Setä Frans

Setä Frans ymmärsi hänet heti, mutta ei tiedustellut sen enempää. Hän istahti vaan hänen viereensä lohduttamaan häntä.

– Tuollainen pelko on varsin tavallista, – puhui hän, – mutta älä sinä siitä itsellesi huolta tee. Sinä saat kyllä pienen, reippaan pojan, ja hänestä tulee tietysti niin soma ja kaunis että ihme.

– Luuletko niin?

Kaija katsahti kyyneltensä läpi.

– Minun silmissäni ainakin. Ja sitäkös poikaa minä sitten hyväilen ja hypittelen!

He nousivat ja läksivät astumaan yhdessä puutarhaa pitkin. Huhtikuun aurinko heitti lämpimiä säteitään vihannoille nurmikoille ja tiheisin pensastoihin, jotka vast'ikään olivat käyneet hiirenkorvalle äskeisen sateen jälkeen.

Frans sedän teki hyvää, nähdessään, kuinka Kaijan posket alkavat punoittamistaan punoittaa ja silmät käydä yhä kirkkaammiksi. Näytti kuin hän ehdottomastikin hengittäisi helpommin ja tuntisi olevansa iloisempi. Mutta sitten hän jälleen kävi vakavaksi ja virkkoi äkkiä:

– Setä Frans! Minä soisin, että minulla olisi sinun sydämesi.

– Miksi niin?

– Ensinnäkin, koska se on niin lämmin ja suuri, ja toiseksi, koska se… koska se niin äkkiä saattaa lakata lyömästä.

Setä Frans heitti häneen pikaisen, tutkivan silmäyksen, johon toinen vastasi hienolla, surumielisellä hymyllä. Ensi kertaa oli Kaija antanut hänelle viittauksen siitä, kuinka epätoivoinen hän, Kaija, välistä on. – He kulkivat hetkisen ääneti rinnatusten. Kiivaasti puristeli setä Frans keppiä kädessään ja iski sen tuon tuostakin kadun kivitystä vasten. Kaija näki siitä, kuinka kovin hän sisimmissään taistelee. Mutta vähitellen muuttui ilme tyynemmäksi, ja suupieliin asettui tuo entinen piirre, jonka Kaija niin hyvin tunsi.

– Mitä sinä nyt ajattelit? – kysäisi Kaija, ojentaen hänelle kätensä jäähyväisiksi.

– Muistelin muuatta Browningin lausetta, jonka kenties sinäkin tunnet, – vastasi setä Frans: – If happiness comes, life will be sweet, if it does not come, life will be bitter… bitter… and not sweet… but yet to be born. [Jos ihmisellä on onni, niin käy elämä suloiseksi; ellei onnea ole, käy elämä katkeraksi… katkeraksi… eikä suloiseksi… mutta kestää sen sittenkin.]

Kaija katsahti häntä silmiin.

– But yet to be born, – toisti hän koneen-omaisesti, verkalleen nyökytellen päätään itseksensä… yet to be born.

8

 
Hän taisteli ikänsä kaiken,
Vain kultoa kootaksehen,
Mut onni se ain' yhä petti:
Se on ystävä vilpillinen.
 

Toukokuun keskivaiheilla Kaija muutti maalle. Pietari Dam oli pääsevä sinne korkeintaan vasta kesäkuussa, mutta raitis ilma maalla tekee Kaijan hyvää, arveli hän ja kärtti häntä siirtymään palvelijattaren kanssa sinne niin pian kuin mahdollista on. Itse hän sill'aikaa tulee varsin hyvin toimeen "poikamiehenä". Kaijaa liikutti syvästi hänen uhraavaisuutensa, ja hän suostui miehensä kehoitukseen monen arvelun perästä.

Ei hän tuosta niin suurta surua olisi itselleen tehnyt, jos hän olisi kuullut, kuinka Pietari Dam hänen lähtöpäivänään vihelteli ja rallatteli, kuni loman saanut koulupoika.

– Vai olet sinä nyt suotta leski? – huudahti pikku näyttelijätär, silmät suurina. – Herrainen aika, kuinka hauskaa! Nyt pidetään iloisia hetkiä, niinkuin ennen vanhaankin, eikö niin? – Ja hän loi Pietari Damiin mitä hurmaavimman silmäyksen.

Vastaukseksi Pietari Dam suuteli häntä tulisesti ja sanoi olevansa yhtä halukas pitämään hauskaa kuin hänkin. Ja sillä oli ystävyyden liitto solmittu, ja iloinen elämä alkoi.

