"Ja hänellä oli juuri tuota nuoruuden tuoreutta… ja sitä on hänessä nytkin. Mennessään minun veljeni kanssa naimisiin, hän luuli miestänsä prinssiksi, mutta erehtyi. Mies sysäsi hänet syrjään omain harrastustensa tieltä, tuli välinpitämättömäksi, ei ollut tietääkseenkään, että toinen siitä kärsii… Sinun syntymisesi jälkeen hän sairasteli monta vuotta, vuoteen omana enimmäkseen. Ota huomioon, että miehen ei ole helppo olla, kun vaimo myötäänsä sairastaa. Ajattele, etköhän osaksi voi antaa isällesi anteeksi…"
Kaija pani kätensä hänen huulilleen.
– Pitääkö minun antaa sekin anteeksi, että hän oli uskoton vaimoansa kohtaan? – kysäisi hän.
– Ei, sitä sinun ei tarvitse tehdä.
– Uskoton hän oli, ja se se äidin mursi, – jatkoi Kaija. – Kun ajattelen, että isäkin on ollut sellainen! – Ja hän puristi kätensä yhteen, huomaamattansakaan, että hän tuolla pienellä lisäkkeellä isäkin oli ilmaissut salaisuutensa setä Fransille.
Setä Frans oli tähän saakka ollut epätiedossa siitä, tienneekö Kaija miehensä väleistä. Nyt hän sai siitä varman tiedon, ja helpotukselta se hänestä tuntui. Mutta sillä hienotuntoisuudella, joka oli ytimenä hänen luonteessaan, hän samalla huomasi, että Kaija tahtoo taistella taistelunsa yksinään loppuun, ja siksi hän käänsi puheen jälleen äitiin.
– Hän on onnellisempi nyt kuin oli moneen vuoteen, – virkkoi hän.
Kaija oli hetken aikaa ääneti ja kysäisi sitten:
– Mitä sinä puhut hänelle, käydessäsi hänen luonaan?
– Prinssistä tietysti. Minä kuvailen mielessäni, kuinka hyvä, kuinka nuori, kuinka kaunis hän on… kerron sitten pieniä piirteitä hänen hienosta luonnostaan… minä tuon esiin valtavia todistuksia hänen sydämensä hyvyydestä.
Kaija katseli häntä hymysuin.
– Sinä osaat kyllä sellaista, – virkkoi hän, ylpeä ihmettely äänessään.
Hän otti pienen rämyn, joka vielä oli sedän polvilla ja alkoi leikkiä sillä.
– On se vaan merkillistä, että sinä se hänelle ensimmäisen lelunkin toit, – puheli hän, Frans sedän noustua sohvalta, lähteäkseen pois.
Ojentaen kätensä Kaijalle hän virkkoi:
– Ensi kerralla, kun lähdet sinne, otat minutkin mukaasi, lupaatko?
– Lupaan.
Kaija laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä niin uskollisella luottamuksella silmiin.
– Hyvästi, setä Frans, ja kiitos kaikesta…! Sedän mentyä, hän seisoi vielä kauan aikaa, katsoa tuijottaen rämyä kädessään. Sitten hän suuteli sitä äkkiä… suuteli kerran… suuteli toisen… ja kätki sen sitten pienen poikansa kehdon jalkopäähän.
12
Elo – se on kärsimistä.
Tahto – taistelua on.
Pietari Dam ja Kaija karttelivat seuraavina kuukausina toisiaan mikäli mahdollista. Kaija kiintyi kokonaan poikasensa hoitamiseen ja pakottamalla pakotti ajatuksensa pois kaikesta muusta.
Mutta sitten tapahtui eräänä päivänä – se oli ensimmäisiä pakkaspäiviä tammikuussa – että Kaija, käveltyään ripeästi lampien rannoilla, äkkiä pysähtyi ja katsahti luistinradalle. Vaikea hänen oli käsittää, että hän vasta kaksi vuotta sitten oli tuolla luistellut, nuorena ja iloisena hyräillen:
Pane piirteitäsi, Elon armaan käsi, Minkä hyväksi näät…
Hän pysähtyi, nojaten kättään vanhaan puuhun lammen rannalla, ja silmillään seurasi ohitse kiitäviä.
Tuossa tuli muuan nuori mies, keveästi kaaria lyöden. Lyhyt takki istui tiviisti solakan vartalon ympärillä, ja pitkä silkkinen kaulahuivi liehui tuulessa. Hän kiiti suhisten kuin raikas tuuli, ja ihaillen kääntyivät ihmiset katsomaan häntä.
