Kasakat

XXI

Yhtäkkiä oli kuin aurinko olisi hänen sieluunsa paistanut. Hän kuuli venäjänkielistä puhetta, kuuli Terekin nopean ja tasaäänisen juoksun, ja pari askelta astuttuaan hänen eteensä avautui ruskea, liikkuva joen pinta, tummanruskea, märkä hiekka rannoilla ja särkänteillä, kaukainen aro, aseman vahtitorni, joka pisti esiin veden pinnan yli, satuloitu hevonen, joka kulki orjanruoskapensaissa etujalat ja toinen takajalka kytkettyinä yhteen, ja vuoret. Punainen aurinko pisti hetkeksi esiin päänsä ukkospilven takaa ja viimeisillä säteillään iloisesti paistoi jokeen, kaislikkoon, vahtitorniin ja kasakkoihin, jotka olivat ryhmässä ja joiden joukosta Lukashka ehdottomasti uljaalla muodollaan herätti Oleninin huomiota.

Olenin tunsi taas, ilman mitään havaittavaa syytä, olevansa täysin onnellinen. Hän oli tullut Nizhne-Prototskijn vahtipaikalle, Terekin rannalle, jonka vastapäätä joen tuolla puolen oli rauhallinen nomadikylä. Hän tervehti kasakoita, mutta kun ei vielä löytänyt syytä kellekään tehdä hyvää, meni tupaan. Eikä tuvassakaan ilmaantunut siihen tilaisuutta. Kasakat ottivat hänet kylmästi vastaan. Hän meni savimajaan ja sytytti paperossin. Kasakat loivat vähän huomiota Oleniin, ensiksikin siksi, että hän poltti paperossia, toiseksi siksi, että heillä oli muuta huvia tänä iltana. Vuorilta oli tullut vakooja ja sodanhaluisia tshetshenejä, surmatun abrekin sukulaisia, ruumista lunastamaan. Odotettiin stanitsasta kasakkapäällyskuntaa. Surmatun veli, pitkä, solakka mies, jolla oli siistiksi ajettu ja punaiseksi värjätty parta, oli repaleisesta tsherkessitakistaan ja rikkinäisestä korkeasta lakistaan huolimatta tyyni ja juhlallinen kuin tsaari. Hänen kasvonsa olivat hyvin surmatun abrekin näköiset. Hän ei edes viitsinyt katsoa kehenkään, ei kertaakaan vilkaissut vainajaan, istui siimeksessä kyykyssä, vain syljeskeli ja poltti piippua ja väliin päästi muutamia käskeviä kurkkuääniä, joita hänen seuralaisensa kunnioittavasti kuunteli. Saattoi huomata, että hän oli dzhigitti, joka oli nähnyt, eikä vain kerran, venäläisiä aivan toisissa olosuhteissa ja ettei mikään venäläisissä voinut herättää hänen mielenkiintoaan, vielä vähemmin ihmettelyään. Olenin oli menemäisillään vainajan luo ja rupesi sitä katselemaan, mutta sen veli, tyynen halveksivasti katsahtaen kulmakarvojen yläpuolelle Oleninia, lyhyesti ja vihaisesti sanoi jotain. Vakoilija kiiruhti peittämään tsherkessitakilla vainajan kasvot. Oleninia kummastutti dzhigitin kasvojen ilmeen majestetisuus ja ankaruus; hän oli rupeamaisillaan puheisiin tämän kanssa ja aikoi kysyä mistä kylästä hän oli, mutta tshetsheni hiukan vilkaisi häneen, halveksivasti sylkäisi ja kääntyi pois. Olenin oli niin ihmeissään, kun vuorelainen ei hänestä välittänyt, että selitti itselleen tämän välinpitämättömyyden vain tyhmyydeksi tai kielen taitamattomuudeksi. Hän kääntyi hänen toverinsa puoleen. Toveri, vakoilija ja tulkki, oli myös repaleissa, mutta musta- eikä punatukkainen, ketterä, hampaat ihan valkeat ja silmät loistavan mustat. Vakoilija mielellään antautui keskusteluun ja pyysi paperossia.

– Niitä on viisi veljeä – kertoi vakoilija virheellisellä puolivenäläisellä kielellään: – nyt jo tämä kolmas veljeä venäläiset lyö, vain kaksi on jäänyt; hän on dzhigitti, oikein dzhigitti! – puhui vakoilija, osoittaen tshetsheniä. – Kun Achmet-kaani (niin kutsuttiin abrekki-vainajaa) sai surmansa, istui hän toisella puolen kaislikossa; hän näki kaikki, kuinka pantiin purteen ja kuinka vietiin rannalle. Hän istui yöhön saakka; tahtoi ampua ukon, vaan toiset eivät sallineet.