Sillä välin istui Kaija pienessä maalaistalossa Espergaerdessä, samassa, mikä heillä oli ollut vuokralla viimekin vuonna. Edessä oli rehevä apilaspelto, takana metsä ja sen laidassa vihanta niitty, missä pienet purot iloisesti hyppelivät märkien, teräväpäisten kivien välitse.

Kaija makasi aamulla valveillaan vuoteella, kuunnellen metsäkyyhkysten kuherrusta, ja päivät umpeen hän istui apilasmaassa, ihaillen leivosten liverryksiä, työskennellen kilpaa pääskysen kanssa, joka keräili untuvia pesäänsä. Hänen mielensä oli niin taipuisa ja vastaan-ottavainen näinä aikoina; se oli kuin selkoseljällään avoinna kaikelle, mikä ympärillä oli, paimenmuijasta tuolla veräjällä aina heinäsirkkoihin asti, jotka tuossa hänen hameellansa hyppivät.

– Herra siunatkoon, kuinka tuolla rouvalla on suloiset kasvot! – virkkoi paimenmuija, kun Kaija päätä nyökäten ja myhäellen astui hänen ohitsensa, hattu nauhoista käsivarrella, päivän säteitten kimallellessa hänen kullanruskeata tukkaansa vastaan.

Koko hänen hienossa olennossaan, noissa pehmeissä liikkeissä, tuossa notkuvassa astunnassa, oli jotain niin heleätä odotusta, että se ikäänkuin heiastui koko hänen ympäristöstään. Illoin hän istui pienen talon edustalla lukemassa tai sisässä puujakkaralla pienen kätkyen ääressä, jonka hän omin käsin oli varustanut vaalean sinisillä patjoilla ja koristanut leveillä, valkoisilla reunapitseillä. Tuntikausin hän saattoi istua, katsoa tuijotellen kätkyttä, ja oli näkevinään pielusten välissä pienen, pullean lapsenposken. Mutta välisti taas hänen tuli siinä niin kovin ikävä seuraa, ja yksinolo alkoi häntä kammottaa.

Kerran hän kirjoitti isälleen, sanoen tahtovansa mielellään nähdä hänet luonaan. Isä tulikin pian, mutta niin köyhää oli heidän keskinäinen elämänsä ollut, niin vähän heillä oli ollut yhteistä, että he ääneti istuivat vastatusten, tietämättä, mistä haastella.

Tukkukauppias Halling oli kovasti umpimielinen, mies melkein ilman harrastuksia. Hän oli kokonaan imeytynyt toimeensa, jota hän hoiti erittäin vireästi, ja jonka tähden hän oli laiminlyönyt vaimonsa ja laiminlyönyt lapsensa. Vaimoansa ajatellessaan hän aina sanoi itsekseen, että siellähän hänen on paras olla, missä hän nykyjään on. Eikä hän sanottavaksi toivonut mitään muutostakaan nykyisissä oloissa. Kaijaa ajatellessaan hänestä tuntui, että onhan hän pitänyt hyvän huolen tyttärensä myötäjäisistä ja saattaa nyt jättää edesvastauksen hänestä toisen huoleksi.

He istuivat aterioimassa pienen pöydän ääressä, jonka Kaija oli nostattanut puutarhaan vanhan kastanjapuun alle.

He olivat jo kauan aikaa istuneet ääneti, kun Kaija yks kaks kumartui isän puoleen ja virkkoi:

– Eikös se ole kummallista, ett'ei meillä kahdella ole mitään puheen-ainetta? Eikös se ole outoa, että me olemme niin vieraat toisillemme?

– Vieraatko? – vastasi isä, epävarmasti katsahtaen ympärilleen. – Niin, niin, minullahan ei ole ollut aikaa liiemmäksi.

Katkerasti naurahtaen Kaija sanoi:

– Äitiä minulla ei ole ollut; tavallani minä olen ollut isääkin vailla.

– Kukaties, saattaa niinkin olla… – virkkoi isä vältellen. – Mutta olihan sinulla setä Frans. – Siihen keinoon hän nyt tarttui.

Kaija katsoi häntä suoraan silmiin sillä tavalla, että toisen posket lensivät punaisiksi.

– Aivan niin, – puhui hän. – Hyvä on luottaa setä Fransiin. Hänenhän oli määrä olla minulle ystävä, pelkkä ystävä, mutta sen sijaan hänestä tuli minulle isä ja äiti, ystävä ja veli! Hän ei ole niitä miehiä, jotka edesvastauksen viskaavat päältään pois… Mutta sääli häntä käy, – lisäsi hän kiivaasti. – Sääli käy meitä kumpiakin! Minne joutui hänen nuoruutensa sillä tapaa?

Tukkukauppias katsoi nolona syrjään.