Näin hän oli tullut silloinkin, kaksi vuotta sitten, Kaijan istuessa ja kiinnittäessä luistimia jalkaansa, ja oli ottanut Kaijan käden omaansa, ja yhdessä he sitten olivat liukuneet lammen välkkyvällä iljangolla… liukuneet luistinradalta ulos elämän suurelle, röyhyiselle radalle, jossa on jouduttava lyhyin askelin yhtä hyvin kuin pitkinkin, ja missä ei kysytä: käsikkäinkö käydään? vaan: sydämetkö ovat rinnatusten, jos mieli yhdessä kulkea?..
Peter Dam näytti tällä hetkellä yhtä somalta kuin silloinkin. Raikas tuuli oli nostanut punan hänen poskilleen, ja lakki oli painettu niin syvälle otsaan, ett'ei hänen harvaa tukkaansa huomannutkaan.
Hän piirsi luistimillaan notkeasti muutamia numeroita ja kiiti sitten nuoren, kävelypukuun verhotun, vaaleaverisen naisen luokse… Kaija tunsi tuon naisen; se oli muuan hänen entisiä koulutovereitaan. Kainostelematta kietoi Pietari Dam käsivartensa tytön vyötäisille, ja Kaija kuuli heidän hiljaisen naurunsa, kun he kiitivät hänen ohitsensa. Kuiskutellen ihmiset katselivat heitä.
Kaija lymysi puun taakse ja odotti heidän palajamistaan. Hän teki sen koneen-omaisesti, ei siksi, että hän nimenomaa olisi tahtonut niin tehdä, vaan siksi, että hänen jalkansa olivat kuin naulitut siihen paikkaan.
He tulivat suhisten takaisin ja pysähtyivät kyynärän päähän Kaijasta, seljin häneen. Hän kuuli selvään Pietari Damin sanovan: "Minä tulen siis noutamaan sinua kello yksitoista". Ja hän kuuli tytön vastaavan: "Ole varovainen tullessasi".
Silloin kääntyi Kaija äkisti ja läksi takaisin kaupungille päin. Pari kertaa hän matkalla pysähtyi, syvään hengittäen, ikäänkuin vetääkseen keuhkonsa ilmaa täyteen.
Hän tunsi tulista, ankaraa suuttumusta itsessään. Ja sitten hän astui jälleen kiivaasti ja tarmokkaasti, niinkuin konsanaankin se, joka on tehnyt lujan päätöksen. Hän meni suoraa päätä setä Fransin luo.
Setä Frans lienee vast'ikään tullut koulusta, koskapa vielä seisoi eteisessä, ripustamassa päällystakkiansa naulaan.
– Setä Frans! – sanoi Kaija muitta mutkitta. – Min'en tahdo enää olla päivääkään hänen kattonsa alla. Tuntuu loukkaukselta pelkkä oleminenkin siellä! Minä tahdon ottaa eron hänestä, kuuletko?.. Eron, maksoi mitä maksoi!
Setä Frans otti häntä kädestä ja saattoi sisään. Siellä hän pani Kaijan istumaan sohvaan ja jäi seisomaan hänen eteensä. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, että hän menetti tavallisen mielenmalttinsa. Salamoina sävähteli ajatuksia hänen päässään! Mihinkä kimaltelevaan onnen maahan hän nyt äkkiä saikaan katsahtaa! Mikä riemuitseva vapauden tunne hänet valtasikaan tällä hetkellä!
Hän katsahti alas Kaijaan: tuossa hän istuu, lämpöisenä ja punaisena astunnasta ja kovasta mielenliikutuksesta.
– Maksoi mitä maksoi! – toisti Kaija.
Setä Frans katsoi häneen tutkistellen.
– Entäs jos hän vaatii lapsen omakseen?
– Sen hän kyllä tekee, – vastasi Kaija katkerasti. – Hän on sen ennenkin sanonut. Mutta hän ei voi kieltää minua näkemästä lasta niin usein kuin vaan tahdon. Ja ennen kaikkea: nyt en enää kauempaa kestä. En tahdo tästä puolin sietää enempää kuin jo sietänyt olen. En tahdo lopulti ruveta halveksimaan omaa itseäni siitä, ett'ei minussa ole ollut rohkeutta luopua hänestä!
