ylenpalttisen onnelliselta, että Kaijan täytyi purskahtaa ääneensä nauramaan, ja hänen iloinen naurunsa tarttui Helleenkin, vaikk'ei poikanen ensinkään käsittänyt, mille tässä nyt nauretaan.

Viimeksi rupesi setä Franskin nauramaan.

Hänestä näytti, kuin olisi huone äkkiä tullut täyteen päivänpaistetta, vanhasta, hänen lahjoittamastaan venetialaisesta kynttiläkruunusta ruveten, joka riippui katosta, ja jossa valo tuhansissa väreissä taittui pieniin prismoihin, hamaan kaukaisimpaan nurkkaan, jonne päivän säde ei milloinkaan päässyt.

Mutta sen iltapäivää hän oli Kaijan luona, kuten ennenkin, ja sinä iltana Kaija lauloi, setä Fransin seisoessa hänen takanaan ja vihellellen mukaan:

 
Puna rosmariini pieno,
Oma armahani vieno!
Viikon verran vuotat kun,
Olet minun, minä sun!
Puna rosmariini pieno,
Oma armahani vieno!
 

Ja sellainen raikui riemu hänen äänessään, että setä Fransin täytyi taivuttaa hänen päänsä taaksepäin, kesken hänen lauluansa, ja katsoa häntä syvään noihin herttaisiin, loistaviin silmiin.

* * * * *

Mutta nyt oli huhtikuu ja hääpäivän aatto-ilta… tuo kummallinen ilta… siihen kätkeytyy niin monta hentoa tunnelmaa ja niin paljo valoisata kaihoa… aina sitä sittemmin muistaa jonain nuorena, vavahtelevana, joka päättyy suureen säihkyvään valonsäveleesen.

Aurinko oli koko päivän lämmittäen paistanut huoneisin… nyt se oli mennyt mailleen Frederiksbergin puutarhan taakse ja laskiessaan lähettänyt kokonaisen sädehulmeen keltaista ja punaista ja karmosiinia Söndermarkin puitten latvoihin.

Helle nukkui makeasti pienessä vuoteessaan.

Setä Frans oli vienyt Kaijan katsomaan "yllätystä". Käsikkäin he astuivat ylös portaita tulevaan kotiinsa.

Setä Frans pysähtyi oven eteen ja otti taskustaan avaimen… Silloin he äkkiä katsahtivat toisiinsa ja muistivat kumpikin sen illan, jolloin Kaija oli sulkenut häneltä oven siihen kotiin, joka oikeutta myöten oli Frans sedän koti. Kaikki entis-ajan muistot palasivat ja hiljaa kuiskuttivat heille. Mutta sitten laski setä Frans kätensä hänen hartioilleen.

– Nyt me unohdamme kaikki, mitä takana on, – virkkoi hän, – ja muistelemme sitä vaan, mitä on edessäpäin.

Hän kiersi lukon auki.

– Astu kynnyksesi yli, oma armaani! – lausui setä Frans, hänen epäröidessään, ja hehkuvin poskin astui Kaija sisään.

Setä Frans oli lähtiessään pitänyt huolta, että huoneet olisivat valaistut heidän tullessansa.

Pienessä somassa eteisessä paloi keltainen amppeli, ja arkihuoneesta loisti kirkas valo vanhoissa messinkilampeteissa.

Kaija ei voinut pidättää hämmästyksen huudahdusta, astuttuaan sisään ja nähdessään tuon "yllätyksen". Loistavat silmät ne hyväilivät noita vanhan-aikuisia, leikkauskoristeisia huonekaluja vuoroin kutakin.

– No niin, enkös minä ole käyttänyt aikaani hyvin? – kysyi setäFrans. – Katsopas, en minä niitä huonoimpiakaan puuseppiä liene.