– Min'en ymmärrä, miksikä sinä juuri nyt puhelet tällaisista asioista. Ethän sinä niitä ennen ole ajatellut.

Kaija kumartui niin kauas eteenpäin, että hänen kasvonsa melkein kajosivat isän kasvoja, ja lausui:

– En olekaan! Mutta näinä aikoina, jolloin alan olla minäkin edesvastauksessa toisesta olennosta, näinä aikoina olen ruvennut käsittämään, miten te olette laiminlyöneet minua. Äiti raukasta ei nyt ole puhetta, hänhän oli sairas… Mutta sinä, sinä… sinähän toki olit minun isäni.

Halling nousi levotonna.

– Tokkopa sinun on hyvä puhua tällaisista seikoista nyt! – sanoi hän. Mutta tytär ei kuullut, vaan jatkoi:

– Ellet sinä olisi asettanut setä Fransin ja minun välejäni sellaisiksi kuin ne muodostuivat, niin olisi nyt kaikki toisin. – Ja niin syvä syytös asui tyttären äänessä, että isä ei voinut olla sitä tuntematta.

– Olen usein ajatellut, – puhui Kaija edelleen, – etköhän sinä itse vain olekin ollut syynä äidin tautiin.

– Mutta Kaija!

Isä oli käynyt aivan kalpeaksi ja pyyhki nyt hikeä otsaltaan.

– Niin, – sanoi Kaija, – olen ajatellut, että kun mies menee naimisiin toimensa kanssa eikä vaimonsa, niin ei kummakaan, jos vaimo tulee hulluksi.

Tukkukauppias kimmurteli tuon inkvisitorisen silmäyksen alla, joka ei hetkeksikään hellittänyt.

– Sin'et tiedä itsekään, mitä puhut, – koetti hän väistää.

– Tiedän varsin hyvin, – vastasi tytär. – Kun tästä entiselleni tulen, niin lähden puhelemaan äidin kanssa… puhelen kauan hänen kanssaan… saa nähdä, olenko väärin tuominnut. Tiedätkö, että minä olin jo matkalla sinne kerran?

– Olitko? – huudahti isä kauhistuen.

– Olin. Miksikä se sinua niin kovin kummastuttaa? Pikemmin sinun pitäisi kummastella sitä, ett'en minä yhdeksänvuotiaasta saakka ole kertaakaan pyrkinyt äidin luokse, ja ett'et sinä… ett'et sinä kertaakaan ole kehoittanut minua siihen.

Tukkukauppias puisti päätään.

– Sinun ei pitäisi mennä sinne, virkkoi hän; – hän on parantumaton.

– Mutta minä menen sittenkin, – vastasi Kaija, – menen niin kohta kuin pääsen. Tähän saakka en ole ymmärtänyt, että minulla olisi mitään velvollisuuksia häntä kohtaan, mutta näinä aikoina se on käynyt minulle selväksi. En enää unohda niitä.

Isä yritti jotain sanoa, mutta jätti sikseen. Sen sijaan hän sytytti sikarin ja itsepäisellä äänettömyydellään katkaisi toiselta kaikki mahdollisuudet keskustelun jatkamiseen.

Illalla saattoi Kaija hänet asemalle. He haastelivat vähäpätöisistä asioista kuin vento vieraat. Juna läksi. Kotia astuissansa Kaijasta tuntui tyhjemmältä kuin koskaan ennen.

* * * * *

Näytäntökausi oli jo aikaa sitten päättynyt, juhannuskin mennyt menojaan, mutta Pietari Damia ei kuulunut. Ei hän sillä välin ollut edes pikimmältäinkään käynyt vaimoansa tervehtimässä. Olihan vain pari kertaa lähettänyt tyhjänpäiväisen kortin.

Äkkiä tuli Kaijan niin sanomattoman ikävä setä Fransia. Ja niin väkevästi se hänet valtasi, että hän, hetkeäkään empimättä, poikkesi postikonttoriin ja kirjoitti:

"Eikö sinun sopisi viettää kesälomaasi tänä vuonna täällä? Minä kaipaan niin kipeästi jotain, kenen kanssa puhella. Naapuritalossa on huone vuokrattavana. Siellä on köynnösruusuja seinillä ja apilasta kasvaa ulkopuolella niin korkeata, että ihan polviin ulottuu. Sinähän pidät niin paljon apilaista.

Tule, jos suinkin sopii.

Kaija."

Kaija ei käsittänyt itsekään, kuinka suuri luottamuslause hänen ystävälleen tämän kirjeen lähettäminen oli, mutta setä Frans, hän ymmärsi eikä luottamusta pettänytkään.