Lukashka meni keskustelevien luo ja istuutui heidän viereensä.

– Mistä kylästä? – kysyi hän.

– Tuolta, noilta vuorilta, – vastasi vakoilija, osoittaen Terekin takana vaaleansinertävää sumuista rotkoa: – Tiedätkö Sujuk-sun? Noin kymmenen virstaa sen takana.

– Tunnetko Sujuk-sussa Girei-kaanin? – kysyi Lukashka, huomattavasti ylpeänä tästä tuttavuudestaan: – minun toverini.

– Minun naapurini, – vastasi vakoilija.

– Siinä mies on! – ja Lukashka, hyvin innostuneena, sen näki, alkoi puhua tataria tulkin kanssa.

Pian saapui sotnikka (sadan miehen johtaja) ja stanitsan päällikkö, kaksi kasakkaa seurueenaan. Sotnikka, uusia kasakkaupseereja, tervehti kasakoita; mutta hänelle ei huutanut kukaan vastaukseksi kuten jalkaväessä: "toivomme terveyttä, teidän jalosukuisuutenne!" ja vain yksinkertaisesti kumartaen vastasi hänelle joku. Muutamat, Lukashka niiden mukana, nousivat ja ojentausivat suoriksi. Aliupseeri ilmoitti, että kaikki oli vartiopaikalla järjestyksessä. Tämä kaikki tuntui Oleninista naurettavalta; aivan kuin nämä kasakat olisivat näytelleet jalkaväen sotamiestä. Mutta muodollisuus siirtyi pian välittömäksi suhteeksi; ja sotnikka, joka oli samallainen sukkela kasakka kuin muutkin, alkoi puhua vilkkaasti tataria tulkin kanssa. Kirjoitettiin jokin paperi, annettiin tulkille, otettiin häneltä maksu ja mentiin ruumiin luo.

– Kuka teistä on Luka Gavrilov? – virkkoi sotnikka. Lukashka otti lakin päästään ja meni lähemmäksi.

– Sinusta olen lähettänyt raportin rykmentin komentajalle. Miten käy, en tiedä: kirjoitin pyynnön rististä, – aliupseeriksi on aikaista. Oletko lukutaitoinen?

– En ollenkaan.

– Vaan oletpa kerrassaan uljas mies! – sanoi sotnikka näytellen yhä päällikköä. – Pane lakki päähäsi. Mitä Gavriloveja hän on… Leveänkö, vai?

– Veljenpoika, – vastasi aliupseeri.

– Tiedän, tiedän. No, käsiksi miehet, auttakaapa heitä, – kääntyi hän kasakkain puoleen.

Lukashkan kasvot loistivat pelkkää riemua ja näyttivät tavallista kauniimmilta. Mentyään aliupseerin luota ja pantuaan lakin päähänsä, hän taas istuutui Oleninin viereen.

Kun ruumis oli kannettu purteen, meni tshetshenin veli rantaan. Kasakat vaistomaisesti väistyivät sivulle antaakseen tietä hänelle. Hän työnsi voimakkaasti jalallaan veneen rannasta ja hyppäsi siihen. Silloin hän ensi kerran, sen huomasi Olenin, nopein katsein vilkaisi kaikkiin kasakkoihin, ja taas kysyi äkisti jotain toveriltaan. Toveri vastasi jotain ja osoitti Lukashkaa. Tshetsheni katsahti häneen ja hitaasti kääntyen pois rupesi katsomaan toista rantaa. Ei viha, vaan kylmä ylenkatse kuvastui tuossa katseessa. Hän sanoi vielä jotain.

– Mitä hän sanoi? – kysyi Olenin liukaskieliseltä tulkilta.

– Teitä meitä lyö, meitä teitä mukuroi. Kaikki yksi pörölörö, – sanoi vakoilija nähtävästi viekastellen, naurahti virnistäen valkein hampain ja hyppäsi purteen.