– Sinäkö! Sinähän olet täysi mestari! – myhähti Kaija, katsahtaen häntä silmiin. – Tiesin sinun pystyvän moneen asiaan; tätä en olisi osannut odottaa.

– Et maar.

– Ja kuinka koko huone on kauttaaltaan sinua… jospa minuakin!

Totta kai! Et väinkään ollut ajatuksistani poissa, kun näitä laittelin.

– Entäs ruokasali! Vanhat hyllyt poslineja varten pitkin seiniä, ja tuo hauska, pullea teekeittiö pöydällä!

Hän kääntyi ympärinsä.

– Meillekö kahden todellakin tämä satumaisen sievä koti, meidänkö kahden asua!.. Emmeköhän me ole liian onnellisia, Frans? Luuletko todellakin tätä onnea pysyväksi? – Näin hän sanoi äkkiä, tuska äänessään, ja setä Frans tunsi, kuinka tuo hento ruumis vavahti hänen pidellessä sitä.

– Nyt sinun pitää olla iloinen vaan, – virkkoi hän. – Iloinen ja varma.

Kiireesti kuin auringon säde sävähti hymy Kaijan kasvoilla.

– Äiti parkaa! – virkkoi hän. – Hän ei saanut prinssiä koskaan. Mutta minulla on tässä prinssi ja valtakunta ja kaikki! Tämä on melkein liikaa minulle. Min'en ansaitse kaikkea tätä. Muistatko, kuinka minä, Hellen sairaana ollessa, uhrasin sinut hänen tähtensä?

Tuskallinen ilme elähti Frans sedän kasvoilla.

– Miksikäs siihen kajoat nyt? – sanoi hän. – Olethan luvannut olla enää milloinkaan ajattelematta sitä.

– Älä ole pahoillasi, – pyysi toinen. – Se tulee siitä vain, ett'en minä rohkene uskoa onneani. Tuntuu kuin se olisi liian suuri minulle. Pitäisi olla kokonainen elämä, sen mahtua siihen.

– Sittenpä onkin hyvä, ettäs olet nuori, ja että sulla on vielä vuosia edessäsi, – virkkoi setä Frans, kaataen viiniä laseihin. – Saanko sanoa vaimoani tervetulleeksi?

He kilistivät… suutelivat lasien ylitse toisiansa ja kilistivät jälleen ja astuivat käsikkäin koko asunnon halki. He koskettelivat kaikkea, he tutkistelivat kaikki. He istahtivat sohvaan, "nähdäkseen, kuinka pehmeä se on", ja he istuivat pöytään vastapäätä toisiansa, koettaakseen, "miltä tuntuu, kun on oma jalka pöydän alla". He olivat olevinaan vieraisilla toistensa luona ja sytyttivät useampia kynttilöitä. Heidän ajatuksensa kohtasivat toisiaan säihkyvin säväyksin… heidän sydämensä nauroivat… heidän silmänsä loistivat.

Mutta viimeksi he istuivat ihan ääneti arkkulavitsalla kaakeliuunin edessä, ja tämän illan kummallinen tunnelma valtasi heidät: sen syvä kaihomielisyys… sen hiljainen odotus… sen valtava, suuri kirkasloistoinen juhlallisuus!..

18

 
Jos tahdot elossa
Olla osakas ain',
Niin surut ja ilot
Ota ehjinä vain…
 

Huhtikuun neljäs päivä tuli… Uhkuen tulvehti auringonpaiste sisään, kullaten Hellen puuhevosen ja näkyville paljastaen sen monen monet puutteet; se hiilui nurkkiin, missä tina-sotamiehet vahtia pitivät, se luisui leveänä, kirkkaana juovana mattoja myöten…

Kaijan matkapuku – se oli samalla oleva hänen morsiuspukunsa – oli saapunut ja sen mukana suuri orvokkivihko, raunioisen haituvilla harsotettu. Hänen ei tarvinnut arvailla, kenenkä se on lähettämä.

