Kasakat

XXX

Vaikka helteeltä ei ollut turvaa missään, vaikka hyttysparvet pyörivät vankkurien viileässä siimeksessä ja poika väännellessään itseään sysäsi häntä, veti Marjana päänsä yli liinan ja oli jo saanut unesta kiinni, kun äkkiä Ustenjka, naapurityttö, juoksi hänen luokseen ja sukeltaen rattaiden alle, laskeutui hänen viereensä pitkäkseen.

– Nyt nukkumaan tytöt, nukkumaan! – sanoi Ustenjka, laittaen itselleen sijaa rattaiden alle. – Malta! – sanoi hän nousten pystyyn: näin ei ole hyvä.

Hän nousi pystyyn, taittoi vehreitä oksia, ripusti niitä molemmille puolille rattaiden pyöriin ja heitti vielä päälle beshmettinsä.

– Laskeppas! – huusi hän pojalle, ryömien taas rattaiden alle: onko kasakkain paikka tyttöjen keskessä? Matkaasi sinä.

Jäätyään rattaiden alle ystävänsä kanssa kahden, Ustenjka äkkiä tarttui Marjanaan molemmin käsin ja pusertaen itseään häntä vasten, alkoi suudella hänen poskiaan ja kaulaansa.

– Kultaseni, veikkoseni! – virkkoi hän, päästäen ohuen, selkeän naurun.

– Kas vaan, on vaarilta oppinut, – vastasi Marjana, estellen häntä. – Herkiä jo! Ja he rupesivat molemmat niin kikattamaan että äiti huusi heille.

– Käykö kateeksi? – sanoi kuiskaten Ustenjka.

– Mitä höpiset! Anna nukkua. No, sitäkö sinä tulit? Mutta Ustenjka ei talttunut.

– Entäpä jos sanon sinulle jotain, mitä!

Marjana nousi kyynärpäälleen ja korjasi valuneen liinan paikoilleen.

– No, mitä sulla on sanottavaa?

– Mitä sinun hyyryläisestäsi tiedän!

– Mitä tietämistä hänessä on! – vastasi Marjana.

– Voi sinua tytön lurjusta! sanoi Ustenjka tuupaten häntä kyynärpäällään ja nauraen: – et sinä mitään kerro: käykö hän teillä?

– Käy. Entä sitten? – kysyi Marjana ja sävähti äkkiä punaiseksi.

– Minä olen avoin tyttö, minä kerron kaikille. Mitä minä piiloittelisin? – sanoi Ustenjka, ja hänen iloiset, punakat kasvonsa saivat miettivän ilmeen. – Teenkö kellekään siinä pahoin? Rakastan häntä ja siinä kaikki!

– Vaaria, niinkö?

– No niin.

– Eikö ole synti? – vastasi Marjana.

– Ah, Mashenjka! Milloinka sitä huvittelisi, jollei neitopäivinään?

Menen kasakalle, syntyy lapsia, saa kokea puutetta. Anna kun joudut Lukashkalle, niin ei päähäsikään tule ilo, saat lapsia, on työtä.

– Mitä siitä? Toisien on naimisissakin hyvä. Samantekevä! – vastasi tyynesti Marjana.

– Kerro nyt sitten kerrankin, mitä teillä Lukashkan kanssa on ollut.

– Mitäkö on ollut? Hän kosi. Isä siirsi vuodeksi eteenpäin; vaan nyt ovat sopineet, että syksyllä annetaan.

– Mutta mitä hän on sinulle puhunut?

Marjana hymyili.

– Arvaa tuon nyt, mitä on puhunut. Sanoo rakastavansa. On aina vaan pyytänyt tulemaan puutarhoihin kanssaan.

– Kas vaan poikaa mikä takiainen! Ethän sinä varmaankaan ole mennyt? Ja miten komea mies hänestä on nyt tullut, ensimäinen dzhigitti! Sotnjassakin vaan hurjastelee. Muutama päivä sitten tuli sieltä meidän Kirkamme; minkälaisen hevosen Lukashka kuuluu itselleen vaihtaneen! Ja aina vaan muka sinua ikävöi. Entä mitä hän vielä on puhunut? – kysyi Marjanalta Ustenjka.

– Kaikki sinun tietää pitää… – nauroi Marjana. – Kerran yöllä tuli hevosen selässä ikkunan luo päissään. Pyrki sisään.

– Sinä et laskenut?

– Olisiko pitänyt? Jos minä kerran mitä sanon, niin se pysyy! Lujana kuin kivi, – vastasi Marjana vakavasti.

– Komea mies! Kun hän vaan tahtoo niin ei ole yksikään tyttö välittämättä.