Setä Frans ei ollut milloinkaan nähnyt häntä noin kiihkeänä.
Kaija istui kädet lujasti yhteenpuristettuina polvillaan… hän hengitti kiivaasti ja lyhyeen, kasvoillansa järkähtämättömän lujuuden ilme.
Setä Frans oli vähällä sulkea hänet syliinsä, puristaa rintaansa vastaan ja sanoa: "Jää tänne! Tiedäthän, että sinulla on aina koti minun luonani!" Mutta sitten tuntui hänestä, kuin kuuluisi hätähuuto jostain kaukaa. Tuntui, kuin pieni lapsi, jossa hän niin omituisesti tunsi sukulaisensa, olisi äkkiä ojentanut pienet, pulleat käsivartensa häntä kohti ja pyytänyt apua. Hän näki niin selvään, kuinka se hennoilla käsillään tarttuu kylpyammeen laitoihin, pystyssä pysyäkseen, ja suurilla silmillään katselee häntä, ikäänkuin kaikkea häneltä toivoen. Niin juuri, kaikkea! Ei pientä almua, vaan kaikkea, kaikkea…
Pitääkö hänen tekeytyä, niinkuin hän ei ymmärtäisi… niinkuin hän ei tietäisi, että nyt, juuri tässä silmänräpäyksessä, on lapsi estettävä veteen vaipumasta…?
Hän harasi kädellään pari kertaa mustaa tukkaansa, ikäänkuin siten selvittääkseen ajatuksiansa.
Sitten hän istahti hiljalleen Kaijan viereen. Ei hän vielä milloinkaan elämässään ollut joutunut näin rajun myrskyn valtaan! Ja hänestä tuntui kuin repeäisi hänen sielunsa sen käsissä palasiksi.
Kokonainen kevään elämä lauloi hänen suonissansa ja poltti hänen sydäntään. Tuo nuori nainen, joka istuu tuossa, sehän on hänen omansa, hän tahtoo saada omakseen tuon naisen, joka itse aikoo repiä muurin heidän väliltänsä maahan.
Ja sitten tuli piskuinen lapsi, kehtolapsi semmoinen, ja vaati häntä sysäämään tyköänsä pois tuon naisen… Hän tunsi itsessään jälleen jotain, joka kapinoitsee uhrintekoa vastaan… ja hän tunsi jälleen jotain, joka hiljaa alistuu näitten neljän voimallisen pienen sanan alle: Vaadi kaikki! Anna kaikki!
– Oletko unohtanut, mitä sanoit, palatessasi sairaan äitisi luota? – kysyi hän kumealla, lujalla äänellä.
Kaija säpsähti ja loi häneen melkein kivettyneen katseen. Hyvä oli, ett'ei setä Frans kohdannut sitä.
– Sinä sanoit pojallesi: "Kuinka onnellinen minä olen, siitä, että sinä olet minulla, ja ett'ei sinun milloinkaan tarvitse olla äitiä vailla!" Setä Frans ei uskaltanut katsahtaa häneen, näitä sanoja lausuessaan; hän tunsi, kuinka ne surman-iskuina putoelevat heidän onnensa päälle.
Muutama minutti kului täydellisessä äänettömyydessä. Kuului vaan sohvan yläpuolelta vanhan seinäkellon hitaita, säännöllisiä lerkkauksia… Ulkona vihelteli katupoika sormiinsa.
Kaija nousi sitten verkalleen ylös.
– Sinä olet oikeassa, setä Frans! – Sinä olet aina oikeassa, – virkkoi hän ja läksi astumaan ovea kohti.
– Ethän ole pahoillasi minuun? – kysäisi setä Frans, pyyhkäisten hikeä otsaltaan ja turhaan yrittäen saada huuliansa myhähtämään.
Kaija kääntyi, laski tapansa mukaan kädet hänen olkapäilleen ja vastasi:
– Suutuksissako? Voi, setä Frans! Tiedäthän, ett'en minä voi suuttua sinuun.
Ja hän läksi kiireesti astumaan portaita alas. Ensimmäisellä paltalla hän pysähtyi.
– Älä tule näinä päivinä minun luokseni, – sanoi hän, katsahtamatta ylös. – Minun on… minun on… luullakseni minun on helpompi kestää elämää, kun en sua näe.