Hän puki päällensä tuon silkillä vuoratun, tummansinisen leningin, joka niin hellästi verhosi hänen solakan ruumiinsa muodot. Nyt hän oli parhaillaan kiinnittämässä kukkavihkoa rintaansa. Helle juoksenteli edestakasin, ja hehkumalla hehkui tyytyväisyys hänen kasvoillansa.

– Meill'on tänään häät! – riemuitsi hän. – Isä ja äiti ja Helle viettävät häitä tänään!

Poikanen oli tottunut olemaan mukana kaikessa, mikä koski noita kahta. Itsestäinen asia siis, ett'ei tässäkään tulla toimeen ilman häntä.

Setä Frans tuli hakemaan Kaijaa suljetuissa landoissa, ja itse kevät-aurinkokin himmeni sen loiston rinnalla, mikä hänen silmistään välkähteli. Suu ei ollut milloinkaan ollut niin lauseva eikä juonteet pielissä niin lienteät kuin tällä aamuhetkellä; otsa ei ollut milloinkaan ennen väikkynyt niin kirkkaana.

Ensin piti setä Fransin pysähtyä arkihuoneesen, ihmettelemään Hellen kiiltäviä kenkiä ja ankkurinappeja nutussa. Vihdoin hän pääsi irti ja meni Kaijan luo, joka seisoi solakkana ja hentona, kiinnittämässä orvokkivihkoa rintaansa.

Ja setä Frans otti kultasormuksen ja pani sen Kaijan sormeen. Ja myhäillen pani Kaija samallaisen hänen sormeensa. Mutta ensin hän nosti molemmat sormukset valoa kohti ja luki, mitä niitten sisäpuolella oli kaiverrettu: "Seitsemän vuotta Rakelin tähden."

Kirkkaasti sävähtäen heidän katseensa kohtasivat toisiaan… eihän ollut ensi kertaa heillä sama ajatus kummallakin.

Helle oli kovasti loukkautunut siitä, ett'ei hänelle annettu sormusta. Mutta setä Frans otti hänet syliinsä ja kantoi vaunuihin, ja siellä kohosi mielihyvä heti oikein monta astetta. Ja kun he kolmisin olivat nousseet rautatie-vaunun kupeaan, rupesi poikanen laulamaan täydellä äänellä.

He kiitivät vihannoivain ketojen poikki ja alastomain metsäin halki.Kaikkialla paistoi kevät-aurinko, ja puissa silmukat puhkeilivat.Karviaispensaat puutarhoissa olivat vehreissään, ja vuokot kutoivatsilkkikangastaan lakastuneitten lehtien välissä metsän pohjalla.

Krokus ja hyasintti heloitti kaikkialla, leivoset livertelivät, ja kottaraiset viheltelivät virsiään… Koko tuo lämmin, ihana kevät lausui heille tervetuliaisiansa.

– Katso! – puhui setä Frans. – Kaikki tuo on kuin riemukulkua sinun kunniaksesi! Ei mointa kevättä ennen ole milloinkaan ollut. Saatat olla tyytyväinen häämatkaasi, niin lyhyt kuin se onkaan.

Kaija istui avonaisen akkunan ääressä ja veti syvin hengähdyksin rintaansa kevään raikasta ilmaa.

– Kuinka herttaista! – sanoi hän, – että saamme olla täällä viisi päivää! Onneksi tänään onkin pääsiäislauantai; mistäpä sinä muutoin olisit lomaa saanut!

Toinen myhähti.

– Nyt on riemuvuosi, muista se, – virkkoi hän, – ja silloinhan kaikki käy parhailleen.

– Niin, riemuvuosi, – toisti Kaija verkalleen, – se on sattuva nimi. Emme toista sellaista koskaan näe.

– Eikös se juna pian vihellä? – tiedusti Helle, nenä ruudussa kiinni ja vilkkaasti tarkastellen ulos.