– Menköön muiden luo, – vastasi Marjana ylpeästi.

– Sinun ei ole häntä sääli!

– On, mutta tyhmyyksiä en tee, – se olisi pahaa.

Ustenjka äkkiä heitti päänsä ystävättären rintaa vasten, kietoi hänet käsivarsillaan ja ihan tärisi naurun hytkähdyksistä.

– Tyhmä sinä olet, hupero! – sanoi hän huohottaen, – et välitä omasta onnestasi, – ja rupesi taas Marjanaa kutkuttamaan.

– Hui, jätä jo! – sanoi Marjana kirkuen kesken nauruaan. – Lazutkan survoit.

– Kas, peijakkaat, kun ovat villissään, jaksavatpas! – kuului taas rattaiden takaa eukon unelias ääni.

– Et välitä onnestasi, – toisti Ustenjka kuiskaten ja nostaen ruumistaan. – Mutta onnellinen sinä olet, ihan totta! Sinuakos rakastetaan. Sinä olet vaan tuommoinen jöröttäjä, mutta sinua ne rakastavat. Oh, olisinpa minä sinun sijassasi, voi miten minä hyyriläistäsi pyörittäisin! Minä katsoin häntä, kun oltiin meillä, ihan näytti tahtovan syödä sinut silmillään. Minun vaarini – on sekin antanut minulle jos jotain. Mutta teidän, kuuleppas, on venäläisten ensimäinen pohatta. Hänen renkinsä on kertonut, että heillä on omat alustalaiset.

Marjana kohotti hiukan itseään ja miettiväisenä hymyili.

– Sanoipa se hyyriläinen kerran kummia minulle, – virkkoi Marjana pureskellen ruohonkortta. – Tällä tavalla; tahtoisin olla Lukashka-kasakka tai sinun veljesi Lazutka… Mitähän varten hän niin sanoi?

– Se höpertää mitä päähän pistää, – vastasi Ustenjka. – Entäs minun, mitä kaikkea se juttelee… ihan kuin noiduttu!

Marjana heitti päänsä käärittyä beshmettiä vasten, laski kätensä Ustenjkan olalle ja ummisti silmänsä.

– Hän aikoi nyt tulla tarhoille työhön; isä pyysi häntä, – virkkoi Marjana hetken vaitiolon jälkeen ja nukkui.

XXXI

Aurinko oli jo tullut rattaita siimestävän päärynäpuun takaa näkyviin ja vinoin sätein, Ustenjkan punomien oksienkin läpi, paahtoi rattaiden alla nukkuvien tyttöjen kasvoihin. Marjana heräsi ja rupesi sitomaan liinaa päähänsä. Vilkaistuaan ympärilleen hän näki päärynäpuun takana hyyriläisen, joka pyssy olalla seisoi isän kanssa tarinoiden. Hän tuuppasi Ustenjkaa ja ääneti hymysuin osoitti hänelle Oleninia.

– Eilen kävelin enkä löytänyt ainoatakaan, – sanoi Olenin levottomasti katsellen ympärilleen ja näkemättä Marjanaa oksien takaa.

– Vaan menkääpäs tuolle kulmalle, suoraan ympyrässä kiertäkää, siellä entisessä puutarhassa, kutsuvat sitä takalistoksi, siellä on aina jäniksiä, – sanoi vänrikki, heti vaihtaen kieltään.

– Mitä joutavia työaikana jäniksiä haette! Tulisitte ennen meitä auttamaan, tekisitte tyttöjen kanssa työtä, – sanoi eukko iloisesti. – No, tytöt, ylös! – huusi hän.

Marjana ja Ustenjka supattelivat toisilleen ja tuskin jaksoivat olla nauruun purskahtamatta rattaiden alla.

Siitä saakka kun oli tiedoksi tullut, että Olenin oli lahjoittanut viidenkymmenen ruplan hevosen Lukashkalle, oli hänen isäntäväkensä muuttunut ystävällisemmäksi; etenkin näytti vänrikki olevan hyvillään huomatessaan Oleninin lähentymistä tyttäreensä.

– Enhän minä osaa tehdä työtä, – sanoi Olenin koettaen olla katsomatta vehreiden lehvien läpi rattaiden alle, missä hän huomasi Marjanan vaaleansinisen paidan ja punaisen liinan.

– Tule, minä annan persikoita, – sanoi eukko.

– Kasakkain muinaiseen vierasvaraiseen tapaan, paljasta eukkojen tyhmyyttä, – sanoi vänrikki selittäen ja ikäänkuin oikaisten eukon sanoja: – Venäjällä varmaankin olette syöneet sekä persikoita että ananashilloa ja – mehua yllimmän kyllin.