Setä Frans ei kyennyt vastaamaan… hän kumartui vaan kaiteen yli ja seurasi silmillään yhä poistuvaa Kaijaa. Hän kuuli alaoven paukahtavan hänen perässään kiinni, ja silloin tuntui kuin olisi hän karkoittanut Kaijan ainaiseksi luotaan.
Akkunasta hän näki hänen astuvan vitkaan… voi, niin vitkaan katua alas. Ja hän tiesi, ett'ei Kaija enää milloinkaan palaja…
Mutta sillä kertaa tuli Frans sedän tukka harmaaksi yhtenä ainoana yönä.
13
He kulkevat nauruin ja laulelmoin…
Ken ois riemuisa noin!
Levotonna vaan katsehen' vuottava vierii,
Mut ympärillä vain usmia kierii…
Olen riemutoin!
Jos Kaija olisi tuntenut, kuinka voimallinen on hänen kaihonsa ja se kirpeä tunne, joka runtelee hänen rintaansa, niin tuskin hän olisi itseltään riistänyt Frans sedän lyhyitä käyntejä, joista jok'ainoa oli kuin valonvälkäys hänen yksinäisessä olemuksessaan.
Aamuin herätessään hän tunsi sydämessään hivuttavaa ikävöimistä. Lapsen luona hääräilemisiin se saattoi hetkiseksi unohtua, mutta kun pikkunen oli nukkunut, silloin heräsi ikävöiminen kahta voimallisempana… Väliin hän oli kuulevinaan hänen askeleitaan portailla ja kavahti silloin pystyyn, mutta pian hän jälleen karkoitti mieluisat mietteet: niinkuin Frans sedän milloinkaan johtuisi mieleen tulla tänne, koska minä kerran olen pyytänyt häntä pysymään poissa!.. —
Päiväs-aikaan hän vielä uljaasti kesti, mutta iltasin, kun poika oli nukkunut, ja katossa kätkyen kohdalla paloi vain pieni, vaaleanpunainen amppeli, silloin tuntui kuin kaipaus repelisi kahtia hänen sisimpiänsä. Silloin ei hänelle muu neuvoksi, kuin mennä arkihuoneesen, istahtaa suuren flyygelin viereen ja laulaa tuskansa kuuluville.
Eihän häntä täällä kukaan kuule. Kadulta vain lyhdyn valo lankesi hänen jalkoihinsa, lymyillen hänen vaatettensa poimuihin. Ja lyhdynvalo oli ääneti. Hiljaa se vain tuolla lattialla kiilsi, ikäänkuin imien säveleitä itseensä. Se kuuli hänen laulavan:
He kulkevat riemuin nuo joukot pois…
Voi ken vapaa ois!
Tääll' istuvi haikea kaihoni, hurja
Eik' kahleita katkoa voi se kurja…
On vapaus pois!
He rientävät nauruin ja laulelmoin…
Ken ois iloinen noin! L
evotonna mun katsehen' vuottava vierii,
Mut ympärillä vain usmia kierii…
Olen riemutoin!
Tuolla poistavi yön sulo aamunkoi…
Voi ken kuollut ois, oi!
Ikirannoilta jos säde armas sais
Ja mun otsani kuuman vilvoittais…
Jospa kuolisin, oi!
Ja se kuuli hänen laulavan enenevällä kiihkolla:
Ja täss' on lysti poika!
Hei tiruliru-laa,
Hei tiruliru-laa!
Jos maailma käypi nurjaksi,
Minä nauran vaan, minä nauran vaan —
Heti toiseks' se kohta saa!
Ja tässä on lysti poika!
Hei turitiru-tai,
Hei turitiru-tai!
Jos maailman mullin mallin käy,
Minä nauran vaan, minä nauran vaan
Heti ehjäksi se jo sai!
Mutta se kuuli myös hänen laulavan syvällä, tummalla äänellä:
Niin metsän helmasta viileen
Käy järven rannalle viehkeä ään':
Salokyyhkyjen kuherma kulkee
Suviyöhön lempeään.
Ja heille, jotk' istuvat kahden
Nyt toisiaan silmäten, suudellen,
Se on ihana riemujen laulu
Onnen hetkellä armaisen.
Mut hälle, jok' istuvi yksin,
Salokyyhkyn on kuherma viehkeä tuo
Kuni kyynelten lampeen hiljaa
Pois kuoleva sävelevuo.
Ja usein sattui, että hän, laulunsa lopetettuaan, tuntikausin yhä istui flyygelin ääressä suu vielä puoleksi avoinna, ikäänkuin kuulahdellen syvältä, hyvin syvältä sieltä sisimmistä ajatuksia, jotka yhtyvät hänen omiinsa.