* * * * *

Lukukausi kouluissa päättyi, ja heti senjälkeen muutti setä Frans maalle. Hiljaa, huomaamatta, aivan kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, hän hipui jälleen Kaijan eloon ja oloon. Hän purki laatikkonsa, pani kirjahyllynsä pystyyn ja koristi pienen vuokrahuoneensa entisillä Kaijan muotokuvilla. Ja siellä oli Kaija jälleen lapsi, ja lapsuudenaikuinen turvallisuuden tunne täytti hänet…

– Mutta missä on Muistojen kirja? – kysäisi hän kerran, selaillessaan kirjoja hänen pöydällään.

– Minä poltin sen, – vastasi toinen lyhyesti.

– Poltit! – huudahti Kaija. – Voi, sehän oli ikävä! Kuinka sinä saatoitkaan polttaa sen? – Melkein vaistomaisesti hän tunsi, että setä Frans oli sen tehnyt tuon ainoan pienen runoelman tähden, jolla oli ollut niin ratkaiseva merkitys hänen kohtalossaan. Koneen-omaisesti hän kumminkin toisti: – Kuinka saatoitkaan polttaa sen!

Tuokion verran hän odotti vastausta, mutta setä Frans ei puhunut mitään. Ja tottuneita kun olivat pitämään arvossa toistensa äänettömyyttä, ei Kaija sen koommin enää sanaakaan maininnut Muistojen kirjasta. Kerran vain, muutamaa päivää myöhemmin, kun setä Frans oli lukenut hänelle ääneen Shelleyn runoja, hän virkkoi:

– Setä Frans! Sanos, etkö todellakaan ole koskaan runoillut?

– Kuinka niin?

– Sinä luet runoja niin kauniisti.

– Sehän on ihan toista kuin kirjoittaa runoja. Paremmin minä osaisin honkaa seisoa kuin saada kahteen säkeesen loppusointua.

– Sepä kummallista. Minä luulin, että kaikki ihmiset osaavat runoilla, nimittäin – liitti hän verkalleen – erityisinä hetkinä elämässään. – Kas vain! Kokemuksestako sinä puhut?

– Niin, älä luulekaan, – vastasi Kaija, veitikkamaisesti myhähtäen, – älä luulekaan, ett'en minäkin osaisi runoilla joskus.

– Vai niin! Milloinka painoon pannaan?

– En minä ensinkään sellaisia tarkoita, tiedäthän sen. Enhän minä koko iässäni tule kirjoittaneeksi niin paljoa, että siitä koituisi sataakaan sivua, mutta liianpa hyviä ne runot painoon ovatkin, ei muitten mielestä, ymmärräthän, vaan minun. En kirjoita mitäkään, jota en ensin olisi laulanut. Siinä on aina pisarainen oman sydämeni verta, enkä minä sallisi vieraan käden käydä penkomaan minun sydämessäni.

Setä Frans nauroi hänen hassunkurista lauseparttansa, mutta samalla hän kumartui Kaijan puoleen ja virkkoi:

– Minun käteni ei ole vieras, senhän tiedät. Kaija ymmärsi hänet heti.

– Sin'et niitä pääse lukemaan, – virkkoi hän, – sillä useimmat niistä ovat paperille panematta, mutta illoin minä joskus laulan niitä sinulle.

Ja niin se kävikin. Aamupäivin he istuivat yhdessä vanhan kastanjapuun alla; Kaija neuloi, setä Frans luki ääneen. Iltasin Kaija lauloi hänelle vanhoissa tutuissa sävelissä omia vavahtelevia sanojansa, ja setä Frans kuunteli, pehmeä, leveälierinen hattu painettuna syvään otsalle. Auringon laskiessa he astuivat pitkin apilasmaata punertavain kyläkellukkain ja keltamatarain keskitse, ja Kaija se silloin enimmäkseen puhui. Hän haasteli lapsestaan; koko hänen sielunsa oli yhtä ylistysvirttä lapselle. Ei hän odottanut äidiksi tulemista, hän oli jo äiti. Hän eli ja hengitti yhtenä sen pikku sydämen kanssa, jonka tykytykset hän tunsi oman sydämensä alla, ja pyhä oli tämä tunteminen hänelle. Hän haasteli lapsen ensimmäisestä myhäyksestä ja sen ensimmäisestä askeleesta.

Hän vakuutteli Frans sedälle, että hän on oleva varsin ankara vaatimuksissaan, sillä hänen rakkautensa on niin voimallinen. Hänen lapsestaan kasvaa kerrassaan ihmelapsi, mitä tottelemiseen tulee.