Samassa pisti konduktöri päänsä ikkunasta sisään ja julisti verkkaisella äänellä:

– Pysähtyy vasta Rödvigissä.

Astuessaan kymmenen minutin perästä ulos vaunusta ei voinut kumpikaan käsittää, mihinkä ne kolme tuntia olivat joutuneet.

Asemalla heitä odottivat umpinaiset vaunut. Niissä oli heidän määrä ajaa kirkolle.

– Pappi odottaa meitä puoli yksi, – sanoi setä Frans; – päivällisen olen tilannut kello kahdeksi.

Maantietä lähdettiin ajamaan kovaa vauhtia. Aurinko hyppi koko ajan heidän edellään, leivoset lauloivat heidän päänsä päällä, niinkuin olisi niillä olleet kokonaiset urut hennossa pienessä kaulassaan, ja varpuset ne myötäänsä sirkuttivat pitkin tien varsia.

Mutta pienten talojen ulkopuolella istui kottaraisia, räpytellen kiiltävän tummia siipiään, ja pellon vakoa myöten astui haikara edestakaisin, viisas pää pitkän kaulan varressa myötäänsä liikkeessä.

Pieni, valkoinen kirkko loisti häikäisevän kirkkaassa valossa. Vaunut pysähtyivät sen eteen. He astuivat kirkonkäytävää, Helle keskellänsä.

Virttä veisatessa Helle katsoa tuijotteli heihin, suu puoleksi avoinna ja kädet ristissä, ja heidän astuttuansa alttarin eteen, hän asettui heidän taakseen ja seurasi niin innokkaasti kaikkea, mikä tapahtui, että tietämättänsäkin kahdesti sanoi amen! Sitten hän sai istua heidän välissään, ja kirkosta hän astui kaula kenossa, pienillä käsillään lujasti pitäen kumpaakin kädestä kiinni.

Kirkolta ajettiin kotia Höistrupin rannalle, siihen taloon, jota setäFrans vähillä varoillaan oli puolen vuotta koettanut koristella.

Hän tiesi, kuinka rakkaita kukkaset ovat Kaijalle. Krokuksia ja hyasintteja olivat akkunat täynnään, ja yhdessä nurkassa seisoi upea viuhkapalmu.

Makuuhuoneessa riippuivat siniset uutimet vuoteitten ympärillä, ja jalkopäässä seisoi Hellen pieni rautasänky.

Ikkunoihin oli pantu puhtaat kattunakartiinit, oven eteen oli ripoteltu hienoa, puhdasta rantahietaa. Kalastaja, talon isäntä, oli sitonut köynnöksen oven yläpuolelle; sen keskellä oli suurilla kirjaimilla: "terve tultua!"

Enemmän se oli hyvää tarkoittavaa kuin somaa, mutta ylenpalttisen iloisina ja kiitollisina kaikesta he puristivat kumpikin isännän kättä.

Ja sitten he astuivat tuohon pieneen taloon, joka oli oleva heidän ensimmäisen, sanomattoman onnensa todistajana.

He kävivät juhla-asuiseen, katettuun pöytään ja rupesivat aterioimaan, mutta tunnelma oli omituisen juhlallinen: ruoka ei ottanut maistuakseen. Helle se oikeastaan yksin antoi ruuille täyden arvon ja kunnian: hän söi sellaisella ruokahalulla, etteivät he mointa ennen olleet hänessä nähneetkään.

Kun paisti oli tuotu sisään, helisti setä Frans lasiansa.

Ensi kertaa elämässään hän nyt oli pitävä pöytäpuhetta, mutta eihän hän tällä kertaa mihin päässyt.