* * * * *
Kaijalta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka paljon Pietari Dam viime aikoina oli muuttunut. Väliin hän saattoi istua kotvan aikaa ja katsella vaimoansa melkein aralla kunnioituksella. Enemmin kummastutti Kaijaa se, että Pietari Dam tuon tuostakin astui kätkyen ääreen ja katseli poikasta. Ja joka kerta Kaija silloin huomasi kyyneleitä hänen silmissään.
Kerran hän vastoin tapaansa jäi illaksi kotia. Hän katseli, kuinka Kaija laittaa poikaansa yöpuulle; ja hän kuuli hänen laulavan vanhaa tuutulaulua:
Tuuti lastani rauhaan,
Tuuti lapselta silmät kiin…
Silloin Pietari Dam hyrähti itkuun.
Hänessä oli vielä suuri palanen lasta, tuossa Pietari Damissa. Lapsenrukouksen lapselliset sanat olivat niin syvästi liikuttaneet häntä, että herättivät valveille sen, mikä hänessä hyvää oli.
Kaija ei tavallisesti paljoakaan luottanut hänen tunteittensa purkauksiin: hän oli niissä liiankin usein pettynyt; mutta hän kuulahti tuota todellista ääntä itkun takaa. Lapsen nukuttua Kaija astui hänen luokseen ja virkkoi, laskien kätensä hänen käsivarrelleen:
– Miksikä sinä yhä jatkat tuota kurjaa elämää? Miks'et tahdo ponnistaa, päästäksesi jälleen kunnioittamaan omaa itseäsi?
Pietari Damin huulet vapisivat, mutta Kaijan katsetta hän karttoi.
– Se on myöhäistä, – sanoi hän.
– Miksikä?
– Siksi… no niin, parasta on, että saat sen tietää heti… siksi, että kapteeni vaatii minua heti menemään naimisiin.
– Kenestä sinä puhut?
– Kapteeni Strömistä.
– Hänenkö tyttärensä kanssa sinä käyt luistelemassa?
– Mistäs sinä tiedät…?
– Näin teidät eräänä iltana lammilla, – vastasi Kaija kylmästi.
Pietari Damille selvisi nyt kerrassaan, mikä pohjaton kuilu heidän välillensä on auennut, kuilu niin syvä kuin konsanaan saattaa olla kahden ihmisen välillä, joilla on erillaiset mielipiteet, erillainen toimintatapa, erillainen elämänkäsitys. – Muistellessaan, kuinka kirkkaana, kuinka luottavana Kaija ennen oli astunut hänen luokseen, tunsi Pietari Dam nyt niinkuin mikä olisi pistänyt häntä sydämeen.
– Tuskinpa sinä nyt enää muuta saatat tehdäkään, – virkkoi Kaija samallaisella äänenpainolla kuin äsken.
– Mitä niin?
– Kuin mennä hänen kanssansa naimisiin.
– Niin, kyllä kaiketi sinä siihen suostut, – virkkoi Pietari Dam pisteliäästä.
– Mutta yhdellä ehdolla.
Hän katsahti kummissaan Kaijaan. Onko hänellä todellakin ehtoja? Eikö hän halukkaasti tartu kiinni tähän keinoon, päästäkseen miehestänsä irti?
– En ymmärrä sinua, – sanoi hän, vaikka samassa ymmärsi varsin hyvin.
Kaija katsoi häntä suoraan silmiin ja lausui rohkeasti:
– Ellet sinä luovu vaatimuksistasi lapseen, niin pysyn minäkin vaatimuksissani ja olen edelleen vaimonasi täällä.
Toinen ei vastannut, istui vain Kaijaa katsellen: häntä alkoi aavistuttaa, mitä hän oli kadottanut, syöstessään luotaan tämän naisen, joka kernaammin sallii repiä sydämensä kahtia kuin luopua lapsestaan, jonka hän on maailmaan tuonut. Ja Pietari Dam oli vähällä uudistaa vaatimuksensa, saadakseen sillä tavoin hänet itseensä kiinnitetyksi. Mutta sitten hän muisti kapteenin kasvot, hänen sanoessaan: "Minä vaadin teitä naimisiin hänen kanssaan!"