– Siis on entisessä puutarhassa? – kysyi Olenin: – minäpä käyn siellä. – Ja vilkaistuaan kiireesti vehreiden oksien läpi hän kohotti korkeata suippolakkiaan ja katosi säännöllisten viheriäin köynnösrivien sekaan.

Aurinko jo kätkeytyi tarhojen aituuksen taa ja taittunein sätein loisti läpikuultavien lehtien lomitse, kun Olenin palasi puutarhaan talonväkensä luo. Tuuli laantui ja vilpoisa viileys alkoi levitä köynnösmaille. Jostain vaistosta tunsi Olenin jo kaukaa Marjanan sinertävän paidan köynnösrivien lomitse ja meni marjoja poimien hänen luoksensa. Läähättävä koira myös joskus sieppasi kuolaisella suullaan matalalla riippuvan tertun. Punaisin kasvoin, hihat käärittyinä ja liina leuan alle vajonneena Marjana nopeasti leikkasi raskaita rypäleitä ja laski niitä koriin. Päästämättä kädestään vartta, jota siinä piti, hän pysähtyi, ystävällisesti hymyili ja ryhtyi uudestaan työhön. Olenin tuli lähemmäksi ja heitti pyssyn olan taa saadakseen kätensä vapaiksi. "Missä on teidän väkenne? Onnea työhön! Oletko yksin?" aikoi hän sanoa, mutta ei saanut sanotuksi ja kohotti vain suippolakkiaan. Hänen oli noloa Marjanan kanssa kahden, mutta hän meni ihan kuin varsin omaksi kiusakseen hänen luokseen.

– Noinhan sinä vielä pyssylläsi satut naisiin ampumaan, – sanoi Marjana.

– Ei, en minä ammu.

He olivat kumpikin vaiti.

– Auttaisitpa tässä.

Olenin otti puukon ja rupesi ääneti leikkaamaan. Hän veti alhaalta lehtien alta raskaan, noin kolmen naulan painoisen sakean tertun, jossa kaikki marjat olivat niin läjässä päällekkäin, ettei niille enää oikein ollut sijaa, ja näytti sitä Marjanalle.

– Onko leikattava kaikki? Tämä ei ole viheriä.

– Anna tänne.

Heidän kätensä koskivat toisiinsa. Olenin otti hänen kätensä ja tyttö hymyillen katsoi Oleniniin.

– Sinähän menet kohta naimisiin? – sanoi hän.

Vastaamatta mitään Marjana kääntyi ja loi häneen ankarat silmänsä.

– Sinä rakastat Lukashkaa?

– Mitä se sinuun kuuluu?

– Minun käy kateeksi.

– Kaikkea!

– Ihan totta, sinä olet niin kaunis!

Ja hänen tuli heti kauhean ilkeä olla siitä mitä oli sanonut. Niin ilettäviltä kaikuivat hänestä omat sanansa. Hän punehtui, joutui hämilleen ja otti tyttöä molemmista käsistä.

– Mikä lienenkin, niin anna olla! Ei tarvitse pilkata… – vastasi Marjana, mutta hänen katseensa puhui, miten varmasti hän tiesi, ettei Olenin pilkannut.

– Miten pilkata? Jos sinä tietäisit miten minä… – Sanat kaikuivat vielä ilkeämmiltä, vielä vähemmin siihen soveltuvilta, mitä hän tunsi; mutta hän jatkoi: – Minä en tiedä, mitä olisin valmis sinun tähtesi tekemään…

– Menetkö siitä, takiainen!

Mutta Marjanan kasvot, hänen loistavat silmänsä, hänen korkea rintansa, solakat jalkansa puhuivat aivan toista. Oleninista tuntui siltä kuin tyttö olisi ymmärtänyt, miten ilettävää kaikki oli, mitä Olenin hänelle puhui, mutta itse oli sellaisten mietteiden yläpuolella. Hänestä näytti, että tyttö aikoja oli tiennyt kaiken sen, mitä hän tahtoi mutta ei osannut sanoa hänelle, mutta tahtoi kuunnella kuinka hän sen sanoisi hänelle. "Ja kuinka hän ei tietäisi, – ajatteli Olenin, – kun minä tahdoin sanoa Marjanalle vain yksistään kaiken sen, mitä Marjana itse oli? Mutta hän ei tahtonut ymmärtää, ei tahtonut vastata", ajatteli hän.