– Jaakob palveli seitsemän vuotta Rakelin tähden, – lausui hän. – Min'en ole palvellut sinun tähtesi kuin kolme, mutta ne ovat olleet niin pitkät kuin seitsemän muuta. – Minulla ei ole omaisuutta tarjota sinulle, ei kullankiiltoisia oloja… on vaan vuosikausia vanha uskollinen rakkauteni… se, että olen sinun hamaan kuolemaan… jopa kauaksi sen toisellekin puolen. – Mutta sinä! Sinä olet rikas kuin itse kevät. Sinulla on niin paljo annettavaa nuoresta, iloisesta yltäkylläisyydestäsi; sinulla on se, että tahdot olla omani, ja sinulla on Helle…

Helle, kuultuaan nimeänsä mainittavan, kavahti heti pystyyn ja yritti kilistämään lasillaan, jonka pohjalla oli hiukan viiniä, mutta läikäytti senkin vähän pöytäliinalle. Siitä hän ei kumminkaan ollut millänsäkään.

– Hellellä on häät ja! – sanoi hän, voitonvarma riemu äänessään.

– Niin onkin. Tules, niin kilistetään! Ja vallattomassa ilossa sitä kilisteltiin.

– Metsän pienen karhunpojan malja! – sanoi setä Frans ja joi kerran.

– Sadun pienimmän prinssin malja! – liitti hän ja joi kerran vielä.

– Ja kaikkein somimman, pienen, mustan, vallattoman kikkarapään malja! – puuttui Kaija puheesen ja kilisti.

– Ja pienen kerubin malja paratiisin ovella! – virkkoi setä Frans.

Mutta silloin hän katsoi niin lämpimästi Kaijaan, että Hellenkin pienessä sydämessä alkoi tuntua hiukan mustasukkaisuutta.

Kaijan lasi oli koholla; hänen katseensa olivat hellittämättä kiinniFrans sedän katseessa.

– Me naiset luulemme välisti, että meillä on jotain annettavaa, – virkkoi hän, – mutta pohjimmalta katsoen, me otamme kaikki siltä, jota rakastamme…

* * * * *

Kun Helle oli jo nukkunut vuoteesensa… kun aurinko oli mennyt mailleen… kun kirkonkellot kumahtelivat kaukaa, silloin nuo kaksi menivät yhdessä Höistrupin lehtoon.

Niin pehmeätä oli metsän sammal heidän jalkainsa alla, ja niin keveästi he astuivat, ikäänkuin peljäten polkevansa elämää, jota kaikkialla huokui. Valkovuokot ja sinivuokot pistivät päätään näkyviin vehreistä mättäistä. Setä Frans poimi niitä muutamia ja kiinnitti ne hänen rintaansa, hänen lämpimään, aaltoilevaan rintaansa, joka suojaansa otti kukan kylmät varret.

– Keväimen huomenlahjaa nuo! – sanoi setä Frans leikillään.

Ja laskeneen auringon viimeinen rusko valoi tulipunaansa meren tyynelle pinnalle… vihanta korsi ja tuore multa levitti tuoksuaan… kottaraiset viheltelivät hyvääyötä, rastaat vastasivat siihen pitkillä, pehmeillä sävelillä syvältä metsän sylistä.

– Laula sinäkin! – puhui setä Frans. – Sinun ääntäsi vain on vailla tämä keväinen kuoro.

Ja Kaija lauloi, lauloi melkein huiman iloisesti:

 
Hy-it! sanoi kottara
Katon harjalla laulellen
Pitkin kesää:
Nuorikot tuolla
Laittavat lämmintä pesää.
 
 
"Elon tragediaa tuo!"
Niin huuhkaja huus.
"Eipäs!" sanoi virkut sirkut,
"Elon komedia uus!"
 
 
Kyllä! Nuo yhtyi V
ain erotaksensa…
Saas nähdä, kuin käykään
Heidän toiveittensa.
 
 
Käs kädessä niin
He istuivat.
Poski poskessa kiinn'
He valitsivat
Nyt vapain mielin
Ja riemukielin:
Niin kaksois-onnetkin
Kuin kaksois-murheetkin.
 