Nuo kasvot ne olivat ikäänkuin polttauneet hänen tajuntaansa, – niin kalpeat ne olivat olleet, ja niin hurja uhka oli niissä ilmennyt. Sitä paitsi, olihan Pietari Dam Hennylle jo luvannut ottaa avioeron. Henny ja hän olivat yhtä mieltä molemmanpuolisesta vapaudesta, kunhan vaan ulkonainen side on olemassa. Henny oli luvannut, ett'ei hän milloinkaan asetu vastakynteen, niinkuin Kaija oli tehnyt. Hennyn kanssa hän on niinmuodoin oleva vapaampi. Ja kun oikein asiata ajattelee, niin mitäpäs epäröimisen syytä tässä oikeastaan onkaan…
Mutta Kaija seisoi yhä hänen edessään käsivarret ristissä rinnalla ja kova jännitys kasvoissa. Hän hengitti syvään ja raskaasti… turhaan hän ponnisteli, liikutustaan salataksensa. Ja äkkiä iski Pietari Damiin halu, ruveta kiduttamaan häntä.
– Niin, parasta lienee, että asiat pysyvät entisellään, – virkkoi hän.
Kaija hervahti koko olennossaan, niinkuin olisi saanut näkymättömän iskun, mutta ei ruvennut väittelemään, käänsi vaan selkänsä hänelle ja astui ovea kohti.
Yhdellä harppauksella oli Pietari Dam hänen rinnallaan.
– Tahdoin vain kiusata sinua hieman, – sanoi hän. – Sinä saat sen, mitäs tahdot. Minä annan sinulle täyden oikeuden lapseen.
Kaija hätkähti ja kääntyi ympärinsä. Hän ei vastannut, mutta tuosta tavasta, jolla hän äkkiä nosti päänsä korkealle ja reippaasti, huomasi Pietari Dam, kuinka vapaaksi Kaija nyt tuntee itsensä. Ja vaimonsa katseen kohdattuaan, hänen täytyi ehdottomastikin pyhkäistä kädellä silmiänsä, – niin häikäisevänä päivänpaisteena se säteili ja loisti ja loi lämmintä ympärilleen.
Tällä hetkellä seisoi Kaija, kauaksi katsellen luvattuun maahan… tuntui kuin ei hän lainkaan huomaisi Pietari Damin läsnäoloa.
Pietari Dam tunsi saman pistoksen sydämessään kuin ennenkin ja kääntyi pois.
– Saanhan toki käydä lasta katsomassa? – kysäisi hän.
– Niin usein kuin tahdot, – vastasi Kaija, ja lämpöä kuului äkkiä hänen äänessään. – Mutta, – lisäsi hän, katsahtaen kummastellen häneen, – pidätkö sinä todellakin lapsesta?.. Voi, jos vainenkin pidät, niin minun käy hirmuisesti sääli sinua.
Ja hän valvoi koko yön ja mietti, kuinkahan vaikea Pietari Damin lieneekään luopua lapsesta. Oli jo vähällä tuntua hänestä, että on synti erottaa häntä ja lasta toisistaan.
Mutta Pietari Dam nukkui yönsä rauhallisesti, kuten ennenkin. Päivä oli ollut niin täynnä tunnelmia – ei niitä kannattanut ottaa yöksikin mukaansa.
Huomenissa hän puheli varsin keveästi ja luonnollisesti siitä, mitenkä asiat parhaiten järjestettäisiin, eikä paljoa puuttunut, ett'ei hän myhähtänyt, ajatellessaan, kuinka raskaan yön Kaija oli viettänyt hänen tähtensä.
Neljäs osa Kaijan omaisuutta oli tallella. Sen koroilla, ja saaden lisäksi viisisataa kruunua vuosittain, Kaija tulee huoleti toimeen lapsen kanssa. Dam tarjoutui heti kohta suorittamaan nuo viisisataa kruunua, mutta Kaija ilmoitti jyrkästi tahtovansa itse pitää huolta pojasta, – hän on oleva onnellinen, saadessaan tehdä työtä lapsensa tähden.
Pietari Dam katsahti häneen, olkapäitään kohauttaen. Kaijan into oli hänen mielestään jotakuinkin liioiteltua, ja pian hän lakkasi rahojaan tyrkyttämästäkin: Jos Kaija niin jyrkästi kieltäytyy käyttämästä noita viittäsataa kruunua – enfin! Osaa hän ne itsekin käyttää.
Ja vihellellen hän astui portaita alas.