– Huu! – kuului äkkiä läheltä köynnösryhmän takaa Ustenjkan ääni ja hänen kimeä naurunsa. – Tule, Mitrij Andreitsh, auttamaan minua! Olen yksin… – huusi hän Oleninille, pistäen lehtien takaa näkyviin pyöreät, naivit kasvonsa.

Olenin ei vastannut mitään eikä liikahtanut paikaltaan.

Marjana rupesi taas leikkaamaan, mutta katseli lakkaamatta hyyriläistä. Olenin oli aikeessa jotain sanoa, mutta jätti sanomatta, kohautti olkapäitään, ja heittäen pyssyn olalleen nopein askelin lähti tarhalta.

XXXII

Pari kertaa hän pysähtyi kuuntelemaan Marjanan ja Ustenjkan heleätä naurua. Päästyään yhteen tytöt huusivat jotain. Koko illan Olenin harhaili metsässä metsästyksellä. Saamatta mitään hän jo hämärissä palasi. Kulkiessaan pihan yli hän huomasi talonväen pirtin oven olevan auki ja siitä näkyi vaaleansininen paita. Hän huusi erityisen kovasti Vanjushaa, ilmaistakseen tulonsa, ja istui rappusille tavanmukaiselle paikalleen. Talonväki oli jo palannut tarhoilta; he tulivat ulos pirtistä, siirtyivät majaansa, eivätkä kutsuneet häntä luokseen. Marjana kulki kaksi kertaa ulos portista. Kerran puolipimeässä hänestä näytti kuin Marjana olisi katsahtanut häneen. Olenin kiihkeästi seurasi jokaista hänen liikettään, mutta ei rohjennut mennä hänen luokseen. Kun Marjana katosi majaansa, laskeutui Olenin rappusilta ja rupesi kävelemään pihalla; mutta Marjana ei enää tullut ulos. Koko yön vietti Olenin ulkona silmää ummistamatta kuunnellen jokaista ääntä isäntäväen majasta. Hän kuuli kuinka he illalla puhelivat, kuinka söivät, kuinka kantoivat patjoja ja menivät levolle; kuuli kuinka Marjana jollekin naurahti; miten sitte kaikki vaikeni. Vänrikki virkkoi jotain kuiskaten eukolleen ja joku hengitti. Hän poikkesi majaansa. Vanjusha nukkui riisuutumatta. Olenin tunsi kateutta häntä kohtaan ja rupesi taas kävelemään pitkin pihaa, koko ajan jotain odottaen, mutta ei kukaan tullut ulos, ei kukaan liikahtanut; kuului vain kolmen hengen tasainen hengitys. Hän tunsi Marjanan hengityksen ja koko ajan kuunteli sitä, ja kuunteli sydämensä tykytystä. Stanitsassa oli kaikki vaiennut, myöhäinen kuu oli noussut taivaalle ja yhä selvemmin alkoi näkyä karja, joka pihamailla puhkuili, laskeutui makuulle ja hitaasti nousi. Olenin kiukuissaan kysyi itseltään: "mitä minä tahdon?" eikä voinut yöstään irtautua. Yhtäkkiä hän kuuli selvästi askeleita ja siltapalkin narinaa isäntäväen majasta. Hän syöksyi ovelleen; mutta taaskaan ei kuulunut mitään paitsi tasaista hengitystä, ja taas pihalla raskaan puhkauksen perästä käännähti puhvelilehmä nousten etupolvilleen, sitten kaikille jaloilleen, huiskutteli häntäänsä, ja tasaisesti läiskähteli jotain pihan kuivaan saveen, ja taas se huokaisten asettui makaamaan kuun utuverhoon… Hän kysyi itseltään: "mitä minun on tehtävä?" ja päättäväisenä rupesi lähtemään makuulle; mutta taas kuului ääniä, ja hänen mielikuvitukseensa nousi kuva Marjankasta, joka on tullut tuohon kuun valaisemaan sumuiseen yöhön, ja taas hän syöksyi ikkunaan ja taas kuuli askeleita. Jo ennen päivän nousua hän meni ikkunan luo, sysäsi ikkunasuojusta, juoksi ovelle ja todella kuului Marjankan huokaus ja askeleita. Hän tarttui säppiin ja koputti. Varovaiset askeleet paljasjaloin, hiukan narisuttaen siltapalkkeja, lähestyivät ovea. Liikahti säppi, ovi narahti, tuoksahti meiramin ja melonin hajulta, ja kynnyksellä näkyi Marjanan koko varsi. Olenin näki häntä vain hetken kuun valossa. Hän paiskasi oven kiinni, kuiskasi jotain ja juoksi kevein askelin takaisin. Olenin rupesi hiljaa koputtamaan, – ei mitään vastausta. Hän juoksi ikkunan luo ja alkoi kuunnella. Äkkiä terävä, vinkuva miehen ääni kuului aivan odottamatta.