 
Jos tahdot elossa
Olla osakas ain',
Niin surut ja ilot
Ota ehjinä vain!
 
 
Kaikki kuin loistaa
Maan tämän pinnalla,
On varjoa vainen
Heidän onnensa rinnalla!
 
 
Ja päivät umpeen
Ne lauleli vielä…
Hy-it! sanoi kottara
Katonharjalla siellä.
 

– Kummallista! – virkkoi Kaija, heidän vihdoinkin seisoessaan asuntonsa ovella, juuri astumaisillaan sisään. – Minusta tuntuu kuin en olisi koskaan ennen ollut morsianna. Ja enhän oikeastaan ollutkaan… sillä silloin nainen vasta morsian on, kun seisoo vastapäätä sitä miestä, jota rakastaa…

Setä Frans ei vastannut. Hän nosti vaan morsiamensa käsivarsilleen, keveästi niinkuin tämä olisi ollut pikkuinen koulutyttö vain, ja hänen silmänsä hakivat hänen katsettaan.

– Katso! – puhuivat nuo silmät. – Tässä minun valtakuntani! – Ja hän vihelteli… hiljaa kuin kottarainen, joka mielitiettyänsä maanittelee… kutsuen kuin rastas, joka pesäänsä laittaa…

Ja varovasti hän kantoi sisään morsiamensa… tuo Jaakob, joka oli palvellut seitsemän vuotta Rakelin tähden.

* * * * *

Kun setä Frans seuraavana aamuna herätessään näki Kaijan seisovan akkunan ääressä, sininen aamumekko yllään kammaten pitkää kullanruskeata tukkaansa, "Maria Stuartin tukkaa", joksi setä Frans sitä leikillään aina sanoi, – ja kun Kaija kääntyi häneen, posket lämpöisinä, punaisina, veitikkamainen ilme loistavissa silmissään, silloin hänen oli vaikea uskoa, että kaikki tämä on täyttä totta.

Hän kohosi kyynäspäänsä varaan ja hengitti syvään, myötäänsä seuraten häntä silmillään.

– Iloista juhlaa! – toivotti Kaija.

– Iloista juhlaa! – vastasi setä Frans, vaieten jälleen.

– Sano jotain! – virkkoi Kaija, kiertäen paksua tukkaansa sormensa ympärille.

– En voi.

– Miks'et?

– Olen niin onnellinen.

– Vai niin!

Kaija juoksi hänen luokseen, kävi polvillensa vuoteen ääreen ja kietoi kädet hänen kaulaansa, ja setä Frans puristi häntä lujasti rintaansa vasten. Päästettyään hänet, hän asetti hänen päänsä pielukselle viereensä… Kaijan tukka yhtyi ohimoilla hänen hivuksiinsa… Ja siinä he katsoivat toisiinsa niin syvään, kuin olisivat tahtoneet imeä itseensä toisensa sisimmän olemuksen, ja heidän huulensa yhtyivät pitkään, palavaan suudelmaan.

Jos ken vieras olisi heidät nähnyt tällä hetkellä, olisi hän hämmästynyt tuota yhdennäköisyyttä heidän kasvoissaan. Samallaista yhdennäköisyyttä tapaa välisti vanhoissa pariskunnissa, joissa aviopuolet ovat yhdessä eläneet pitkän, onnellisen elämän… ja yksi on heillä ajatus, ja yksi on heillä myhäilykin.

– En tiedä itsekään, miten tätä selittää, – virkkoi setä Frans, – mutta tuntuu kuin onni salpaisi minulta henkeä. Se panee minussa jok'ainoan hermosäikeen värähtelemään ilosta ja jok'ainoan veripisaran suonissani laulamaan… mutta minusta tuntuu kuin täytyisi sen imeä minusta sydänveret, saadakseen sijaa.