* * * * *
Kaija oli kirjoittanut pari riviä Frans sedälle, ilmoittaen muutamalla sanalla, mitä tapahtunut oli, ja pyytäen häntä vuokraamaan hänelle ja pojalle pienen asunnon.
"Niin pian kuin suinkin sopivan saat," oli hän kirjoittanut, "sillä minä muuttaisin nyt heti."
Kirje oli saapunut perille kaiketikin jo viisi tuntia sitten, mutta setä Fransia ei vieläkään kuulunut. Yhä vieläkin istui Kaija, korva eteisen ovea kohti, odotellen, milloin kuuluu tuttuja askeleita portailta. Hänet oli jälleen vallannut tuo tuskallinen pelko, joka aika ajoin sai hänen sydämensä sykkimään niin rajusti, että jok'ainoa lyönti teki kipeätä.
Mitähän, jos hän onkin kuollut! Jos ei hän jaksanutkaan kestää sitä sanomaa, että minä olen vapaa! Jos en enää milloinkaan saa tilaisuutta sanoa hänelle:
"Kolme vuotta vielä, setä Frans… kolme vuotta vielä… sitten me astumme luvattuun maahan!"
Kokonaisen tunnin oli Kaija kävellyt lattiata edestakaisin… hän oli ottanut kätkyestä pojan ylös ja pannut hänet takaisin siihen, vähintäkään ajattelematta, miksi hän niin tai niin tekee… Kas tuossa poikanen kätkyessään loikoo, leikkien Frans sedän antamalla rämyllä ja katsellen sitä silmillä niin kerrassaan sedän silmien kaltaisilla, että Kaijan täytyi suutelemistaan suudella niitä. Poika pudotti rämyn, ja äiti oli juuri nostamaisillaan sitä ylös, kun kello soi. Nuolena riensi Kaija avaamaan ovea.
Niin tuskallista oli hänen pelkonsa ollut ja niin rajua hänen ilonsa nyt, että hän teki, mitä ei ollut tehnyt hamasta siitä saakka kuin naimisiin oli joutunut: riensi hänelle kaulaan.
Ja setä Frans sulki hänet syliinsä… kätki hänet kuin linnunpoikasen rintaansa vasten… näytti kuin Kaija olisi kadonnut hänen poveensa.
Tämä syleily oli riemullista, sanatonta laulua! Mutta siitä vavahtelevasta tavasta, jolla setä Frans useampia kertoja otti häntä päästä ja suuteli häntä silmiin, Kaija kyllä huomasi, kuinka paljon tuskaa setäkin oli kärsinyt.
Vihdoin hän päästi Kaijan irti, ja yhdessä he menivät arkihuoneesen. Siellä pakotti Kaija hänet istumaan korkeaselkäiseen tuoliin akkunan luona ja otti häneltä hatun ja kepin.
– Etkös sinäkin käy istumaan? – kysyi setä Frans, osoittaen tuolia vieressään.
– En, – vastasi toinen; – ensin tahdon sinua katsella oikein tarkasti.
Kaija huomasi, heti kuin valo oli kohdannut sedän kasvoja, että setä oli muuttunut siitä saakka kuin he viimeksi olivat nähneet toisiansa. Ensin hän luuli siihen syyksi pieniä, hienoja ryppyjä silmäkulmissa, mutta pian hän näki hänen tukkansa käyneen harmaaksi.
– Voi sentään! – huudahti Kaija, vilpitön suru syvässä äänessään. – Sinun kaunis, musta tukkasi! Voi että minun piti ennättää tehdä sun tukkasikin harmaaksi!
– Sinä et sitä ensinkään ole tehnyt, – vastasi toinen kartellen. – Sellainenhan se on ollut jo kauan aikaa.
– Hiukkasen harmaata ohimoilla ja niskassa, niin, mutta ei koskaan noin paljoa kuin nyt.
– Minkäs sille tekee? – virkkoi setä Frans ja harasi kädellä tukkaansa, veitikkamaisesti myhähtäen: – Siitä sen nyt näet, että minä alan tulla vanhaksi.
Kaija kumartui silloin varovasti hänen ylitsensä, ikäänkuin lukeakseen kaikki näkemänsä harmaat hivukset.
– Tiedätkös, – puheli hän, – minusta tuntuu kuin jok'ainoa harmaa hivus tuossa olisi punottu minua varten.
Setä Frans katsahti häneen ja virkkoi, päätänsä nyökäyttäen:
– Niin on, siitä saat olla varma, iloinen ja varma.