Setä Frans myönsi kaiken tuon, eikä Kaijan suinkaan tarvinnut peljätä, että toinen hänet ymmärtää väärin. Setä Frans otti vaarin jok'ainoasta vivahduksesta hänen tunnelmissaan, hän asettui Kaijan hienoimpain sielunliikutusten tilaan, milloinkaan väsymättä. Välisti tuntui Kaijasta kuin setä Frans piteleisi hänen sydäntänsä käsissään, tuntien jok'ainoan nopean, vavahtelevan sykäyksen siinä. Ja silloin hänen mieleensä muistui tuo vanha laulu:

 
Hän taisteli ikänsä kaiken,
Vain kultaa kootaksehen,
Mut onni se ain' yhä petti:
Se on ystävä vilpillinen.
 
 
Yks sydän se hälle sykki
Ilossa ja surussa ain',
Ykskolmatta sykki vuotta
Se hälle yksin vain.
 
 
Kätensä sen sydämen päälle
Hän pani nyt murheissaan, – J
a kas hetipä silloin kulta
Kävi silmissä loistamaan.
 

Kuukauden viimeisenä päivänä saapui Pietari Dam. Hän oli iloisella tuulella ja puhua laverteli paljon. Aamulla hän tuli ja läksi illalla jälleen pois.

– Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä lähden erään hyvän ystävän kanssa pienelle retkelle Bornholmaan? – virkkoi hän. – Onhan sinulla setä Frans.

– Niin, – vastasi Kaija, myhäillen hiljaista, onnellista myhäilyä, – onhan minulla setä Frans.

Pietari Dam oli niin kiitollinen tästä hänen suopeudestansa, että alkoi ensi kertaa haastella hänen kanssaan lapsesta. Mutta äkkiä hän taas vaikeni.

Hän läksi samana iltana, mitä hilpeimmässä mielentilassa.

Setä Frans hengitti helpommin, Pietari Damin lähdettyä, mutta Kaija oli kauan aikaa ääneti ja apealla mielin. Vaikk'ei hän hetkeäkään ikävöinnyt häntä, oli hänestä kumminkin tuntunut katkeralta, nähdessään hänen lähtevän. Kaijasta tuntui, niinkuin hänen miehensä olisi siten tehnyt kavalluksen – ei häntä, vaan lasta kohtaan. Onhan se hänenkin lapsensa. Hänen mieltänsä kirveli, nähdessään, kuinka kylmäkiskoisesti mies saattaa ajatella tuota asiata.

Mutta Pietari Dam viipyi koko kesäloman Bornholmassa, ja niinpä tapahtui, että juuri setä Fransista – henkisesti puhuen – tuli lapsen isä: hänellehän Kaija siitä haasteli omalla lämpimällä, hiljaisella tavallaan, äänessä hely, joka saattoi olla niin salaperäinen, ja silmissä ilme niin merkillisesti sisäinen.

Hänellehän Kaija näytti pienen kätkyen, ja kuinka äärettömän juhlallisesti hän osasikaan vetää syrjään nuo vaaleansiniset silkkiuutimet! Ei hän millään muotoa olisi näyttänyt sitä kellenkään muulle kuin juuri Frans sedälle.

Setä ei siitä pitäin milloinkaan unohtanut, kuinka Kaija oli kuiskaissut hänelle: "Tules katsomaan!" ja sitten varpaillaan kulkenut hänen edellänsä portaita ylös.

Setä Frans oli yllättänyt itsensä siinä, että itsekin astuu varpaillaan.

Kaija pysähtyi pienen ullakkokamarin oven eteen ja avasi sen… varovasti, voi kuinka varovasti! lykkäsi sedän edellänsä sisään ja sulki nopeasti oven.

Keskellä lattiata seisoi kätkyt, pehmoinen ja rauhallinen, niin siro, sininen – pieni kuningaskunta, joka vaan valtijaansa vuottaa! Ja sen vieressä seisoi Kaija, kädet ristissä, pää hiukan kallellaan ja pyhän hartauden ilme nuorilla kasvoillansa. Ohimoilla kiemurteli kullanruskea tukka, ja veri vuoroin hulvahti hennoille poskille, vuoroin pakeni jälleen pois.

Frans sedästä tuntui kuin ei hän milloinkaan olisi rakastanut Kaijaa niin palavasti kuin nyt, jolloin se, mikä syvintä ja naisellisinta hänessä oli, astui niin täydessä voimassaan esille. Mutta sitten hänet jälleen valtasivat nuo kummalliset harhaluulot, joihin hän oli joutunut muutama viikko ennen häitä: silloin oli hänestä tuntunut, että se on hänen ja Kaijan koti, jota hän laittelee kuntoon; nyt hänestä tuntui tuokion aikaa, että se on hänen ja Kaijan lapsi, jota he odottelevat. Tietämättänsäkin hän pyyhkäisi kädellään kätkyen laitaa, ja niin paljo oli hellyyttä tuossa liikkeessä, että Kaija ehdottomasti tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

Ja sitten hän hiljaa avasi oven ja hiipi varpaillaan takaisin portaita alas.