Vainajan veli istui liikkumatta ja kiinteästi katseli toista rantaa. Hän niin vihasi ja halveksi, ettei hän edes ollut mistään utelias. Vakoilija, seisoen purren nenässä ja siirtäen airon milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, ohjasi taitavasti ja puhui lakkaamatta. Viistoon halkaisten virran tuli pursi yhä pienemmäksi ja pienemmäksi, äänet enää tuskin kuuluivat ja vain näkyi, kuinka he vihdoin laskivat rantaan, jossa heidän hevosensa olivat. He kantoivat ruumiin sinne. Vaikka hevonen painon alla rusahti, pantiin ruumis satulan yli poikittain, noustiin hevosten selkään ja käyden ajettiin nomadikylän ohitse, josta joukko väkeä tuli katsomaan heitä. Tällä puolen olevat kasakat olivat erittäin tyytyväisiä ja iloisia. Kaikkialta kuului naurua ja pilaa. Sotnikka ja stanitsanpäällikkö menivät vierailulle savihökkeliin. Lukashka iloisin kasvoin, joille hän koetti huolellisesti antaa arvokkaan ilmeen, istui Oleninin vieressä kyynärpäät polvia vasten ja vuoli keppiä.

– Miksi tupakoitte? – sanoi hän aivan kuin olisi ollut utelias: – maistuuko hyvältä?

Hän sanoi sen nähtävästi ainoastaan siitä syystä, että oli huomannut, kuinka Oleninin oli nolo olla kun oli niin yksin kasakkain parissa.

– Olen tottunut siihen, – vastasi Olenin; – entä sitten?

– Hm… Jospa meikäläinen rupeaisi polttamaan – paha perisi! Tuollahan vuoret eivät ole kaukana, – sanoi Lukashka osoittaen rotkoa, – vaan sinnepä ei pääse!.. Mitenkäs te menette yksin kotiin, pimeä on? Tulen saattamaan, jos haluatte, – sanoi Lukashka: – pyytäkää lupa aliupseerilta.

"Miten uljas poika!" ajatteli Olenin, katsellen kasakan iloisia kasvoja. Hän muisti Marjankaa ja suutelon, jonka oli salaa kuullut portin takaa, ja hänen tuli sääli Lukashkaa, sääli hänen sivistymättömyyttään. "Mikä typeryys ja sotku, – ajatteli hän: – ihminen on tappanut toisen – ja on onnellinen, tyytyväinen, kuin olisi tehnyt mitä kauneimman teon. Eikö tosiaankaan mikään sano hänelle, ettei siinä ole syytä suureen iloon, – ettei onni ole tappamisessa, vaan uhrautumisessa?"

– Ei ole sinun nyt hyvä joutua hänen kynsiinsä, veli, – sanoi yksi kasakoista, joka oli ollut saattamassa purrelle, kääntyen Lukashkaan: – kuulitko, miten kyseli sinua?

Lukashka nosti päätään.

– Niin ristipoika? – kysyi Lukashka, tarkoittaen sillä sanalla tshetsheniä.

– Ristipoika ei nouse vaan punatukkainen, ristiveli.

– Kiittäköön Jumalaa, että itse pääsi eheänä, – sanoi Lukashka nauraen.

– Mistä sinä olet iloissasi? – kysyi Olenin Lukashkalta. – Jospa sinun veljesi olisi tapettu, olisitkohan sinä iloinen?

Kasakan silmät nauroivat kun ne katselivat Oleninia. Hän näytti ymmärtäneen kaiken, mitä tämä tahtoi sanoa hänelle, mutta oli semmoisten mietelmien yläpuolella.

– Entä sitten? Käyhän niinkin. Eikö sitten meidän miehiä tapeta?

XXII

Sotnikka ja stanitsan päällikkö olivat lähteneet pois, ja tuottaakseen iloa Lukashkalle ja päästäkseen kulkemasta yksin pimeässä metsässä pyysi Olenin lomaa Lukashkalle ja aliupseeri antoi. Olenin arveli, että Lukashka tahtoi tavata Marjankaa, ja oli iloissaan muutenkin tuon hauskannäköisen ja puheliaan kasakan seurasta. Lukashka ja Marjanka tahtomattakin yhtyivät hänen mielikuvituksessaan ja hänestä oli hupaista ajatella heitä. "Hän rakastaa Marjanaa, – ajatteli itsekseen Olenin, – vaan minäpä voisin rakastaa tyttöä". Ja jokin voimakas ja hänelle uusi heltymyksen tunne piti häntä vallassaan, kun he kulkivat pimeätä metsää pitkin kotiin. Lukashkan mieli oli myös iloinen. Jotain rakkauden kaltaista tuntui olevan näiden kahden niin erilaisen nuoren miehen välillä. Joka kerta, kun he katsoivat toisiinsa, teki heidän mieli nauraa.

– Mistä portista sinä? – kysyi Olenin.