– Iloinen ja varma, – toisti Kaija myhähtäen ja muisti itsekin kerran käyttäneensä samoja sanoja.
– Mutta miksi sinä tulit niin myöhään? – kysäisi hän äkkiä. – Minä pelkäsin jo sinun olevan sairaana.
Toinen naurahti, huomatessaan tuon pelvon-alaisen ilmeen, joka Kaijan kasvoille nousi joka kerta kuin hän siitä puhui.
– Katselin matkalla asuntoa teille, – selitti setä Frans.
– Sattumoisin tarjottiin erästä asuntoa, joka sinulle sopii, enkä tahtonut päästää hyvää tilaisuutta käsistäni. Se on koko lailla syrjässä… huoneet valoisat, somat… ei ylen suuret… mutta mitäpäs suurta tilaa sinä poikasi kanssa tarvitsisitkaan!
– En suinkaan; me tyydymme varsin vähään. Ja aatteles, että kaikki se on oleva meidän, yksin Hellen ja minun! Aatteles, kun sinä sitten tulet meille teetä juomaan!.. aivan niinkuin entisinä aikoina, jolloin minä olin teellä sinun luonasi… ja sinä sitten luet minulle ääneen!.. Niin me nytkin luemme, – lisäsi hän innokkaasti, – kaikki pitää olla aivan kuin ennenkin… täydellinen luottamus toisiimme, ei salaisuutta toisiltamme pienintäkään.
– Niin juuri, ei pienintäkään, – vahvisti setä Frans.
– Me näemme toisiamme joka päivä, eikä meidän välimme silti käy vanhaksi. Ilo meidän rakkaudessamme on oleva uusi joka päivä, mikä eletään… sitä minä siltä vaadin enkä vähempään tyydy.
– Siinä juuri sinun voimasi, – sanoi Kaija, – ja kaikista vähimmin minä soisin sinun olevan juuri sitä vailla.
– Mutta kolme vuotta on pitkä aika, – virkkoi setä Frans. – Etkö pelkää rakkautesi väsyvän?
Kaija naurahti hiljaisen naurun, onnellisen…
– Etkö sinä pelkää malttisi loppuvan? – kysyi hän vuorostaan.
Setä Frans pyöritti päätään ja naurahti niinkuin hänkin.
– Jaakob palveli seitsemän vuotta Raakelin tähden, – sanoi hän; – tottahan minä jaksan palvella kolme sinun tähtesi… kolme vuotta, jotka todellisuudessa tekevät kaksikymmentä, lisäsi hän, tuntien, että kolme vuotta on liian kaukana.
Kaija seisoi katsellen häntä värähtelevällä hymyllään.
– Kuinka elämä on oleva ihanaa! – huudahti hän. – Ja kuinka me sitten kilvan rakastamme Helleä!
Tuntui kuin olisi poikanen kuullut nimensä. Hän rupesi samassa niin rajusti potkimaan kätkyessään ja ilmoitti parilla voimakkaalla parahduksella, että tahtoo muka hänkin olla joukossa. Äiti riensi ottamaan hänet ylös, nosti olalleen ja alkoi tanssia hänen kanssaan ympäri huonetta. Iltapäivän aurinko välkähteli hänen hameellaan, pyhkäisi pojan hienoa hipiätä ja valoi lämmintä hohdettansa äidin nuorekkaille, onnellisille kasvoille.
Setä Frans katseli heitä kumpaakin, ja hänestä tuntui kuin he nyt olisivat, hänen omiansa, – niin valtava rikkauden tunne kävi hänen sielunsa läpi.
– Aatteles! – virkkoi hän puolittain itsekseen. – Todellakin kolme vuotta vain, niin jo saavutaan luvattuun maahan!..
Kaija pysähtyi ja katsahti häneen.
Setä Frans oli ajatellut aivan samaa kuin hän… oli pukenut ajatuksensa samoihin sanoihinkin kuin hän!..
Setä Frans astui hänen luokseen, ja Kaija nojasi häntä, vasten, lapsi olalla.
– Mun maailmani pienoinen! – lausui Kaija hiljaa ja sydämellisesti, siirrellen katsettansa lapsesta häneen ja hänestä lapseen jälleen. – Ei! – sanoi hän äkkiä, painaen päänsä takaisin Frans sedän rintaa vasten, – mun maailmani suuri… ihana… mun ihmeellinen maailmani!..