9

 
Kuni tekstinä kesäisen tarun,
Aiheina yön fantasioitten,
Tulikukkaset suorina loistaa
Tuoll' äärillä sammalsoitten…
 

He kulkivat yhdessä apilasmaan poikki. Rehevänä, sankkana kasvoi apilas, täyttäen ilman sulotuoksuisilla tuulahduksilla.

Alempana oli heinä jo niitetty, ja suuret ru'ot kutsuivat kulkijata levähtämään. He astuivat metsänrinnettä ulos niitylle.

Vanha paimenmuija niiasi heille.

– Nyt kai on rouvan hyvä mieli, kun herra tuli kotia! – sanoi hän, vilaisten setä Fransiin ja myhähtäen niin leveästi kuin suinkin osasi.

Kaija nyökäytti vain päätään ja kulki edelleen, mutta veri hulvahti hänelle poskiin. Ensi kertaa häntä hävetti olla laiminlyöty aviovaimo.

Eikös juuri Pietari Damin olisi ollut velvollisuus uhrautua näinä aikoina hänen tähtensä? – Eikös se ole aivan nurinpäistä, että setä Frans on täällä osallisena kaikkien näitten päiväin ja viikkojen odotukseen?.. Kaija huokasi niin syvään ja niin katkerasti, että setä Frans pysähtyi ja kävi hänen käsivarteensa. Tapansa mukaan hän jälleen taittoi kirpeältä kivulta kärjen.

– Teitpä oikein kiltisti, kun kutsuit minut tänne maalle, – puheli hän. – Olen ollut sun elämässäsi mukana niin monessa asiassa siitä saakka kuin maailmaan tulit, ett'en saata ajatellakaan, kuinka en olisi mukana tässäkin. Ja tiedäthän sitä paitsi, että minun on mieluisinta viettää loma-ajat maalla hiljaisuudessa. Sinun miehesi sitä vastoin tarvitsee sitä virkistystä, mikä on saatavissa tuollaisista pienistä huviretkistä ystäväin seurassa.

Kaija oli kiitollinen hänen hienosta huomaavaisuudestaan.

– Niin, – virkkoi hän, – ihmisethän ovat niin erillaisia.

Hän ei tahtonut mainita, että tänään on ummelleen kolme viikkoa siitä kuin hän oli saanut tietoja Pietari Damista, silloinkin vain pari riviä avonaisella kirjekortilla. Ei hän Damin kirjeitä kaivannut, mutta sittenkin häntä loukkasi se, ett'ei kirjeitä tullut.

Itse hän oli kirjoittanut kolmekin kirjettä, jotka joka kerralta olivat käyneet yhä lyhyemmiksi.

– Eiköhän levähdetä tuolla? – virkkoi setä Frans, taluttaen häntä istumaan vanhalle puunrungolle, joka oli omituisesti kätkeynyt tuonne korkeaan heinikkoon puron varrella. Laulellen juosta lirisi puro sammaltuneitten kivien välitse, ja hiljaa sitä kuuntelivat niityn kukkaset kummallakin reunalla.

Valkoinen mesiyrtti nyökäytteli päätään keltaherukalle. Pyöreät maitiaiset suutelivat punaisia kurjenpolvia. Hiirenherneellä oli niin paljo haastelemista valkoisen tähtimön kanssa, ja kieruruoho kimmurteli puunrungolta alas mehuisan linnunherneen luo, siepaten sitä muitta mutkitta vyötäisistä. Sininen tädyke kuiski jotain keltaiselle kyläkellukalle. Viheriäinen krassi koetti turhaan päästä solakan kuusen latvalle asti. Mutta yli kaikkien näitten kohoilivat tulikukat, hienovartiset, pehmeämuotoiset. Ei ollut muitten yrittämistäkään niitten tasalle.

Tuli tuulenpuuska silloin tällöin ja viskasi kukkasen puroon. Ja kukkasista kukin oli kuin punainen perho, joka uiskentelee hopeankirkkaalla veden pinnalla, ja missä ikinä sen kulki tie, siellä laulut ilmassa raikui.

Kahden he siinä istuivat, kuunnellen. He ajattelivat toistensa ajatuksia syvällä heimolaisuuden tunnolla, joka aina oli heissä asunut, ja sillä herkällä toistensa käsittämisellä, minkä rakkaus synnyttää.