– Keskimäisestä. Mutta minä saatan teidät suolle saakka. Siellä ei ole enää mitään pelättävää.

Olenin naurahti.

– Minäkö pelkäisin? Saat mennä takaisin, paljon kiitoksia. Menen yksin loppumatkan.

– Ei tarvitse! Mihinkä mulla on hätä? Kyllä te pelkäätte. Mekin pelkäämme, – sanoi Lukashka, nauraen hänkin ja tyynnyttäen Oleninin itserakkautta.

– Tule minun luokseni. Juttelemme, ryyppäämme ja aamulla lähdet.

– Eikö mulla ole sijaa missä yhden yön nukkuu? – naurahti Lukashka, – vaan aliupseerikin pyysi tulemaan.

– Minä kuulin eilen kun sinä lauloit ja näinkin sinut.

– Kaikki ihmiset… – Ja Luka heilutti päätään.

– Niin, sinä menet naimisiin, niinhän? – kysyi Olenin.

– Äiti tahtoisi naittaa. Vaan ei ole vielä hevostakaan.

– Sinä et ole rintamakasakka?

– Mitenpä minä? Vasta olen otettu. Ei ole vielä hevosta, eikä ole mistä saisi. Sentähden eivät naitakkaan.

– Paljonko hevonen maksaa?

– Kaupitsivat tuonnoin joen takana yhtä, niin kuuttakymmentä ruplaakaan eivät tahtoneet, ja hevonen oli nogajilainen.

– Tuletko minulle drabantiksi (sotaretkeltä drabantti on tavallaan lähetti, käskyläinen, joita annetaan upseereille)? Minä toimitan sinulle kaikki ja lahjoitan hevosen, – sanoi Olenin äkkiä. – Ihan totta. Minulla on kaksi, minä en tarvitse.

– Miten ette tarvitse? – nauraen sanoi Lukashka. – Mitäs te lahjoittelemaan? Kun vaurastumme, niin saadaan se Luojan avulla.

– Ihan totta! Vai etkö rupea drabantiksi? – sanoi Olenin iloiten siitä, että hänen oli juolahtanut päähän lahjoittaa hevonen Lukashkalle. Hänestä tuntui kuitenkin jostain syystä nololta ja pahalta. Hän etsi, eikä tiennyt mitä sanoisi.

Lukashka keskeytti vaitiolon ensiksi.

– Onko teillä Venäjällä oma talo? – kysyi hän.

Olenin ei voinut pidättyä kertomasta, ettei hänellä ole ainoastaan yksi talo, vaan on useampiakin taloja.

– Hyvä talo? suurempi kuin meidän? – kysyi Lukashka hyvänsävyisästi.

– Paljon suurempi, kymmenen kertaa, kolmikerroksinen, – kertoi Olenin.

– Entäpä hevosia, onko semmoisia kuin meillä?

– Minulla on sata päätä hevosia, kolmesataa, neljäsataa ruplaa kappale, – vaan ei semmoisia kuin teidän. Hopeassa kolmesataa! Juoksijoita, ajattele… Sittenkin pidän näistä enemmän.

– Mitenkä te tulitte tänne, omasta tahdosta vaiko pakosta? – kysyi Lukashka ikäänkuin pilaa tehden koko ajan. – Tässä, katsokaas, te eksyitte, – lisäsi hän, osoittaen tietä, jonka ohi he kulkivat: – teidän olisi pitänyt kääntyä oikeaan.

– Muuten vaan; omasta tahdosta, – vastasi Olenin: – teki mieli katsella teidän seutujanne ja olla sotaretkillä.

– Sotaan lähtisin nyt, – sanoi Luka. – Kuulkaas, shakalit ulvovat, – lisäsi hän kuunnellen.

– Mutta eikö sinua peloita kun olet tappanut ihmisen? – kysyi Olenin.

– Sitäkö minä pelkäisin… Sotaan minä lähtisin! – toisti Lukashka.

– Tekee niin mieli, tekee niin niin mieli…

– Ehkä menemme yhdessä. Meidän komppaniamme lähtee ennen pyhiä ja teidän sotnjanne myös.

– Ja mikä halu teillä oli tänne tulla! Talo on, hevosia ja palvelijoita. Minäpä vain hurjailisin ja hurjailisin. Mikä on teidän arvonne.

– Minä olen junkkari ja nyt olen pääsemässä upseeriksi.

– No, jos ette liikaa puhu, että teillä on semmoiset olot, niin en minä kotoa minnekään matkustaisi. Enkä minä nytkään lähtisi pois minnekään. Onko hyvä olla täällä?