– Mainiota! – sanoi pienenläntä kasakkapoika, jolla oli valkea suippolakki päässä ja joka tuli aivan Olenin luo pihalta: – minä näin, mainiota!

Olenin tunsi Nazarkan eikä virkkanut mitään, sillä ei tiennyt mitä tekisi ja sanoisi.

– Mainiota! Minäpä menen stanitsalautakunnalle ilmoittamaan ja hänen isälleen sanon. Vai semmoinen vänrikin tyttö! Hänelle ei yksi riitäkään.

– Mitä sinä minusta tahdot, mitä on asiaa, – lausui Olenin.

– Ei mitään, minä sanon vasta lautakunnalle.

Nazarka puhui hyvin kovasti, huomattavasti tahallaan.

– Kas sitä, miten sukkela junkkeri se on!

Olenin vapisi ja kalpeni.

– Tule tänne, tule!

Olenin sieppasi häntä voimakkaasti kädestä ja vei hänet majansa luo.

– Eihän tässä mitään ollut, hän ei minua laskenut, enkä minä mitään… Hän on kunniallinen!..

– No, siitä kyllä saadaan selvä… – sanoi Nazarka.

– Mutta minä annan kuitenkin sinulle… Maltahan!..

Nazarka oli vaiti. Olenin juoksi majaansa ja toi kasakalle kymmenen ruplaa.

– Eihän mitään ollut; tai samantekevä, minun syyni oli ja tästä saat… mutta Jumalan tähden, ettei kukaan tiedä! Eikä mitään ollutkaan…

– Jääkäätte hyvästi, – sanoi Nazarka nauraen ja läksi pois.

Nazarka oli tänä yönä tullut stanitsaan Lukashkan asialla, hankkimaan paikkaa varastetulle hevoselle, ja kulkiessaan kotiinsa katua pitkin hän oli kuullut askeleita. Hän palasi toisena aamuna sotnjaan ja kehuen kertoi toverilleen miten ovelasti oli saanut kymmenen ruplaa. Seuraavana aamuna Olenin näki talonväkeään eikä kukaan tiennyt mitään. Marjanan kanssa hän ei puhunut ja tyttö vain naureskeli katsoessaan häneen. Yön hän taas vietti nukkumatta, hartaasti käyskennellen pihalla. Seuraavan päivän hän tahallaan vietti metsällä, ja illalla hän itseään paetakseen meni Beletskij'n luo. Hän pelkäsi itseään ja lupasi itselleen olla enää talonväen luo menemättä. Seuraavana yönä herätti Oleninin vääpeli. Komppanian oli nyt heti lähdettävä hyökkäykseen. Olenin oli tästä tapauksesta hyvillään ja aikoi olla kokonaan tulematta stanitsaan takaisin.

Hyökkäysretki kesti neljä päivää. Päällikkö halusi nähdä Oleninia, jolle hän oli sukua, ja ehdotti että hän jäisi esikuntaan. Olenin kieltäytyi. Hän ei voinut elää ilman stanitsaansa ja pyysi lupaa päästä kotiin. Hyökkäyksestä hänelle annettiin sotilaallinen risti, jota hän ennen oli niin halunnut. Nyt hän sitävastoin oli aivan välinpitämätön tästä rististä ja vielä välinpitämättömämpi upseeriksi ehdottamisesta, josta ei vieläkään oltu päätetty. Hän matkusti onnellisesti Vanjushan kanssa linjalle ja ennätti muutamia tunteja ennen komppaniaansa. Olenin vietti koko illan rappusilla katsellen Marjanaa. Koko yön hän taas ilman määrää ja tarkoitusta kulki pihalla.

XXXIII

Seuraavana aamuna Olenin heräsi myöhään. Talonväki oli jo poissa. Hän ei mennyt metsälle vaan milloin otti käteensä kirjan, milloin meni rappusille ja taas takaisin majaansa ja heittäytyi vuoteelle. Vanjusha luuli häntä sairaaksi. Illan tultua Olenin päättävästi nousi, ryhtyi kirjoittamaan ja kirjoitti myöhään yöhön. Hän kirjoitti kirjeen, mutta ei lähettänyt sitä, sillä ei kuitenkaan kukaan olisi ymmärtänyt häntä mitä hän tahtoi sanoa, eikä sitä tarvinnut kukaan muu ymmärtääkään kuin Olenin itse. Hän kirjoitti näin:

"Minä saan Venäjältä kirjeitä, jotka sisältävät valitteluja: pelätään, että minä tähän korpeen hautautuneena olen mennyttä miestä. Minusta sanotaan: hän raaistuu, jää kaikessa takapajulle, rupeaa juomaan ja vielä kukaties ottaa kasakattaren vaimokseen. Sanotaan, ettei Jermolov ole suotta sanonut: ken palvelee kymmenen vuotta Kaukasiassa, se joko ikävästä juo itsensä kuoliaaksi tai ottaa irstaan naisen vaimokseen. Miten kauheata! Mutta eihän minun oikeastaan ole mitään syytä laskea itseäni turmiolle, kun minun osakseni voisi tulla suuri onni päästä kreivitär B: n mieheksi, kamariherraksi tai aateliston johtajaksi. Miten te kaikki olette minusta vastenmielisiä ja säälittäviä! Te ette tiedä mitä on onni ja mitä on elämä! On kerrankin elettävä elämää sen teeskentelemättömässä ihanuudessa. Tulee saada nähdä ja ymmärtää mitä minä joka päivä näen silmäini edessä: ikuisia, lähestymättömiä vuorten lumiröykkiöitä ja majestetisen naisen siinä alkuperäisessä kauneudessa, jossa varmaan ensimäinen ihminen on Luojansa kädestä lähtenyt, ja silloin on selviävä, kuka menee turmioon, kuka elää totuudessa ja kuka valheessa, tekö vai minä. Jos te tietäisitte, kuinka te olette minusta inhoittavia ja surkeita imarteluinenne! Kun vaan majani, metsäni ja rakkauteni sijasta tulee mieleeni nuo salongit, nuo naiset voideltuine hiuksineen ja vieraat kiharat kohokkeena niiden alla, nuo luonnottomasti liikkuvat pikku huulet, nuo piiloitetut ja vääristellyt heikot jäsenet ja tuo salien löpertely, joka on, muka keskustelua, mutta jolla ei ole mitään oikeutta siihen nimeen, – niin tulee minuun sietämätön vastenmielisyys. Näen edessäni nuo tylsät kasvot, nuo rikkaat morsiamet, kasvoissa ilme: 'ei se mitään, älä arkaile vaikka olenkin rikas morsian', nuo istumaan rupeamiset ja muuttelemiset, tuo julkea parien liittäminen ja nuo ikuiset juorut ja teeskentely; nuo säännöt: kenelle tarjottava kättä, kenelle nyökäytettävä päätä, kenen kanssa keskusteltava ja lopuksi tuo ikuinen vereen tarttunut ikävä, joka siirtyy sukupolvesta sukupolveen (ja se kaikki on tietoista ja sen välttämättömyydestä ollaan vakuutettuja).

"Käsittäkää yksi asia tai uskokaa yhteen asiaan: tulee nähdä ja ymmärtää, mitä on totuus ja kauneus, ja pölyksi hajoaa kaikki, mitä te puhutte ja ajattelette, kaikki teidän onnen toivomuksenne sekä minulle että itsellenne. Onni – se on seurustelu luonnon kanssa, sen näkeminen, sen kanssa puhuminen. 'Hän vielä, varjelkoon Herra, ottaa vaimokseen sivistymättömän kasakkatytön ja on maailmalta kokonaan, kokonaan mennyttä', kuvittelen heidän puhuvan minusta, vilpittömästi surkutellen. Mutta minä tahdonkin vain yhtä – olla kokonaan mennyttä teidän katsantonne mukaan, – tahdon ottaa vaimokseni tavallisen kasakattaren, enkä uskalla sitä tehdä, sillä se olisi korkein onni, jota minä en ole ansainnut.

"Kolme kuukautta on kulunut siitä kun ensi kerran näin Marjana-kasakkatytön. Minussa olivat vielä tuoreina hylkäämäni maailman käsityskanta ja ennakkoluulot. Minä en silloin uskonut, että voisin rakastua tähän naiseen. Minä ihailin häntä samoin kuin vuorten ja taivaan kauneutta, enkä voinut olla häntä ihailematta, sillä hän on ihana niinkuin nekin. Sitten aloin tuntea, että tuon kauneuden tarkastelu oli tullut välttämättömyydeksi elämässäni, ja aloin kysyä itseltäni: enkö minä häntä rakasta; mutta mitään sen tapaista, miksi olin tuon tunteen kuvitellut, en löytänyt itsestäni. Tuo tunne ei ollut yksinäisyyden ikävän eikä avioliiton kaipauksen kaltainen, eikä platonisen, vielä vähemmin lihallisen rakkauden kaltainen. Minun piti saada nähdä, kuulla häntä, tietää että hän oli lähellä ja minä olin, jos en juuri onnellinen, niin ainakin rauhallinen. Illanvieton jälkeen, jossa minä olin hänen seurassaan ja kosketin häntä, minä aloin tuntea, että minun ja tuon naisen välillä oli katkeamaton, vaikkakin luvaton side, jota vastaan ei voinut taistella. Mutta minä taistelin vielä; minä sanoin itselleni: voinko sitten rakastaa naista, joka ei koskaan käsitä elämäni sisimpiä harrastuksia? Voiko todella rakastaa naista pelkän kauneuden vuoksi, rakastaa naista kuvapatsaana? – kyselin minä itseltäni, mutta jo rakastin häntä, vaikka en vielä uskonut tunteeseeni.