Kun kuulee tarumaista musikkia, silloin tuntuu, kuin koko elämän runous säveliin sulautuisi. Niinpä tuntui heistäkin, kuin koko heidän elämänsä sulautuisi lirisevän puron lauluun. Ajattelivat he tuossa kaiketikin, kuinka elämä oli raunioiksi raastanut heidän tuulentupansa, kaatanut kuin korttikartanon. Ajattelivat kaiketi, kuinka he olisivat saattaneet istua tässä kahtena onnellisena ihmisenä, ellei toinen heistä olisi käynyt välipuheille oman itsensä kanssa.

Mutta sanaakaan he siitä eivät puhuneet; vaistomaisesti he välttivät kaikkea sellaista, mikä olisi aiheuttanut selityksiä heidän keskensä.

– Setä Frans! – virkkoi vain Kaija. – Täällä tulee olemaan niin yksinäistä, kun sinä lähdet pois.

Setä Frans ei vastannut heti kohta. Hän ajatteli, ett'ei siihen enää ole kuin kaksi päivää, ja hänen sydäntänsä kouristi. Hän ei tiennyt, miten lohduttaa itseänsä ja häntä.

– Minä pistäyn täällä sunnuntaisin, – sanoi hän sitten, – jos sallit.

Kaija ojensi hänelle molemmat kätensä.

– Niinpä minä sitten päivät umpeen ikävöitsen sunnuntaita, – vastasi hän.

Setä Frans tunsi, ett'ei hän tällä hetkellä, nuo sanat kuultuaan, uskalla katsahtaa Kaijaan. Hän kumartui, ja kovin hänen tuli kiire saada pelastetuksi muuan kovakuoriainen hämähäkin verkosta.

– Niin, niin, – puheli hän, ikäänkuin saadakseen ajatuksia toisaanne, – sinä kaipaat kumppalia, kenen kera haastella, ja tiedäthän, että vanha setä Frans on uskollinen ystävä. Saat luottaa häneen.

Kaija ymmärsi heti, miksikä hän oli sanonut "vanha". Setä tahtoo kaikin mokomin, että heidän keskinäinen luottamuksensa yhä edelleen pysyisi voimassa; hän ei tahdo milloinkaan asettua sille kannalle, että puhuisi hänelle sanoja, joita Kaija ei uskaltaisi kuulla. Ja äkkiä kävi Kaijalle selväksi, kuinka miehen rakkaus saattaa olla niin voimallinen, että se pitää hänen polkunsa puhtaana koko elämän-iän.

Kaija istui, tuijottaen eteensä valppailla silmillään, ja lämpöiseksi kävi äkkiä hänen katseensa ja kirkkaaksi. Hän alkoi hyräillä. Ja hienot sydänheinät huojuivat hänen jalkainsa juuressa… ja puro lirisi… ja tulikukat ne loistivat.

– Muistatko pientä laulua tulikukista, jota lauloit monta vuotta sitten? kysyi setä Frans.

Kaija nyökäytti päätään, myhäillen.

– Itsehän sinä sen minulle opetit, – vastasi hän.

Ja hän lauloi sydämellisellä, pehmeällä äänellään:

 
Kuni tekstinä kesäisen tarun,
Aiheina yön fantasioitten,
Tulikukat suorina loistaa
Tuoll' äärillä sammalsoitten.
Voi jos saisin ne koota kaikki
Surun lohduksi vaisun milloin,
Sinut vitasi peitteleisin
Punalehdillä aamuin illoin —
Kukiks' saisi ne syömessäs silloin.
 

* * * * *

Setä Frans muutti kaupunkiin elokuun viimeisinä päivinä, ja Kaija jäi yksin.

Sedän lähdettyä, entinen pelko palasi jälleen, mutta nyt se sai uuden muodon: nyt se oli pelkoa Frans sedän tähden.

Kaijan valtasi sama tuska, jonka ahdistusta hän oli tuntenut jo takavuosina, seisoessaan pikku tyttönä setänsä oven takana ja kuunnellessaan, kuinka hänen oma sydämensä sykkii, niinkuin olisi pakahtumaisillaan hurjasta pelosta, että setä Frans on kuollut tuolla sisässä. Tuskin hän nyt uskalsi yöksi ummistaa silmäänsäkään, sillä heti hän oli näkevinään hänet kuolleena tai saattavinaan häntä hautaan. Hän kuuli ruumiskellojen soivan ja oli astuvinaan arkun perässä niin verkalleen, voi niin verkalleen! Ja tuntui kuin ei jaksaisi jalkaansakaan liikuttaa tuolta painostavalta yksinäisyyden tunteelta, joka hänet täyttää. Herätessään hän sitten vienosti kuiskaili ulos pimeään yöhön:

– Lapsi parka! Poloinen lapsi!.. Mitenkä sinun käy, jos hän kuolee!