– On, hyvin hyvä, – sanoi Olenin.

Oli jo aivan pimeä, kun he näin keskustellen lähestyivät stanitsaa. Vielä ympäröi heitä metsän synkkä pimeys. Tuuli ulvoi korkealla latvoissa. Oli kuin shakalit olisivat ruvenneet yhtäkkiä niiden vieressä ulvomaan, hohottamaan ja itkemään, mutta edestäpäin stanitsasta kuului jo naisen puhetta, koiran haukuntaa, majojen sivut eroittausivat selvästi, tulet tuikkivat ja tuntui hajua, kizjakin savun erikoista hajua. Erityisesti tänä iltana tuntui Oleninista siltä, että tuossa stanitsassa oli hänen kotinsa, hänen perheensä, koko hänen onnensa ja ettei hän ole koskaan muualla ollut eikä tule olemaan kuin tuossa stanitsassa. Hän niin rakasti tänä iltana kaikkia, etenkin Lukashkaa! Päästyään kotiin Olenin, Lukashkan suureksi hämmästykseksi, itse toi tallista Groznajassa ostamansa hevosen, – ei sitä, jolla itse aina oli matkustanut, – vaan toisen, ei ollenkaan huonon vaikkakaan ei enää nuoren hevosen, ja antoi sen hänelle.

– Mitä varten te minulle lahjoitatte? – sanoi Lukashka: – enhän minä ole tehnyt teille vielä mitään hyvää.

– Usko pois, minulle se ei merkitse mitään, – vastasi Olenin: – ota! Sinä voit lahjoittaa minulle sitten jotain… Sitten lähdemme sotaretkelle.

Luka tuli hämilleen.

– No, mitä tämä nyt on? Vähänkö se hevonen maksaa? – puhui hän, katsomatta hevoseen.

– Ota pois, ota! Jos et ota niin sinä pahoitat minua. Vanjusha, taluta hänelle harmaa.

Lukashka tarttui suitsiin.

– No, suuret kiitokset. Tulipa se arvaamatta, aavistamatta.

Olenin oli onnellinen kuin kaksitoistavuotias poika.

– Sido se tähän. Se on hyvä hevonen, minä ostin sen Groznajassa, ja laukkaa vietävästi. Vanjusha, tuo meille tshihiriä. Mennään majaan.

Tuotiin viiniä. Lukashka istuutui ja otti pikarin.

– Jos Jumala suo niin palkitsen teidät, – sanoi hän juoden pohjaan viinin. – Mikä sinun nimesi on.

– Dmitrij Andreitsh.

– No, Mitrij Andreitsh, Jumala sinut palkitkoon! Me olemme ystäviä. Tule joskus meillä käymään! Vaikka emme olekkaan rikkaita, vaan kun ollaan ystäviä, niin kestitsemme. Minä sanon äidillekin, jos mitä puuttuu, kaimakkia tai viinirypäleitä… Jos taas asemalle tulet, niin teen mitä käsket – metsälle, joen yli, minne tahansa. Kun äskettäin tapoin semmoisen metsäsian ettei maailmassa! Ja kasakoille jakelin, muuten olisin sinulle tuonut.

– Hyvä, kiitoksia. Älä vaan pane valjaisiin sitä, sillä ei ole ajettu.

– Mitä siitä valjaisiin! Vielä yksi asia, – sanoi Lukashka painaen päätään alemmaksi: – jos tahdot, minulla on kumppani, Girei-kaani; käski piilottaumaan tien viereen, joka tulee vuorilta; niin yhdessä lähdemme, minä en sinua ilmaise, olen sinun vartiasi.

– Mennään, mennään joskus!

Lukashka näytti kokonaan tyyntyneen ja käsittäneen Oleninin suhteen häneen. Hänen tyyneytensä ja käytöksensä yksinkertaisuus ihmetytti Oleninia, eikä ollut oikein hänen mieleensä. He juttelivat kauvan, ja Lukashka läksi hänen luotaan vasta myöhään, selvänä, (hän ei ollut koskaan juovuksissa), vaikka olikin paljon ryypännyt, puristaen Oleninin kättä.