"Noiden iltakemujen jälkeen, joissa ensikerran puhuin hänen kanssaan, meidän suhteemme muuttui. Ennen hän oli ollut minulle ympäröivän luonnon vieras, mutta majestetinen olento, – iltakemujen perästä hän oli minulle ihminen. Me aloimme tavata toisiamme, puhella keskenämme, aloin käydä joskus hänen isänsä kanssa työssä ja kaiket illat istua heidän luonaan. Ja näissä läheisissä suhteissa hän pysyi minun silmissäni yhä yhtä puhtaana, lähentymättömänä ja majestetisena. Hän aina ja kaikkeen vastasi samaten – tyynesti, ylpeästi ja iloisen huolettomasti. Välistä hän oli sydämellinen, mutta useimmiten hänen joka katseensa, jokainen sanansa ja liikkeensä ilmaisi välinpitämättömyyttä, – joka ei ollut halveksiva, mutta musertava ja hurmaava. Teeskennelty hymy huulilla minä koetin joka päivä olla kaikin tavoin hänen mielikseen ja intohimon ja toiveiden tuska sydämessä leikillisesti aloin puhella hänen kanssaan. Hän näki, että minä teeskentelin, mutta katsoi minuun suoraan, iloisesti ja rehellisesti. Tämä asema kävi minulle sietämättömäksi. Minä tahdoin olla valehtelematta hänelle ja tahdoin sanoa kaikki mitä ajattelin ja mitä tunsin. Olin erityisen hermostunut; se tapahtui köynnöstarhalla. Minä rupesin puhumaan hänelle rakkaudestani sanoin, joita minun on häpeä muistella. Häpeä muistella siksi, etten minä olisi saanut uskaltaa sanoa hänelle sellaista, sillä hän oli verrattomasti ylempänä niitä sanoja ja sitä tunnetta, jota tahdoin niillä ilmaista. Minä vaikenin ja siitä päivästä saakka on minun asemani ollut sietämätön. En ole tahtonut alentua entiseen leikilliseen suhteeseen jäämällä ja olen tuntenut, etten vielä ole päässyt suoraan ja välittömään suhteeseen häneen. Minä olen epätoivoissani kysynyt itseltäni: mitä on minun tehtävä? Typerissä haaveissani olen kuvitellut häntä milloin rakastajattarekseni, milloin vaimokseni, ja inhoten työntänyt luotani kummankin ajatuksen. Tehdä hänet huvinaiseksi olisi kauheata. Se olisi murhaa. Tehdä hänet rouvaksi, Dmitrij Andreevitsh Oleninin vaimoksi, kuten eräs upseereistamme otti täkäläisen kasakkatytön vaimokseen, olisi vielä pahempaa. Jospa minä voisin muuttua kasakaksi, Lukashkaksi, varastaa hevoslaumoja, juoda hurjasti tshihiriä; vetää lauluja sydämen pohjasta, surmata ihmisiä ja humalassa kiivetä ikkunasta Marjanan luo yöksi, ajattelematta kuka olen ja miksi olen olemassa, silloin olisi asia aivan toinen, – silloin me voisimme ymmärtää toisiamme, silloin minä voisin olla onnellinen. Minä olen koettanut antautua tähän elämään mutta olen silloin vielä voimakkaammin tuntenut heikkouteni, särkyneisyyteni. En ole voinut unohtaa itseäni ja sotkuista, epäsuhtaista, nurinkurista menneisyyttäni. Ja tulevaisuus on edessäni vielä toivottomampana. Joka päivä ovat silmäini edessä kaukaiset lumivuoret ja tuo majestetinen, onnellinen nainen. Mutta minä en saa tuota maailmassa ainoata mahdollista onnea, eikä ole minun tuo nainen. Kaikkein kauheinta ja kaikkein suloisinta asemassani on se, että minä tunnen, että minä ymmärrän hänet, mutta hän ei koskaan ole ymmärtävä minua. Hän ei ole ymmärtävä, ei sen vuoksi että hän olisi alempana minua – päinvastoin hänen ei tulekaan minua ymmärtää. Hän on onnellinen; hän on kuten luonto, tasainen, tyyni ja itse itsessään. Mutta minä – nurinkurinen heikko olento – tahdon, että hän ymmärtäisi minun vaivaisuuteni ja kärsimykseni! Öisin en ole nukkunut, vaan olen turhanpäiten viettänyt yöt hänen ikkunansa alla, enkä ole itselleni selvittänyt, mikä minua on vaivannut. 