Ja aamuisin hän istui kirjoittamaan hänelle kirjettä. Hän kirjoitti lapsesta, niinkuin he olivat lapsesta haastelleetkin, ja setä Frans vastasi samaan tapaan.

Hän kertoi Kaijalle tilanneensa uuden painoksen Andersenin satuja, – se oli aiottu sille pienokaiselle.

Kaija puolestaan ilmoitti, mitenkä hän, maalta palattuansa, sisustaa arkihuoneen viereisen pikku suojan lapsenkamariksi, niin että kätkyt on aina hänen näkyvissään, sillä lapseen ei saa koskea kukaan muu kuin hän itse. Yöt päivät hän aikoo olla lapsen luona. Ja setä Frans se piloillaan kyseli, mahtaakohan hän ylimalkain milloinkaan päästä armollisen prinssin puheille, vai ulkonako sitä vaan pitää seista ja veisata: "Ach du lieber Augustin!"…

Tuntui kuin jo pelkästään sedän käsialan näkeminenkin olisi rauhoittanut häntä. Ahdistava tuska häipyi pois.

Pietari Damilta tuli kirje, jossa hän tiedustelee, milloinka Kaija aikoo tulla kotia. Itse hän on harjoituksissa päivät umpeen, – niin hän kirjoitti.

Kaija vastasi aikovansa jäädä maalle, kunnes lapsi on syntynyt.Kaupunkiin hän palajaa kaiketi lokakuussa.

Siihen tuli vastaus heti seuraavassa postissa: Pietari Dam kirjoittaa pitävänsä vaimonsa päätöstä varsin järkevänä ja hyväksyvänsä sen kaikin puolin.

Kaija luki rivien välitse, kuinka mielissään hänen miehensä on siitä, ett'ei hän vielä palaja kaupunkiin. Tuo koski häneen kipeästi. Hän oli jo kauan aikaa sisimmissään epäillyt miehensä uskollisuutta, mutta näinä aikoina hän oli kernaasti salannut sen omalta itseltään… hän ei ollut päästänyt epäluulojaan valtaan… koko hänen luontonsa nousi sitä vastaan.

Silloin hän sattui illalla kerran lukemaan sanomalehdissä uutisen, että Pietari Dam ja näyttelijätär, neiti S., vietettyänsä loma-ajan Bornholmassa, olivat palanneet pääkaupunkiin… Säihkyvänä tulikielenä sävähti silloin viha hänen sielussaan. Mutta seuraava tunne oli häpeätä oman itsensä tähden: kuinka olikaan ollut mahdollista, että hän edes hetkiseksikään elämässänsä oli niin lumoutunut tuon miehen ulkonaisesta kauneudesta, että oli kokonaan unohtanut kysyä, millainen hän on sisältä! Ja kuinka hän oli saattanut valita Pietari Damin, kun hänellä rinnallaan oli sellainen mies kuin setä Frans!.. Miks'ei hän ollut pelastanut itseänsä, seisoessaan alttarin edessä ja ensi kertaa ymmärrettyään omat tunteensa! Ja kuinka hän on saattanut luulotella itseänsä, todellakin rakastavansa Pietari Damia, saanut koko tahtonsa pakotetuksi tähän rakkauteen ja sulkenut silmänsä näkemästä tyhjyyttä heidän yhteis-elämässään!.. Hamaan siihen päivään, jolloin Pietari Dam oli syvimmin loukannut häntä hänen tunteissaan lasta kohtaan, hamaan siihen päivään hän oli tahtonut uskoa rakastavansa häntä.

Räikeän selvänä oli nyt hänen edessään se silmänräpäys kirkossa, jolloin hän ensi kertaa elämässään oli huomannut, että setä Frans saattaisi olla hänelle jotain muuta ja enemmänkin kuin mitä hän siihen asti oli ollut. Hän painoi päänsä alas, ja kuumia kyyneleitä valui hänen syliinsä Häntä, niin häntä vastaan hän oli rikkonut!

Oikeudenmukaista niinmuodoin se mikä häntä nyt oli kohdannut.

Kauan hän istui, kädet yhteenpuristettuina sylissään. Verkalleen ja sanomattoman katkerina kulkivat nämä säkeet hänen sielunsa kautta:

 
Ja lehdelle kirjan
Nyt elämä piirrot
Veripunaiset viskoi
Mut valkoiset lehdet
Kaikk' irti kiskoi…