Olenin katsoi ikkunasta nähdäkseen, mitä hän aikoi tehdä lähdettyään hänen luotaan. Lukashka kulki hiljaan, pää alas vaipuneena. Talutettuaan sitten hevosensa portin taakse, hän äkkiä ravisti päätään, kuin kissa hyppäsi sen selkään, tarttui suitsiin ja hihkaisten antoi kiitää pitkin katua. Olenin arveli, että hän menee iloaan Marjankalle jakamaan; mutta vaikka Luka ei tehnyt niin oli hänen mielensä niin iloinen kuin olla voi. Hän iloitsi kuin pieni poika eikä voinut olla kertomatta Vanjushalle, että oli lahjoittanut hevosen Lukalle, vieläpä miksi oli lahjoittanut ja koko uuden teoriansa onnesta. Vanjusha ei hyväksynyt sitä teoriaa ja ilmoitti että larzhang ilniaapaa¹⁷ ja siksi se kaikki oli tyhmää.

Lukashka poikkesi kotiinsa, hyppäsi hevosen selästä ja antoi sen äidilleen käskien että se päästettäisiin kasakkain hevoslaumaan; itsensä piti hänen vielä samana yönä palata asemalle. Mykkä otti viedäkseen hevosen ja merkeillä näytti, että jos hän tapaa miehen, joka hevosen lahjoitti, niin kumartaa hänelle maahan asti. Eukko vain puisti päätään pojan kertomukselle ja mielessään vakuutteli, että poika oli varastanut hevosen, ja siksi käski mykän viedä hevosen laumaan jo ennen päivän nousua.

Lukashka meni yksin asemalle ja lakkaamatta mietiskeli Oleninin tekoa. Vaikk'ei hevonen ollutkaan hyvä hänen mielestään, maksoi se kuitenkin vähintäin neljäkymmentä ruplaa, ja Lukashka oli lahjasta hyvin hyvillään. Mutta miksi tämä lahja oli annettu, sitä hän ei voinut käsittää, eikä siksi tuntenut pienintäkään kiitollisuuden tunnetta. Päinvastoin hänen päässään kierteli epäselvää epäluuloa junkkarin aikeiden huonoudesta. Mitä nuo aikeet olivat hän ei voinut tehdä itselleen selväksi, mutta myös siihen uskoon jääminen, että tuntematon mies, vain hyvästä sydämestä, ilman mitään syytä, lahjoittaisi hänelle neljänkymmenen ruplan hevosen, tuntui hänestä mahdottomalta. Jos olisi ollut juovuksissa, niin kävisi sitä vielä ymmärtäminen: tahtoi olla reima mies. Mutta junkkari oli selvällä päällä ja siksi varmaan tahtoi lahjoa hänet johonkin huonoon tekoon. "No, älä luule! – ajatteli Lukashka: – hevonen on minun, ja sittenpähän nähdään. Pidän minä silmäni auki. Kuka pettää ja kuka petetään, se sitten nähdään!" ajatteli hän tuntien tarvetta olla varuillaan Oleninin suhteen ja siksi koettaen synnyttää itsessään pahansuopaa tunnetta häneen. Hän ei kellekään kertonut, kuinka oli saanut hevosen. Toisille kertoi ostaneensa; toisista suoriutui välttelevin vastauksin. Mutta stanitsassa saatiin totuus pian tietää. Lukashkan äiti, Marjana, Ilja Vasiljevitsh ja muut kasakat, jotka saivat kuulla Oleninin ilman aikojaan antamasta lahjasta, tulivat ymmälle ja alkoivat varoa junkkaria. Tästä pelosta huolimatta tuo teko herätti heissä suurta kunnioitusta Oleninin vaatimattomuuteen ja rikkauteen.

– Kuule, viidenkymmenen ruplan hevosen työnsi Lukashkalle junkkeri, joka asuu Ilja Vasiljevitshin luona, – puhui eräs. – Rikas!

– Olen kuullut, – vastasi toinen syvämietteisesti. – Varmaan on tehnyt jotain hyvää hänelle. Katsotaan, katsotaan, mikä siitä tulee. Mikä onni Riuhtaisijalle!

– On niillä juonensa, noilla junkkereilla, hitto vie! – puhui kolmas. – Nurkan alle tulen pistää taikka muuta…