18:na päivänä komppaniamme läksi hyökkäysretkelle. Minä olin kolme päivää poissa stanitsasta. Minä olin surullinen ja kaikesta välinpitämätön. Laulut, korttipeli, juomingit, juorut palkinnoista osastossamme olivat minusta vielä tavallista vastenmielisempiä. Äsken palasin kotiin, näin hänet, oman majani, Jeroshka-sedän, näin lumivuoret rappusiltani, ja niin voimakas riemun uusi tunne valtasi minut, että minulle kaikki selvisi. Minä rakastan tuota naista todellisella rakkaudella, ensimäisen ja ainoan kerran elämässäni. Minä tiedän mikä minun on… En pelkää alentuvani tunteeni vuoksi, en häpeä rakkauttani, – olen siitä ylpeä… En ole itse syypää siihen että olen rakastunut. Se tapahtui vastoin tahtoani. Minä koetin uhrautumisen kautta pelastua rakkaudesta, minä keksin itselleni huvituksen rakastaa Lukashka-kasakkaa hänen Marjanansa kanssa ja siten vain ärsytin rakkauttani ja mustasukkaisuuttani. Tämä ei ole ihanteellista, niin sanottua ylevää rakkautta, jota olen ennen tuntenut; ei sitä viehätyksen tunnetta, jossa voi olla rakkaudestaan ihastunut ja tuntea itsensä tunteensa alkulähteeksi ja tehdä itse kaikki. Olen tuntenut sitäkin. Se on vasta pienempää nautinnon halua; tämä on jotain muuta. Kenties minä hänessä rakastan luontoa, kaikkea mitä luonnossa on kaunista personoituna, mutta minulla ei ole omaa tahtoa, vaan minun kauttani rakastaa häntä joku luonnon alkuvoima, koko luomakunta, koko luonto tunkee sen rakkauden minun sieluuni ja sanoo: rakasta. Minä en rakasta häntä järjelläni, en mielikuvituksellani, vaan koko olennollani. Rakastaessani häntä tunnen olevani koko onnellisen luomakunnan erottamaton osa. Minä olen ennen kirjoittanut uusista periaatteista, jotka ovat syntyneet yksinäisessä elämässäni; mutta ei kukaan voi tietää, miten työläästi ne ovat minussa valmistuneet, miten iloinen olen ollut päästessäni niistä tietoiseksi ja nähdessäni uuden elämäntien avoimeksi. Mitään näitä vakaumuksia kalliimpaa ei minussa ole ollut… No niin… on tullut rakkaus, ja ne ovat nyt poissa, ei ole edes niitä sääli! Minun on ymmärtääkin vaikea, että olen voinut antaa arvoa tuollaiselle yksipuoliselle, kylmälle, järkeilevälle mielentilalle. On tullut kauneus ja tuhaksi siroittanut koko tuon egyptiläisen elämän sisäisen toiminnan. Ja mikä on mennyttä se ei yhtään sureta! Uhrautuvaisuus on pelkkää roskaa, hulluutta. Se on vain ylpeyttä, ansaitun onnettomuuden pakoa, pelastusta toisen onnen kadehtimisesta. Elää toisen vuoksi, tehdä hyvää… mitä varten? – kun minun sydämessäni on vain rakkautta itseeni ja vain halu rakastaa häntä ja elää hänen kanssaan, hänen elämäänsä. En nyt halua muiden onnea, en Lukashkan onnea. Minä en nyt rakasta noita toisia. Ennen aikaan olisin sanonut itselleni, että se on paha. Olisin tuskitellut miettien: miten käy hänen, minun, Lukashkan? Nyt on se minulle yhdentekevää. Minä en elä omassa itsessäni vaan on jotain minua voimakkaampaa, joka minua johtaa. Minä kärsin, mutta ennen olen ollut kuollut ja nyt vasta elän. Nyt lähden heidän luokseen ja sanon kaikki hänelle."