Kaijan silmässä välähti. Hän aikoi sanoa jotain, mutta samassa heräsi Helle, nousten istualleen vuoteessaan ja hiejoen silmiään. Hänen mielestänsä se oli niin hassua, että setä Frans makaa täällä.

– Helle tulee sinne! – puhui poika ja alkoi kiivetä laidan yli isoon vuoteesen. Mutta tiellä hänet sieppasi Kaija selkäänsä ja läksi hyppimään ympäri huonetta, kunnes hengästyneenä laski hänet vuoteen jalkopäähän. Siitä kiipesi poikanen Frans sedän jalkain ja rinnan yli, kunnes pääsi pielukselle. Siihen hän istui ja alkoi pöyhötellä Frans sedän tukkaa.

– Vai sinä siellä, vekkulimatti!

– Tuoll'on kottaraisia, Helle!

Kaija oli vetänyt uutimet syrjään ja näytti kahta mustaa kottaraista, jotka istuivat vanhassa, ontossa omenapuussa, laulaen täyttä ääntä.

– Joudu nyt pukemaan, niin pääset niitten luokse ulos!

Helle hyppäsi heti sängystä ja nousi tuolille akkunan ääreen. Hän painoi nenänsä ihan litteäksi ruutuun, paremmin nähdäkseen… ja iloisesti leikkiä laskien Kaija puki poikaansa, kyyhkysten kuherrellessa ulkona ja kottaraisten katsellessa heitä kirkkailla, suurilla silmillään.

Puolen tunnin kuluttua he astuivat kolmisin ulos, nuo kolme iloista ihmistä, joihin aurinko melkein kadehtien paistoi.

Kostea, lempeä ilma leyhähti heitä vastaan. Yöllä oli hiukan satanut, ja he luulivat oikein näkevänsä, kuinka ruoho talon ympärillä oli yön aikana käynyt vihannaksi.

Kolme kalastajaa tuli rannalta, korit seljässä. He pysähtyivät väkisinkin ja nostivat käden silmilleen, niinkuin aina tehdään, kun aurinko häikäisee.

– Saanee sitä kai toivottaa onnea kans! – sanoivat kalamiehet, ojentaen kolmea parkittua kättä, joita vastaukseksi lujasti puristettiin.

Yksi heistä nosti Hellen ylös:

– No kappas vaan, mitenkä pitkäksi tämä pikku herra on venynyt siitä kuin viimeksi nähtiin! – virkkoi hän.

– Niin, – liitti toinen ihastellen ja muuttaen mälliä toiseen poskipieleen, – ja rouva se on niin nätti, kuin olis vast'ikään päässyt rippikoulusta.

– Jaa-a! – virkkoi kolmas, vilkaisten setä Fransiin. – Sopii maar tuon herran tuossa iloinen ollakin. Ei kummakaan, jos hiukan henkeä salpaa.

Mies oli huomannut Frans sedän hengittävän lyhyeen.

– Niin no, onnea vaan ja lykkyä! – puhelivat miehet, jäähyväisiä sanoessaan.

Jonkun matkan päässä yksi heistä kääntyi ympärinsä ja katsahti tuohon pieneen taloon, joka välkkyi auringon paisteessa.

– Lysti niitä on katsella, noita tuossa, on niinkin, – lausui hän pitkäveteisesti. Hän ei saattanut vetää silmiään pois kolmesta olennosta ovella tuolla.

– On maar, – myönsi toinen; – on sillä miehellä syytä iloinen ollakin.

Ja sitten he läksivät liikkeelle, sylkäisivät poikki tien ja kulkivat edelleen. Tietämättänsäkin he sitten huokasivat kukin.

Mutta setä Frans pani kätensä Kaijan vyötäisille ja katsoi hänen silmiinsä, ilosta loistaviin.

– Yhden ainoan vuorokauden kuluessa on minulla ollut niin paljo onnea, ett'en enää elämäpäivinäni voi köyhäksi tulla, – virkkoi hän.