XXIII

Oleninin elämä kulki yksitoikkoisesti, tasaisesti. Päällystön ja toverien kanssa hänellä oli vähän tekemistä. Rikkaan junkkarin asema Kaukasiassa on erittäin edullinen tässä suhteessa. Töihin ja harjoituksiin opettamaan häntä ei lähetetty. Hänen sotaretkensä vuoksi oli ehdotettu hänen upseeriksi koroittamistaan ja siihen saakka hän oli saanut jäädä rauhaan. Upseerit pitivät häntä ylimysmielisenä ja siksi noudattivat arvokkuutta käytöksessään häntä kohtaan. Korttipeli ja upseerijuomingit lauluineen, joista hän oli osastossaan saanut kokemusta, eivät tuntuneet hänestä houkuttelevilta, ja hän puolestaan myös vetäytyi pois upseerien seurasta ja upseeri-elämästä stanitsassa. Upseeri-elämällä stanitsoissa on jo kauan ollut määrätty muotonsa. Kuten jokainen junkkari tai upseeri linnaväessä säännöllisesti juo portteria, pelaa shtossia, kiistelee sotaretkipalkinnoista, niin hän stanitsassa säännöllisesti juo talonväen kanssa tshihiriä, kestitsee tyttöjä makeisilla ja hunajalla, liehittelee kasakattaria, joihin rakastuu ja joita jotkut ovat ottaneet vaimokseenkin. Olenin oli aina elänyt omaa elämätään ja sileäksi tehtyihin teihin oli hänellä luontainen vastenmielisyys. Eikä hän täälläkään kulkenut kaukasialaisen upseerin sileäksi polettua raidetta.

Ihan itsestään kävi niin että hän heräsi juuri päivän valjetessa. Juotuaan teetä ja ihastuksin katseltuaan rappusiltaan vuoria, aamua ja Marjankaa, hän puki ylleen rikkinäisen härännahkatakin, liotetut jalkineet, joissa oli pelkästään pohjat, pani vyölleen tikarin, otti pyssyn, evästä ja tupakkaa varten laukun, kutsui koiran ja läksi noin kuudetta käydessä aamulla stanitsan takaiseen metsään. Noin seitsemättä käydessä illalla hän palasi väsyksissä, nälissään, viisi-kuusi asania vyöllä, välistä nelijalkainen otus mukanaan, eväs- ja paperossipussi koskemattomana. Jos ajatukset päässä olisivat olleet samalla lailla järjestetyt kuin paperossit pussissa, niin olisi voinut nähdä, ettei siinä koko noina neljänätoista tuntina ainoakaan ajatus ollut liikkunut. Hän tuli kotiin henkisesti virkeänä, voimakkaana ja tuntien täyttä onnea. Hän ei olisi saattanut sanoa mitä oli koko tuon ajan ajatellut: oikeastaan ei ajatuksia, eikä muistoja, eikä unelmia kulkenut hänen päässään, vaan palasia niistä kaikista. Jos hän havahtuu kysymään mitä nyt ajatteli, niin hän tapaa itsensä joko kasakkana, joka on työssä puutarhoissa kasakka-vaimonsa kanssa, tai abrekkina vuorilla, tai metsäsikana, joka juoksee juuri häntä pakoon. Ja koko ajan hän kuuntelee, katselee ympärilleen ja odottaa fasania, metsäsikaa tai hirveä.

Iltasin istuu ihan ehdottomasti hänen luonaan Jeroshka-setä. Vanjusha noutaa kahdeksannella vedroota tshihiriä, ja he tarinoivat hiljaan, juovat kylläkseen ja eroavat makuulle tyytyväisenä kumpikin. Huomiseksi taas metsästys, taas terve väsymys, tarinan kuluessa taas samallainen juonti, ja taas he ovat onnellisia. Välistä hän pyhänä tai lomapäivänä oli koko päivän kotona. Silloin oli parhaana ajanvietteenä Marjanka, jonka jokaista liikettä hän, itse sitä huomaamatta, ahneesti seurasi ikkunoistaan tai rappusiltaan. Hän katseli Marjanaa ja rakasti häntä, niin tuntui hänestä, samoin kuin rakasti vuorten ja taivaan kauneutta, eikä hän aikonut ruveta mihinkään suhteisiin häneen. Hänestä tuntui, ettei hänen ja Marjanan välille saata tulla sitä suhdetta, joka on mahdollinen tuon tytön ja Lukashka-kasakan välillä, vielä vähemmin sitä, joka on mahdollinen rikkaan upseerin ja kasakkatytön välillä. Hänestä tuntui, että jos hän koettaisi tehdä sitä, mitä hänen toverinsa tekivät, niin hän vaihtaisi koko nautintonsa, joka oli hänellä tarkastelusta, suunnattomiin kärsimyksiin, pettymyksiin ja katumuksiin. Sitä paitsi suhteessaan tähän tyttöön hän oli jo tehnyt uhrautumisen urotyön, joka oli tuottanut hänelle niin paljon nautintoa; mutta ennen kaikkea hän jotenkuten pelkäsi Marjankaa eikä millään ehdolla olisi suostunut sanomaan hänelle sanaakaan leikillistä rakkautta.

Kerran kesällä Olenin ei mennyt metsälle vaan istui kotona. Aivan odottamatta tuli hänen luokseen hänen moskovalainen tuttavansa, hyvin nuori mies, jonka hän oli tavannut hienossa maailmassa.

– Ah, mon cher, rakkaani, miten riemastuin kuullessani, että te olette täällä! – aloitti hän moskovalais-ranskalaisella kielellä ja jatkoi samaan suuntaan, höystäen puhettaan ranskalaisilla sanoilla. – Minulle sanottiin: "Olenin". Mikä Olenin? Minä niin tulin iloiseksi… Niin siis johti kohtalo näkemään. No miten te, mitä ja minkä tähden?

Ja ruhtinas Beletskij kertoi koko historiansa: kuinka hän oli astunut toistaiseksi tähän rykmenttiin, kuinka ylipäällikkö oli tehnyt hänet adjutantikseen ja miten hän sotaretken jälkeen menee hänen palvelukseensa, vaikka se ei ollenkaan huvita häntä.

– Kun kerran palvelee täällä, tässä korvessa, täytyy ainakin hankkia karieri… risti… titteli… ylennys kaartiin. Se on kaikki välttämätöntä, jos kohta ei minulle, niin sukulaisille, tuttaville. Ruhtinas otti minut hyvin hyvästi vastaan; hän on hyvin kelpo ihminen, – puhui Beletskij herkeämättä. – Sotaretken tähden on hänelle pyydetty annan-ristiä. Ja nyt olen täällä sotaan lähtöön saakka. Täällä on mainiota. Mitä naisia!.. No, entä miten te voitte? Minulle kertoi kapteenimme – tunnettehan, Startsev: hyväntahtoinen, tyhmä olento? – hän kertoi, että te elätte kauheata raakalais-elämää, ette seurustele kenenkään kanssa. Käsitän, ettette halua tulla lähelle täällä olevia upseereja. On niin hauska, nyt me seurustelemme yhdessä. Minä olen asettunut tänne aliupseerin luo. Siellä kun on tyttö, Ustenjka! Kuulkaa, se on kerrassaan ihana!

Ja yhä vaan satoi ranskalaisia ja venäläisiä sanoja siitä maailmasta, jonka Olenin oli luullut jättäneensä ainiaaksi. Yleinen mielipide Beletskijstä oli se, että hän oli herttainen ja hyväntahtoinen nuori mies. Kenties hän todella olikin semmoinen; mutta Oleninista hän oli, herttaisista, sievistä kasvoistaan huolimatta, erinomaisen epämiellyttävä. Hänestä niin tuoksahti kaikki se lika, jonka kanssa hän oli tehnyt eron. Mutta kaikkein harmillisinta oli hänestä se, ettei hän voinut, ei ollenkaan kyennyt jyrkästi sysäämään luotaan tuota siitä elämästä olevaa ihmistä, aivan kuin tuolla hänen vanhalla, entisellä maailmallaan olisi ollut epäämättömiä oikeuksia häneen. Hän tunsi kiukkua Beletskij'tä, ja itseään kohtaan ja vasten omaa tahtoaan pani ranskalaisia lauseita puheeseensa, osoitti mielenkiintoa ylipäällikköön ja moskovalaisiin tuttaviin ja sen perustuksella, että he molemmat kasakkastanitsassa puhuivat ranskansekaista kieltä, lausui halveksivia sanoja upseeritovereista, kasakoista ja ystävällisesti kohteli Beletskij'tä luvaten tulla hänen luokseen ja pyytäen häntä käymään luonaan. Olenin ei kumminkaan mennyt Beletskij'n luo. Vanjusha kehui Beletskij'tä sanoen että siinä oli oikea herra.

Beletskij kävi suoraan tavallisen rikkaan kaukasialaisen upseerin stanitsa-elämään. Oleninin silmissä hänestä tuli yhdessä kuukaudessa melkein vakinaisen stanitsalaisen kaltainen: hän juotteli ukkoja, piti illanviettoja ja itse kävi tyttöjen iltakemuissa, kehui voittojaan, vieläpä pääsi siihen saakka, että tytöt ja vaimot ristivät hänet syystä tai toisesta vaariksi, ja kasakat, joiden mielessä tämä viiniä ja naisia rakastava mies oli selvästi määriteltynä, tottuivat häneen, ja mieltyivät enemmän kuin Oleniniin, joka oli heille arvoitus.